Minulla on ollut tapana pohjoisen kylmän talven aikana käydä talvilomalla jossain trooppisen ilmanalan kohteessa ja kesäaikaan puolestaan matkailla autolla Euroopassa. Tällä kertaa talvilomaan ei ollut mahdollista käyttää kuin kaksitoista vuorokautta viikonloput mukaan laskien. Siitä huolimatta päätin piipahtaa kuumankosteassa Keski-Amerikassa, lisätä parisataa uutta lintulajia listoilleni, verestää alkeellisia mutta yllättävän hyvin toimivia espanjan taitojani sekä tavata joitain paikallisia kontakteja. Maailmassa eletään vaarallisia ja kriittisiä aikoja, joten maailmanlaajuisen verkoston kultivoimisesta on syytä kantaa huolta eikä mitään aluetta jättää hunningolle, kuningasresurssia eli väkeä kun löytyy kaikkialta.
Lensin Kiovasta Pariisin ja Atlantan kautta Ciudad de Panamáan, vietin muutaman päivän Panamassa, siirryin sitten Costa Ricaan, jossa niin ikään vietin muutaman päivän, ja matkustin sitten Nicaraguan ja Hondurasin kautta El Salvadoriin, josta eilen aloitin matkani Atlantan ja Amsterdamin kautta takaisin Kiovaan. Suorempia mutta selvästi kalliimpia lentoja olisi ollut tarjolla Madridin kautta, vain yhdellä välilaskulla. Nicaragua ja Honduras jäivät ajanpuutteen takia tällä kertaa vain läpi ajamiseen ja pariin ruoka- ja huoltopysähdykseen. Panamassa, Costa Ricassa ja El Salvadorissa kussakin ehdin sentään viettää muutaman päivän ja tavata paikalliset kontaktini.
Olen aiemmin ollut syystalvella 2010 Meksikossa, Guatemalassa ja Belizessä. Näistä löytyy blogikirjoituksia tuon vuoden marras- ja joulukuiden alta. Yhdessä noiden kolmen maan kanssa nyt käväisemäni viisi maata kattavatkin koko Väli-Amerikan mannerosan. Karibianmeren saarivaltioissa en ole vielä kerennyt käymään. Niiden vuoro tulee aikanaan. Vuonna 2010 matkaohjelma myös keskittyi Keski-Amerikan Karibian-puoleisiin osiin, kun taas nyt liikuin käytännössä koko ajan kannasta halkovan vedenjakajaketjun Tyynenmeren-puoleisissa osissa. Tällä on paljon merkitystä luonnon ja lajiston puolesta. Alueella on ylipäätään käsittämätön diversiteetti johtuen juuri maantieteestä ja korkeuseroista, jotka luovat runsaasti toisistaan erotettuja habitaatteja. Voi käydä metsässä ja nähdä päivässä helposti yli sata lintulajia, sitten matkustaa sata kilometria mihin tahansa suuntaan, käydä metsässä ja nähdä jälleen yli sata lajia, joista yli puolet on täysin eri lajeja kuin edellisessä kohteessa.
Keski-Amerikassa oli rannikoilla koko ajan yli kolmeakymmentä astetta ja ylängöillä miellyttävä 20-25 asteen lämpötila. Yhdysvaltain Georgian osavaltion suurimmassa kaupungissa Atlantassakin oli paluumatkallani parikymmentä lämpöastetta, mikä oli yllättävää, mutta keväthän on tänään kai virallisesti alkaen. Amsterdamissa lämpötila oli pudonnut kolmeen ja Kiovassa satoi koleassa säässä.
Asunnolleni palatessani alakerran portinvartijamummo oli heti innokas raportoimaan minulle vierashuoneessani asuvan svanin elämästä ja millaisiin vuorokaudenaikoihin tämä oli liikkunut ulkosalla, vieläpä palannut baarista. Minä olin huomattavasti haluttomampi kuulemaan tällaisia paheksuvia juoruja. En ole mikään valvoja - päinvastoin olen iloinen, että nuori vieraani on alkanut käydä muuallakin kuin lähikaupassa. Nykyteinien elämään kaiketi kuuluu, että jos ei ole koulua tai työtä pakottamassa muuhun, he alkavat elää öisin ja nukkua päivisin. Omien luovien kausien vampyroitumiseni muistaen ei minulla ole varaa sellaisesta valittaa.
Kotigeorgialaiseni oli myös huolehtinut kiitettävästi turvatalostani, enkä minä sitä epäillytkään. Ainoa, mikä huolestutti, oli, että hän olisi vajonnut yksikseen ollessaan masennuksen tilaan, minkä vuoksi värväsin pari luotettavaa kiovalaista ystävääni käymään välillä häntä katsomassa. Ilokseni olivat ystävystyneet ja tavanneet sitten ravintolassakin. Uuden sosiaalisen elämän muodostuminen tänne outoon kaupunkiin on ehdottomasti myönteinen merkki. Jos jotain haluan hänen oppivan minun luotani ja ottavan mukaansa, niin on se juuri sen ymmärtäminen, ettei ihminen tule koskaan tyytyväiseksi, ellei ole itsenäinen.
(Svanit ovat Länsi-Georgian vuoristo-osissa sijaitsevan Svanetian kansaa, yksi georgialaisista kansoista, joilla on kullakin oma poikkeava kielensä, vaikka kaikki osaavat sujuvasti maan yleiskielenä toimivaa kartulia. Vierashuonettani asuttava poika on tosin asunut koko ikänsä Tbilisissä, mutta hänen sukunsa juuret ovat Svanetiassa, vieläpä paikallisessa aatelissuvussa, joka joskus kaukaisella keskiajalla oli paikallisesti vaikutusvaltainen.)
Lähipäivinä ehdin toivoakseni päivittää blogiini joitain mietelmiä Panamasta, Costa Ricasta ja El Salvadorista. Sitä odotellessa päätän tämän kirjoituksen pariin elokuvakommenttiin. Atlantin ylittävillä lennoilla kun on aina mukavasti aikaa katsella, mitä uutta elokuvarintamalla on tullut esiin.
Odotin Skyfallin jälkeen paljon enemmän Spectreltä, uudelta Bond-elokuvalta. Valitettavasti se ei yltänyt lähellekään Skyfallin ja Casino Royalin tasoa, vaan kuuluu enemmänkin samaan kategoriaan Quantum of Solacen kanssa. Se ei ole itsenäinen elokuva vaan osa sarjaa, ja suuri osa sen annista koostuu viittauksista Bond-elokuvien jatkumoon. Kun minua Skyfallissa erityisesti miellytti paluu Ian Flemingin henkeen, Spectressä palattiin enemmänkin elokuvien Flemingistä etäisyyttä ottaneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa kylmä sota katoaa kuvasta ja valtioton järjestäytynyt rikollisuus lonkeroineen ottaa päävihollisen paikan. Se on sääli, koska Spectre ei ollut alun perin valtioton - kuten ei järjestäytynyt rikollisuus yleensäkään. Spectressä se sidotaan kuitenkin vain ja ainoastaan länsimaiden urkintateollisuuteen.
Kiitosta saavat Spectressä visuaalisesti hienot näkymät Ciudad de Méxicon zócalolta kuolleiden juhlan aikaan sekä salaliittoteoreetikoiden mystisestä Roomasta (vrt. Da Vinci -koodi) estetiikkaa ammentavat jaksot mafiamies Schiarran hautajaisista ja Spectren kokouksesta. Elokuvassa nimi lausutaan Schiarra [Skiarra], mutta monessa paikassa näen sen väärin kirjoitettuna Sciarra, joka lausuttaisiin Šarra, koska italian kielessä š-äännettä merkitään sci-yhdistelmällä, kun taas h-kirjain c:n ja e:n/i:n välissä tekee c:stä k:n.
Sam Smithin tunnussävelmäksi valittu kappale Writing on the Wall on hieno ja kaunis kappale, mutta mielestäni aivan väärä tähän elokuvaan. Alkuperäisempää Bond-henkeä löytyy tästä muusikko Daniel Emmetin (oletan, että hän on tuo linkin takana oleva muusikko) tekemästä kappaleesta, johon ihastuin ensikuulemalta, myös sen lyriikan sisältämien sanaleikkien vuoksi. Kumpikaan ei tosin ylitä arvosteluasteikollani Adelen tunnussävelmää Skyfallissa.
Olen aiempien Bond-elokuvien analyyseissä kiinnittänyt huomiota siihen seikkaan, että kulttielokuva-asemaan nousevien "suurten tarinoiden" analyysi paljastaa olennaisia asioita länsimaisen kulttuurin tilasta. Spectressä olennaista on sen trendin jatkuminen, jossa taistelu oikeuden ja vääryyden välillä halutaan edelleen tuoda tiedustelumaailman todellisen kontekstin muodostavasta kylmästä sodankäynnistä henkilökohtaisten psykologisten ongelmien ja kaunojen maailmaan. Kuten edellisetkin Bondit, tämä vatvoo henkilökohtaisia sidoksia.
Tällä kertaa taustalla on ratkennut oikeuskiista Flemingin luoman salaisen vihollisorganisaation Spectren ja sitä johtavan Ernst Stavro Blofeldin käyttöoikeuksista, jonka ratkettua elokuvan tekijät selittivät sitten takautuvasti myös kaikkien edellisten kolmen Bondin roistot Spectren operatiiveiksi. Blofeldille on rakennettu henkilökohtainen yhteys Bondin lapsuuteen - uusien Bondien psykologisoivan narratiivin hengessä - tekemällä tästä Bondin entinen ottoveli, joka oli kateellinen perheeseen otetulle orpopojalle ja kostaa sitä nyt sitten edelleen. Blofeld piti Bondia käenpoikana, joten pisti itse pahemmaksi.
Käenpoika-teema esiintyi myös kahdessa muussa lentomatkalla katsomassani elokuvassa. Nimittäin uusimmassa Tähtien sodassa (Force Awakens), jossa ollaan hyvin uskollisia klassikkotrilogian hengelle. Kun välissä tehtiin ylettömästi tietokoneanimaatiolla kikkailevia Tähtien sotia, nyt näytetään puolestaan rujoja koneistoja, karuja maisemia ja jotenkin camp-henkisiä ihmissuhteita, joissa on vanhojen Tähtien sotien henkeä leikkisässä klišeisyydessään. Käenpoika on Han Solon ja prinsessa Leian pimeälle puolelle siirtynyt poika - jonkinlainen emotuskaversio Darth Vaderistä. Keisarikin on korvattu jättiläishologrammilla.
Lopuksi katsoin vanhempaa tuotantoa edustavan Lahjakkaan herra Ripleyn, joka on klassikkotarina käenpoika-teemasta. Kun köyhä pianisti Tom Ripley on valehdellut olleensa Princetonissa ja tunteneensa Dickie Greenleafin siellä, rikas herra Greenleaf lähettää Ripleyn Italiaan puhumaan ympäri poikaansa palaamaan Amerikkaan. Sen sijaan Ripley paljastaa isän suunnitelmat Dickielle ja tämän morsiamelle Margelle saman tien ja lyöttäytyy iilimadoksi näiden nurkkiin, mieltyen hyvin nopeasti uuteen mukavaan elämäänsä.
Pelottavinta Ripleyn hahmon vastenmielisissä piirteissä on niiden hyvin mietitty uskottavuus. Hänen mielistelevän kiltin pojan kuorensa alla on tovereidensa vaurautta ja elämäniloa kadehtiva ja eräällä lailla leppymätön manipulaattori, joka alkaa kuin itsestään punoa sekä itseään että muita ympärillään olevia monipolvisten valheiden verkkoon. Siihen sekoittuu taas runsaasti psykologiaa. Ripleyn biseksuaaliset tendenssitkään eivät kätke sitä tosiasiaa, että vaikka hänellä tuntuu olevan tunteita monia ihmisiä kohtaan, hän toimii silti eräänlaisen sisäisen tyhjyyden ja siitä kumpuavan itsekkyyden pohjalta. Hänellä on romanttisia tunteita toisia henkilöitä kohtaan, mutta ne ovat silti jotenkin rakkaudettomia. Hän tuntee syyllisyyttä ja katumusta eikä siten ole perinteinen narsistinen psykopaatti, mutta valehdellessaan jatkuvasti myös itselleen hän jatkaa edellisten rikostensa peittämistä uusilla.
Elokuvassa on kiitettävää se, kuinka monipolvisesti sen henkilöt on kuvattu. He eivät ole stereotyyppejä. Dickie, Marge, Peter ja Freddy eivät kukaan ole mitään pyhimyksiä mutta silti heissä on paljon sellaista inhimillistä välittömyyttä ja jopa suoranaista hyvyyttä, joka tuntuu tyystin puuttuvan Ripleystä, huolimatta siitä, että nimenomaan Ripleyn ulkokuori on niin viaton ja tavallinen, ettei kukaan oikein ota häntä vakavasti. Alkuteoskin löytyy kirjastostani - olen sitä joskus muinoin aloittanut lukemaan, mutta se on kadonnut ja jäänyt kesken kuten niin moni muu teos. Pitänee kaivaa se esille jossain yhteydessä sen tarkistamiseksi, poikkeaako elokuvassa moni asia kirjasta.
Lensin Kiovasta Pariisin ja Atlantan kautta Ciudad de Panamáan, vietin muutaman päivän Panamassa, siirryin sitten Costa Ricaan, jossa niin ikään vietin muutaman päivän, ja matkustin sitten Nicaraguan ja Hondurasin kautta El Salvadoriin, josta eilen aloitin matkani Atlantan ja Amsterdamin kautta takaisin Kiovaan. Suorempia mutta selvästi kalliimpia lentoja olisi ollut tarjolla Madridin kautta, vain yhdellä välilaskulla. Nicaragua ja Honduras jäivät ajanpuutteen takia tällä kertaa vain läpi ajamiseen ja pariin ruoka- ja huoltopysähdykseen. Panamassa, Costa Ricassa ja El Salvadorissa kussakin ehdin sentään viettää muutaman päivän ja tavata paikalliset kontaktini.
Olen aiemmin ollut syystalvella 2010 Meksikossa, Guatemalassa ja Belizessä. Näistä löytyy blogikirjoituksia tuon vuoden marras- ja joulukuiden alta. Yhdessä noiden kolmen maan kanssa nyt käväisemäni viisi maata kattavatkin koko Väli-Amerikan mannerosan. Karibianmeren saarivaltioissa en ole vielä kerennyt käymään. Niiden vuoro tulee aikanaan. Vuonna 2010 matkaohjelma myös keskittyi Keski-Amerikan Karibian-puoleisiin osiin, kun taas nyt liikuin käytännössä koko ajan kannasta halkovan vedenjakajaketjun Tyynenmeren-puoleisissa osissa. Tällä on paljon merkitystä luonnon ja lajiston puolesta. Alueella on ylipäätään käsittämätön diversiteetti johtuen juuri maantieteestä ja korkeuseroista, jotka luovat runsaasti toisistaan erotettuja habitaatteja. Voi käydä metsässä ja nähdä päivässä helposti yli sata lintulajia, sitten matkustaa sata kilometria mihin tahansa suuntaan, käydä metsässä ja nähdä jälleen yli sata lajia, joista yli puolet on täysin eri lajeja kuin edellisessä kohteessa.
Keski-Amerikassa oli rannikoilla koko ajan yli kolmeakymmentä astetta ja ylängöillä miellyttävä 20-25 asteen lämpötila. Yhdysvaltain Georgian osavaltion suurimmassa kaupungissa Atlantassakin oli paluumatkallani parikymmentä lämpöastetta, mikä oli yllättävää, mutta keväthän on tänään kai virallisesti alkaen. Amsterdamissa lämpötila oli pudonnut kolmeen ja Kiovassa satoi koleassa säässä.
Asunnolleni palatessani alakerran portinvartijamummo oli heti innokas raportoimaan minulle vierashuoneessani asuvan svanin elämästä ja millaisiin vuorokaudenaikoihin tämä oli liikkunut ulkosalla, vieläpä palannut baarista. Minä olin huomattavasti haluttomampi kuulemaan tällaisia paheksuvia juoruja. En ole mikään valvoja - päinvastoin olen iloinen, että nuori vieraani on alkanut käydä muuallakin kuin lähikaupassa. Nykyteinien elämään kaiketi kuuluu, että jos ei ole koulua tai työtä pakottamassa muuhun, he alkavat elää öisin ja nukkua päivisin. Omien luovien kausien vampyroitumiseni muistaen ei minulla ole varaa sellaisesta valittaa.
Kotigeorgialaiseni oli myös huolehtinut kiitettävästi turvatalostani, enkä minä sitä epäillytkään. Ainoa, mikä huolestutti, oli, että hän olisi vajonnut yksikseen ollessaan masennuksen tilaan, minkä vuoksi värväsin pari luotettavaa kiovalaista ystävääni käymään välillä häntä katsomassa. Ilokseni olivat ystävystyneet ja tavanneet sitten ravintolassakin. Uuden sosiaalisen elämän muodostuminen tänne outoon kaupunkiin on ehdottomasti myönteinen merkki. Jos jotain haluan hänen oppivan minun luotani ja ottavan mukaansa, niin on se juuri sen ymmärtäminen, ettei ihminen tule koskaan tyytyväiseksi, ellei ole itsenäinen.
(Svanit ovat Länsi-Georgian vuoristo-osissa sijaitsevan Svanetian kansaa, yksi georgialaisista kansoista, joilla on kullakin oma poikkeava kielensä, vaikka kaikki osaavat sujuvasti maan yleiskielenä toimivaa kartulia. Vierashuonettani asuttava poika on tosin asunut koko ikänsä Tbilisissä, mutta hänen sukunsa juuret ovat Svanetiassa, vieläpä paikallisessa aatelissuvussa, joka joskus kaukaisella keskiajalla oli paikallisesti vaikutusvaltainen.)
Lähipäivinä ehdin toivoakseni päivittää blogiini joitain mietelmiä Panamasta, Costa Ricasta ja El Salvadorista. Sitä odotellessa päätän tämän kirjoituksen pariin elokuvakommenttiin. Atlantin ylittävillä lennoilla kun on aina mukavasti aikaa katsella, mitä uutta elokuvarintamalla on tullut esiin.
Odotin Skyfallin jälkeen paljon enemmän Spectreltä, uudelta Bond-elokuvalta. Valitettavasti se ei yltänyt lähellekään Skyfallin ja Casino Royalin tasoa, vaan kuuluu enemmänkin samaan kategoriaan Quantum of Solacen kanssa. Se ei ole itsenäinen elokuva vaan osa sarjaa, ja suuri osa sen annista koostuu viittauksista Bond-elokuvien jatkumoon. Kun minua Skyfallissa erityisesti miellytti paluu Ian Flemingin henkeen, Spectressä palattiin enemmänkin elokuvien Flemingistä etäisyyttä ottaneeseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa kylmä sota katoaa kuvasta ja valtioton järjestäytynyt rikollisuus lonkeroineen ottaa päävihollisen paikan. Se on sääli, koska Spectre ei ollut alun perin valtioton - kuten ei järjestäytynyt rikollisuus yleensäkään. Spectressä se sidotaan kuitenkin vain ja ainoastaan länsimaiden urkintateollisuuteen.
Kiitosta saavat Spectressä visuaalisesti hienot näkymät Ciudad de Méxicon zócalolta kuolleiden juhlan aikaan sekä salaliittoteoreetikoiden mystisestä Roomasta (vrt. Da Vinci -koodi) estetiikkaa ammentavat jaksot mafiamies Schiarran hautajaisista ja Spectren kokouksesta. Elokuvassa nimi lausutaan Schiarra [Skiarra], mutta monessa paikassa näen sen väärin kirjoitettuna Sciarra, joka lausuttaisiin Šarra, koska italian kielessä š-äännettä merkitään sci-yhdistelmällä, kun taas h-kirjain c:n ja e:n/i:n välissä tekee c:stä k:n.
Sam Smithin tunnussävelmäksi valittu kappale Writing on the Wall on hieno ja kaunis kappale, mutta mielestäni aivan väärä tähän elokuvaan. Alkuperäisempää Bond-henkeä löytyy tästä muusikko Daniel Emmetin (oletan, että hän on tuo linkin takana oleva muusikko) tekemästä kappaleesta, johon ihastuin ensikuulemalta, myös sen lyriikan sisältämien sanaleikkien vuoksi. Kumpikaan ei tosin ylitä arvosteluasteikollani Adelen tunnussävelmää Skyfallissa.
Olen aiempien Bond-elokuvien analyyseissä kiinnittänyt huomiota siihen seikkaan, että kulttielokuva-asemaan nousevien "suurten tarinoiden" analyysi paljastaa olennaisia asioita länsimaisen kulttuurin tilasta. Spectressä olennaista on sen trendin jatkuminen, jossa taistelu oikeuden ja vääryyden välillä halutaan edelleen tuoda tiedustelumaailman todellisen kontekstin muodostavasta kylmästä sodankäynnistä henkilökohtaisten psykologisten ongelmien ja kaunojen maailmaan. Kuten edellisetkin Bondit, tämä vatvoo henkilökohtaisia sidoksia.
Tällä kertaa taustalla on ratkennut oikeuskiista Flemingin luoman salaisen vihollisorganisaation Spectren ja sitä johtavan Ernst Stavro Blofeldin käyttöoikeuksista, jonka ratkettua elokuvan tekijät selittivät sitten takautuvasti myös kaikkien edellisten kolmen Bondin roistot Spectren operatiiveiksi. Blofeldille on rakennettu henkilökohtainen yhteys Bondin lapsuuteen - uusien Bondien psykologisoivan narratiivin hengessä - tekemällä tästä Bondin entinen ottoveli, joka oli kateellinen perheeseen otetulle orpopojalle ja kostaa sitä nyt sitten edelleen. Blofeld piti Bondia käenpoikana, joten pisti itse pahemmaksi.
Käenpoika-teema esiintyi myös kahdessa muussa lentomatkalla katsomassani elokuvassa. Nimittäin uusimmassa Tähtien sodassa (Force Awakens), jossa ollaan hyvin uskollisia klassikkotrilogian hengelle. Kun välissä tehtiin ylettömästi tietokoneanimaatiolla kikkailevia Tähtien sotia, nyt näytetään puolestaan rujoja koneistoja, karuja maisemia ja jotenkin camp-henkisiä ihmissuhteita, joissa on vanhojen Tähtien sotien henkeä leikkisässä klišeisyydessään. Käenpoika on Han Solon ja prinsessa Leian pimeälle puolelle siirtynyt poika - jonkinlainen emotuskaversio Darth Vaderistä. Keisarikin on korvattu jättiläishologrammilla.
Lopuksi katsoin vanhempaa tuotantoa edustavan Lahjakkaan herra Ripleyn, joka on klassikkotarina käenpoika-teemasta. Kun köyhä pianisti Tom Ripley on valehdellut olleensa Princetonissa ja tunteneensa Dickie Greenleafin siellä, rikas herra Greenleaf lähettää Ripleyn Italiaan puhumaan ympäri poikaansa palaamaan Amerikkaan. Sen sijaan Ripley paljastaa isän suunnitelmat Dickielle ja tämän morsiamelle Margelle saman tien ja lyöttäytyy iilimadoksi näiden nurkkiin, mieltyen hyvin nopeasti uuteen mukavaan elämäänsä.
Pelottavinta Ripleyn hahmon vastenmielisissä piirteissä on niiden hyvin mietitty uskottavuus. Hänen mielistelevän kiltin pojan kuorensa alla on tovereidensa vaurautta ja elämäniloa kadehtiva ja eräällä lailla leppymätön manipulaattori, joka alkaa kuin itsestään punoa sekä itseään että muita ympärillään olevia monipolvisten valheiden verkkoon. Siihen sekoittuu taas runsaasti psykologiaa. Ripleyn biseksuaaliset tendenssitkään eivät kätke sitä tosiasiaa, että vaikka hänellä tuntuu olevan tunteita monia ihmisiä kohtaan, hän toimii silti eräänlaisen sisäisen tyhjyyden ja siitä kumpuavan itsekkyyden pohjalta. Hänellä on romanttisia tunteita toisia henkilöitä kohtaan, mutta ne ovat silti jotenkin rakkaudettomia. Hän tuntee syyllisyyttä ja katumusta eikä siten ole perinteinen narsistinen psykopaatti, mutta valehdellessaan jatkuvasti myös itselleen hän jatkaa edellisten rikostensa peittämistä uusilla.
Elokuvassa on kiitettävää se, kuinka monipolvisesti sen henkilöt on kuvattu. He eivät ole stereotyyppejä. Dickie, Marge, Peter ja Freddy eivät kukaan ole mitään pyhimyksiä mutta silti heissä on paljon sellaista inhimillistä välittömyyttä ja jopa suoranaista hyvyyttä, joka tuntuu tyystin puuttuvan Ripleystä, huolimatta siitä, että nimenomaan Ripleyn ulkokuori on niin viaton ja tavallinen, ettei kukaan oikein ota häntä vakavasti. Alkuteoskin löytyy kirjastostani - olen sitä joskus muinoin aloittanut lukemaan, mutta se on kadonnut ja jäänyt kesken kuten niin moni muu teos. Pitänee kaivaa se esille jossain yhteydessä sen tarkistamiseksi, poikkeaako elokuvassa moni asia kirjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti