Irlannista piti kirjoittamani. Angleseystä lähtenyt lauttani yli Irlanninmeren lipui Dublinin satamaan harmaassa tihkusateessa, jossa Irlannin tasavallan pääkaupunki ei alkuun näyttäytynyt viehättävimmillään. Auto oli varattuna vasta seuraavalle päivälle, sillä olin ajatellut ottaa ensimmäisen iltani Irlannissa kunnolla irlantilaisittain, tuoppeihin sylkemättä. Niinpä otin terminaalista taksin majatalolleni, eikä aikaakaan kun istuin bussissa kohti keskustaa.
Dublin oli täynnä espanjalaisia ja italialaisia - osa opiskelijoita ja kielikurssilaisia, osa turisteja halpalennoilla, joilla Brittein saarten asukkaat matkaavat Välimeren aurinkoon ja välimerenelävät puolestaan nauttimaan atlanttisten saarten sateisesta dekadenssista. Englannin kieltä opiskeleva nuoriso oli ylen sosiaalista minuakin kohtaan, joka kai näytän jossain määrin irlantilaiselta. Päässäni tosin oli baijerilaishattu, joka aikaansai, että pari kertaa kuulin jonkun turistityttösen selittävän saksaksi toiselle, että tuossa oli tosi saksalainen. Asiassa oli riskinsä - koskaan ei tiennyt, mitä ottelua milloinkin pubeissa katsottiin.
Dublin on melkoinen kesäkaupunki. Siellä parveili laumoittain brittejä, sillä Irlannissa on halvempaa kuin Iso-Britanniassa, mutta väkeä oli kaikkialta Euroopasta. Vaikka brittien lisäksi latinalaiset kansallisuudet tuntuivat dominoivan, saattoi kaupungissa taajaan kuulla myös suomea ja skandinaavisia kieliä, usein iloisesti humalassa. Erään ravintolan kunnollinen katolinen rouva varoitti minua, että täällä Dublinissa ei ollut turvallista iltaisin, koska "meikäläiset eivät vain juo vaan haluavat tapella". Suomalaisena vain nyökyttelin tähän.
Irlantilaisten maineesta huolimatta ainoa insidentti, joka minua kohtasi, oli parin sedän avautuminen minulle Wexfordin kaupungissa myöhemmin, koska baijerilaishattuni perusteella he luulivat minua amerikkalaiseksi ja halusivat sanoa lännen murteella "taidat olla väärässä kaupungissa, karjapoika - bäng-bäng". Pyssyn paikalla oli kuitenkin vain sormi, ja säästyin muutenkin alkuasukkaiden aggressioilta.
Täällä Euroopan läntisessä ääressä, mukavasti Iso-Britannian ja Atlantin välissä, on Irlanti voinut itsenäistymisestään alkaen voinut lepäillä varsin mukavasti tarvitsematta Nato-jäsenyyttä. EU:n jäsen maa on ollut jo pitkään ja käytössä on euro, toisin kuin punnassa pitäytyneellä isoveljellä. Irlanti kärsii kuitenkin yhä kulttuurisesta pikkuvelikompleksista brittejä kohtaan, mitä ei lainkaan helpota se, että Irlanti onnistuttiin vuosisatojen saatossa kolonisoimaan siinä määrin, että Dublin on käytännössä täysin englanninkielinen ja koko Irlannin itäosa puhuu englantia ykköskielenä.
Saaren länsirannikolla iiriä puhutaan laajemmalti, ja sitä joutuu jokainen oppimaan pakkopullana koulussa. Silti on tietyssä mielessä huvittavaa, kuinka kiivaat irlantilaisnationalistit agitoivat pelkästään englanniksi ja vetoavat auktoriteetteinaan anglosaksisen äärivasemmiston edustajiin kuten Chomskyyn. Sen lisäksi, että vallankumousromantiikasta näyttää muutenkin olevan vain pikkuaskel kommunismin ja terrorismin myötäjuoksuun. Kirjakaupoissa on hyllymetreittäin marxilais-leniniläisiä teoksia, Kuuban ja Venezuelan ihannointia ja länsimaista itsevihaa. Che Guevaran kuvia on pikkukylienkin seinillä ilmeisen sponsoroituina graffiteina. IRA:ta tukevien kannanottojen ohessa liehuvat Baskimaan, Korsikan ja Palestiinan liput. Radio-ohjelmissa sympatisoitiin Kreikkaa ja syytettiin kriisistä Saksaa ja Suomea.
