Minun oli pitänyt ottaa bussi Panama Citystä pitkin Panamericanaa länteen Costa Ricaan ja siellä jäädä pois pian rajanylityksen ja Ciudad Neilyn kaupungin jälkeen saavuttaakseni La Gamban kylän ja sen eteläpuolella sijaitsevan biologisen aseman, jonne costaricalainen kontaktini oli tehnyt minulle varauksen. Ticabussit olivat kuitenkin täynnä ja muutenkin järjestely alkoi vaikuttaa logistisesti siinä määrin hankalalta, että päädyin lopulta lentämään Albrookin lentokentältä San Joséhen, jossa vuokrasin auton ja ajoin Costa Rican halki kartta ja biologisen aseman koordinaatit mukanani.
Tie kulki halki hienojen maisemien, ensin keskuslaaksosta, jossa San José sijaitsee - ylängöllä miellyttävässä ympärivuotisessa 25 asteen lämpötilassa - kosteankuumalle rannikolle, jossa pääsin jälleen näkemään Tyynen valtameren auringossa välkehtiviä aaltoja. Pysähdyin katselemaan maisemaa sekä ohi liitäviä ruskopelikaaneja ja fregattilintuja merenrantaan, joka ei ollut kaukana Cararan kansallispuistosta. Kuinka ollakaan, kuulin silloin takaani kovaäänisiä rääkäisyjä ja katsoessani sinne näin puna-aroja. Myöhemmin kirjaa konsultoidessani selvisi, että kyseinen rannikkokaistale samoin kuin Osan niemimaa ovat viimeisiä paikkoja Costa Ricassa, joissa tuo uljas papukaija on vielä yleinen.
Jatkoin sitten rannikkoa pitkin kohti kaakkoa, Corcovadon ja Piedras Blancasin kansallispuistoja. Sain paikallispoliisilta vielä neuvoja La Gamban löytämiseen ja ehdinkin sinne parahiksi juuri pimeyden langettua. Ennen La Gambaa asfaltti loppui ja tulvavesi oli vienyt sillan, joten jouduin kahlaamaan autolla joen kautta. Kauluskehrääjät parveilivat hiekkatiellä ja avonaisesta ikkunasta kuului muitakin öisen viidakon ääniä. Perille kuitenkin päästiin ja joku biologisella asemalla tiesi jopa odottaa minua, mutta tieto oli mennyt kiertotietä ja joku itävaltalainen naisprofessori oli ehtinyt pönöttää itselleen kontaktini minulle varaaman mökin.
Näet Tropenstation La Gamba on itävaltalaisen kansalaisjärjestön Regenwald der Österreicherin, sitä rahoittavan säätiön ja Wienin yliopiston tutkimusasema, joka sijaitsee Piedras Blancasin kansallispuiston sademetsäin kyljessä. Kävelymatkan päässä on myös voittoa tuottava osa hanketta, paikallisia kyläläisiä työllistävä Esquinasin viidakkolooši, joka on sesonkien aikaan täynnä amerikkalaisia lintuharrastajia ja muita luonnonystäviä. Säätiö myi sen jossain vaiheessa matkailuyrittäjälle. Biologinen asema keskittyy tutkimustyöhön ja luonnonsuojeluun ja tarjoaa ensisijaisesti biologeille ja biologian opiskelijoille, mutta myös amatöörinaturalisteille mahdollisuuden kenttätutkimuksiin.
Majoitusongelma ratkaistiin siten, että minä muutin itävaltalaisten opiskelijattarien kanssa pylväiden päässä olevalle katetulle lavalle, jossa vain hyttysverkot erottivat meitä öisen viidakon moninaisesta äänimaailmasta. Suihkutilat edustivat improvisoitua partiolaistyyliä mutta ei ollut valittamista. Biologisen aseman pieni terassikanttiini tarjosi kongin ilmoittamina ruoka-aikoina ruokaa ja muina aikoina jääkaapin täynnä epäilyttävän itävaltalaisen näköisellä kotkalla varustettua Imperial-olutta ja muita kylmiä juomia, jotka merkittiin tukkimiehen kirjanpidolla viereiseen listaan.
Suurin osa leirin väestä oli omia kenttätutkimuksiaan puuhailevia itävaltalaisia ja costaricalaisia biologian opiskelijoita ja näiden professoreja - kasvi-, hyönteis- ja lintutieteilijöitä ja ekologeja. He olivat joviaalia ja mutkatonta väkeä, joiden kanssa oli hauskaa iltaisin kallistella tuoppia.
Viidakon huudot kertoivat ensivalon tulosta jo ennen kuin pimeys väistyi eikä minulla biologisella asemalla asuessani ollut lainkaan vaikeuksia herätä ilman herätyskelloa viideltä aamulla, jotta olisin viidakkopoluilla jo puoltatuntia myöhemmin, kun valo alkaisi kajastaa. Silloin linnut ja muutkin eläimet ovat yleensä aktiivisimmillaan ja helpoimmin nähtävissä. Jo kymmenen aikaan kuumuus on tukahduttava ja lintumaailma vetäytyy vaikeammin havaittaviksi aina myöhäisiltapäivään saakka, jolloin tulee toinen kiivaan toiminnan ja hyörinän jakso. Itävaltalaisilla tytöilläkään ei tuntunut olevan ongelmia nousta viiden aikaan, joskin he toki upottivat kolme-neljä kertaa minua enemmän aikaa aamutoimiinsa.
Costaricalainen kontaktini oli valinnut tämän paikan siksi, että siellä piti olla kohtalaisen helppoa nähdä eräs tavoitelajeistani, muilla matkoilla missaamani aarnihokko - erittäin suuri ja komea kanalintu, joka on suosittuna riistalintuna säilynyt vain suojelluilla alueilla. Uros on musta, naaras kuparinruskea, ja kummallakin on päässä kiharainen töyhtö. Ryhmä naaraspuolisia aarnihokkoja oli jotakuinkin ensimmäinen asia, jonka aamulla näin ja valokuvasin astuessani ulos leirin portista. Piedras Blancasissa oli varsin helppoa nähdä kaksi muutakin kanalintulajia, panamankaklattaja ja isosaku.
Fila-polku kiertää pitkän kehän koko alueen ympäri, käsittäen eri metsätyyppejä, ylä- ja alamäkiä. Lisäksi on useita pienempiä luontopolkuja. Kaikkien näiden varsilta löytää troopillisen biodiversiteetin kirjoa parhaimmillaan, lintuarmeijoista ja muurahaisia seuraavista sekaparvista ajoittain näyttäytyviin suurempiin lajeihin kuten hokkoihin, sakukanoihin, haukkoihin ja purojen pohjia kahlaileviin haikaroihin. Tukaanit ja papukaijat olivat yleisiä. Alueella on jaguaareja ja oselotteja, mutta niitä on tunnetusti vaikea nähdä. Sen sijaan aguteja ja sen sellaisia näki helposti.
La Gamban kylän ympärillä olevat riisipellot avomaineen tarjosivat puolestaan monia trooppisten savannien lajeja, kuten savanniaratteja, ruohikkotrupiaaleja ja kahdenlaisia karakaroja. Aluetta halkovan Tigrejoen ja sen sivupurojen varsilta löytyi valkoiibiksiä, sinihaikaroita, kuningaskalastajia sekä runsain määrin juomapaikoilla käyviä kyyhkyjä, tangaroita ja sirkkusia. Täällä mikään lätäkkö ei ollut niin mitätön, etteikö siellä olisi joku suokilpikonna tai kaimaani pulikoinut.
Kolmantena päivänä ajoin sovitusti La Gambasta ylämaille ja lähelle Panaman rajaa San Viton pikkukaupunkiin, joka on alun perin ollut italialaisten siirtokunta. Siellä osataan yhä jonkin verran italiaa, ainakin vanhemmissa sukupolvissa. Tapasin kaupungissa asuvan toisen kontaktin ja lähdimme hänen jeepillään Las Tablasin vuorille etsimään ketsaaleja ja muita alueen legendaarisia lajeja. Oma vuokra-autoni ei olisikaan selvinnyt trooppisten sateiden myllertämästä tukkitiestä, jota pitkin parhaisiin paikkoihin päästiin.
Päivä oli mitä onnekkain. Näimme paitsi yhteensä kolme ketsaalia, myös kaksi muuta trogonilajia, samoin kuin kuningasjalokotkan, seppäkotingoja, turkoosikotingan, rosvorastuleita, aprikoosiseppiä, smaragditukaaneja, lyijypuhkojia, koskinapsijoita, yhdessä puussa kolme eri tikkalajia, lukuisia eri kolibreja, tyranneja ja peukaloisia sekä paljon muuta. Pysähdyimme maatalolla syömässä ja ostimme sieltä emännän valmistamia hilloja tuliaisiksi. Hyvin tuotteliaan päivän yllättävin havainto oli puuma, jonka näimme hyvin läheltä, vain muutaman metrin päästä, mutta se oli poissa muutamalla loikalla, joten emme saaneet sitä valokuvattua. Puuma piileskeli edessämme saniaispöheikössä ja lähti liikkeelle vasta kun olimme tulossa aivan sitä kohti.
Paluumatkalla tuli pimeä ja näimme tiellä vielä tummakehrääjän, joka on paljon harvinaisempi kuin yleinen kauluskehrääjä. Olimme kumpikin erinomaisen tyytyväisiä Las Tablasin päivän antiin - kontaktinikin oli nähnyt puuman vasta muutaman kerran, vaikka lähti joka päivä jo aamuyöstä maastoon lintuja rengastamaan.
Viimeisenä Costa Rican päivänäni ajoin San Vitosta takaisin pääkaupunkiin San Joséhen ja palautin vuokra-auton. Vietin sitten illan San Joséssa ja majoituin siirtomaatyyliseen hotelliin aivan Teatteriaukion laidalla. Kolmelta aamuyöllä lähtisi bussini pohjoisen Costa Rican, Nicaraguan ja Hondurasin läpi matkani kolmanteen pääkohteeseen El Salvadoriin. Tämänkertainen tynkätalvilomani ei jättänyt aikaa Nicaragualle ja Hondurasille kuin läpiajoon, mutta eiköhän Keski-Amerikkaan tule vielä palattua, ellei elämäni lähivuosina pääty ennenaikaisesti eurooppalaisen suursodan juoksuhautoihin tai uuden kylmän sodan salamurha-aaltoihin.
Costa Rica on tunnettu vapaudestaan, jossa suhteessa maa on aito länsimaa. Se on onnistunut välttämään monien naapurimaiden kommunistiset vallankumousriehumiset ja siten myös veriset sisällissodat (lukuun ottamatta puolitoista kuukautta kestänyttä sisällissotaa vuonna 1948, josta palattiin nopeasti demokratiaan). Costa Rica on ollut demokratia pidempään kuin yksikään muu alueen maista. Armeijaa ei ole, vain tehokkaat ja ammattimaiset poliisivoimat - maanpuolustus naapurimaan diktaattoria Ortegaa vastaan on ulkoistettu Yhdysvaltain turvatakuille.
Costa Rica on Keski-Amerikan maista luultavasti turvallisin ja muutenkin matkailuystävällisin - ja yllätyksekseni se oli silti selvästi edullisempi kuin Panama. Päätiet olivat hyvässä kunnossa, liikenne maltillista eikä paikkojen löytäminen tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Luonnonystäville tämä maa on erityisen houkutteleva paitsi korkean biodiversiteetin vuoksi, myös siksi, että sillä on maailmanennätys sen suhteen, kuinka suuri osa maapinta-alasta on suojeltua.
Costaricalaisia kutsutaan ticoiksi ja näin tekevät he myös itse, eli kyse ei liene epämieluisasta haukkumasanasta.
Tie kulki halki hienojen maisemien, ensin keskuslaaksosta, jossa San José sijaitsee - ylängöllä miellyttävässä ympärivuotisessa 25 asteen lämpötilassa - kosteankuumalle rannikolle, jossa pääsin jälleen näkemään Tyynen valtameren auringossa välkehtiviä aaltoja. Pysähdyin katselemaan maisemaa sekä ohi liitäviä ruskopelikaaneja ja fregattilintuja merenrantaan, joka ei ollut kaukana Cararan kansallispuistosta. Kuinka ollakaan, kuulin silloin takaani kovaäänisiä rääkäisyjä ja katsoessani sinne näin puna-aroja. Myöhemmin kirjaa konsultoidessani selvisi, että kyseinen rannikkokaistale samoin kuin Osan niemimaa ovat viimeisiä paikkoja Costa Ricassa, joissa tuo uljas papukaija on vielä yleinen.
Jatkoin sitten rannikkoa pitkin kohti kaakkoa, Corcovadon ja Piedras Blancasin kansallispuistoja. Sain paikallispoliisilta vielä neuvoja La Gamban löytämiseen ja ehdinkin sinne parahiksi juuri pimeyden langettua. Ennen La Gambaa asfaltti loppui ja tulvavesi oli vienyt sillan, joten jouduin kahlaamaan autolla joen kautta. Kauluskehrääjät parveilivat hiekkatiellä ja avonaisesta ikkunasta kuului muitakin öisen viidakon ääniä. Perille kuitenkin päästiin ja joku biologisella asemalla tiesi jopa odottaa minua, mutta tieto oli mennyt kiertotietä ja joku itävaltalainen naisprofessori oli ehtinyt pönöttää itselleen kontaktini minulle varaaman mökin.
Näet Tropenstation La Gamba on itävaltalaisen kansalaisjärjestön Regenwald der Österreicherin, sitä rahoittavan säätiön ja Wienin yliopiston tutkimusasema, joka sijaitsee Piedras Blancasin kansallispuiston sademetsäin kyljessä. Kävelymatkan päässä on myös voittoa tuottava osa hanketta, paikallisia kyläläisiä työllistävä Esquinasin viidakkolooši, joka on sesonkien aikaan täynnä amerikkalaisia lintuharrastajia ja muita luonnonystäviä. Säätiö myi sen jossain vaiheessa matkailuyrittäjälle. Biologinen asema keskittyy tutkimustyöhön ja luonnonsuojeluun ja tarjoaa ensisijaisesti biologeille ja biologian opiskelijoille, mutta myös amatöörinaturalisteille mahdollisuuden kenttätutkimuksiin.
Majoitusongelma ratkaistiin siten, että minä muutin itävaltalaisten opiskelijattarien kanssa pylväiden päässä olevalle katetulle lavalle, jossa vain hyttysverkot erottivat meitä öisen viidakon moninaisesta äänimaailmasta. Suihkutilat edustivat improvisoitua partiolaistyyliä mutta ei ollut valittamista. Biologisen aseman pieni terassikanttiini tarjosi kongin ilmoittamina ruoka-aikoina ruokaa ja muina aikoina jääkaapin täynnä epäilyttävän itävaltalaisen näköisellä kotkalla varustettua Imperial-olutta ja muita kylmiä juomia, jotka merkittiin tukkimiehen kirjanpidolla viereiseen listaan.
Suurin osa leirin väestä oli omia kenttätutkimuksiaan puuhailevia itävaltalaisia ja costaricalaisia biologian opiskelijoita ja näiden professoreja - kasvi-, hyönteis- ja lintutieteilijöitä ja ekologeja. He olivat joviaalia ja mutkatonta väkeä, joiden kanssa oli hauskaa iltaisin kallistella tuoppia.
Viidakon huudot kertoivat ensivalon tulosta jo ennen kuin pimeys väistyi eikä minulla biologisella asemalla asuessani ollut lainkaan vaikeuksia herätä ilman herätyskelloa viideltä aamulla, jotta olisin viidakkopoluilla jo puoltatuntia myöhemmin, kun valo alkaisi kajastaa. Silloin linnut ja muutkin eläimet ovat yleensä aktiivisimmillaan ja helpoimmin nähtävissä. Jo kymmenen aikaan kuumuus on tukahduttava ja lintumaailma vetäytyy vaikeammin havaittaviksi aina myöhäisiltapäivään saakka, jolloin tulee toinen kiivaan toiminnan ja hyörinän jakso. Itävaltalaisilla tytöilläkään ei tuntunut olevan ongelmia nousta viiden aikaan, joskin he toki upottivat kolme-neljä kertaa minua enemmän aikaa aamutoimiinsa.
Costaricalainen kontaktini oli valinnut tämän paikan siksi, että siellä piti olla kohtalaisen helppoa nähdä eräs tavoitelajeistani, muilla matkoilla missaamani aarnihokko - erittäin suuri ja komea kanalintu, joka on suosittuna riistalintuna säilynyt vain suojelluilla alueilla. Uros on musta, naaras kuparinruskea, ja kummallakin on päässä kiharainen töyhtö. Ryhmä naaraspuolisia aarnihokkoja oli jotakuinkin ensimmäinen asia, jonka aamulla näin ja valokuvasin astuessani ulos leirin portista. Piedras Blancasissa oli varsin helppoa nähdä kaksi muutakin kanalintulajia, panamankaklattaja ja isosaku.
Fila-polku kiertää pitkän kehän koko alueen ympäri, käsittäen eri metsätyyppejä, ylä- ja alamäkiä. Lisäksi on useita pienempiä luontopolkuja. Kaikkien näiden varsilta löytää troopillisen biodiversiteetin kirjoa parhaimmillaan, lintuarmeijoista ja muurahaisia seuraavista sekaparvista ajoittain näyttäytyviin suurempiin lajeihin kuten hokkoihin, sakukanoihin, haukkoihin ja purojen pohjia kahlaileviin haikaroihin. Tukaanit ja papukaijat olivat yleisiä. Alueella on jaguaareja ja oselotteja, mutta niitä on tunnetusti vaikea nähdä. Sen sijaan aguteja ja sen sellaisia näki helposti.
La Gamban kylän ympärillä olevat riisipellot avomaineen tarjosivat puolestaan monia trooppisten savannien lajeja, kuten savanniaratteja, ruohikkotrupiaaleja ja kahdenlaisia karakaroja. Aluetta halkovan Tigrejoen ja sen sivupurojen varsilta löytyi valkoiibiksiä, sinihaikaroita, kuningaskalastajia sekä runsain määrin juomapaikoilla käyviä kyyhkyjä, tangaroita ja sirkkusia. Täällä mikään lätäkkö ei ollut niin mitätön, etteikö siellä olisi joku suokilpikonna tai kaimaani pulikoinut.
Kolmantena päivänä ajoin sovitusti La Gambasta ylämaille ja lähelle Panaman rajaa San Viton pikkukaupunkiin, joka on alun perin ollut italialaisten siirtokunta. Siellä osataan yhä jonkin verran italiaa, ainakin vanhemmissa sukupolvissa. Tapasin kaupungissa asuvan toisen kontaktin ja lähdimme hänen jeepillään Las Tablasin vuorille etsimään ketsaaleja ja muita alueen legendaarisia lajeja. Oma vuokra-autoni ei olisikaan selvinnyt trooppisten sateiden myllertämästä tukkitiestä, jota pitkin parhaisiin paikkoihin päästiin.
Päivä oli mitä onnekkain. Näimme paitsi yhteensä kolme ketsaalia, myös kaksi muuta trogonilajia, samoin kuin kuningasjalokotkan, seppäkotingoja, turkoosikotingan, rosvorastuleita, aprikoosiseppiä, smaragditukaaneja, lyijypuhkojia, koskinapsijoita, yhdessä puussa kolme eri tikkalajia, lukuisia eri kolibreja, tyranneja ja peukaloisia sekä paljon muuta. Pysähdyimme maatalolla syömässä ja ostimme sieltä emännän valmistamia hilloja tuliaisiksi. Hyvin tuotteliaan päivän yllättävin havainto oli puuma, jonka näimme hyvin läheltä, vain muutaman metrin päästä, mutta se oli poissa muutamalla loikalla, joten emme saaneet sitä valokuvattua. Puuma piileskeli edessämme saniaispöheikössä ja lähti liikkeelle vasta kun olimme tulossa aivan sitä kohti.
Paluumatkalla tuli pimeä ja näimme tiellä vielä tummakehrääjän, joka on paljon harvinaisempi kuin yleinen kauluskehrääjä. Olimme kumpikin erinomaisen tyytyväisiä Las Tablasin päivän antiin - kontaktinikin oli nähnyt puuman vasta muutaman kerran, vaikka lähti joka päivä jo aamuyöstä maastoon lintuja rengastamaan.
Viimeisenä Costa Rican päivänäni ajoin San Vitosta takaisin pääkaupunkiin San Joséhen ja palautin vuokra-auton. Vietin sitten illan San Joséssa ja majoituin siirtomaatyyliseen hotelliin aivan Teatteriaukion laidalla. Kolmelta aamuyöllä lähtisi bussini pohjoisen Costa Rican, Nicaraguan ja Hondurasin läpi matkani kolmanteen pääkohteeseen El Salvadoriin. Tämänkertainen tynkätalvilomani ei jättänyt aikaa Nicaragualle ja Hondurasille kuin läpiajoon, mutta eiköhän Keski-Amerikkaan tule vielä palattua, ellei elämäni lähivuosina pääty ennenaikaisesti eurooppalaisen suursodan juoksuhautoihin tai uuden kylmän sodan salamurha-aaltoihin.
Costa Rica on tunnettu vapaudestaan, jossa suhteessa maa on aito länsimaa. Se on onnistunut välttämään monien naapurimaiden kommunistiset vallankumousriehumiset ja siten myös veriset sisällissodat (lukuun ottamatta puolitoista kuukautta kestänyttä sisällissotaa vuonna 1948, josta palattiin nopeasti demokratiaan). Costa Rica on ollut demokratia pidempään kuin yksikään muu alueen maista. Armeijaa ei ole, vain tehokkaat ja ammattimaiset poliisivoimat - maanpuolustus naapurimaan diktaattoria Ortegaa vastaan on ulkoistettu Yhdysvaltain turvatakuille.
Costa Rica on Keski-Amerikan maista luultavasti turvallisin ja muutenkin matkailuystävällisin - ja yllätyksekseni se oli silti selvästi edullisempi kuin Panama. Päätiet olivat hyvässä kunnossa, liikenne maltillista eikä paikkojen löytäminen tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Luonnonystäville tämä maa on erityisen houkutteleva paitsi korkean biodiversiteetin vuoksi, myös siksi, että sillä on maailmanennätys sen suhteen, kuinka suuri osa maapinta-alasta on suojeltua.
Costaricalaisia kutsutaan ticoiksi ja näin tekevät he myös itse, eli kyse ei liene epämieluisasta haukkumasanasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti