Panamassa oli kuumaa ja kosteaa. Panama City (Ciudad de Panamá) toi moderneilta osiltaan mieleen Dubain ja osa rakennusten arkkitehdeistä olikin kuulemma ollut samoja. Oli ilta kun saavuin ja majoituspaikkani oli paremman väen huvila-alueella Albrookissa, joka on saanut anglosaksisen nimensä siitä, että alue oli aikoinaan Yhdysvaltain sotilastukikohta-aluetta. Samalla nimellä yhä tunnettu kotimaanlentokenttä oli kävelyetäisyydellä.
Panama sijaitsee Keski-Amerikan kapeimmassa kohdassa, Panaman kannaksella, joka yhdistää toisiinsa Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa ja toisaalta erottaa toisistaan Karibianmerta ja Tyyntä valtamerta. Panaman kanavan rakentaminen kannaksen läpi yhdistämään Atlanttia ja Tyyntämerta oli meriliikenteen geopolitiikkaa mullistanut insinöörityön näyte samaan tapaan kuin Suezin kanava, joka yhdisti toisiinsa Välimeren ja Punaisenmeren ja mahdollisti meriliikenteen suoraan Euroopasta Aasiaan tarvitsematta kiertää koko Afrikkaa. Panaman kanava mahdollisti sen, ettei Atlantilta Tyynellemerelle tai päinvastoin pyrkineen meriliikenteen tarvinnut enää kiertää koko Etelä-Amerikkaa ja joutua Kap Hornin vaarallisen myrskyisille vesille.
Panaman kanavan rakentamisen aloittivat ranskalaiset 1880-luvulla, mutta homma kaatui teknologisiin virheisiin, suuriin miestappioihin lähinnä malarian kourissa sekä rahoituksen kavalluksiin. Yhdysvallat osti kesken jääneen hankkeen ranskalaisten konkurssipesältä vuonna 1903 ja vei hankkeen päätökseen paremmalla teknologialla - onnistumista edesauttoi myös tuolla välin parantunut tietämys malarian torjumisesta ja hoidosta. Amerikkalaisten rakentamana kanava aukesi viimein liikenteelle vuonna 1914. Yhdysvallat hallinnoi kanavavyöhykettä aina vuoteen 1977, jota seurasi yhteishallinto ja lopulta virallinen luovuttaminen Panamalle vuonna 1999.
Panama itsenäistyi Kolumbian hallinnasta käytännössä yhdysvaltalaisten kanavahankkeen ansiosta vuonna 1903, joten voidaan oikeastaan sanoa nykyisen Panaman valtion rakentuneen kanavan ja siitä saatavien tulojen ympärille. Panaman ja Bogotán välisellä kitkalla oli kuitenkin jo tuolloin parin sadan vuoden perinteet. Panamasta ei vieläkään pääse Kolumbiaan maateitse, vaan etelänaapuriin matkustavan on kuljettava meritse tai lentäen. Hyvä puoli tässä on se, että Panaman ja Kolumbian väliset Dariénin ja Chocón sademetsät kattavat mittavan alueen, muodostaen myös erään maailman parhaimmista biodiversiteettikeskittymistä.
Viidakko alkoi jo majoituspaikkani takapihalta, jatkuen sitten Panaman pääkaupunkialueella sijaitsevan kansallispuiston Parque Metropolitanon luonnontilaisiin sademetsiin. Ensimmäisenä päivänäni Panamassa olin omillani, koska paikallisella biologikontaktillani oli työkiireitä. Se ei estänyt minua havaitsemasta jo ensimmäisenä päivänä noin 120 lintulajia. Lajien kertyminen alkoi jo aamiaispöydästä, sillä majoituspaikka piti viidakkokaistaleen laidalla ruokintalaitteita, joilla vieraili troopillista aamiaista nauttiessani ainakin toistakymmentä lintulajia sekä yksi orava. Runsaimpia lajeja pihassa olivat sepelsirkkunen, kastanjavarpuskyyhky, piispatangara ja palmutangara. Nämä olivat vielä minulle tuttuja aiemmilta matkoiltani Latinalaiseen Amerikkaan, mutta ei kestänyt kauaa kuin samaisessa puutarhassa näin jo ensimmäisen itselleni uuden lajin - Panamassa hyvin yleisen tarhatangaran.