Vaikka Irlannissa näkyy ja tuntuu vallankumousromantiikkaan liittyvä vasemmistohegemonia maailmaa selittävissä narratiiveissa, todellisuudessa saari on noussut kohisten kehitysmaa-asemasta talouskriisiensä kautta takaisin jaloilleen - ja tämä on tapahtunut tietysti kapitalismin avulla eikä sosialismin. Toisin kuin Kreikka, Irlanti pani asiat kuntoon ja olikin kohta jaloillaan. Niin ikään vasemmistoeetoksesta huolimatta Irlannissa ei ole pinnalle näkyvää venäläismielisyyttä. Venäjä on kaukana ja kaukainen; se ei jostain syystä tunnu olevan yhtä relevantti asia brittihegemonian vastustamisessa kuin se on antiamerikkalaisille manner-Euroopassa. Asiaan voi olla vaikutusta sillä, että Irlannissa on valtavia määriä puolalaisia ja pienempiä määriä baltteja, joista suuri osa on saanut Irlannin kansalaisuuden. Heihin ei voi olla törmäämättä esimerkiksi palveluammateissa Dublinissa.
Noudettuani seuraavana päivänä autoni, joka oli varsin paljon Iso-Britanniassa ajamaani vaatimattomampi, lähdin saaren toiselle puolen Claren kreivikuntaan. Sää vaihteli sateisen ja aurinkoisen välillä, ja saavuin ongelmitta Loop Headin niemimaalle, jonka tyvessä sijaitsevassa Kilkeen pikkukaupungissa oli majataloni. Niemimaa on yksi Euroopan läntisimmistä kolkista, Atlantin valtamerelle työntyvä sormi, jonka jylhillä rannikoilla on useita hyviä merilintupaikkoja. Niemimaan sisäosien nummet ja maatalousmaisema houkuttelevat varsinkin Atlantilta putoilevia muuttolintuja.
Kaksi parasta paikkaa merilintujen tarkkailuun ovat Rossin sillat niemimaan pohjoisosassa - sillat, joista paikan nimi tulee, ovat meren aaltojen uurtamia kivikaaria. Kallioiden edustalla kulkee suurin määrin liitäjämuuttoa. Siitä valtaosa on pikkuliitäjiä, mutta nokiliitäjää näkee täällä pitkin kesää, loppukesällä ja syksyllä myös isoliitäjiä ja keltanokkaliitäjiä, kaikkia kihulajeja ja paljon muuta. Delfiinejä ja jokin suurempi valas näyttäytyivät myös. Vähän niemenkärjen ulkopuolella näytti olevan liitäjien, suulien ja delfiinien ruokailualue, jossa ilmeisesti kuhisi kalaa. Loop Headin kärjessä on majakka ja merilintuyhdyskuntia, joiden runsaimpia lajeja olivat etelänkiisla, ruokki ja pikkukajava. Jyrkänteillä näkee myös läheltä myrskylintujen pesiä. Niemenkärjen ulkopuolella merellä suulat syöksyvät mereen kalastaessaan.
Seuraavana päivänä matkustin Claren kreivikunnasta etelään, pysähdyin kirjakauppaan ja kahville Kilrushissa, ylitin Shannonin lossilla Killimeristä ja ajelin kauniiden maisemien halki kohti Brandon Pointia, Dinglen niemimaalla Kerryn kreivikunnassa. Brandon Pointin maisemissa on hieno vaellusreitti nummien halki. Merilintuyhdyskunnassa oli tavanomaisia lajeja kuten pikkukajavia ja myrskylintuja, merellä suulia ja nummilla niitty- ja luotokirvisiä. Ilahduttavinta tässä paikassa oli nähdä kolmen muuttohaukan kisailevan taivaalla jyrkänteiden nousevissa ilmavirtauksissa. Brandonin kylässä kävin pubissa, joka taisi väittää olevansa lähimpänä New Yorkia sijaitseva pubi Euroopassa.
Lähdin seuraavaksi ajamaan sisämaan halki kohti Killarneyn kaupunkia. Pysähdyin matkalla Curracullenaghin hienoissa leppälehdoissa, joista löytyi kaikenlaisia metsälintuja, kuten tiaisia, hippiäisiä, pajulintuja ja sylviakerttuja. Pysähdyin myös Beheenaghin ylämaanummilla, toivoen löytäväni nummiriekon myös Irlannista. En löytänyt, mutta löysin kylläkin korppeja, taivaanvuohia ja tietysti jokapaikan niittykirvisiä ja hemppoja.
Killarneyhin päästessäni oli taas sateista, vaikka näinkin ylhäältä kukkuloilta kauniit järvimaisemat. Omistin kuitenkin illan kaupungille ja päätin mennä kansallispuistoon seuraavana päivänä. Erehdyin pariin erinomaiseen kirjakauppaan (kaksi kassia lisää kannettavaa) ja ravintolaan. Killarneyn kansallispuisto käsittää varsin peribrittiläisiä niitty- ja lehtimetsämaisemia, joista löytää paljon sellaisia lajeja, jotka Englannissa ja Keski-Euroopassa ovat yleisiä mutta Irlannissa melko harvinaisia. Lisäksi komeassa järvimaisemassa elää merikotkan kansallispuiston alueelle elvytetty jälleenistutuskanta. Näinkin merikotkan mukavasti Rossin keskiaikaisen linnan raunioilta.
Killarneysta tarkoitukseni oli ajaa etelään, Corkin kreivikunnan rannikon Mizen Headin ja Galley Headin niemille, mutta navigaattori johdattikin minut epähuomiossani Bearran niemimaata kiertämään, koska siellä oli samanniminen Toormoren kylä kuin mihin olin itseni seuraavaksi ohjelmoinut lähellä Mizen Headiä. En katunut kierrosta, sillä Bearran niemimaan maisemat olivat mitä kauneimpia. Sielläkin näkyi samoja merilintuja kuin muualla, suulat mukaan lukien, muutama korppi, tuulihaukka ja alppivaris. Samaa oli tarjolla myös Mizen Headissä, komeiden maisemien ja majakan kera. Pikkuliitäjiä pyyhki merellä paljon.
Ajoin illaksi pitkän matkan Wexfordin kaupunkiin, jossa sade piiskasi koko siellä oloni ajan. Seuraavan aamun kohteeni oli jällen merilintupaikka, Irlannin kaakkoiskärjessä sijaitseva Carnsore Point. Sää oli siinä määrin kurja, että elättelin toiveita jopa ulappakeijuista tai myrskykeijuista, mutta niitäpä ei taaskaan näkynyt. Sen sijaan näkyi kyllä runsain mitoin pikkuliitäjiä, myrskylintuja, suulia ja monenmoista muuta. Minua ilahduttivat erityisesti mustalintujen ketjumaiset parvet, jotka lensivät tihkusateessa niemenkärjen ohi kuin olisivat jo muuttomatkalla. Samoin oli sykähdyttävää nähdä harmaahylkeiden nousevan merestä aivan edessäni, hyvin lähellä. Kallioisilla rannoilla kipitti karikukkoja, pulmussirrejä ja suosirrejä.
Seistyäni tarpeekseni tuulessa ja sateessa staijaamassa - tällä kertaa sentään vedenpitävässä hupparissa - ajoin pubiin myöhäiselle aamiaiselle tai aikaiselle lounaalle, miten sen ottaa, ja kuuntelin naapuripöydän akateemisten henkilöiden vilkasta keskustelua Venäjän taholta koko itäiseen Eurooppaan kohdistuvasta uhasta ja siitä kuinka Obaman hallinto ajaa Amerikan panostusta alas kaikkialla maailmassa. Sateen hellittäessä ajoin Lady's Islandin pyhiinvaelluspaikkaan, josta lähtee pieni luontopolku tuolle saareksi kutsutulle niemelle. Niemen edustalla on saari, jossa pesii Irlannin suurin yhdyskunta ruusutiiroja yhdessä kala-, lapin- ja riuttatiirojen kanssa. Paikka sopii erinomaisesti tiirojen keskinäiseen vertailuun, ja ne ovat tosiaan helposti nähtävissä Neitsyt Marialle pyhitetyltä niemeltä, yhdessä lukuisain kahlaajain ja lokkien kera.
Illaksi ajoin pitkän matkan halki Irlannin takaisin luoteeseen, Mayon kreivikuntaan ja Susihurtan tavernaan Killalaan, jossa minulla oli huone yläkerrassa. Paikka oli täynnä kalamiehiä, mikä sinänsä on loogista, sillä siellä missä ovat valtamerten pikkukalaparvet, ovat yleensä sekä suurkalat että merilinnut lukuisina läsnä. Tavernassa kaikki tuntuivat puhuvan siitä, mitä oli saatu ja tietysti niistä todella isoista, jotka olivat päässeet pakoon.
Kilcumminin niemellä oli riskilöitä, myrskylintuja, suulia, pikkuliitäjiä ja kaikkia tavanomaisempia merilintulajeja. Niemimaan rantamien lahdilla oli jonkin verran kahlaajia. Tässä viimeisessä varsinaisessa päivässäni Irlannissa oli kuitenkin jo lähdön tuntua. Melkein koko päivän satoi, välillä kaataen. Siten ei tehnyt niin pahaa, että iso osa keskipäivästä kului autossa matkalla Ballinasta Dubliniin.
Minulla oli vielä viimeinen ilta hyvää aikaa Dublinissa ja hotellini tällä kertaa ydinkeskustassa Temple Barin ravintola- ja pubikeskittymän alueella, kveekareita vastapäätä. Palautin autoni. Hotellini portieeri osoittautui moldovalaiseksi toimittajaksi ja blogistiksi, joten lupasin kallistaa kanssaan tuoppia ja ottaa pari viskiä pyhässä ryssänvihassa, kunhan hänen työvuoronsa päättyisi. Ehdin sitä ennen valmistautua useammalla porterilla ja stoutilla sekä muistiinpanojeni kasaamisella.
Kukonlaulun aikaan jätin Dublinin haikeana taakseni lautalla kohti Holyheadiä. Irlanninmerellä kuhisi taas pikkuliitäjää ja pienempiä määriä muita merilintuja. Holyheadissä kävin lounaalla ja tuopillisella, jatkoin sitten junalla Pohjois-Walesin halki Pohjois-Englantiin, Manchesteriin. Minulle jäi vielä vapaa ilta Manchesterissä, joka vaikutti mainettaan paljon paremmalta. Viihtyisä kaupunki, paljon hyviä ravintoloita ja baareja.
Koska en ollut enää autolla liikenteessä, saatoin italialaisessa ravintolossa rauhassa nauttia pari pulloa parhaita Piemonten viinejä, mikä ei jäänyt italialaiselta tarjoilijattarelta vaille arvostusta, joten hän kehui vihkooni illan mittaan piirtyvää suunnitelmaa ja käsikirjoitusfragmentteja, ehkä käsialani vuoksi, koska tuskin ymmärsi kieltäni. Nummilla ja tuulisilla kallioilla nimittäin palautui mieleeni elävinä episodeja teini-ikäisenä suunnittelemastani skifihenkisestä joskin goldingilaiseksi äityvästä romaanista, jonka päätin rehabilitoida jälleen kirjoituskuntoon. Jos ehtisin. Mikä on valitettavan harvinaista nykyisin.
Viimeisenä aamunani Brittein saarilla taksikuskini oli lupsakka afrokaribialainen, joka jammaili radiosta soivan kappaleen mukana - Kaupunki ei koskaan nuku. Katsoi väliin minua ikään kuin varmistaen ymmärsinkö kappaleen sanojen osuvuuden. Bilettäjät vasta palailivat väsyneinä koteihinsa pitkin kaupunkia. Tummanpuhuvat partasuut luuttusivat vähäpukeisten pissisten oksennuksia, joiden antaminen ylen kaupungin kaduille oli alkanut jo kahdeksan aikaan edellisiltana. Ja saatoin vain aavistaa kuinka radikaaleja ajatuksia länsimaiden rappiosta noiden puhumattomien kasvojen takana kypsyi.
Dublin oli täynnä espanjalaisia ja italialaisia - osa opiskelijoita ja kielikurssilaisia, osa turisteja halpalennoilla, joilla Brittein saarten asukkaat matkaavat Välimeren aurinkoon ja välimerenelävät puolestaan nauttimaan atlanttisten saarten sateisesta dekadenssista. Englannin kieltä opiskeleva nuoriso oli ylen sosiaalista minuakin kohtaan, joka kai näytän jossain määrin irlantilaiselta. Päässäni tosin oli baijerilaishattu, joka aikaansai, että pari kertaa kuulin jonkun turistityttösen selittävän saksaksi toiselle, että tuossa oli tosi saksalainen. Asiassa oli riskinsä - koskaan ei tiennyt, mitä ottelua milloinkin pubeissa katsottiin.
Dublin on melkoinen kesäkaupunki. Siellä parveili laumoittain brittejä, sillä Irlannissa on halvempaa kuin Iso-Britanniassa, mutta väkeä oli kaikkialta Euroopasta. Vaikka brittien lisäksi latinalaiset kansallisuudet tuntuivat dominoivan, saattoi kaupungissa taajaan kuulla myös suomea ja skandinaavisia kieliä, usein iloisesti humalassa. Erään ravintolan kunnollinen katolinen rouva varoitti minua, että täällä Dublinissa ei ollut turvallista iltaisin, koska "meikäläiset eivät vain juo vaan haluavat tapella". Suomalaisena vain nyökyttelin tähän.
Irlantilaisten maineesta huolimatta ainoa insidentti, joka minua kohtasi, oli parin sedän avautuminen minulle Wexfordin kaupungissa myöhemmin, koska baijerilaishattuni perusteella he luulivat minua amerikkalaiseksi ja halusivat sanoa lännen murteella "taidat olla väärässä kaupungissa, karjapoika - bäng-bäng". Pyssyn paikalla oli kuitenkin vain sormi, ja säästyin muutenkin alkuasukkaiden aggressioilta.
Täällä Euroopan läntisessä ääressä, mukavasti Iso-Britannian ja Atlantin välissä, on Irlanti voinut itsenäistymisestään alkaen voinut lepäillä varsin mukavasti tarvitsematta Nato-jäsenyyttä. EU:n jäsen maa on ollut jo pitkään ja käytössä on euro, toisin kuin punnassa pitäytyneellä isoveljellä. Irlanti kärsii kuitenkin yhä kulttuurisesta pikkuvelikompleksista brittejä kohtaan, mitä ei lainkaan helpota se, että Irlanti onnistuttiin vuosisatojen saatossa kolonisoimaan siinä määrin, että Dublin on käytännössä täysin englanninkielinen ja koko Irlannin itäosa puhuu englantia ykköskielenä.
Saaren länsirannikolla iiriä puhutaan laajemmalti, ja sitä joutuu jokainen oppimaan pakkopullana koulussa. Silti on tietyssä mielessä huvittavaa, kuinka kiivaat irlantilaisnationalistit agitoivat pelkästään englanniksi ja vetoavat auktoriteetteinaan anglosaksisen äärivasemmiston edustajiin kuten Chomskyyn. Sen lisäksi, että vallankumousromantiikasta näyttää muutenkin olevan vain pikkuaskel kommunismin ja terrorismin myötäjuoksuun. Kirjakaupoissa on hyllymetreittäin marxilais-leniniläisiä teoksia, Kuuban ja Venezuelan ihannointia ja länsimaista itsevihaa. Che Guevaran kuvia on pikkukylienkin seinillä ilmeisen sponsoroituina graffiteina. IRA:ta tukevien kannanottojen ohessa liehuvat Baskimaan, Korsikan ja Palestiinan liput. Radio-ohjelmissa sympatisoitiin Kreikkaa ja syytettiin kriisistä Saksaa ja Suomea.
Vaikka Irlannissa näkyy ja tuntuu vallankumousromantiikkaan liittyvä vasemmistohegemonia maailmaa selittävissä narratiiveissa, todellisuudessa saari on noussut kohisten kehitysmaa-asemasta talouskriisiensä kautta takaisin jaloilleen - ja tämä on tapahtunut tietysti kapitalismin avulla eikä sosialismin. Toisin kuin Kreikka, Irlanti pani asiat kuntoon ja olikin kohta jaloillaan. Niin ikään vasemmistoeetoksesta huolimatta Irlannissa ei ole pinnalle näkyvää venäläismielisyyttä. Venäjä on kaukana ja kaukainen; se ei jostain syystä tunnu olevan yhtä relevantti asia brittihegemonian vastustamisessa kuin se on antiamerikkalaisille manner-Euroopassa. Asiaan voi olla vaikutusta sillä, että Irlannissa on valtavia määriä puolalaisia ja pienempiä määriä baltteja, joista suuri osa on saanut Irlannin kansalaisuuden. Heihin ei voi olla törmäämättä esimerkiksi palveluammateissa Dublinissa.
Noudettuani seuraavana päivänä autoni, joka oli varsin paljon Iso-Britanniassa ajamaani vaatimattomampi, lähdin saaren toiselle puolen Claren kreivikuntaan. Sää vaihteli sateisen ja aurinkoisen välillä, ja saavuin ongelmitta Loop Headin niemimaalle, jonka tyvessä sijaitsevassa Kilkeen pikkukaupungissa oli majataloni. Niemimaa on yksi Euroopan läntisimmistä kolkista, Atlantin valtamerelle työntyvä sormi, jonka jylhillä rannikoilla on useita hyviä merilintupaikkoja. Niemimaan sisäosien nummet ja maatalousmaisema houkuttelevat varsinkin Atlantilta putoilevia muuttolintuja.
Kaksi parasta paikkaa merilintujen tarkkailuun ovat Rossin sillat niemimaan pohjoisosassa - sillat, joista paikan nimi tulee, ovat meren aaltojen uurtamia kivikaaria. Kallioiden edustalla kulkee suurin määrin liitäjämuuttoa. Siitä valtaosa on pikkuliitäjiä, mutta nokiliitäjää näkee täällä pitkin kesää, loppukesällä ja syksyllä myös isoliitäjiä ja keltanokkaliitäjiä, kaikkia kihulajeja ja paljon muuta. Delfiinejä ja jokin suurempi valas näyttäytyivät myös. Vähän niemenkärjen ulkopuolella näytti olevan liitäjien, suulien ja delfiinien ruokailualue, jossa ilmeisesti kuhisi kalaa. Loop Headin kärjessä on majakka ja merilintuyhdyskuntia, joiden runsaimpia lajeja olivat etelänkiisla, ruokki ja pikkukajava. Jyrkänteillä näkee myös läheltä myrskylintujen pesiä. Niemenkärjen ulkopuolella merellä suulat syöksyvät mereen kalastaessaan.
Seuraavana päivänä matkustin Claren kreivikunnasta etelään, pysähdyin kirjakauppaan ja kahville Kilrushissa, ylitin Shannonin lossilla Killimeristä ja ajelin kauniiden maisemien halki kohti Brandon Pointia, Dinglen niemimaalla Kerryn kreivikunnassa. Brandon Pointin maisemissa on hieno vaellusreitti nummien halki. Merilintuyhdyskunnassa oli tavanomaisia lajeja kuten pikkukajavia ja myrskylintuja, merellä suulia ja nummilla niitty- ja luotokirvisiä. Ilahduttavinta tässä paikassa oli nähdä kolmen muuttohaukan kisailevan taivaalla jyrkänteiden nousevissa ilmavirtauksissa. Brandonin kylässä kävin pubissa, joka taisi väittää olevansa lähimpänä New Yorkia sijaitseva pubi Euroopassa.
Lähdin seuraavaksi ajamaan sisämaan halki kohti Killarneyn kaupunkia. Pysähdyin matkalla Curracullenaghin hienoissa leppälehdoissa, joista löytyi kaikenlaisia metsälintuja, kuten tiaisia, hippiäisiä, pajulintuja ja sylviakerttuja. Pysähdyin myös Beheenaghin ylämaanummilla, toivoen löytäväni nummiriekon myös Irlannista. En löytänyt, mutta löysin kylläkin korppeja, taivaanvuohia ja tietysti jokapaikan niittykirvisiä ja hemppoja.
Killarneyhin päästessäni oli taas sateista, vaikka näinkin ylhäältä kukkuloilta kauniit järvimaisemat. Omistin kuitenkin illan kaupungille ja päätin mennä kansallispuistoon seuraavana päivänä. Erehdyin pariin erinomaiseen kirjakauppaan (kaksi kassia lisää kannettavaa) ja ravintolaan. Killarneyn kansallispuisto käsittää varsin peribrittiläisiä niitty- ja lehtimetsämaisemia, joista löytää paljon sellaisia lajeja, jotka Englannissa ja Keski-Euroopassa ovat yleisiä mutta Irlannissa melko harvinaisia. Lisäksi komeassa järvimaisemassa elää merikotkan kansallispuiston alueelle elvytetty jälleenistutuskanta. Näinkin merikotkan mukavasti Rossin keskiaikaisen linnan raunioilta.
Killarneysta tarkoitukseni oli ajaa etelään, Corkin kreivikunnan rannikon Mizen Headin ja Galley Headin niemille, mutta navigaattori johdattikin minut epähuomiossani Bearran niemimaata kiertämään, koska siellä oli samanniminen Toormoren kylä kuin mihin olin itseni seuraavaksi ohjelmoinut lähellä Mizen Headiä. En katunut kierrosta, sillä Bearran niemimaan maisemat olivat mitä kauneimpia. Sielläkin näkyi samoja merilintuja kuin muualla, suulat mukaan lukien, muutama korppi, tuulihaukka ja alppivaris. Samaa oli tarjolla myös Mizen Headissä, komeiden maisemien ja majakan kera. Pikkuliitäjiä pyyhki merellä paljon.
Ajoin illaksi pitkän matkan Wexfordin kaupunkiin, jossa sade piiskasi koko siellä oloni ajan. Seuraavan aamun kohteeni oli jällen merilintupaikka, Irlannin kaakkoiskärjessä sijaitseva Carnsore Point. Sää oli siinä määrin kurja, että elättelin toiveita jopa ulappakeijuista tai myrskykeijuista, mutta niitäpä ei taaskaan näkynyt. Sen sijaan näkyi kyllä runsain mitoin pikkuliitäjiä, myrskylintuja, suulia ja monenmoista muuta. Minua ilahduttivat erityisesti mustalintujen ketjumaiset parvet, jotka lensivät tihkusateessa niemenkärjen ohi kuin olisivat jo muuttomatkalla. Samoin oli sykähdyttävää nähdä harmaahylkeiden nousevan merestä aivan edessäni, hyvin lähellä. Kallioisilla rannoilla kipitti karikukkoja, pulmussirrejä ja suosirrejä.
Seistyäni tarpeekseni tuulessa ja sateessa staijaamassa - tällä kertaa sentään vedenpitävässä hupparissa - ajoin pubiin myöhäiselle aamiaiselle tai aikaiselle lounaalle, miten sen ottaa, ja kuuntelin naapuripöydän akateemisten henkilöiden vilkasta keskustelua Venäjän taholta koko itäiseen Eurooppaan kohdistuvasta uhasta ja siitä kuinka Obaman hallinto ajaa Amerikan panostusta alas kaikkialla maailmassa. Sateen hellittäessä ajoin Lady's Islandin pyhiinvaelluspaikkaan, josta lähtee pieni luontopolku tuolle saareksi kutsutulle niemelle. Niemen edustalla on saari, jossa pesii Irlannin suurin yhdyskunta ruusutiiroja yhdessä kala-, lapin- ja riuttatiirojen kanssa. Paikka sopii erinomaisesti tiirojen keskinäiseen vertailuun, ja ne ovat tosiaan helposti nähtävissä Neitsyt Marialle pyhitetyltä niemeltä, yhdessä lukuisain kahlaajain ja lokkien kera.
Illaksi ajoin pitkän matkan halki Irlannin takaisin luoteeseen, Mayon kreivikuntaan ja Susihurtan tavernaan Killalaan, jossa minulla oli huone yläkerrassa. Paikka oli täynnä kalamiehiä, mikä sinänsä on loogista, sillä siellä missä ovat valtamerten pikkukalaparvet, ovat yleensä sekä suurkalat että merilinnut lukuisina läsnä. Tavernassa kaikki tuntuivat puhuvan siitä, mitä oli saatu ja tietysti niistä todella isoista, jotka olivat päässeet pakoon.
Kilcumminin niemellä oli riskilöitä, myrskylintuja, suulia, pikkuliitäjiä ja kaikkia tavanomaisempia merilintulajeja. Niemimaan rantamien lahdilla oli jonkin verran kahlaajia. Tässä viimeisessä varsinaisessa päivässäni Irlannissa oli kuitenkin jo lähdön tuntua. Melkein koko päivän satoi, välillä kaataen. Siten ei tehnyt niin pahaa, että iso osa keskipäivästä kului autossa matkalla Ballinasta Dubliniin.
Minulla oli vielä viimeinen ilta hyvää aikaa Dublinissa ja hotellini tällä kertaa ydinkeskustassa Temple Barin ravintola- ja pubikeskittymän alueella, kveekareita vastapäätä. Palautin autoni. Hotellini portieeri osoittautui moldovalaiseksi toimittajaksi ja blogistiksi, joten lupasin kallistaa kanssaan tuoppia ja ottaa pari viskiä pyhässä ryssänvihassa, kunhan hänen työvuoronsa päättyisi. Ehdin sitä ennen valmistautua useammalla porterilla ja stoutilla sekä muistiinpanojeni kasaamisella.
Kukonlaulun aikaan jätin Dublinin haikeana taakseni lautalla kohti Holyheadiä. Irlanninmerellä kuhisi taas pikkuliitäjää ja pienempiä määriä muita merilintuja. Holyheadissä kävin lounaalla ja tuopillisella, jatkoin sitten junalla Pohjois-Walesin halki Pohjois-Englantiin, Manchesteriin. Minulle jäi vielä vapaa ilta Manchesterissä, joka vaikutti mainettaan paljon paremmalta. Viihtyisä kaupunki, paljon hyviä ravintoloita ja baareja.
Koska en ollut enää autolla liikenteessä, saatoin italialaisessa ravintolossa rauhassa nauttia pari pulloa parhaita Piemonten viinejä, mikä ei jäänyt italialaiselta tarjoilijattarelta vaille arvostusta, joten hän kehui vihkooni illan mittaan piirtyvää suunnitelmaa ja käsikirjoitusfragmentteja, ehkä käsialani vuoksi, koska tuskin ymmärsi kieltäni. Nummilla ja tuulisilla kallioilla nimittäin palautui mieleeni elävinä episodeja teini-ikäisenä suunnittelemastani skifihenkisestä joskin goldingilaiseksi äityvästä romaanista, jonka päätin rehabilitoida jälleen kirjoituskuntoon. Jos ehtisin. Mikä on valitettavan harvinaista nykyisin.
Viimeisenä aamunani Brittein saarilla taksikuskini oli lupsakka afrokaribialainen, joka jammaili radiosta soivan kappaleen mukana - Kaupunki ei koskaan nuku. Katsoi väliin minua ikään kuin varmistaen ymmärsinkö kappaleen sanojen osuvuuden. Bilettäjät vasta palailivat väsyneinä koteihinsa pitkin kaupunkia. Tummanpuhuvat partasuut luuttusivat vähäpukeisten pissisten oksennuksia, joiden antaminen ylen kaupungin kaduille oli alkanut jo kahdeksan aikaan edellisiltana. Ja saatoin vain aavistaa kuinka radikaaleja ajatuksia länsimaiden rappiosta noiden puhumattomien kasvojen takana kypsyi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti