Kiovassa eletään työn puolesta melko hiljaista aikaa, sillä ympäri Eurooppaa on lomakausi parhaimmillaan ja toimeksiannot harvassa. Pari ukrainalaista ystävääni oli viikonloppuna luonani juomassa teetä, Tšornyi Printsiä, ja pelaamassa šakkia. Lähi-idässä asuessani alkuiltojen ja viikonloppujen perushuvituksiin kuului istuskella ystävien kanssa kahviloissa pelaamassa šakkia, tawilaa, juomassa mitä juotavissa oli, ja polttamassa silloin tällöin vesipiippua, vaikken tupakkamiehiä olekaan. Siitä on kuitenkin jo aikaa, joten pelitaitoni olivat päässeet ruostumaan. Hävisin kaksi ensimmäistä peliä, sitä seuraavat kaksi voitin, joten harjoitus selvästi auttaa.
Jatketaanpa kuitenkin Britannian matkakertomusta. Teesjoen varrelta palasin Yorkshiren ylämaanummille, yrittäen ensin löytää nummiriekkoja Commondalen nummilta, joita South Garella tapaamani lintumies suositteli. Kävelyni kanervaa kasvavien nummien ja niitä laikuttavien tupasvillaisten suomaiden halki oli ensin mitä miellyttävintä hiljalleen puhaltavan tuulen virvoittaessa mieltäni. Nummelta kantautui kapustarintojen ja kuovien huutoja, niittykirviset laululensivät kaikkialla, vaikka elettiin heinäkuuta, ja muutenkin maisema muistutti Lapin tuntureita paitsi että hyttyspilvet puuttuivat. Brittein saarten tuulisuus kai tekee soisista nummista sääskivapaita.
Mietittyäni vasta tuulisen ilmaston siunauksellisuutta verenimijäin suhteen, sain nopeasti muistutuksen siitä, miksi kantaväestö vihaa Brittein saarten ilmastoa. Alkoi taas sataa ja pian sitä tuli vaakasuorassa. Kaikki vaatteeni olivat kastuneet läpimäriksi siihen mennessä kun pääsin takaisin paikkaan, jonne olin jättänyt autoni. Tweed ja sen sellainen ovat kyllä lämpimiä, mutteivät vedenpitäviä. Pelastauduin Commondalen pubiin lounaalle, ja kun tuolla alueella ei näyttänyt sade hellittävän, päätin ajaa toiseen ylämaanummiseen kansallispuistoon sisämaassa, nimittäin Yorkshire Dalesin kansallispuistoon.
Majatalovaraukseni oli Reethin kylässä Arkengarthdalen alkupäässä. Viehättävä usean perinteikkään pubin ja majatalon kylä on mainio tukikohta eri suuntiin lähteville vaelluspoluille ja pikkuteille. Maisemat ovat kauniita ja ylämaakahlaajien huudot kantautuvat illansuussa kylään sitä ympäröiviltä kukkuloilta. Lähistöltä löytyvät myös kylät nimeltä Crackpot ja Cockayne. Ensin mainitusta kotoisin oleva muusikko selvitti illalla pubissa minulle, että alueella asuu paljon viikinkivalloituksen mukanaan tuomaa muinaisista skandinaaveista periytyvää väestöä, ja myös monien kylien nimet pohjaavat goottilaisiin nimiin, vaikka ne olisivat tuoneet muunlaisia mielleyhtymiä.
Seuraava päiväni oli varsin onnistunut, sillä jo varhain aamulla, pian Reethistä lähdettyäni, törmäsin ensimmäisiin nummiriekkoihin, minkä jälkeen niitä alkoi näkyä säännöllisesti, usein hyvällä kuvausetäisyydellä. Laji tuntui olevan Swaledalen ja Arkengarthdalen maastoissa todella yleinen. Paljon harvinaisempi kanalintu Britanniassa on teeri. Skotlannin ylämailta niitä vielä löytyy enemmän, mutta Englannin viimeiset kannat ovat juuri Arkengarthdalen ja Ylä-Teesdalen nummialueilla. Hyvien ohjeiden ja kärsivällisyyden avulla onnistuin löytämään useita teeriä Barninghamin alueelta. Se oli hyvä, sillä pari päivää myöhemmin en onnistunut löytämään varmempina pidettyjä Langdon Beckin teeriä. Yllättävänä kanalintulajina myös punapyy oli varsin yleinen nummilla.
Yorkshire Dalesin kansallispuiston alueella onnistuin myös yhden päivän aikana näkemään kuusi suopöllöä, joten lajin kanta on ilmeisen vahva siellä. Saatoin myöhemmin vitsailla kuulumisiani kysyvälle lontoolaiselle lintumiehelle, että ilma oli niitä niin sakeanaan, että hyvä kun sain väisteltyä. Auringon alkaessa hiljalleen painua oli hyvä päättää päivä Tan Hillin majataloon, joka on Britannian korkeimmalla sijaitseva pubi, kansallispuiston alueella.
Sieltä ajoin edelleen toiselle laajalle nummialueelle, Langdon Beckin ympäristöön Durhamin kreivikunnan Ylä-Teesdaleen. Pysähdyin vesiputouksilla, mutta taas alkoi sataa, piiskaten minut pian eteenpäin ja retkeilymajaan, jossa oli seuraava majoitukseni. Sateen lakatessa oli jo hämärää ja kävelin eristyksissä olevasta retkeilymajasta nummen halki lähimpään, tuskin kyläksi kutsuttavaan paikkaan, jossa on muutama maatalo, vanhan kalmiston ympäröimä kivikirkko ja tietysti pubi. Palatessani pimeässä kierteli lehtokurppa kurnuttaen aluetta.
Seuraavana päivänä löysin muun mukavan muassa merihanhia Cow Greenin tekojärveltä, koskikaroja ja rantasipiä sinne virtaavalta joelta, paljon nummiriekkoja, nummien kahlaajia ja muita ylämaalintuja. Penniinien maisemat kohottivat mieltä. Jatkoin iltapäivän puolella Skotlantia kohti. Siellä ensimmäinen kohteeni oli talvisista hanhi- ja vesilintumassoista tunnettu Caerlaverockin suojelualue. Heinäkuussa siellä oli kuitenkin hyvin hiljaista, lähinnä yleisiä lajeja. Samoin Nithjoensuun rannat ja särkät olivat ristisorsia ja isokuoveja lukuun ottamatta melko hiljaisia. Jokunen mustapyrstökuiri, edustaen islantilaista alalajia, oli jo lähtenyt etelää kohti.
Illaksi siirryin Southernessin niemenkärkeen, jossa majoituin paikalliseen pubiin ja ehdin vielä pitkälle kierrokselle molemmin puolin niemeä, löytäen rantakallioilta lepäämään asettuneiden kuovien ja kapustarintojen parvia ja muuta sen sellaista. Olin alun perin suunnitellut käyväni Gallowayssä saakka, mutta koska olin viettänyt edellisillä alueilla päivän kauemmin kuin olin alun perin ajatellut, katsoin parhaaksi lähteä Southernessistä seuraavana päivänä takaisin kohti Englantia ja etelää.
Seuraava kohteeni oli yksi Pohjois-Englannin kuuluisimmista lintupaikoista, Leighton Mossin kosteikkoalue lähellä Redmayneä ja Silverdaleä, Morecambenlahden rannikolla Lancashiressä. Kosteikkoalueen etsityimpiä lajeja ovat siellä pesivät ruskosuohaukka ja viiksitimali, molemmat Britanniassa harvinaisia, ja molemmat löysin suhteellisen vaivatta. Niiden lisäksi alueella oli jalohaikara ja useampia silkkihaikaroita - jälkimmäisestä on tullut Britanniassa viimeisten kymmenen vuoden aikana melko yleinen. Toisin kuin Caerlaverockin lampareilla, Leighton Mossissa oli heinäkuiseen päiväsaikaankin sangen runsaasti kosteikkolintuja ja kahlaajia, minkä lisäksi ympäröivät metsät osoittautuivat hyväksi alueeksi metsälintujen lisäämiseksi matkapinnalistalle. Näin yhden ainoan lahoavan puunrungon kimpussa lyhyenä aikana tali-, sini-, kuusi-, viita- ja pyrstötiaisia, pähkinänakkeleita, punarintoja ja käpytikan.
Leighton Mossin kosteikko myös halusi ottaa minut mukaansa, sillä yksi piilottelevien lajien valokuvausyritykseni oli loppua siihen, että lieju ahmaisi minut sisäänsä polvia myöten. Se ei estänyt minua kuitenkaan lähtemästä vielä Morecambenlahden rantalaguuneille, josta löytyi runsaasti kahlaajia sekä laulavina silkkikerttunen ja pensassirkkalintu. Kohtasin myös amerikkalaisen lintumiehen, joka oli tuonut vaahtosammuttimen kokoisen poikansa linturetkelle Atlantin toiselle puolelle, kun poika oli jo nähnyt niin paljon lajeja Yhdysvalloissa. Poika puhui linnuista siihen tyyliin (tietäen myös varsin harvinaisten amerikkalaisten kosteikkolajien äänet), että tunsin nostalgisia muistoja omasta pikkuvanhasta lapsuudestani.
Ajoin sitten illaksi Liverpooliin, joka taisi olla suurin Englannin kaupunki, jossa en ollut vielä käynyt. Sieltä matka jatkui Wirralin niemimaalle Cheshiren kreivikunnassa, sijoittuen Merseyn ja Deen jokisuulahtien väliin. Wirralissa kohteinani olivat rannikon rantaniityt ja kosteikkokaistaleet, joiden varrelta löytämistäni linnuista merkittävin oli huuteleva viiriäinen. Se on Britanniassa harvinainen ja arvaamaton laji, mutta minulle se sattui olemaan jo toinen Britanniassa, sillä vuonna 2012 olin kirjannut lajin havaintovihkooni Shropshiren aukeilta, sotaleikkien lomassa havaittujen lajien joukossa.
Iso-Britanniassa viettämäni viikko oli tulossa päätökseensä, joten oli aika suunnata saaren kolmanteen kuningaskuntaan, Walesiin. Nykyisin Walesin pohjoisosassa, Angleseyn niemimaaksi muuttuneella saarella sijaitseva Holyhead toimii tärkeimpänä Irlannin-lauttojen satamapaikkana, ja on lähes kokonaan korvannut Liverpoolista aiemmin kulkeneen lauttaliikenteen. Holyhead on melko mitäänsanomaton pikkukaupunki, mutta lintutieteellisesti paikka on hyvä, sillä Walesin rannikolla on runsaasti hyviä lintuniemiä.
Walesissä viettämäni yön majoituspaikan olin ottanut Llandudnon kaupungista, jonka pohjoispuolella sijaitsee yksi Walesin merilinnustollisesti hedelmällisistä niemenkärjistä, Great Ormes Head. Mutta jo matka Llandudnoon pitkin Walesin pikkuteitä, idyllisten kylien, ikitammisten metsäsaarekkeiden ja käsittämätöntä kymrin kieltä olevien kylttien kautta, alkoi jotenkin tuoda mieleen Tolkienin maisemat. Tolkienista muistutti myös monien walesiläisten paikkakuntien historia (lueskelen poikkeuksetta matkoillani paikallista historiaa silloin kun en aja autoa tai tähystele lintuja), jossa asettuivat vastakkain muinainen maalaisyhteisö ja alueen lopulta vaurastanut kaivosteollisuus. Sieltäköhän lienee Tolkien saanut innoituksen viattoman jumalaapelkääväisiin hobitteihinsa, ylevän muinaisiin haltioihinsa ja ahneisiin mutta ahkeriin kääpiöihinsä.
Tutustuin ensin Great Ormes Headin tuulisiin jyrkänteisiin, joiden lomaan jäivät historiallinen kirkko hautausmaineen ja paljon muinaiskelttiläisiä kivimuistomerkkejä, samoin kuin jyrkänteillä pesiviä merilintuyhdyskuntia, jotka näyttivät käsittävän runsaasti myrskylintuja ja merellä kalastavia suulia, mukavasti karimetsoja sekä paljon kiisloja, ruokkeja ja kajavia. Täällä näin myös matkan ensimmäiset alppivarikset, jotka nimestään huolimatta viihtyvät alpiinisten paljakoiden lisäksi myös Brittein saarten kalkkikivikallioisilla merenrantajyrkänteillä.
Koska heinäkuussa ovat Britanniassakin päivät yhä hyvin pitkiä ja yöt lyhyitä, minulle jäi illalla enemmän aikaa kuin olin odottanut, joten ajoin Pohjois-Walesin halki Angleseyn koilliskärkeen Point Lynasiin. Sinne päästessäni oli alkanut tihuttaa ja tuulla, mutten katunut matkaani, sillä huono sää on yleensä hyvä sää, mikäli haluaa nähdä valtamerilintuja. Joitain niistä näkee ylipäätään rannikoiden läheisyydessä vain jos sää on niin kurja, että myrskyt piiskaavat ne sinne. Nyt sää ei ollut tarpeeksi huono myrskykeijujen näkemiseen, mutta riittävä, jotta näin parissa tunnissa satoja ellei tuhansia pikkuliitäjiä. Sekä tietysti jo tavanomaisiksi muuttuneita pikkukajavia, etelänkiisloja, myrskylintuja ja suulia.
Varhain seuraavana aamuna ajoin Llandudnosta Holyheadiin, mutta saavuin sinne hyvissä ajoin, joten koska minulla oli yhä jäljellä auton vuokra-aikaa ennen sovittua palautusta laivaterminaaliin, lähdin vielä yhteen lintupaikkaan, Holyheadin länsipuolella olevaan niemenkärkeen South Stackiin, jossa on komeat maisemat, majakka, ja paljon merilintuja. Suurimmaksi osaksi samoja kuin aiemmissa vierailupaikoissani: etelänkiisloja, ruokkeja, pikkukajavia, myrskylintuja, jonkin verran suulia ja merimetsoja, nummen puolella kirvisiä, kiuruja ja hemppoja. Uutena lajina Britannian listalle täältä löytyi kuitenkin riskilöitä.
Yksi riskilä kalasteli lopulta myös Holyheadin laivaterminaalin satama-altailla, mutta tulipa aamun varhaiset tunnit käytettyä tuulisessa ulkoilmassa. Haikeana jätin jäähyväiset hyvin palvelleelle Volvolle ja kannoin tavarani lauttaan. Se oli kuin kopio Helsingistä Tallinnaan liikennöivistä aluksista, jopa ruokalista oli epäilyttävän samanlainen. Ja koska ollaan Brittein saarilla, eivät kanta-asukkaiden tavat olla ylittämättä leveää salmea kuivin suin nekään poikenneet niin paljon Suomenlahden ja Pohjanlahden ylittävistä lautoista.
Walesin ja Irlannin väliseltä lautalta näkee erittäin hyvin merilintuja - myös niitä harvinaisempia pelagisia lajeja, joita ei niemenkärjistä eikä välttämättä pikkusaaristakaan käsin pääse näkemään. Runsain laji avomerellä oli pikkuliitäjä, joita oli valehtelematta merenpinta sakeana. Joukosta saattoi bongata pieniä määriä luodin lailla eteneviä nokiliitäjiä. Lisäksi näin yhden isokihun ja yhden oletettavan baleaarienliitäjän - kyllin lähellä, että saatoin pitkään katsella sen ruskeanpuhuvaa alapuolta (laji ei ole täällä niin harvinainen kuin nimestä voisi luulla).
Mutta saavuttaessa Dublinin satamaan olikin edessä uusi maa, uusi aluevalloitus. Siitä enemmän matkakertomuksen kolmannessa ja viimeisessä osassa.
Jatketaanpa kuitenkin Britannian matkakertomusta. Teesjoen varrelta palasin Yorkshiren ylämaanummille, yrittäen ensin löytää nummiriekkoja Commondalen nummilta, joita South Garella tapaamani lintumies suositteli. Kävelyni kanervaa kasvavien nummien ja niitä laikuttavien tupasvillaisten suomaiden halki oli ensin mitä miellyttävintä hiljalleen puhaltavan tuulen virvoittaessa mieltäni. Nummelta kantautui kapustarintojen ja kuovien huutoja, niittykirviset laululensivät kaikkialla, vaikka elettiin heinäkuuta, ja muutenkin maisema muistutti Lapin tuntureita paitsi että hyttyspilvet puuttuivat. Brittein saarten tuulisuus kai tekee soisista nummista sääskivapaita.
Mietittyäni vasta tuulisen ilmaston siunauksellisuutta verenimijäin suhteen, sain nopeasti muistutuksen siitä, miksi kantaväestö vihaa Brittein saarten ilmastoa. Alkoi taas sataa ja pian sitä tuli vaakasuorassa. Kaikki vaatteeni olivat kastuneet läpimäriksi siihen mennessä kun pääsin takaisin paikkaan, jonne olin jättänyt autoni. Tweed ja sen sellainen ovat kyllä lämpimiä, mutteivät vedenpitäviä. Pelastauduin Commondalen pubiin lounaalle, ja kun tuolla alueella ei näyttänyt sade hellittävän, päätin ajaa toiseen ylämaanummiseen kansallispuistoon sisämaassa, nimittäin Yorkshire Dalesin kansallispuistoon.
Majatalovaraukseni oli Reethin kylässä Arkengarthdalen alkupäässä. Viehättävä usean perinteikkään pubin ja majatalon kylä on mainio tukikohta eri suuntiin lähteville vaelluspoluille ja pikkuteille. Maisemat ovat kauniita ja ylämaakahlaajien huudot kantautuvat illansuussa kylään sitä ympäröiviltä kukkuloilta. Lähistöltä löytyvät myös kylät nimeltä Crackpot ja Cockayne. Ensin mainitusta kotoisin oleva muusikko selvitti illalla pubissa minulle, että alueella asuu paljon viikinkivalloituksen mukanaan tuomaa muinaisista skandinaaveista periytyvää väestöä, ja myös monien kylien nimet pohjaavat goottilaisiin nimiin, vaikka ne olisivat tuoneet muunlaisia mielleyhtymiä.
Seuraava päiväni oli varsin onnistunut, sillä jo varhain aamulla, pian Reethistä lähdettyäni, törmäsin ensimmäisiin nummiriekkoihin, minkä jälkeen niitä alkoi näkyä säännöllisesti, usein hyvällä kuvausetäisyydellä. Laji tuntui olevan Swaledalen ja Arkengarthdalen maastoissa todella yleinen. Paljon harvinaisempi kanalintu Britanniassa on teeri. Skotlannin ylämailta niitä vielä löytyy enemmän, mutta Englannin viimeiset kannat ovat juuri Arkengarthdalen ja Ylä-Teesdalen nummialueilla. Hyvien ohjeiden ja kärsivällisyyden avulla onnistuin löytämään useita teeriä Barninghamin alueelta. Se oli hyvä, sillä pari päivää myöhemmin en onnistunut löytämään varmempina pidettyjä Langdon Beckin teeriä. Yllättävänä kanalintulajina myös punapyy oli varsin yleinen nummilla.
Yorkshire Dalesin kansallispuiston alueella onnistuin myös yhden päivän aikana näkemään kuusi suopöllöä, joten lajin kanta on ilmeisen vahva siellä. Saatoin myöhemmin vitsailla kuulumisiani kysyvälle lontoolaiselle lintumiehelle, että ilma oli niitä niin sakeanaan, että hyvä kun sain väisteltyä. Auringon alkaessa hiljalleen painua oli hyvä päättää päivä Tan Hillin majataloon, joka on Britannian korkeimmalla sijaitseva pubi, kansallispuiston alueella.
Sieltä ajoin edelleen toiselle laajalle nummialueelle, Langdon Beckin ympäristöön Durhamin kreivikunnan Ylä-Teesdaleen. Pysähdyin vesiputouksilla, mutta taas alkoi sataa, piiskaten minut pian eteenpäin ja retkeilymajaan, jossa oli seuraava majoitukseni. Sateen lakatessa oli jo hämärää ja kävelin eristyksissä olevasta retkeilymajasta nummen halki lähimpään, tuskin kyläksi kutsuttavaan paikkaan, jossa on muutama maatalo, vanhan kalmiston ympäröimä kivikirkko ja tietysti pubi. Palatessani pimeässä kierteli lehtokurppa kurnuttaen aluetta.
Seuraavana päivänä löysin muun mukavan muassa merihanhia Cow Greenin tekojärveltä, koskikaroja ja rantasipiä sinne virtaavalta joelta, paljon nummiriekkoja, nummien kahlaajia ja muita ylämaalintuja. Penniinien maisemat kohottivat mieltä. Jatkoin iltapäivän puolella Skotlantia kohti. Siellä ensimmäinen kohteeni oli talvisista hanhi- ja vesilintumassoista tunnettu Caerlaverockin suojelualue. Heinäkuussa siellä oli kuitenkin hyvin hiljaista, lähinnä yleisiä lajeja. Samoin Nithjoensuun rannat ja särkät olivat ristisorsia ja isokuoveja lukuun ottamatta melko hiljaisia. Jokunen mustapyrstökuiri, edustaen islantilaista alalajia, oli jo lähtenyt etelää kohti.
Illaksi siirryin Southernessin niemenkärkeen, jossa majoituin paikalliseen pubiin ja ehdin vielä pitkälle kierrokselle molemmin puolin niemeä, löytäen rantakallioilta lepäämään asettuneiden kuovien ja kapustarintojen parvia ja muuta sen sellaista. Olin alun perin suunnitellut käyväni Gallowayssä saakka, mutta koska olin viettänyt edellisillä alueilla päivän kauemmin kuin olin alun perin ajatellut, katsoin parhaaksi lähteä Southernessistä seuraavana päivänä takaisin kohti Englantia ja etelää.
Seuraava kohteeni oli yksi Pohjois-Englannin kuuluisimmista lintupaikoista, Leighton Mossin kosteikkoalue lähellä Redmayneä ja Silverdaleä, Morecambenlahden rannikolla Lancashiressä. Kosteikkoalueen etsityimpiä lajeja ovat siellä pesivät ruskosuohaukka ja viiksitimali, molemmat Britanniassa harvinaisia, ja molemmat löysin suhteellisen vaivatta. Niiden lisäksi alueella oli jalohaikara ja useampia silkkihaikaroita - jälkimmäisestä on tullut Britanniassa viimeisten kymmenen vuoden aikana melko yleinen. Toisin kuin Caerlaverockin lampareilla, Leighton Mossissa oli heinäkuiseen päiväsaikaankin sangen runsaasti kosteikkolintuja ja kahlaajia, minkä lisäksi ympäröivät metsät osoittautuivat hyväksi alueeksi metsälintujen lisäämiseksi matkapinnalistalle. Näin yhden ainoan lahoavan puunrungon kimpussa lyhyenä aikana tali-, sini-, kuusi-, viita- ja pyrstötiaisia, pähkinänakkeleita, punarintoja ja käpytikan.
Leighton Mossin kosteikko myös halusi ottaa minut mukaansa, sillä yksi piilottelevien lajien valokuvausyritykseni oli loppua siihen, että lieju ahmaisi minut sisäänsä polvia myöten. Se ei estänyt minua kuitenkaan lähtemästä vielä Morecambenlahden rantalaguuneille, josta löytyi runsaasti kahlaajia sekä laulavina silkkikerttunen ja pensassirkkalintu. Kohtasin myös amerikkalaisen lintumiehen, joka oli tuonut vaahtosammuttimen kokoisen poikansa linturetkelle Atlantin toiselle puolelle, kun poika oli jo nähnyt niin paljon lajeja Yhdysvalloissa. Poika puhui linnuista siihen tyyliin (tietäen myös varsin harvinaisten amerikkalaisten kosteikkolajien äänet), että tunsin nostalgisia muistoja omasta pikkuvanhasta lapsuudestani.
Ajoin sitten illaksi Liverpooliin, joka taisi olla suurin Englannin kaupunki, jossa en ollut vielä käynyt. Sieltä matka jatkui Wirralin niemimaalle Cheshiren kreivikunnassa, sijoittuen Merseyn ja Deen jokisuulahtien väliin. Wirralissa kohteinani olivat rannikon rantaniityt ja kosteikkokaistaleet, joiden varrelta löytämistäni linnuista merkittävin oli huuteleva viiriäinen. Se on Britanniassa harvinainen ja arvaamaton laji, mutta minulle se sattui olemaan jo toinen Britanniassa, sillä vuonna 2012 olin kirjannut lajin havaintovihkooni Shropshiren aukeilta, sotaleikkien lomassa havaittujen lajien joukossa.
Iso-Britanniassa viettämäni viikko oli tulossa päätökseensä, joten oli aika suunnata saaren kolmanteen kuningaskuntaan, Walesiin. Nykyisin Walesin pohjoisosassa, Angleseyn niemimaaksi muuttuneella saarella sijaitseva Holyhead toimii tärkeimpänä Irlannin-lauttojen satamapaikkana, ja on lähes kokonaan korvannut Liverpoolista aiemmin kulkeneen lauttaliikenteen. Holyhead on melko mitäänsanomaton pikkukaupunki, mutta lintutieteellisesti paikka on hyvä, sillä Walesin rannikolla on runsaasti hyviä lintuniemiä.
Walesissä viettämäni yön majoituspaikan olin ottanut Llandudnon kaupungista, jonka pohjoispuolella sijaitsee yksi Walesin merilinnustollisesti hedelmällisistä niemenkärjistä, Great Ormes Head. Mutta jo matka Llandudnoon pitkin Walesin pikkuteitä, idyllisten kylien, ikitammisten metsäsaarekkeiden ja käsittämätöntä kymrin kieltä olevien kylttien kautta, alkoi jotenkin tuoda mieleen Tolkienin maisemat. Tolkienista muistutti myös monien walesiläisten paikkakuntien historia (lueskelen poikkeuksetta matkoillani paikallista historiaa silloin kun en aja autoa tai tähystele lintuja), jossa asettuivat vastakkain muinainen maalaisyhteisö ja alueen lopulta vaurastanut kaivosteollisuus. Sieltäköhän lienee Tolkien saanut innoituksen viattoman jumalaapelkääväisiin hobitteihinsa, ylevän muinaisiin haltioihinsa ja ahneisiin mutta ahkeriin kääpiöihinsä.
Tutustuin ensin Great Ormes Headin tuulisiin jyrkänteisiin, joiden lomaan jäivät historiallinen kirkko hautausmaineen ja paljon muinaiskelttiläisiä kivimuistomerkkejä, samoin kuin jyrkänteillä pesiviä merilintuyhdyskuntia, jotka näyttivät käsittävän runsaasti myrskylintuja ja merellä kalastavia suulia, mukavasti karimetsoja sekä paljon kiisloja, ruokkeja ja kajavia. Täällä näin myös matkan ensimmäiset alppivarikset, jotka nimestään huolimatta viihtyvät alpiinisten paljakoiden lisäksi myös Brittein saarten kalkkikivikallioisilla merenrantajyrkänteillä.
Koska heinäkuussa ovat Britanniassakin päivät yhä hyvin pitkiä ja yöt lyhyitä, minulle jäi illalla enemmän aikaa kuin olin odottanut, joten ajoin Pohjois-Walesin halki Angleseyn koilliskärkeen Point Lynasiin. Sinne päästessäni oli alkanut tihuttaa ja tuulla, mutten katunut matkaani, sillä huono sää on yleensä hyvä sää, mikäli haluaa nähdä valtamerilintuja. Joitain niistä näkee ylipäätään rannikoiden läheisyydessä vain jos sää on niin kurja, että myrskyt piiskaavat ne sinne. Nyt sää ei ollut tarpeeksi huono myrskykeijujen näkemiseen, mutta riittävä, jotta näin parissa tunnissa satoja ellei tuhansia pikkuliitäjiä. Sekä tietysti jo tavanomaisiksi muuttuneita pikkukajavia, etelänkiisloja, myrskylintuja ja suulia.
Varhain seuraavana aamuna ajoin Llandudnosta Holyheadiin, mutta saavuin sinne hyvissä ajoin, joten koska minulla oli yhä jäljellä auton vuokra-aikaa ennen sovittua palautusta laivaterminaaliin, lähdin vielä yhteen lintupaikkaan, Holyheadin länsipuolella olevaan niemenkärkeen South Stackiin, jossa on komeat maisemat, majakka, ja paljon merilintuja. Suurimmaksi osaksi samoja kuin aiemmissa vierailupaikoissani: etelänkiisloja, ruokkeja, pikkukajavia, myrskylintuja, jonkin verran suulia ja merimetsoja, nummen puolella kirvisiä, kiuruja ja hemppoja. Uutena lajina Britannian listalle täältä löytyi kuitenkin riskilöitä.
Yksi riskilä kalasteli lopulta myös Holyheadin laivaterminaalin satama-altailla, mutta tulipa aamun varhaiset tunnit käytettyä tuulisessa ulkoilmassa. Haikeana jätin jäähyväiset hyvin palvelleelle Volvolle ja kannoin tavarani lauttaan. Se oli kuin kopio Helsingistä Tallinnaan liikennöivistä aluksista, jopa ruokalista oli epäilyttävän samanlainen. Ja koska ollaan Brittein saarilla, eivät kanta-asukkaiden tavat olla ylittämättä leveää salmea kuivin suin nekään poikenneet niin paljon Suomenlahden ja Pohjanlahden ylittävistä lautoista.
Walesin ja Irlannin väliseltä lautalta näkee erittäin hyvin merilintuja - myös niitä harvinaisempia pelagisia lajeja, joita ei niemenkärjistä eikä välttämättä pikkusaaristakaan käsin pääse näkemään. Runsain laji avomerellä oli pikkuliitäjä, joita oli valehtelematta merenpinta sakeana. Joukosta saattoi bongata pieniä määriä luodin lailla eteneviä nokiliitäjiä. Lisäksi näin yhden isokihun ja yhden oletettavan baleaarienliitäjän - kyllin lähellä, että saatoin pitkään katsella sen ruskeanpuhuvaa alapuolta (laji ei ole täällä niin harvinainen kuin nimestä voisi luulla).
Mutta saavuttaessa Dublinin satamaan olikin edessä uusi maa, uusi aluevalloitus. Siitä enemmän matkakertomuksen kolmannessa ja viimeisessä osassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti