Kirjat

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Venäjä, Turkki ja suursodan uhka

Olen tässäkin blogissa ennakoinut pitkään, että Venäjän lännenvastaisen sodan tärkein kohde eteläisellä rintamalla on Turkki. Venäjä on toiminut Turkkia vastaan pitkään kiihtyvän propagandasodan, subversiivisten operaatioiden ja terrorismin keinoin. Tuotuaan hyökkäysarmeijansa Syyriaan Venäjä on loukannut Turkin ilmatilaa jatkuvasti sekä keskittänyt pommitukset ja taistelutoimet Turkin tukemia Syyrian oppositiojoukkoja vastaan - ei suinkaan Da'ishiä. Turkki on varoittanut Venäjää sen hyökkäystoimista useaan otteeseen, ilmoittaen puolustavansa aluettaan.

Venäjä on pitkään hakenut Turkin suunnalla eskalaatiota, jolla saisi hajotettua Naton rivit ja valmistettua maaperää Keski-Aasiasta itäiselle Välimerelle ulottuvan vyöhykkeen haltuunottamiselle yhdessä liittolaisensa Iranin kanssa. Tämä merkitsisi käytännössä sitä, että Azerbaidžan ja Georgia olisivat mennyttä, minkä lisäksi Venäjä saisi ylivoimaisen astinlaudan Turkin ja Persianlahden arabimaiden epävakauttamiseen, Euroopan geopoliittiseen eristämiseen sekä öljyn hinnan palauttamiseen pilviin tämän kaiken rahoittamiseksi.

Lopulta eilen Turkin F-16-hävittäjä ampui alas Turkin ilmatilaa jälleen loukanneen venäläisen rynnäkköhävittäjän, varoitettuaan Venäjää tuloksetta kymmenen kertaa. Tapansa mukaan Venäjä hämmensi maailman uutisvirtaa ensin useilla virallisilta tahoilta annetuilla valheilla, kunnes myönsi Su-24-hävittäjänsä tulleen alas ammutuksi.

Uutisissa on kerrottu Turkin varoittaneen Venäjää vastatoimista myös sen vuoksi, että Venäjä jatkoi Syyrian pienen turkomaanivähemmistön - etnisten turkkilaisten eikä suinkaan keskiaasialaisten turkmeenien - pommittamista. On lähes varmaa, että Turkilla on Venäjää vastaan hampaankolossa tähän mennessä jo paljon muutakin, mistä se ei välttämättä halua julkisuudessa kertoa - alkaen terrorismista subversiivisiin operaatioihin, salamurhiin ja sotilaallisiin erikoisoperaatioihin, joita Venäjä prokseineen on tehnyt, myös Turkin alueella.

Joidenkin mielestä Putin on tehnyt virheen uskoessaan voivansa suhtautua Erdoğanin varoituksiin yhtä huolettomasti kuin länsijohtajien pehmoisiin puheisiin. Erdoğan on ennenkin näyttänyt yllättäen hampaansa: Marc Champion muistuttaa artikkelissaan, että aiemmin Erdoğan piti Bashar al-Assadia suorastaan liittolaisena. Tämä kävi lomilla Erdoğanin perheen luona ja Turkin ja Syyrian pragmaattiset suhteet kukoistivat. Sitten tuli arabikevät ja Syyrian väestö nousi aseettomiin maanlaajuisiin suurmielenosoituksiin demokratian ja vapaamman järjestelmän puolesta. Assad vastasi niihin silmittömällä väkivallalla. Erdoğan tarjosi sovittelua jo ennen kuin Syyrian oppositio oli joutunut tarttumaan aseisiin, mutta Assad torjui ne, ottaen mieluummin neuvonsa Venäjältä, joka suositteli kaiken opposition armotonta murskaamista voimatoimin, tuloksena yli neljä vuotta kestänyt verinen sota. Erdoğan veti johtopäätöksensä ja Turkki liittyi Assadin vastaiseen rintamaan.

Putinilta voi odottaa jotakuinkin mitä tahansa, jos hän uskoo selviävänsä asiasta voittajana. Tämän hän myös selvästi viestittää länsimaihin uhkailemalla harva se viikko Eurooppaa ydinaseilla. Jos vaikkapa mantereemme suurimman kaupungin tittelistä Moskovan kanssa kilpailevassa Istanbulissa räjähtäisi taktinen ydinlataus, iskisikö Nato silloin takaisin samalla mitalla? Koska kyse olisi Venäjästä, ei Turkkia vastaan tietenkään tehtäisi lamauttavinta iskua Venäjän itsensä nimissä. Isku esitettäisiin terroriteoksi tai jonkun muun tekemäksi ja sitä edeltäisi ja seuraisi massiivinen informaatio-operaatio, jolla mediaa ja poliittisia vaikuttajia ohjattaisiin jo ennalta syyttämään Turkkia itseään, Saudi-Arabiaa, Yhdysvaltoja, Israelia - sekä tietysti kaikille osapuolille helpointa syyllistä, Da'ishiä.

Vasta hiljattain Turkin pääkaupungissa Ankarassa tehtiin tuhoisa terrori-isku, josta on sittemmin syytetty juurikin Da'ishia. Tämähän ei toki ole estänyt Venäjän ja sen liittolaisten narratiiveja toistelevaa vaikuttaja-agenttien ja hyödyllisten hölmöjen verkostoa syyttämästä Turkkia Da'ishin pääasialliseksi tukijaksi.

Näinä erittäin kriittisinä aikoina on syytä muistaa, että vaikka en itsekään pidä Erdoğanin ja hänen AKP-puolueensa politiikasta ja soisin mielelläni yhä omavaltaisemmaksi muuttuneen sulttaanin jo väistyvän sekulaarin tasavallan johdosta, Turkki on silti yhä monipuoluedemokratia, markkinatalousmaa ja Lännen liittolainen. Venäjä ei ole.

Eurooppa menetti ainutlaatuiset tilaisuutensa lähialueensa geopoliittiseen vakauttamiseen torjuessaan väen vängällä Turkin EU-jäsenyyden ja missatessaan arabikevään tuoman mahdollisuuden muuttaa oleellisesti alueellista dynamiikkaa. Eurooppa on siten itse paljolti ajanut itseään geopoliittiseen nurkkaan ja jättänyt aloitteen vihollisilleen sekä idässä että etelässä.

Se, että hallitsemattomat kansainvaellukset ja terrorismi koskettavat Eurooppaa, on suoraa seurausta paitsi eurooppalaisten yhteiskuntien rakenteellisista (toimettomuuden subventointi) ja uuskulttuurisista (turvallisuushysteria ja äärialhainen riskinsietokyky) piirteistä, myös epäonnistuneesta ulko- ja lähialuepolitiikasta. Länsi on epäsuorasti edesauttanut terrorin valtaa ja Syyrian sodan pitkittymistä sekä vetäytynyt Irakista jättäen sen vihollistensa temmellyskentäksi. Passiivisuudellaan ja heikkoudellaan se on provosoinut Venäjän liittolaisineen monen rintaman hyökkäyssotaan maailmanjärjestyksen muuttamiseksi.

Euroopassa vallitsee tällä hetkellä vaarallisen monta täydellistä väärinymmärrystä Venäjästä ja sen pyrkimyksistä. Suomessa tilanne näyttää olevan erityisen huono, sillä ilmeisesti päätöksentekijöiden tueksi tuotettava tieto on niin solutettua tai poliittisesti korrektia, ettei siitä ole realismin eväiksi. Mitään ei ole opittu Ukrainasta, päinvastoin Syyrian suhteen Suomessa ollaan vielä pahemmin pihalla, samalla kun Venäjän hyväksi toimivat vaikuttaja-agentit kuiskuttelevat päättäjille ja välillä toitottavat megafoneilla mediaan totuudenvastaisia narratiivejaan.

*   *   *

Listaan ohessa muutamia peruseväitä asioiden ymmärtämiseen, siltä varalta, että joku minunkin blogiani lukisi:

"Venäjää ei pidä eristää."

Tässä on kyse olkinukesta. Venäjää ei ole kukaan koskaan pyrkinyt eristämään, eikä se mantereen kokoisen suurvallan kohdalla olisi oikein mahdollistakaan. Kansainvälisestä yhteisöstä Venäjää on pyrkinyt eristämään korkeintaan Venäjä itse, erityisesti suljetuimpina aikoinaan. Kaikkein vähiten Venäjän eristämiseen ovat pyrkineet EU ja Nato, jotka ovat käyttäneet miljardeja yhteistyöhön Venäjän kanssa ja pyrkineet kaikin tavoin linkittämään Venäjän mukaan kaikkiin mahdollisiin yhteistyömuotoihin - silloinkin, kun se on ollut suoranaisesti vahingollista yhteistyölle jyrkästi erilaisen arvopohjan vuoksi.

Länsimaiden hallitseva lähestymistapa Venäjään on kylmän sodan jälkeen lähtenyt keskinäisriippuvuuden ideologiasta. Seuraten EU:n aikoinaan menestyksekkäästi synnyttänyttä taloudellisen yhteistyön tiivistämisen mallia, ajateltiin, että mitä riippuvaisempia Eurooppa ja Venäjä olisivat taloudellisesti toisistaan, sitä epätodennäköisemmäksi konfliktit kävisivät. Venäjä-riippuvuutta kasvatettiin tämän ideologian hengessä tahallisesti - ei siis silkan tyhmyyden vuoksi, vaikka tyhmältähän se tietysti Venäjä-realistin silmiin näyttää.

Näissä aatteissa oli se valuvika, että Venäjän odotettiin toimivan samanlaisten taloudellisten rationaliteettien pohjalta kuin Euroopan maiden. Niin ei tietenkään ole, kun Venäjällä on kokonaan toisenlainen talousrakenne, poliittisesta järjestelmästä puhumattakaan. Venäjä on tottunut siihen, etteivät säännöt koske sitä, ja tätä asennetta se on soveltanut myös keskinäisriippuvaiseen kauppaansa Euroopan kanssa.


"Ei Venäjästä ja sen armeijasta ole oikein mihinkään, Euroopalla ei ole mitään pelättävää."

Vaikka hyväuskoisuus on Venäjän kohdalla vaarallista, sen vähättely on kenties vielä vaarallisempaa. On vaarallista kääntää selkä rosvolle uskotellen sitä ystäväksi, mutta vielä vaarallisempaa on ensin loukata ja sitten kääntää selkänsä. Näin kuitenkin toimivat hämmästyttävän monet länsimaissa selitellessään pois Venäjän uhkaa.

Jos Venäjä jotain haluaa, se haluaa kunnioitusta. Valitettavasti se ei halua sitä samanlaisilla ehdoilla kuin länsimaat - Venäjällä kunnioitus perustuu yhä voimaan ja sen herättämään pelkoon. Eurooppalaisten alentuva ja holhoava asenne Venäjään loukkaa sitä. Verisimmin Venäjä loukkaantuu aseellisen voimansa vähättelystä.

Vieläkin näkee siteerattavan yli kymmenen vuotta vanhoja tietoja, joiden mukaan Venäjän hyökkäysvoimat olisivat rapakunnossa. Eivät ole. Rapakunnossa ovat Euroopan puolustusvoimat. Ilman amerikkalaista muskelia Euroopassa on vain pari valtiota, jolla on uskottavia mahdollisuuksia puolustautua Venäjää vastaan, Ranska ja Turkki näiden kärjessä. Kokoonsa suhteutettuina esimerkiksi Suomi ja Viro eivät suinkaan ole huonoimpien joukossa, mutta koolla on väliä, tarvitseeko asiasta sen enempää sanoa.

Paljon paremminkin voisi olla. Suomi joutui toiseen maailmansotaan varustautumattomana, housut kintuissa, koska meillä ei haluttu uskoa, että maailma niin hulluksi menisi, että sota tulisi. Muinaisilla viisailla on asiaan realistisempi näkökanta: Se vis pacem para bellum, kirjasi Vegetius: mikäli halutaan rauhaa, kannattaa valmistautua sotaan. Jos sotaan asti joudutaan, silloin on valmistautuminen yleensä jäänyt puutteelliseksi.


"Vakaus voidaan saavuttaa vain sopimuksella Venäjän kanssa ja se edellyttää myönnytyksiä."

Venäjän kanssa ei voi saavuttaa sopimusta kasaamalla pöydälle tarpeeksi myönnytyksiä, vaikka jotain tällaista monet suomalaiset ja eurooppalaiset poliitikot tuntuvat vähän väliä ehdottelevan. "Annetaan suosiolla Ukraina ja ehkä pari muuta mitätöntä maata, niin kyllä se sitten on tyytyväinen." Näin ajattelevat ovat yhtä vastuuttomia kuin Chamberlain, joka uskoi Hitlerille tehtävillä myönnytyksillä ostettavan rauhan meidän ajaksemme.

Kiristäjien kohdalla rahan antaminen harvoin saa heidät vaihtamaan taktiikkaansa. Sama pätee diktaattoreihin ja terroristeihin. Heikkous houkuttelee vain hyökkäämään ja nälkä kasvaa syödessä, kun kaiken saa hopealautasella kuin Manu illallisensa.

Venäjä on pitkään pyrkinyt juuri etupiirisopimukseen läntisten suurvaltojen kanssa - yli välissä sijaitsevien valtioiden päiden. Se on halunnut uuden Molotov-Ribbentropin tai uuden Jaltan, mutta tällaisessa sopimuksessa ei tietenkään enää sovittaisi mistään sellaisista maista, jotka Venäjä on jo saanut hallintaansa - ainoastaan, mitä kaikkea muuta Venäjälle vielä annetaan. Niinpä mitä enemmän myönnytyksiä Venäjälle signaloidaan, sitä kauemmas länteen ja etelään etupiiriraja Venäjän tavoitekartoissa työntyy.

Lännessä ei tunnuta ymmärrettävän, että putinilainen Venäjä elää pysyvää sotatilaa. Eikä se yhdestä miehestäkään riipu; niin kauan kuin Venäjän poliittinen järjestelmä on nykyisenlainen, se katsoo aina elävänsä sotatilassa, jossa päävastustaja on yhtä aikaa kadehdittu ja halveksittu Länsi. Tällaista vastustajaa vastaan ei silti tarvitse olla täysin avuton. Eivätkä vaihtoehdot rajoitu antautumiseen ja kolmanteen maailmansotaan.

Kylmän sodan aikana asiat vielä osattiin - siitä huolimatta, että silloinen Venäjän inkarnaatio oli järjestelmältään vielä nykyistä pelottavampi. Länsi voitti kylmän sodan peräänantamattomalla patoamispolitiikalla, jonka eräänlaisen luonnoksen hahmotteli George Kennan kuuluisassa pitkässä sähkeessään. Koska minulla on tunne, ettei Kennania enää lueta yliopistoissamme, siteeraan tähän pitkän sähkeen loppukaneetteja:
(1) Neuvostovalta, toisin kuin hitleriläinen Saksa, ei ole kaavamainen sen enempää kuin adventuristinenkaan. Se ei toimi lukkoon lyödyin suunnitelmin. Se ei ota tarpeettomia riskejä. Se ei ole vastaanottavainen järjen logiikalle, mutta hyvin herkkä voiman logiikalle. Tästä syystä se voi helpostikin vetäytyä - ja yleensä tekee niin, mikäli kohtaa missään vaiheessa voimakasta vastarintaa. Niinpä jos vastustajalla on riittävästi voimaa ja hän tekee selväksi valmiutensa käyttää sitä, hänen harvemmin tarvitsee sitä käyttää. Jos tilanteet hallitaan oikein, ei tarvita arvovaltaan koskevia yhteenottoja.

(2) Verrattuna Länsimaailmaan kokonaisuutena on neuvostovalta yhä selkeästi heikompi voima. Niinpä heidän menestyksensä tulee itse asiassa riippumaan Länsimaailman kyvystä koota yhtenäisyytensä, lujuutensa ja elinvoimansa. Tämä tekijä on puolestaan sellainen asia, johon voimme vaikuttaa.

(3) Neuvostojärjestelmän menestystä sisäisen vallankäytön muotona ei ole vielä lopullisesti todistettu. Sen on vielä osoitettava, kestääkö se totisimman testinsä - vallansiirron yhdeltä yksilöltä tai ryhmältä toiselle. Leninin kuolema oli ensimmäinen tuollainen siirtymä ja sen vaikutukset runtelivat neuvostovaltiota viidentoista vuoden ajan. Stalinin kuollessa tai eläköityessä tulee koittamaan toinen siirtymä. Mutta sekään ei ole vielä lopullinen testi. Neuvostovaltaan kohdistuu nyt, kiitos hiljattaisten aluevaltaustensa, sarja lisäjännitteitä, jollaiset kerran osoittautuivat ankaraksi taakaksi tsaarinvallalle. Me olemme täällä vakuuttuneita, ettei venäläinen kansa ole kertaakaan sitten sisällissodan päättymisen ollut emotionaalisesti vieraantuneempi Kommunistipuolueen doktriineista kuin tänä päivänä. Venäjällä on puolueesta nyt tullut suuri ja toistaiseksi hyvin menestyksekäs diktatorisen hallinnon koneisto, mutta se on lakannut olemasta emotionaalisen inspiraation lähde. Niinpä liikkeen sisäistä vakautta ja pysyvyyttä ei voida vielä pitää varmoina.

(4) Kaikki neuvostopropaganda, paitsi turvallisuusalan, on käytännössä kielteistä ja tuhoisaa. Sitä vastaan pitäisi näin ollen olla suhteellisen helppo taistella millä tahansa älyllisellä ja aidosti rakentavalla ohjelmalla.

Mainituista syistä uskon, että voimme lähestyä kysymystä siitä, mitä Venäjän kanssa pitäisi tehdä, rauhallisesti ja luottavaisin sydämin. Mitä tulee siihen, kuinka tämä lähestyminen tulisi suorittaa, haluaisin esittää johtopäätöksiksi seuraavia kommentteja:

(1) Ensimmäisen askeleemme tulisi olla ymmärtää sen liikkeen luonne, joka meillä on vastassamme, ja tunnistaa se siksi, mikä se on. Meidän on tutkittava sitä samalla rohkeudella, etäisyydellä, objektiivisuudella ja samalla päättäväisyydellä olla sallimatta sen emotionaalisesti provosoida tai järkyttää meitä, kuin miten lääkäri tarkastelee kuritonta ja arvostelukyvytöntä yksilöä.

(2) Meidän on huolehdittava, että yleisömme koulutetaan ymmärtämään Venäjän tilanteen realiteetteja. En voi kyllin painottaa tätä asiaa. Lehdistö ei voi tehdä tätä yksinään. Sen on oltava pääasiallisesti hallituksen tehtävä, sillä hallitus on välttämättä kokeneempi ja paremmin informoitu asiaan liittyvistä käytännön ongelmista. Meidän ei pidä antaa syntyvän kuvan rumuuden pelottaa meitä. Olen vakuuttunut, että myös hysteeristä neuvostovastaisuutta olisi maassamme tänä päivänä vähemmän jos kansamme ymmärtäisi paremmin tilanteen realiteetit. Ei ole mitään niin vaarallista ja pelottavaa kuin tuntematon. Saatetaan myös väittää, että mikäli paljastetaan enemmän tietoa ongelmistamme Venäjän kanssa, olisi sillä epäedullisia vaikutuksia venäläis-amerikkalaisiin suhteisiin. Tunnen, että jos tämä tosiaan olisi riskinä, se on riski, jonka kohtaamiseen meillä on oltava rohkeutta, ja mitä pikemmin sen parempi. En kuitenkaan voi nähdä, mitä vaarantaisimme. Meidän panoksemme tässä maassa ovat huomattavan vähäiset, siitä huolimatta, että olemme valtavasti osoittaneet ystävyyttämme Venäjän kansaa kohtaan. Meillä ei ole täällä investointeja valvottavina, ei tosiasiallista kaupankäyntiä, jonka voisimme menettää, ei käytännössä kansalaisia, joita pitäisi suojella, ja vain harvoja kulttuuriyhteyksiä, joita tulisi säilyttää. Ainoat panoksemme ovat siinä, mitä toivomme, pikemmin kuin siinä, mitä meillä on; ja olen vakuuttunut, että meillä on paremmat mahdollisuudet noiden toiveiden toteutumiseksi mikäli yleisömme tulee valistetuksi ja mikäli suhteemme venäläisiin lasketaan täysin realistiselle ja tosiasiapohjaiselle perustalle.

(3) Paljon riippuu oman yhteiskuntamme terveydestä ja elinvoimasta. Maailmankommunismi on kuin pahanlaatuinen parasiitti, joka syö vain tulehtunutta kudosta. Tässä kohtaa sisä- ja ulkopolitiikka kohtaavat. Jokainen rohkea ja pureva keino ratkaista sisäiset ongelmat omassa yhteiskunnassamme, parantaa itseluottamustamme, kurinalaisuuttamme, moraaliamme ja kansamme yhteishenkeä on arvokkaampi diplomaattinen voitto Moskovasta kuin tuhat diplomaattista noottia ja kommunikeaa. Ellemme kykene hylkäämään fatalismia ja välinpitämättömyyttä oman yhteiskuntamme puutteiden edessä, Moskova hyötyy - Moskova ei voi kuin hyötyä sellaisista omassa ulkopolitiikassaan.

(4) Meidän on muotoiltava ja markkinoitava muille kansakunnille paljon aiempaa myönteisempi ja rakentavampi kuva siitä, millainen haluaisimme maailman olevan. Ei riitä, että yllytämme ihmisiä kehittämään samanlaisia poliittisia prosesseja kuin meillä on. Monet ulkomaalaiset, ainakin Euroopassa, ovat väsyneitä ja peloissaan menneisyyden kokemuksista, eivätkä yhtä kiinnostuneita abstraktista vapaudesta kuin turvallisuudesta. He etsivät pikemminkin ohjausta kuin velvollisuuksia. Meidän tulisi olla kyvykkäämpiä kuin venäläiset sitä heille tarjoamaan. Ellemme sitä tee, venäläiset takuulla tekevät.

(5) Lopuksi meillä on oltava rohkeutta ja itseluottamusta pitää kiinni omista inhimillisen yhteiskunnan menetelmistämme ja käsitteistämme. Loppujen lopuksi suurin vaara, joka meitä voi kohdata koettaessamme selvitä neuvostokommunismin ongelmasta, on se, että päästäisimme itsemme muuttumaan samanlaisiksi kuin ne, joista yritämme selvitä.
Historia harvoin toistuu aivan samanlaisena, mutta vaihtuvista nimistä ja lippujen väreistä huolimatta siinä sittenkin usein toistuvat samanlaiset teemat uusina variaatioina.


"Venäjä suojelee vain oikeutettuja geopoliittisia etujaan."

Joka kerran, kun länsimaiset tarkastelijat katsovat Venäjän "geopoliittisten etujen" olevan oikeutettuja kaukana Venäjän rajojen ulkopuolella, ovat he langenneet Venäjän propagandan ansaan ja tahtomattaankin tukevat Venäjän kohtuuttomien vaateiden legitimiteettiä.

Näin toimivat usein tahattomasti myös Venäjän kiivaat vastustajat - esimerkiksi ukrainalaiset nationalistit, jotka selittelevät, ettei Venäjä voi olla imperiumi ilman, että se hallitsee Kiovaa. Miksi ihmeessä? Eikö Yhdysvallat voi olla suurvalta ilman, että se hallitsee Lontoota? Miksi pitäisi ylipäätään hyväksyä imperiaalisia myyttejä modernin geopolitiikan perusteiksi?

Suomen kannalta on erityisen vaarallista levittää käsitystä, että Venäjällä olisi oikeus hallita kaikkia sellaisia maita, joita se on joskus historiansa aikana hallinnut. Tämä kun kattaa silloin myös Suomen. Suomalaiset mielellään korostavat erilaisuuttaan baltteihin ja entisiin itäblokin maihin nähden, mutta historiallisessa tarkastelussa tuo erilaisuus kutistuu varsin vähään. Liettua on sentään ollut historiansa aikana suurvaltakin, Puolasta puhumattakaan.

Venäjän "oikeutetuilla geopoliittisilla eduilla" on lisäksi se huono ominaisuus, että ne laajenevat sitä mukaa kuin Venäjä onnistuu laajentamaan hallitsemaansa alaa. Ensin Sevastopolin satama oli välttämätön, koska Venäjällä ei muka ollut mahdollisuutta vastaavaan satamaan Novorossijskissa tai Sotšissa, ja Mustaamerta piti kuitenkin päästä dominoimaan. Sitten koko Krimin valtaaminen oli välttämätön Sevastopolin sataman turvaamiseksi kuvitteellisilta Nato-joukoilta. Nyt puhutaan siitä, mitä kaikkea Venäjän pitäisi valloittaa oikeutetuiksi eduikseen, jotta pystyisi turvaamaan Krimin.

Aina laajentaessaan aluettaan, Venäjä laajentaa myös tuon alueen ympärille kehinä sijoittuvia suojavyöhykkeitä ja etupiirejä, joiden valloittamista se seuraavaksi alkaa perustella "välttämättömyytenä", hyödyllisten hölmöjen toistellessa tätä käsitystä kuorossa.


"Euroopalla ja Venäjällä on yhteiset edut, molemmat pyrkivät vakauteen."

Leon Aron totesi keväällä eräässä konferenssissa, jossa olin mukana, keskinäisen ymmärtämisen ongelman ytimen olevan siinä, että Länsi pyrkii hinnalla millä hyvänsä rauhaan, kun taas Venäjä pyrkii hinnalla millä hyvänsä voittoon. Tästä ei seuraa hyvää.

Jotta voisi voittaa, Venäjä ei kaipaa vakautta, vaan sen vastakohtaa. Venäjä pyrkii tuhoamaan vallitsevan vakauden maailmanjärjestyksessä, koska katsoo sen palvelevan Länttä. Tästä toki voidaan perustellusti olla Venäjän kanssa eri mieltä - sitä luulisi, että maailman laajimman maa-alan ja valtavien luonnonvarojen hallinta olisi etu, jonka vuoksi vakaudesta kannattaisi pitää kiinni kuten Brežnev aikoinaan. Nyt Kremlissä istuu kuitenkin mies, joka muistuttaa paljon enemmän Andropovia tai Stalinia kuin vanhaa kunnon Brežneviä, Hruštšovista tai Jeltsinistä puhumattakaan.

Epävakaus ja monenmuotoinen hybridisodankäynti ovat Venäjän pääasiallisia välineitä valtansa laajentamiseen. Ne kohdistuvat kaikkialle maailmaan, missä Venäjä haistaa heikkouksia ja mahdollisuuksia Lännen haastamiseen - Etelä-Amerikkaa ja Kaakkois-Aasiaa myöten, unohtamatta amerikkalaisten yliopistojen kampuksia ja monikansallisia media- ja internet-yhtiöitä. Erityisen aggressiivista Venäjän epävakautta hyödyntävä hybridisodankäynti on kuitenkin lähialueilla, Suomesta Baltian ja Ukrainan kautta Syyriaan, Afganistaniin ja Keski-Aasiaan.

Venäjä ei kaipaa vakautta senkään vuoksi, että sen vallan vertikaali ja imperiaalinen ekspansio rahoitetaan pääosin energiaraaka-aineista saatavilla, turvallisuussektorille keskitetyillä tuloilla. Öljyn hinta on yleensä sitä korkeammalla mitä epävakaampi tilanne öljyntuottaja-alueilla vallitsee. Nykytilanne on merkittävä poikkeus, mm. Saudi-Arabian tietoisen politiikan vuoksi.

Venäjä katsoo pysyväisen sotatilansa päävastustajan olevan Länsi. Lännen viholliset ovat Venäjän todellisia tai potentiaalisia liittolaisia. Tässä tulemme erityisesti Syyriaa koskeviin harhakäsityksiin, jotka on nielty huolimatta siitä, että Venäjän asiaa koskeva propaganda on ajoittain sanasta sanaan ollut samanlaista kuin Balkanin ja Kaukasian sodissa ja arabikeväässä, erityisesti Libyan kohdalla.


"Venäjä taistelee Syyriassa terroristeja ja islamisteja vastaan."

Ei vain taistele, vaikka sitä kuinka toiveikkaasti hoettaisiin valtionpäämiehiä myöten. Venäjä on taistellut Syyriassa vuodesta 2011 lähtien mittavalla sotilaallisella interventiolla, muttei missään vaiheessa Da'ishiä tai muita terroristijärjestöjä vastaan vaan alusta asti Länttä vastaan. Venäjän narratiivin mukaan arabikevät oli länsimaiden tiedustelupalvelujen luomusta. Kiihkeän lännenvastaiset radikaali-islamistit sen sijaan olivat hyödyllisiä työkaluja Lännen intressejä vastaan.

Venäjällä on pitkä perinne islaminuskoisten terroristijärjestöjen ja ääriliikkeiden tukijana, ulottuen tietysti neuvostoaikaan. Erityisesti Andropovin aikana palestiinalaisisterroristeista ja Abu Nidalista tuli neuvostoleirin työrukkasia Länttä ja länsimielisiä muslimimaita vastaan. Terroristiset taktiikat periytyivät nopeasti marxilaisilta ääriliikkeiltä islamisteille, joiden ideologiassakin on runsaasti vaikutteita vasemmistoradikalismista.

Venäjän eteläinen liittolainen on Iran, ja näin on ollut asia hyvin lyhyen sekaannuksen jälkeen koko sen ajan, jona Irania on hallinnut islamistinen teokratia. Iranin ohjauksessa oleva libanonilainen ääriliike Hizbullah sekä palestiinalainen Hamas ovat kumpikin lähellä Venäjää ja vastaanottavat siltä sekä aseita että osaamista. Hizbullah on ollut ratkaisevassa osassa Assadin hallinnon käymässä sodassa Syyrian kansaa vastaan.

Muutenkin Assad nojaa sodassaan lähinnä ulkomaalaisiin joukkoihin - Hizbullahin lisäksi Iranin ja Venäjän vakituisiin joukkoihin ja irregulaareihin, irakilaisiin šiiamilitioihin, Iranin värväämiin afgaanipalkkasotilaisiin ja muihin ryhmiin, joiden kaikkien taustalta löytyy yhteys joko Venäjään tai johonkin sen keskeisistä liittolaisista. Venäjä on pitkään kiirehtinyt tukemaan Assadin hallintoa erityisesti huipputason ilmatorjunnassa - sellainen on hyödytöntä terroristijärjestöjä vastaan, niillä kun ei ole ilmavoimia; ja kaluston tason huomioiden onkin selvää, että se on suunnattu länsimaiden ilmavoimia vastaan.

Vähemmän tunnettua on, että sama koskee myös Da'ishiä eli ISIS:iä. Siinä missä Da'ishiä vastaan ovat taistelleet lähinnä syyrialaiset oppositioryhmät ja kurdit - eivät suinkaan Assad tai Venäjän joukot - on myös Da'ish Assadin militioiden tapaan suurelta osin ulkomaalaisten hallinnassa. Mustiin pukeutuvaa ääriliikettä hallitsevat irakilaiset sunnit, Saddamin entinen kannattajaväestö, joiden keskuudessa huomattava yliedustus on Saddamin hallinon entisillä tiedustelu-upseereilla.

Toimittaja Michael Weiss julkaisi viikko sitten merkittävän artikkelisarjan, joka Da'ishin turvallisuuspalvelun loikkarin haastattelun kautta avaa järjestön taustoja. Kaikki artikkelisarjan osat ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia, mutta paljastavin on toinen osa, jossa asian ydin kiteytyy seuraavaan kohtaan, lähteen kuvailtua entisen työnantajaorgaaninsa toimintatapoja.

"Tämä luonnollisesti tuo mieleen KGB:n tai Stasin - mikä tuskin on sattumaa, ottaen huomioon kuinka monet ISIS:in huippujohtajista ovat Saddam Husseinin mukhabaratin entisiä jäseniä ja siten saaneet koulutuksensa Varsovan liiton turvallisuusorgaaneilta. Itse asiassa mies, joka loi ISIS:in haaraosaston Syyriassa, nyttemmin edesmennyt Haji Bakr, oli kerran eversti Saddamin ilmatorjuntajoukkojen tiedustelussa."

Samasta artikkelista voi poimia muitakin mielenkiintoisia kohtia. Tuskin yllättävästi, raha oli osoittautunut heikoksi kohdaksi Da'ishin vastustajien rakenteissa, ja rahanahneutta on hyödynnetty esimerkiksi Vapaan Syyrian armeijan soluttamisessa:

"Viikkoa ennen kuin loikkasin, istuin yhdessä [ISIS:in] ulkoisen tiedustelun päällikön Abu Abdurrahman at-Tunsin kanssa. He tuntevat FSA:n heikon kohdan. At-Tunsi kertoi minulle: 'Me aiomme kouluttaa tuntemiamme miehiä, värvääjiä, syyrialaisia... Otamme heidät, koulutamme heidät ja lähetämme heidät takaisin sinne, mistä tulivat. Annamme heille kaksi-kolmesataatuhatta dollaria. Ja koska heillä on rahaa, FSA asettaa heidät johtaviin asemiin."

Niin ikään kerrotaan, että sotilastiedusteluryhmien johtajat ovat useimmiten gazalaisia, mutta paikalliset kutsuvat heitä kafireiksi eli uskottomiksi. Lähi-idän kontekstissä se viittaa usein kommunistitaustaan - vai mahtaako lähde tarkoittaa heidän varsinaista työnantajaansa?

"Kunkin osaston agenttien ollessa yleensä syyrialaisia, heidän päällikkönsä eivät ole. Jostain syystä, jota Abu Khaled ei osannut selittää, turvallisuuspalvelujen päälliköt tapaavat olla palestiinalaisia Gazasta."

"Kuten missä tahansa valtiollisessa byrokratiassa, territoriaalisuus antaa pontta kuppikuntaisuudelle ja sisäiselle valtataistelulle. 'Meillä on sotilaat ja on turvallisuuspalvelut', Abu Khaled sanoi. 'He eivät pidä toisistaan. Kun koulutin turvallisuuspalvelujen miehiä, ystäväni sotilaspuolella tapasivat sanoa minulle: ai nytkö työskentelet kafirien kanssa?'"

Myös niin kutsutut tšetšeenit tuntuvat kalifaatissa toimivan samanlaisella modus operandilla kuin GRU:n operatiiviset ryhmät esimerkiksi Etelä-Libanonissa, jossa olivat yhteydessä Hizbullahiin.

"Venäjänkielisiäkin pidetään Dawlassa [Islamilaisessa valtiossa] ongelmien aiheuttajina. Kaikkia Kaukasiasta tai entisistä neuvostotasavalloista tulevia kutsutaan yleisnimityksellä 'tšetšeeneiksi'. Ja vaikka Abu Omar ash-Shishani, etninen tšetšeeni Georgiasta, on yksi tunnetuimmista (ja liioitelluimmista) kenttäkomentajista ISIS:issä, 'tšetšeenit' pyörittävät omia ryhmiään ilman suurempaa ohjausta, komentoa tai kontrollia Raqqasta."

Da'ishin tiedustelupalvelusta Weissin lähde, nimimerkki Abu Khaled, kertoo seuraavaa tutunkuuloista tarinaa - Shin Betin tai FBI:n sijaan vertauskohdaksi löytyisi jokin Donbasista ja Syyriastakin tutumpi orgaani:

"Abu Khaledista tehtiin jäsen Amn ad-Dawlassa eli ISIS:in valtionturvallisuuspalvelussa. Se on heidän Shin Betinsä tai FBI:nsa, vastuussa vastavakoilun pyörittämisestä (FSA:n, Assadin hallinnon, läntisten tai alueen maiden tiedustelupalveluiden vakoojien kitkemisestä), sisäisten viestintälinjojen urkinnasta (esimerkiksi puhelujen ja epävirallisten nettilinjojen) sekä järjestön pahamaineisen rangaistuslaitoksen ylläpitämisestä. Britanniassa syntynyt Mohammed Emwazi, jonka media nimesi Jihadi-Johniksi länsimaisten panttivankien päidenkatkomisvideoidensa jälkeen, ja joka hyvin luultavasti surmattiin amerikkalaisella lennokki-iskulla 13. marraskuuta, oli myös Amn ad-Dawlan jäsen."

Jotta meidän kaikkien yhteiseksi viholliseksi nimettyä Da'ishia voisi ymmärtää, tulisi myös sen taustat tuntea edes alkeellisella tasolla, läpi kaikkien järjestön läpikäymien nimenmuutosten. Da'ish kun on perintöä Abu Musab az-Zarqawin aikoinaan johtamasta Tawhid wal-Jihadista, joka sittemmin nimesi itsensä Irakin al-Qa'idaksi, Kaksoisvirtainmaan al-Qa'idaksi, Irakin islamilaiseksi valtioksi (Dawlat al-Islamiyya fi Iraq), Irakin ja Suur-Syyrian islamilaiseksi valtioksi (Dawlat al-Islamiyya fi Iraq wa ash-Sham) ja pelkäksi Islamilaiseksi valtioksi (Dawlat al-Islamiyya). Tässä linkkeinä pari tuoretta taustoittavaa artikkelia Da'ishin historiasta ja propagandakoneistosta.

Da'ish on taistellut silmiinpistävän vähän Assadin hallintoa vastaan, keskittäen sotatoimensa ensisijaisesti Syyrian oppositiota, Irakin šiiajohtoista nykyhallintoa ja kurdeja vastaan. Vaikka aluksi näytti, että yksi sen nimiinsä ottamista iskuista olisi kohdistunut venäläiseen koneeseen, kyseessä oli yksityinen siviilikone ja myöhemmin Da'ishin raportoitiin ilmoittaneen, että isku oli erehdys - Venäjä ei ollut Da'ishin kohteena vaan oli pitänyt pudottaa länsimainen kone. (Omituinen tarina kaiken kaikkiaan.)


"Venäjä on kansalliskristillinen valtakunta, joka patoaa islamia Euroopasta."

Venäjä on kaikkea muuta kuin kansallisvaltio. Se on monikansallinen imperiumi, jonka väestöstä suurempi osa on muslimeja kuin yhdessäkään EU:n nykyisistä jäsenmaista. Venäjän muslimikansoista suurin osa lukeutuu joko turkkilaisiin kansoihin, joista suurimman muodostavat tataarit, tai kaukasialaisiin kansoihin, joihin esimerkiksi tšetšeenit, tšerkessit ja avaarit kuuluvat. Venäjällä on kuitenkin miljoonia myös valtakunnan rajojen ulkopuolelta tulleita muslimimaahanmuuttajia, joista suurin osa Keski-Aasiasta ja Azerbaidžanista, mutta monia myös esimerkiksi Afganistanista ja kylmän sodan aikana neuvostoblokkiin kallellaan olleista arabimaista.

Laittoman maahanmuuton järjestelyssä Eurooppaan Venäjä ei useiden arvioiden mukaan ole seisonut aivan tumput suorana. Esimerkiksi Suomeen ja Norjaan on viime aikoina tullut sen myötävaikutuksella runsaasti väkeä Muurmannin alueen kautta. Ääriliikehdinnän lietsomisessa Euroopan maihin ei Venäjä niin ikään ole ollut viaton, kuten esimerkiksi tämä kybersotaan liittyvä tapaus osoittaa.


"Venäjä vain uhittelee, ei se ole valmis isoon sotaan."

Pahoin pelkään, että Venäjä katsoo jo käyvänsä isoa sotaansa. Se välttää avaamasta yhtenäistä rintamaa vahvempiaan vastaan ja sen sijaan pilkkoo Eurooppaa ja sen lähialueita pitkään suhteellisen vakaina pitänyttä maailmanjärjestystä pala palalta - neuvostolaisen salamitaktiikan tapaan.

On myös käynyt vuosien ajan selväksi, että Venäjä on valmis käyttämään kaikkia arsenaalissaan olevia keinoja - sotilaallisia, tiedustelullisia, taloudellisia, propagandallisia, erikoisoperaatioita, murhia, epämääräisiä rikollisjoukkoja ja terroristijärjestöjä - tavoitteidensa ajamiseen. Länsimaissa on toistuvasti saatu huomata, että Venäjän puheita olisi kannattanut kuunnella. Niistä olisi löytynyt kerta toisensa jälkeen selvät varoitukset siitä, mitä tuleman piti - ikäviä tosiasioita ei vain haluttu kuunnella eikä sutta huudella.

Viimeisten kahden vuoden aikana on ilmestynyt useita kylmääviä sotilasanalyysejä siitä, miten pitkälle putinilainen Venäjä voisi olla valmis menemään, ja mitä keinoja käyttämään. Arviot tulevat siihen tulokseen, että niin pitkälle kuin voi, ja kaikkia keinoja.

Se, että jokin on mahdollista, ei tietenkään tarkoita, että kaikki mahdollinen toteutuu. Venäjä pelkää edelleen tappioita, joten sellaisten riski hillitsee sitä. Venäjän patoamisessa Nato on avainasemassa. Naton ulkopuolella patoja ei juurikaan ole, mikäli Venäjä haluaa liikkeensä tehdä.


"Venäjä tulee kohta hajoamaan talousvaikeuksiinsa."

Tällaistakin apologeesiä näkee paljon hoettavan. Pelkään pahoin siinä piilevän saman valuvian kuin keskinäisriippuvaisuuden autuuteen tuudittautumisessa. Venäjä ei pelaa samoilla talouden pelisäännöillä kuin länsimaat. Sen johto, joka päättää sodasta ja rauhasta, ei myöskään ole samalla tavoin riippuvainen kansalaistensa taloudellisesta hyvinvoinnista kuin länsimaissa. Diktatuureissa sanktiot, jotka vaikeuttavat kyllä tavallisen kansan elämää, saattavat päinvastoin tehdä tiettyjä eliitin kerrostumia rikkaiksi. Esimerkiksi Syyrian ja Irakin turvallisuuspalvelut hyötyivät aikoinaan sanktioista voidessaan monopolisoida ja verottaa salakuljetusta.

Ei pidä myöskään unohtaa, miten suuria taloudellisia voittoja Venäjä saa kaappaamalla alueita hallintaansa. Sen ei tarvitse sitoutua sosiaalisen infrastruktuurin ylläpitoon saati mittaviin valtionrakennusprojekteihin samoin kuin länsimaat operoidessaan jossain kehitysmaassa. Lisäksi vaikka sotiminen maksaa, hybridisota on halpaa, sen työvoima helposti uhrattavissa ja operaatioiden johtajat rikastuvat keskiaikaisin menetelmin eli valtaamiaan alueita ryöstäen ja verottaen. Da'ish muuten rikastuu ja hankkii suurimman osan tuloistaan samalla tavalla.

Venäjällä on hallussaan valtava alue, joka sisältää eräitä maailman rikkaimmista luonnonvaroista. Vaikka Venäjä on itse alikehittänyt Siperiaa ja Kaukoitäänsä, se ei ole minkäänlaisessa vaarassa menettää niitä Kiinalle niin kauan kuin Kiina kunnioittaa Venäjän suvereniteettia ja sotavoimaa. Öljyn hinta tuskin ikuisuuksiin pysyy yhtä alhaalla kuin se on nyt - ja tämän varaan Putinkin epäilemättä laskee. On siis reippaasti ennenaikaista povata Venäjän lankeavan taloutensa myötä polvilleen. Realistisempaa on olettaa sen tekevän kuten Neuvostoliitto: sulkeutuvan, kurjistavan kansaansa ja kärvistelevän sotaisassa uhossa seuraavat vuosikymmenet, joiden aikana Länsi joko toistaa kylmän sodan voittonsa tai häviää pelin.

Ja vaikkei niin kävisikään - vaikka jonkin ihmeen kautta Venäjän suunta muuttuisi eikä uutta kylmää sotaa tarvitsisi käydä pitkän kaavan mukaan - siitä huolimatta siihen on parempi valmistautua. Se vis pacem, para bellum. Pidimme Erdoğanin hallintotyylistä tai emme, tänä päivänä Turkin asian tulisi olla myös Euroopan asia, jotta emme tästä päätyisi johonkin paljon nykyistä pahempaan. Solidaarisuus Turkille on Turkin yhteiskuntakehityksenkin kannalta parasta, ja onneksi ainakin Naton pääsihteeri Stoltenberg on lausunnoissaan sitä osoittanut.

7 kommenttia:

  1. Jälleen kerran todella hyvä ja tärkeä kirjoitus. Tarkkailijan sanomisia soisi myös poliittisen tarkoituksenmukaisuuden läpitunkemassa laa-laa maassa elävien poliitikkojen lukevan. He nimittäin näyttävät olevan niin syvällä mielikuvitusmaailmassaan, että luultavasti uskovat itsekin omiin toiveajatuksiinsa.

    Viimeisin esimerkki poliitikkojen hellimän mielikuvitustodellisuuden ujuttautumisesta reaalimaailmaan saatiin männäviikolla, kun Juha Sipilä kommentoi lissabonin sopimuksen turvalauseketta. Älä koskaan ikinä muutu, pysy aina sellaisena kuin YYA aikana olit. Siinä Sipilän sanoma Suomelle ja suomalaisille.

    Poliittisesti epämielyttävät sotilaalliset turvatakuut on kaiken lisäksi jätetty huomiotta kahdeksan vuoden ajan. Nyt kehdataan vielä väittää, että tämä tapahtui epähuomiossa. Suomi, joka on ollut tarkkaakin tarkempi EU -asioissa, mukaanlukien lainsäädännön luominen, ei varmasti ole jättänyt sotilaallisen avun antamisen / vastaanottamisen mahdollistavaa lainsäädäntöä tekemättä koska se "unohtui". Pikemminkin epämukavat sotilaallisen turvallisuuden asiat on lakaistu maton alle koska laa-laa maahan ei saa päästää epämukavia ajatuksia. Ja mitähän se Venäjäkin ajattelisi.

    Joskus aivan suoraan sanottuna hävettää olla Suomalainen. Maailman rehellisin kansa valehtelee itselleen vuodesta toiseen, eikä kukaan jonka sanoja noteraattaisiin esim. valtamediassa uskalla käsitellä läpimätää yhteiskunnallista tilannettamme. Alpo Rusi on huutavan ääni erämaassa. Ikävä kyllä häntä ei kukaan kuuntele.

    VastaaPoista
  2. Kiitos jälleen kerran.

    Mikäli joku haluaa lukea lisää Venäjän toimista islamistiterrorismin tukijana, suosittelen Kyle Ortonin artikkelia "How Russia Manipulates Islamic Terrorism":

    https://kyleorton1991.wordpress.com/2015/09/08/how-russia-manipulates-islamic-terrorism/



    VastaaPoista
  3. Tähän on pakko laittaa sitaatti J.K. Paasikiven paljon lainatuista päiväkirjoista, tekosesta jolla useimmiten pyritään perustelemaan Venäjän tahdolle alistumisen siunauksellisuutta.

    ”Venäläisten muuttumattomana politiikkana on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää. He eivät uhraa koskaan välittömiä etujaan tulevaisuuden päämäärien hyväksi. He eivät kiinnitä koskaan huomiota siihen, mitä on sanottu, vaan ainoastaan siihen, mitä on tehty. He pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä, minkä ymmärtävät joutuvansa tekemään joka tapauksessa. He ovat immuuneja eettisille, humanitaarisille ja abstraktiin oikeuteen perustuville tekijöille ollen pelkästään käytännöllisten ja realististen näkökohtien vaikutettavissa.”

    Voitko tuon enää tätä paremmin sanoa?

    VastaaPoista
  4. Öljyn hinta tuskin ikuisuuksiin pysyy yhtä alhaalla kuin se on nyt - ja tämän varaan Putinkin epäilemättä laskee.

    Venäjän julkisuudessa avoimesti esittelemän skenaarion mukaan seuraava maailmansota käydään hupenevien luonnonvarojen hallinnasta, toisin sanoen "länsi" hyökkää Venäjälle saadakseen Venäjän luonnonvarat haltuunsa.

    Mikäli historia etenisi lineaarisesti ja tulevaisuuden voisi ennustaa viivottimella jatkamalla ennusteen tekohetkellä vallitsevia trendikäyriä samalla kulmakertoimella hamaan maailman tappiin, tämä 70-luvulta peritytyvä skenaario voisi olla validi. Kehitys vaan ei ole koskaan lineaarista ja mustat joutsenet pistävät pakan säännöllisesti uusiksi.

    Energiasektorin musta joutsen on liuskekaasu. Liuskekaasu ja -öljy sekä öljyhiekka ovat jo tehneet Pohjois-Amerikasta käytännössä omavaraisen fossiilisten polttoaineiden suhteen. Samalla nämä ovat asettaneet de facto hintakaton perinteisillä tavoilla tuotetulle raakaöljylle ja maakaasulle.

    Seuraavan mustan joutsenen saapuminen on jo ilmassa: Geeniteknologia voi hyvinkin lopettaa fossiilisten polttoaineiden käytön esimerkiksi antamalla meille edullisen ja rajattomasti skaalautuvan prosessin jolla selluloosaan sitoutuneet sokerit muutetaan moottoripolttoaineiksi. Fissioreaktorin kaupallistamisen mahdollistavat keksinnöt saattavat myös olla aivan nurkan takana.

    Vaihtoehtoisten energianlähteiden, erityisesti aurinkoenergian hyödyntämisen eteen tehty vuosikymmenien työ näyttää myös kantavan hedelmää.

    Kaikki nämä tekijät yhdessä pitävät huolen siitä että Venäjälle öljysta tai maakaasusta ei ole eikä tule olemaan maailmanvalloituksen taloudelliseksi perustaksi. Energiatuotteissa vallitsee tällä hetkellä ostajan markkinat eikä kehitys etene ollenkaan tätä vastaan, päinvastoin. Halpa energia on tullut jäädäkseen.

    VastaaPoista
  5. Loistavia kommenteja on jo näköjään muilta lukijoilta tullut. Itselläni tulee Venäjästä mieleen lähinnä heidän maantieteelliset realiteetit, jotka ovat muovanneet heidän mentaliteettinsa sellaiseksi, kuin mitä se nyt on.

    Venäläisten aggression varsinkin naapurimaita kohtaan voi hyvinkin perustella geopoliittisilla realiteeteilla. Kyse ei ole mistään moraalisesta oikeutuksesta sinänsä, sillä sitä ei tietenkään ole. Kyse on vain fysiikan laeista, jotka mm. Genghis Khan, Napoleon, Hitler ja monet muut ovat Venäläisille vuosisatojen aikana opettaneet.

    Venäjän historiallinen ongelma on isosta maa-alueesta huolimatta ollut se, että luontaista suojaa on ollut vaikeaa löytää miltään ilmansuunnalta. Varsinkin Moskovan ydinaluetta tai ns. sydänmaata on ollut erittäin vaikeaa puolustaa; suojaa tarjoaa etelässä kaukasusvuoret ja altaivuoret, idässä tyynimeri ja lounaassa karpaatit. Karpaatit eivät ole venäläisten käsissä ja puhuttaessa lännestä akselilla Baltia-Valkovenäjä-Ukraina suojaa ei tarjoa oikeastaan mikään, vaan kyseessä on ns. pohjolan tasanko, jota pitkin Venäjälle on hyökätty lännestä tasaisin väliajoin. Tästä syystä Venäjällä on pakottava geopoliittinen tarve laajentua ja pitää ns. etupiiri lännessä, joka ei suojaa vain sotilaallisia invaasioita vastaan, vaan myös ideoiden invaasiota vastaan. Siis sellaisten ideoiden, kuten demokratia, sananvapaus ja liberaali markkinatalous, jotka aiheuttaisivat ketjureaktion ennen pitkää myös Venäjän sisällä ja johtaisi vääjäämättömään romahdukseen, mikä juontaa juonensa koko "federaation" todellisesta luonteesta.

    VastaaPoista

  6. Venäjän federaation todellinen luonne on edelleen se, että se on heikkoudestaan huolimatta edelleen imperiumi(!). Imperiumia ei voi hallita demokratialla, koska sen sisällä on liikaa neliökilometrejä ja kansallisuuksia, vaikka suurin osa heistä puhuukin venäjää ja täyttää ulkoisesti ns. venäläiset tunnusmerkit. Jos demokratia ja sananvapaudet saisivat kunnon otteen Venäjästä, se tarkoittaisi koko Venäjän federaation luhistumista ja sirpaloitumista, kun imperiumin eri subjektit kyseenalaistaisivat jatkuvan resurssien ja varallisuuden siirrot Moskovan keskukseen.

    Venäjän valtaapitävät tiedostavat yllämainitut realiteetit ja käyvät ns. absoluuttista sotaa länttä vastaan, sillä länsimainen demokratia koetaan siellä eksistentiaaliseksi uhaksi koko Venäjän olemassaoloa silmälläpitäen. Ja käsittämätöntä kyllä, venäläiset eivät edes ole väärässä. Jos vapaudelle annetaan tilaa, valtakunta hajoaa. Geopoliittisia realiteetteja ei Venäjällä pääse kukaan valtaapitävä pakoon. Ei Stalin, ei Gorbatshov, eikä Putin. Voisi jopa sanoa, että maantiede ja sen tuomat realiteetit vaikuttavat kaikkiin kansakuntiin jopa tiedostamattomalla tasolla, niiden kulttuuriin ja kehitykseen (tai kehittymättömyyteen). Viime aikoina informaatioteknologia on kehittynyt hurjasti ja kuinka ollakaan, venäläiset vallanpitäjät ovat tajunneet, että myös "haitallinen informaatio" on uhka koko valtakunnan olemassaololle.

    Tästä syystä myös NATO on edelleen se suuri vihollinen, joka voi edistää imperiumin yhtenäisyyden kannalta ikävien ajatusten leviämistä ja sitä vastustetaan tarvittaessa sotilaallisesti, vaikka hyvin tiedetään, että NATOn puolelta sotilaallinen hyökkäys on sekä poliittinen, että sotilaallinen mahdottomuus. Varsinkin jälkimmäistä puoltaa myös Venäjän suuri ydinasearsenaali.

    Ymmärrän omasta mielestäni auttavasti, miksi Venäjä toimii niinkuin toimii. En henkilöi Venäjän kehitystä Putiniin ja oligarkkeihin, vaan maantieteeseen, historiaan ja geopolitiikkaan. Vaikka koen ymmärtäväni Venäjää, se ei tarkoita ettenkö olisi valmis vastustavani sitä sikäli, kun koen sen olevan uhka omalle suomalaiselle elämäntavalleni ja olemassaololleni. Ääritilanteessa vastustaminen tapahtuu tietenkin aseellisesti. Itse olen sijoitettuna reservissä sellaiseen asemaan, että en välttämättä lähde ihan eturintamalle, mutta kuitenkin vaihtoehto on olemassa.

    Venäjä ja sen valtaapitävät tekevät nykytilanteessa käytännössä mitä tahansa selviytyäkseen, mikä on sinänsä ihan inhimillistä. Toisintoa NL:n romahdusta seuranneesta kaaoksesta ei halua kukaan ja yllättävän monella Putinin tukijalla on vielä 1990-luvun tapahtumat tuoreessa muistissa. Ehkä he eivät olekaan niin tyhmiä, kuin mitä me länsimaalaiset kuvittelemme.

    Toisaalta, kuten Hopliitti tuossa jo mainitsi, myös teknologian avaamat mahdollisuudet saattavat mullistaa geopoliittisia asetelmia ja peruskaavoja tavalla, joka johtaa väistämättömästi "mahdottomaan" eli Venäjän federaation hajoamiseen. En varsinaisesti toivo hajoamista, sillä varsinkin ydinarsenaalin hallintaan liittyy suorastaan hyytäviä kauhuskenaarioita. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot? Yhä epätoivoisemmin oman selviytymisensä puolesta taisteleva valtakunta ja yhteisö, joka on valmis ihan mihin tahansa varmistaakseen oman olemassaolonsa tulevaisuudessa?

    Ikävällä tavalla mielenkiintoisia aikoja eletään, ei voi muuta sanoa.

    VastaaPoista
  7. Kannattaa palauttaa mieliin brittiläisen taloushistorioitsijan Paul Kennedyn opetukset. Kennedyn 1980-luvun lopulla julkistama tutkimus selvitti eri suurvaltojen nousuja ja tuhoja. Historian pohjalta hän päätteli suurvallan mahdin säilyvän vain, jos sen oma talous on vahva. Sotilaallisesti voi saavuttaa nopeita voittoja, mutta pitkällä aikavälillä valta on sillä, jolla on vahvempi teollinen tuotanto ja kyky, siis teknologia, hyödyntää luonnonvaroja, joko omia tai tavalla tai toisella hallintaan hankittuja. Ja länsimaille ei ole temppu eikä mikään hankkia hallintaansa kaikki tarvitsemansa luonnonvarat, ne kun ovat kaikki kaupan raaka-ainepörsseissä määriteltävään hintaan.

    Putin ei ilmeisesti ymmärrä taloudesta juuri mitään, hän on useaankin otteeseen yrittänyt käskyttää taloutta haluamaansa suuntaan ja hän yliarvioi sotilaallisten operaatioiden merkityksen. Tältä pohjalta EU ja USA sen sijaan näyttävät vetäneen oikeita johtopäätöksiä Venäjän toiminnasta ja siitä, mihin kehitys johtaa. Venäjä tarvitsee ulkomaista teknologiaa ja osaamista enemmän kuin ulkomaat Venäjän raaka-aineita.

    Huvittavaa on myös länsimaiden perikadolla hekumoivien tahojen asettamat odotukset sille että BRICS-maat muodostaisivat Kremlin johtaman lännen vastaisen liittouman. Vaikea nähdä mitään järjejjistä syytä sille miksi esim. Kiina vaihtaisi Yhdysvaltojen ja Euroopan miljardin kuluttajan markkinat 144 miljoonaan köyhtyvään venäläiseen.

    Putinin Venäjää voi syystä verrata järjestäytyneeseen rikollisorganisaatioon eikä Putinilla tai hänen lähipiirillään ole harhakuvitelmia siitä, kuinka heidän käy jos vallan vertikaali sortuu. Sen verran paljon Venäjän kansallisomaisuutta on siirretty härskisti Putinin ja tämän lähipiirin off-shoretileille.

    VastaaPoista