Tangarat ovat trooppisen Amerikan sirkunsukuinen linturyhmä. Muutama laji elää myös Yhdysvalloissa ja aina Kanadassa asti, mutta nämäkin lajit löytää talvisaikaan Keski-Amerikasta, koska ovat muuttolintuja. Niinpä esimerkiksi pohjoisamerikkalainen kesätangara (nimikin kertoo, että se elelee Yhdysvalloissa vain kesäisin) oli yleinen näky matkallani. Aikuisesta uroksesta on vaikea erehtyä, sillä lintu on kokonaan kirkkaanpunainen. Suurin osa tangaroista on kirkasvärisiä, muistuttaen kekonokkineen muuten Euroopan peippolintuja. Muutamat lajit ovat kuitenkin erikoistuneet etsimään mettä kukista ja niinpä ne muistuttavatkin ulkonäöltään ja tavoiltaan Vanhan maailman medestäjiä.
Parque Metropolitanossa ehdin kulkea kaikki luontopolut läpi jo ensimmäisen päivän aikana ja palasin vielä parina iltapäivänä sinne tekemään ylimääräiset kierrokset - tästä kaupunkialueen kyljessä sijaitsevasta kansallispuistosta löysinkin 94 eri lintulajia ja lisäksi tamariiniapinoita, aguteja, oravia, iguaaneja ja vesikilpikonnia. Kahta papukaijalajia (epolettiaratteja ja keltaotsa-amatsoneja), rikkitukaaneja, oravakäkiä ja sinipäämomotteja löytyi helposti.
Iltapäivän kuumuudessa, jolloin metsälinnut ovat passiivisia, suuntasin kaupungin itäpuolen rannikolle Panamá Viejon raunioille ja Costa del Esteen. Panamá Viejon vierailijakeskuksen takaa voi seurata rannikkoa aina raunioille saakka ja sieltä vielä niemenkärkeen. Vuoroveden vetäytymisen aikaan näkee siellä tuhansittain nokisiipilokkeja ja kahlaajia, sadoittain ruskopelikaaneja, fregattilintuja, kuningas- ja riuttatiiroja, erilaisia haikaroita sekä lisäksi mangroverämeen lintuja. Kahlaajista suurin osa näytti muodostuvan rämekurppeloista, kanadan- ja tundrasirreistä, kanadantylleistä ja tundrakurmitsoista, mutta vähäisempiä määriä muitakin lajeja löytyi.
Panamá Viejon rauniot ovat jäljellä alkuperäisestä Panaman siirtokunnasta, jonka Henry Morganin johtamat merirosvot ryöstivät ja tuhosivat vuonna 1671. Tätä "vanhaa Panamaa" ei pidä sekoittaa nykyisen Panama Cityn vanhaankaupunkiin, joka puolestaan kulkee nimellä Casco Viejo tai Casco Antiguo. Casco Viejo on matkailijan kannalta miellyttävin osa Panamankaupunkia, sillä sinne keskittyvät historialliset kirkot ja rakennukset, ravintoloiden reunustamat aukiot ja merinäköaloja tarjoava rantakävelykatu, jolla voi käyskennellä panamahattu päässä ja naukkailla välillä rommia tai olutta terasseilla.
Casco Viejosta länteen sijaitsevista kaupunginosista lähtee kapea aallonmurtaja, Amador, joka yhdistää kolme saarta kaupunkiin. Yhdellä saarista, Punta Culebralla, sijaitsee myös pieni luonnonsuojelualue, jota ulompaa löytyy ravintoloita, pursiseuroja ja biitsejä.
Toisena aamunani tapasin paikallisen kontaktini jo puoli kuudelta aamuyöllä, jotta ehtisimme ensivalon aikaan Soberanían kansallispuiston reunamille. Ehdimme parahiksi näkemään kauluskehrääjien (pauraakkien) autonvaloissa hohtavien silmien parveilevan metsäaukioiden halki johtavalla tiellä. Entisen sotilasalueen ammuslampien muodostamassa kosteikoissa kahlaili ruskotiikerihaikaroita sekä kumpiakin lähilajeja, viher- ja kyyryhaikaroita (Keski-Panamassa nämä lähilajit löytää rinnakkain). Onnistuimme näkemään siniliejukanoja ja useita piilottelevia lymyrääkkiä, jotka hiipivät uteliaisuuttaan lähemmäs nauhoitustamme kuultuaan.
Kansallispuiston sademetsäalueiden kuuluisin polku lintuharrastajien keskuudessa on niin kutsuttu Putkitie (Pipeline Road, Camino del Oleoducto), hylätty entinen maantie, joka aikoinaan rakennettiin sodan varalle valmisteltua varaöljyputkea varten, mutta jota ei koskaan otettukaan käyttöön. Putkitien legendaarinen maine ei näyttänyt olevan liioiteltu, sillä joka kerran, kun kohdalle osui suuri sekaparvi tai peräti muurahaisryntäys seuraajalintuineen, oli vaikea päättää, mihin suuntaan katsoa, kun tusinan verran eri metsälintulajeja oli yhtä aikaa silmänpiirissä.
Polun varsilta löytyi myös tanssijoiden (manakinien) soidinpaikkoja - nämä ovat niitä pikkulintuja, jotka esittävät mitä ihmeellisimpiä tansseja kosiomenoinaan. Putkitien varrelta ovat löydettävissä kultakaulustanssija, rubiinitanssija ja sinilakkitanssija, kaikilla omat absurdit soidinmenonsa (ks. linkit).
Seuraavan päivän aamulla varhain palasimme jälleen Soberanían kansallispuistoon, tällä kertaa mukana eteläafrikkalainen kaivosyhtiön mies, joka jakoi lintuharrastuksemme. Suuntasimme ensin latvuston ylle rakennettuun lintutorniin, josta käsin saattoi katsella kolmen tukaanilajin, kauluslaiskurien, trogonien ja momottien touhuja. Sademetsäkeskuksen kolibreja houkuttelevilla sokeriliemilaitteilla tarjoutui hyvä mahdollisuus kuvata neljää-viittä eri kolibrilajia työn touhussa. Muita päivän kohokohtia olivat pikkutrogonien ampiaispesään kovertaman pesän löytyminen sekä vaeltajamuurahaisten laumaa seuraileva sekaparvi, jossa oli useita peukalois- ja kipuajalajeja sekä kesylaiskureita kerralla vain muutaman metrin päässä meistä.
Soberanían kansallispuistossa on myös rikas nisäkäslajisto. Suurnisäkkäitä kuten tapiireja ja jaguaareja on hyvin vaikea päästä näkemään, mutta monia muita kuten mölyapinoita, laiskiaisia, koateja, aguteja, oravia ja puurottia on paljon helpommin nähtävissä. Läheisen Gamboan kylän kanavanvarsibaarin terassin kupeessa pulikoi kapybara. Kaimaaneja ei ole lainkaan vaikea päästä näkemään. Niitä löytyi keskeltä viidakkoakin pienistä lammikoista.
Molempina päivinä kävimme erikseen Summit-puiston alueella sijaitsevan Panaman poliisivoimien tukikohdan lammilla, jonka vanhoissa puissa sijaitsee ruuhinokkien uskollinen päivälepopaikka. Ruuhinokka on eriskummallisesta nokastaan huolimatta oikeastaan yöhaikara - ja muiden yöhaikaroiden tavoin yölintu, joka päivisin lepäilee hiljalleen suurien puiden siimeksessä.
Yhden paikallisen rariteetinkin pääsimme näkemään, kun hoidimme kotiin Gamboan lähellä rantaniityllä jo pidempään viihtyneen amerikanpronssi-iibiksen, joka on yleinen Etelä-Amerikassa ja joissain osissa pohjoisempaa Keski-Amerikkaa, mutta Panamassa harvinaisuus - harvinaisempi kuin Vanhan maailman vastineensa pronssi-iibis, joka joskus muutama sata vuotta sitten ylitti oma-aloitteisesti Atlantin ja levisi Karibianmeren alueelle. Lehmähaikara teki saman 1930-luvulla ja valloitti nopeasti sekä Pohjois- että Etelä-Amerikan. Monet haikaralinnut ovat vahvoja lentäjiä, jotka vaeltelevat laajalti ja asettuvat sinne, mistä löytävät sopivan kosteikon tai paikan yhdyskunnalle. Lehmähaikaran tiedetään kuuluneen Pohjois-Amerikan preerioilla vaeltaneiden suurten ruohonsyöjälaumojen seuralaisiin ennen katoamistaan, ja paluutaan jälleen hiljattain, tällä kertaa kotieläinlaumojen seuralaiseksi.
Vietin Panamassa vain kolme täyttä päivää, yhden illan ja yhden aamun, ja koko tämän ajan varsin lyhyellä etäisyydellä pääkaupungista. Siitä huolimatta Panamasta kertyi 121 lintulajia, monet niistä minulle uusia. Määrä olisi vähintään tuplautunut jos olisin tehnyt yhdenkin matkan lähimmälle ylänköalueelle saati vuoristometsiin - nyt olin vain keskisen kannaksen alankometsissä, parissa kosteikossa ja merenrantahabitaatissa.
Panama sijaitsee Keski-Amerikan kapeimmassa kohdassa, Panaman kannaksella, joka yhdistää toisiinsa Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa ja toisaalta erottaa toisistaan Karibianmerta ja Tyyntä valtamerta. Panaman kanavan rakentaminen kannaksen läpi yhdistämään Atlanttia ja Tyyntämerta oli meriliikenteen geopolitiikkaa mullistanut insinöörityön näyte samaan tapaan kuin Suezin kanava, joka yhdisti toisiinsa Välimeren ja Punaisenmeren ja mahdollisti meriliikenteen suoraan Euroopasta Aasiaan tarvitsematta kiertää koko Afrikkaa. Panaman kanava mahdollisti sen, ettei Atlantilta Tyynellemerelle tai päinvastoin pyrkineen meriliikenteen tarvinnut enää kiertää koko Etelä-Amerikkaa ja joutua Kap Hornin vaarallisen myrskyisille vesille.
Panaman kanavan rakentamisen aloittivat ranskalaiset 1880-luvulla, mutta homma kaatui teknologisiin virheisiin, suuriin miestappioihin lähinnä malarian kourissa sekä rahoituksen kavalluksiin. Yhdysvallat osti kesken jääneen hankkeen ranskalaisten konkurssipesältä vuonna 1903 ja vei hankkeen päätökseen paremmalla teknologialla - onnistumista edesauttoi myös tuolla välin parantunut tietämys malarian torjumisesta ja hoidosta. Amerikkalaisten rakentamana kanava aukesi viimein liikenteelle vuonna 1914. Yhdysvallat hallinnoi kanavavyöhykettä aina vuoteen 1977, jota seurasi yhteishallinto ja lopulta virallinen luovuttaminen Panamalle vuonna 1999.
Panama itsenäistyi Kolumbian hallinnasta käytännössä yhdysvaltalaisten kanavahankkeen ansiosta vuonna 1903, joten voidaan oikeastaan sanoa nykyisen Panaman valtion rakentuneen kanavan ja siitä saatavien tulojen ympärille. Panaman ja Bogotán välisellä kitkalla oli kuitenkin jo tuolloin parin sadan vuoden perinteet. Panamasta ei vieläkään pääse Kolumbiaan maateitse, vaan etelänaapuriin matkustavan on kuljettava meritse tai lentäen. Hyvä puoli tässä on se, että Panaman ja Kolumbian väliset Dariénin ja Chocón sademetsät kattavat mittavan alueen, muodostaen myös erään maailman parhaimmista biodiversiteettikeskittymistä.
Viidakko alkoi jo majoituspaikkani takapihalta, jatkuen sitten Panaman pääkaupunkialueella sijaitsevan kansallispuiston Parque Metropolitanon luonnontilaisiin sademetsiin. Ensimmäisenä päivänäni Panamassa olin omillani, koska paikallisella biologikontaktillani oli työkiireitä. Se ei estänyt minua havaitsemasta jo ensimmäisenä päivänä noin 120 lintulajia. Lajien kertyminen alkoi jo aamiaispöydästä, sillä majoituspaikka piti viidakkokaistaleen laidalla ruokintalaitteita, joilla vieraili troopillista aamiaista nauttiessani ainakin toistakymmentä lintulajia sekä yksi orava. Runsaimpia lajeja pihassa olivat sepelsirkkunen, kastanjavarpuskyyhky, piispatangara ja palmutangara. Nämä olivat vielä minulle tuttuja aiemmilta matkoiltani Latinalaiseen Amerikkaan, mutta ei kestänyt kauaa kuin samaisessa puutarhassa näin jo ensimmäisen itselleni uuden lajin - Panamassa hyvin yleisen tarhatangaran.
Tangarat ovat trooppisen Amerikan sirkunsukuinen linturyhmä. Muutama laji elää myös Yhdysvalloissa ja aina Kanadassa asti, mutta nämäkin lajit löytää talvisaikaan Keski-Amerikasta, koska ovat muuttolintuja. Niinpä esimerkiksi pohjoisamerikkalainen kesätangara (nimikin kertoo, että se elelee Yhdysvalloissa vain kesäisin) oli yleinen näky matkallani. Aikuisesta uroksesta on vaikea erehtyä, sillä lintu on kokonaan kirkkaanpunainen. Suurin osa tangaroista on kirkasvärisiä, muistuttaen kekonokkineen muuten Euroopan peippolintuja. Muutamat lajit ovat kuitenkin erikoistuneet etsimään mettä kukista ja niinpä ne muistuttavatkin ulkonäöltään ja tavoiltaan Vanhan maailman medestäjiä.
Parque Metropolitanossa ehdin kulkea kaikki luontopolut läpi jo ensimmäisen päivän aikana ja palasin vielä parina iltapäivänä sinne tekemään ylimääräiset kierrokset - tästä kaupunkialueen kyljessä sijaitsevasta kansallispuistosta löysinkin 94 eri lintulajia ja lisäksi tamariiniapinoita, aguteja, oravia, iguaaneja ja vesikilpikonnia. Kahta papukaijalajia (epolettiaratteja ja keltaotsa-amatsoneja), rikkitukaaneja, oravakäkiä ja sinipäämomotteja löytyi helposti.
Iltapäivän kuumuudessa, jolloin metsälinnut ovat passiivisia, suuntasin kaupungin itäpuolen rannikolle Panamá Viejon raunioille ja Costa del Esteen. Panamá Viejon vierailijakeskuksen takaa voi seurata rannikkoa aina raunioille saakka ja sieltä vielä niemenkärkeen. Vuoroveden vetäytymisen aikaan näkee siellä tuhansittain nokisiipilokkeja ja kahlaajia, sadoittain ruskopelikaaneja, fregattilintuja, kuningas- ja riuttatiiroja, erilaisia haikaroita sekä lisäksi mangroverämeen lintuja. Kahlaajista suurin osa näytti muodostuvan rämekurppeloista, kanadan- ja tundrasirreistä, kanadantylleistä ja tundrakurmitsoista, mutta vähäisempiä määriä muitakin lajeja löytyi.
Panamá Viejon rauniot ovat jäljellä alkuperäisestä Panaman siirtokunnasta, jonka Henry Morganin johtamat merirosvot ryöstivät ja tuhosivat vuonna 1671. Tätä "vanhaa Panamaa" ei pidä sekoittaa nykyisen Panama Cityn vanhaankaupunkiin, joka puolestaan kulkee nimellä Casco Viejo tai Casco Antiguo. Casco Viejo on matkailijan kannalta miellyttävin osa Panamankaupunkia, sillä sinne keskittyvät historialliset kirkot ja rakennukset, ravintoloiden reunustamat aukiot ja merinäköaloja tarjoava rantakävelykatu, jolla voi käyskennellä panamahattu päässä ja naukkailla välillä rommia tai olutta terasseilla.
Casco Viejosta länteen sijaitsevista kaupunginosista lähtee kapea aallonmurtaja, Amador, joka yhdistää kolme saarta kaupunkiin. Yhdellä saarista, Punta Culebralla, sijaitsee myös pieni luonnonsuojelualue, jota ulompaa löytyy ravintoloita, pursiseuroja ja biitsejä.
Toisena aamunani tapasin paikallisen kontaktini jo puoli kuudelta aamuyöllä, jotta ehtisimme ensivalon aikaan Soberanían kansallispuiston reunamille. Ehdimme parahiksi näkemään kauluskehrääjien (pauraakkien) autonvaloissa hohtavien silmien parveilevan metsäaukioiden halki johtavalla tiellä. Entisen sotilasalueen ammuslampien muodostamassa kosteikoissa kahlaili ruskotiikerihaikaroita sekä kumpiakin lähilajeja, viher- ja kyyryhaikaroita (Keski-Panamassa nämä lähilajit löytää rinnakkain). Onnistuimme näkemään siniliejukanoja ja useita piilottelevia lymyrääkkiä, jotka hiipivät uteliaisuuttaan lähemmäs nauhoitustamme kuultuaan.
Kansallispuiston sademetsäalueiden kuuluisin polku lintuharrastajien keskuudessa on niin kutsuttu Putkitie (Pipeline Road, Camino del Oleoducto), hylätty entinen maantie, joka aikoinaan rakennettiin sodan varalle valmisteltua varaöljyputkea varten, mutta jota ei koskaan otettukaan käyttöön. Putkitien legendaarinen maine ei näyttänyt olevan liioiteltu, sillä joka kerran, kun kohdalle osui suuri sekaparvi tai peräti muurahaisryntäys seuraajalintuineen, oli vaikea päättää, mihin suuntaan katsoa, kun tusinan verran eri metsälintulajeja oli yhtä aikaa silmänpiirissä.
Polun varsilta löytyi myös tanssijoiden (manakinien) soidinpaikkoja - nämä ovat niitä pikkulintuja, jotka esittävät mitä ihmeellisimpiä tansseja kosiomenoinaan. Putkitien varrelta ovat löydettävissä kultakaulustanssija, rubiinitanssija ja sinilakkitanssija, kaikilla omat absurdit soidinmenonsa (ks. linkit).
Seuraavan päivän aamulla varhain palasimme jälleen Soberanían kansallispuistoon, tällä kertaa mukana eteläafrikkalainen kaivosyhtiön mies, joka jakoi lintuharrastuksemme. Suuntasimme ensin latvuston ylle rakennettuun lintutorniin, josta käsin saattoi katsella kolmen tukaanilajin, kauluslaiskurien, trogonien ja momottien touhuja. Sademetsäkeskuksen kolibreja houkuttelevilla sokeriliemilaitteilla tarjoutui hyvä mahdollisuus kuvata neljää-viittä eri kolibrilajia työn touhussa. Muita päivän kohokohtia olivat pikkutrogonien ampiaispesään kovertaman pesän löytyminen sekä vaeltajamuurahaisten laumaa seuraileva sekaparvi, jossa oli useita peukalois- ja kipuajalajeja sekä kesylaiskureita kerralla vain muutaman metrin päässä meistä.
Soberanían kansallispuistossa on myös rikas nisäkäslajisto. Suurnisäkkäitä kuten tapiireja ja jaguaareja on hyvin vaikea päästä näkemään, mutta monia muita kuten mölyapinoita, laiskiaisia, koateja, aguteja, oravia ja puurottia on paljon helpommin nähtävissä. Läheisen Gamboan kylän kanavanvarsibaarin terassin kupeessa pulikoi kapybara. Kaimaaneja ei ole lainkaan vaikea päästä näkemään. Niitä löytyi keskeltä viidakkoakin pienistä lammikoista.
Molempina päivinä kävimme erikseen Summit-puiston alueella sijaitsevan Panaman poliisivoimien tukikohdan lammilla, jonka vanhoissa puissa sijaitsee ruuhinokkien uskollinen päivälepopaikka. Ruuhinokka on eriskummallisesta nokastaan huolimatta oikeastaan yöhaikara - ja muiden yöhaikaroiden tavoin yölintu, joka päivisin lepäilee hiljalleen suurien puiden siimeksessä.
Yhden paikallisen rariteetinkin pääsimme näkemään, kun hoidimme kotiin Gamboan lähellä rantaniityllä jo pidempään viihtyneen amerikanpronssi-iibiksen, joka on yleinen Etelä-Amerikassa ja joissain osissa pohjoisempaa Keski-Amerikkaa, mutta Panamassa harvinaisuus - harvinaisempi kuin Vanhan maailman vastineensa pronssi-iibis, joka joskus muutama sata vuotta sitten ylitti oma-aloitteisesti Atlantin ja levisi Karibianmeren alueelle. Lehmähaikara teki saman 1930-luvulla ja valloitti nopeasti sekä Pohjois- että Etelä-Amerikan. Monet haikaralinnut ovat vahvoja lentäjiä, jotka vaeltelevat laajalti ja asettuvat sinne, mistä löytävät sopivan kosteikon tai paikan yhdyskunnalle. Lehmähaikaran tiedetään kuuluneen Pohjois-Amerikan preerioilla vaeltaneiden suurten ruohonsyöjälaumojen seuralaisiin ennen katoamistaan, ja paluutaan jälleen hiljattain, tällä kertaa kotieläinlaumojen seuralaiseksi.
Vietin Panamassa vain kolme täyttä päivää, yhden illan ja yhden aamun, ja koko tämän ajan varsin lyhyellä etäisyydellä pääkaupungista. Siitä huolimatta Panamasta kertyi 121 lintulajia, monet niistä minulle uusia. Määrä olisi vähintään tuplautunut jos olisin tehnyt yhdenkin matkan lähimmälle ylänköalueelle saati vuoristometsiin - nyt olin vain keskisen kannaksen alankometsissä, parissa kosteikossa ja merenrantahabitaatissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti