Kesän loppu

Syksy on alkanut Kiovassa. Joitain päiviä sitten tuli selvästi viileämpää. Kottaraiset ovat kerääntyneet muuttoparviksi ja täyttäneet poppeleita joukkoviserryksellään jo yli viikon. Tänään tuli asunnossani ensi kerran kylmä illalla - ja vielä edellisviikolla ilmastointi oli tarpeen kuumuudessa.

Se, että olen ollut pitkään laiska kirjoittamaan blogiani, ei ole tarkoittanut, että elämäni on ollut tyhjää. Yleensä asia on päinvastoin. Kun elämässä on muutoin rauhallisempaa, on enemmän aikaa kirjoitella kaikenlaisia vapaa-ajan harrastuksia. Elokuussa tosin suuri osa vapaa-ajan kirjoittamisestani meni projektiini elvyttää nuorena suunniteltu tieteisromaani.

Eurooppa on lakannut seuraamasta Ukrainan tapahtumia, kun kerrankin on ollut vajaat kaksi viikkoa rauhallisempaa Donbasin asemasodassa - toisin sanoen, Venäjän bandiittijoukot eivät ole joka päivä tulittaneet kranaatinheittimillä ja raskaalla tykistöllä ukrainalaisten asemia ja asutuskeskuksia. Muuta hyvää tilanteessa ei oikein ole - Venäjä miehittää yhä Krimiä ja puolta Donbasista, joilla alueilla vallitsee eriasteinen terrorihallinto.

Länsimaiden huomio on sillä välin kiinnitetty pakolais- ja siirtolaisvirtoihin, aivan kuin asiassa olisi jotain erityisesti uutta tai kuin tätäkään ei olisi osattu ennakoida. Eurooppa maksaa nyt ja tulee jatkossa maksamaan katkerasti välinpitämättömyydestään ja toimettomuudestaan Syyrian ja Irakin suhteen.

Venäjä on siirtänyt pääoffensiivinsa Länttä vastaan vaihteeksi eteläiselle rintamalle, jossa Venäjän ja Iranin joukot tukevat Assadin hirmuhallintoa sotarikoksissa Syyrian kansaa vastaan. Venäjä ei ole eskaloinut vuosia jatkunutta sotilaallista interventiotaan Syyriassa siksi, että se taistelisi jihadistista Da'ishia (ISIS) vastaan - se ei taistele sitä vastaan, vaan Syyrian oppositiota ja länsimaita. Venäjän tavoitteina on pitää heikko ja epäsuosittu vasallinsa vallassa, laajentaa tämän hirmuhallinnon terrorisoimaa aluetta, vahvistaa liittolaisensa Iranin otetta länsimielisten Lähi-idän hallitusten kustannuksella - ja ennen kaikkea tietysti saada öljyn hinta uudelleen nousemaan pilviin.

Länsimaiden hylkäämästä Syyriasta tulee astinlauta hybridisodan voimistamiseen Libanonia, Irakia, Jordaniaa ja Turkkia vastaan. Näistä kaksi ensimmäistä ajautunee Venäjän ja Iranin toimien seurauksena lähivuosina katastrofiin, joka voi moninkertaistaa Eurooppaan pyrkivät pakolaismassat. Turkin epävakauttaminen tai vieläpä kääntäminen Venäjän ja Iranin kanssa samaan lännenvastaiseen leiriin olisi vielä suurempi kauhuskenaario eurooppalaisille, jotka se samalla jättäisi energiaeristykseen.

Pakolaiskiintiöt ja niiden jakaminen EU-maiden kesken ovat vain keinotekoinen hätäapukeino, eivät mikään ratkaisu mihinkään. Samoin yritykset rakentaa suurempia muureja ja hukuttaa useampia veneitä Välimereen ovat tuomittuja epäonnistumaan - minkä lisäksi ne ovat tietysti täysin epäinhimillisiä ratkaisuja. Mikäli Eurooppa haluaisi hallita ongelmaksi koettua pakolaistulvaa, sen tulisi kiintiöiden, leirien ja raja-aitojen sijaan vaikuttaa kahteen asiaan: työntötekijöihin ja vetotekijöihin.

Vetotekijöistä osa on tietenkin sellaisia, joista eurooppalaiset voivat yhä olla ylpeitä: hyvä elämä, oikeusvaltio, maailman mittakaavassa merkittävä vauraus ja ennen kaikkea toivo paremmasta tulevaisuudesta jälkeläisille, mikä saa korkeasti koulutettuja kehitysmaalaisia muuttamaan taksikuskien ja kaupan kassojen tehtäviin länsimaihin, jotta lapsensa ja lapsenlapsensa saisivat paremman tulevaisuuden. On kuitenkin myös sellaisia vetotekijöitä, joihin voi ja kannattaa puuttua: Länsi-Euroopassa subventoidaan yhä toimettomuutta kohtuuttomasti ja passivoidaan tulijoita tukijärjestelmien piiriin sen sijaan että heitä kannustettaisiin töihin ja yrittäjiksi.

Työntötekijöitä ovat konfliktit, hirmuhallinnot, köyhyys ja näköalattomuus. Näitä on maailmalla kosolti eikä Eurooppa yksin niitä ratkaise vaikka parhaansa yrittäisikin. Olisi kuitenkin erittäin suuri merkitys sillä, että EU:n välittömimmät lähialueet - toisin sanoen Pohjois-Afrikka, Lähi-itä, Itä-Eurooppa ja Keski-Aasia - olisivat ilman aseellisia konflikteja, ilman totalitäärisiä diktatuureja, vaurastuisivat ja tuottaisivat työpaikkoja kasvavalle nuorisolleen.

Ei olla monen vuoden päässä siitä, kun näin olisi voinut ollakin. Useat EU.n naapuruusvyöhykkeen valtioista olivat hyvässä nousujohteessa, näistä parhaana esimerkkinä Turkki, jonka vauraus ja kehittyneisyys oli jo ohittanut EU:n köyhimmät itäeurooppalaiset jäsenmaat. Talouskasvu oli merkittävää ympäri Itä-Eurooppaa, myös EU:n ulkopuolella. Arabimaat kehittyivät nopeasti - eivät vain Arabian niemimaan rikkaat öljyvallat, joita tämä ei oikeastaan koske täysin erilaisen yhteiskuntarakenteen vuoksi, vaan myös Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän puolidemokraattiset, puoliautoritääriset, suhteellisen vakaat maat - sellaiset kuin Marokko, Libanon ja Jordania.

Arabikevät oli seurausta juuri kaikesta siitä myönteisestä kehityksestä, jota arabimaiden yhteiskunnat olivat käyneet läpi edellisen vuosikymmenen. Ne olivat vaurastuneet nopeasti. Väestöt olivat paitsi kasvaneet, myös tulleet yhä paremmin koulutetuiksi ja kansainvälisemmiksi. Yhteiskunnallinen vapaus oli kasvanut, satelliittitelevisio, internet ja sosiaalinen media mullistaneet tiedonsaannin. Arabikevään tapahtumat markkeerasivat mittaamattomasti tärkeämpää trendiä kuin mitä islamilainen kiihkoilu oli koskaan ollut. Islamistit eivät ole koko olemassaolonsa aikana saavuttaneet arabimaissa mitään vastaavaa kuin mitä arabikevään demokraattiset kansannousut olivat.

Länsimaista on kuitenkin puuttunut tänä aikakautena lähes kokonaan se kulttuurinen, poliittinen ja globaali johtajuus, joka pitkään ylläpiti vapauden ja vaurauden soihtuja juuri länsimaiksi ymmärretyn maailman majakoissa. Olisi surullista ajatella, että arabikevään nuoret arabisukupolvet ja Maidanin ukrainalaiset jäävät viimeisiksi sukupolviksi, jotka vielä katsoivat Länttä kuin vapauden soihdunkantajaa - ja että tästä eteenpäin seuraava aikakausi näkee lähinnä totalitarismin paluuta ja länsimaiden spengleriläistä perikatoa.

Ikävä kyllä jälkimmäinen näyttää todennäköisemmältä, ellei Lännestä ala löytyä selkärankaa ja johtajuutta. Sellaista peläten Venäjä ja Iran ovat tosin käyneet yhä kärsimättömämmiksi, ilmeisesti koettaen saada maksimoitua territoriaalisen etupiiriekspansionsa sekä Euroopassa että Lähi-idässä ennen Yhdysvaltain presidentin vaihtumista.

Eurooppalaiset eivät ole aiheuttaneet tätä toimillaan vaan toimettomuudellaan. He joutuvat maksamaan erittäin kalliin ja kivuliaan laskun, joka tulee vaikuttamaan monien sukupolvien ajan. Vaikka Eurooppa onkin historiassaan tuhoutunut ja noussut taas tuhkastaan kuin feeniks, on silti surkeaa, mikäli mantereemme syöksee itsensä historian auringonlaskuun juuri silloin, kun sillä olisi ollut historian ihmeellinen auringonkehrä puolellaan.

Vasta vähän aikaa on siitä, kun EU ja NATO olivat vuosikymmenten tuhon ja pysähtyneisyyden jälkeen yhdistäneet jälleen suurimman osan mantereestamme. Vasta hiljattain tapahtui erittäin merkittävää myönteistä kehitystä myös EU:n ulkorajojen tuollapuolen, esimerkkeinä Turkki, Georgia, Ukraina ja moni arabimaista. Arabikevät oli Itä-Euroopan vapautumisen jälkeen merkittävin geopoliittinen voitto Euroopalle. Sitä surullisempaa on, miten täydellisesti se möhlittiin ja jätettiin Venäjän propagoimien väärien narratiivien uhriksi.

Nyt Eurooppa menetti mahdollisuutensa ja saa niiden sijasta osakseen hävitystä ja laskujen maksamisen.

Yhdysvallat on maantieteellisistä ja rakenteellisista syistä eri asemassa eivätkä sitä koskaan koske samat seuraukset, eivät ainakaan yhtä raskaina. Yhdysvallat on Euroopan maailmansodista lähtien asemoinut itsensä Lännen keskusvallaksi. Lännen etuvartiot kulkevat Itä-Euroopassa (Suomesta Mustallemerelle), Lähi-idässä ja itäisimmässä Aasiassa. Valitettavasti näillä alueilla geopoliittinen taistelu Lännen vihollisia ja haastajia vastaan käydään, ei Yhdysvaltain territoriolla.

Tämä syksy kylpee ennen kaikkea syyrialaisten, irakilaisten ja ukrainalaisten veressä, mutta on samalla vääjäämättä myös Euroopan syksy. Venäjä on avannut hybridisodan rintamansa niin Itämeren, Balkanin kuin Lähi-idänkin alueilla, eikä tule pysähtymään ennen kuin edessä on tappion uhka. Venäjä pelkää pieniäkin tappioita kuin ruttoa, joten siinä on heikko kohta, jota patoamistoiminta käytännössä voi hyödyntää - ja siten välttää suursotaan joutumisen.

Mitä aikaisemmin tappion uhka asetetaan Venäjän eteen, sitä pienemmässä (taktisessa) mittakaavassa se voidaan tehdä ja sitä paremmin patoaminen myös toimii. Jossittelu ja jälkiviisaus ovat aina helppoja lajeja, mutta toivoisin useampien länsijohtajien miettivän viimeistään nyt, olisiko patoaminen kannattanut aloittaa jo ennen kesän 2008 hyökkäystä Georgiaan, arabikevään yhteydessä Syyriassa tai viimeistään Ukrainan kohdalla, sen sijaan että nyt joudutaan pohtimaan Suomen, Baltian, Balkanin, Turkin ja Persianlahden aiemmin 'ei ajateltavissa olevia' skenaarioita.