Väki ja voima

Kullan ja timanttien arvo perustuu niiden harvinaisuuteen, minkä vuoksi niistä ollaan valmiita maksamaan korkeita hintoja ja ne ovat jo muinoin kelvanneet rahaksi eli mukana kuljetettavaksi arvonmitaksi. Tuo arvo kuitenkin katoaa kokonaan olosuhteissa, joissa kullalla ja timanteilla ei ole käyttöä. Nälkään nääntyvä joutuu antamaan perintökalleutensa leipäpalasta ja aseella ohimoon osoitettu siitä mahdollisuudesta, että henkensä mahdollisesti sillä hetkellä säästetään.

Hopealla ja monenlaisilla hyötymetalleilla on laajempaa käyttöä esimerkiksi teollisuudessa, mutta ne ovat yleisemmin saatavilla, jolloin niitä on vaikeampi esimerkiksi matkamiehen kuljettaa riittäviä määriä mukanaan ja realisoida tarvitsemikseen hyödykkeiksi. Ruoka puolestaan on erittäin hyödyllinen asia, mutta sen ongelmana resurssinäkökulmasta on nopea pilaantuminen. Sitä ei voi kuljettaa kovin helposti mukana kuten kultaa, muttei myöskään varastoida kuten hopeaa, majavannahkoja tai persialaisia mattoja.

Todellisuudessa elävillä ihmisillä ei ole pelimaailmassa esiintyvää vasaratilaa, johon saa maagisesti säilöttyä suuria määriä seikkailun myötä kertyviä tarve-esineitä, omaisuuksia ja omaa osaamista ja tasoa sertifioivia pisteitä. Pelin avattaren harvoin tarvitsee rasittaa mieltään sillä, jaksaako hänen hento tai robustimpikaan kehonsa kantaa kaikkia niitä matkan varrelta löytyviä ihmeaseita, jotka niin kätevästi ovat käsillä, mikäli vastaan tulee peikkoja ja lohikäärmeitä. Poikkeuksiakin toki on. Mutta hänen harvoin tarvitsee vaivata mieltään kovin paljon varastointiin tai kultakolikoiden painoon liittyvillä seikoilla, ja se tietysti vapauttaa mielen ja miekan eeppisiin taisteluihin ja muihin tärkeämpiin asioihin.

Ainakaan roolisankarin harvoin tarvitsee murehtia sitä, kuinka voisi todistaa omistavansa hallussaan olevat esineet, puhumattakaan tontista tai asunnosta jossain, missä örkit, pienet vihreät miehet tai mustiinpuetut hurmahenget nyt riehuvat kaduilla. Vielä vähemmän tarvitsee hänen miettiä, kuinka voisi todistaa paria vuotta aiemmin suorittamansa ylioppilastutkinnon - tai olevansa oikeutettu johonkin kansainvälis-oikeudellisen maailmanjärjestyksen luomista "oikeuksista", kuten suojeluun tai valtiollisen rajan ylittämiseen.

Peleissä jumalallinen suorituskortti pitää huolen tällaisten asioiden kirjaamisesta ja muistamisesta. Ne ovat kuin itsestään olemassa siinä vaiheessa kun järjestelmäherrat tulevat niitä kyselemään. Reaalimaailmassa niistä ovat huolehtineet perinteisesti suojelustaan vasallisuhdetta vastaan tarjoavat rosvopäälliköt ja linnanherrat, joiden paikan sittemmin otti moderni valtio viranomaisineen ja rekistereineen.

Jos esimerkiksi Suomessa omistamani asunto palaa poroksi kaikkine papereineen, voin pienellä vaivalla ja henkilöllisyyteni todistamalla löytää itseni uudelleen linnanherrani eli Suomen tasavallan rekistereistä, ottaa yhteyttä kotiyliopistooni sen todistamiseksi, että olen joskus valmistunut sieltä ja siten oikeutettu hakemaan tietyntasoisia työpaikkoja. Saatan jopa pystyä todistamaan vakuutusyhtiölle ja poliisille omistaneeni laillisesti tiettyjä asioita ja olla oikeutettu jonkinlaisiin korvauksiin niiden menetyksestä.

Voin myös olettaa, että suomalainen poliisi ottaa tutkiakseen, kuka asuntoni poltti, jos se oli tahallinen teko, ja vaikkei saisikaan selville syyllistä, ainakin auttaisi minua saamaan asuntoni jäänteet takaisin eikä katsoisi niiden kuuluvan vastedes ne haltuunsa ottaneelle tuhopolttajalle. En ole joutunut tätä vielä käytännössä testaamaan, joten saatan elää katteettomassa toiveajattelussa - ainakin jos asuntoni laittomasta haltuunotosta tulevassa yhä venäläisemmässä Suomessa on vastuussa joku rotusotaa käyvä poliisin kaveri, tai hän lukeutuu muuten vain niihin alati laajeneviin yleisiin syihin, joihin lainkoura ei ulotu.

Sillä tavalla järjestäytyneen yhteiskunnan tuho yleensä alkaa. Suomessa tämä kehitys on muuttunut todelliseksi huolenaiheeksi vasta viime vuosien aikana. Monessa muussa maailmankolkassa kaikki yllä kuvaamani ongelmat ovat mitä totisinta totta suurimmalle osalle väestöstä. Eikä se ole peliä, vaan elämän ja kuoleman kysymys. Ne oikeudet, joita me länsimaalaiset pidämme itsestäänselvyyksinä, ovat loppujen lopuksi hyvin abstraktien ja usein jopa fiktiivisten asioiden varassa. Oikeudet katoavat yhtä nopeasti kuin niiden varmistamiseen tarvittava monimutkainen todiste-, rekisteri- ja lainvalvontajärjestelmä korruptoituu tai luhistuu.

Henkilökohtaiset aseet ovat tietysti konkreettisimpia resursseja, joita avatar, kuten myös reaalimaailmassa seikkaileva ihminen, voi kantaa mukanaan. Ne antavat oikeuden silloin kun oikeusjärjestelmä ei sellaista anna. Ase antaa koskemattomuuden muilta paitsi paremmin aseistautuneilta. Lisäksi sen avulla voi ottaa muilta mitä näillä on. Jälkimmäisestä syystä valtiot ja muut väkivaltamonopolien haltijat pyrkivät yleensä kaikin tavoin rajoittamaan yksityisten ihmisten oikeutta käyttää ja jopa kantaa asetta.

Ihmisten aseistariisuminen ja heikoksi tekeminen voi tuntua loogiselta ratkaisulta silloin, kun valtiovaltaan voi aukottomasti luottaa. Kun luottamus valtioon murenee, ihminen on omillaan. Se, joka syystä tai toisesta ei ole valtion suosiossa - esimerkiksi koska kuuluu ei-toivottuun vähemmistöön tai hallitsevan puolueen vastustajiin - ei välttämättä voi luottaa valtioon silloinkaan kun suuri enemmistö vielä voi. Mutta todella pahoihin ongelmiin yhteiskunta ajautuu siinä vaiheessa, kun suuren enemmistönkin luottamus on mennyt. Näet valtio kyllä riisuu aseet ja pitää kansan heikkona, mutta ei tee samaa niille yhä röyhkeämmin käyttäytyville joukoille, jotka syystä tai toisesta ovat koskemattomia. Valtiot unohtavat kovin herkästi, että lainkuuliainen kunnon kansa olisi ollut heidän paras suojansa rosvojoukkioita, örkkilaumoja ja lohikäärmeitä vastaan. Ei ehkä ollutkaan viisasta riisua aseista ja emaskuloida kaikkia niitä, jotka olisivat pystyneet puolustamaan lakia ja järjestystä arjessa. Saati kriisissä.

Kun vihollinen ottaa haltuunsa kotikyläni poliisiaseman - tai vielä pahempaa, kun poliisiasema nimenomaan on se viholliseni, joka pyrkii tappamaan minut ja sukulaiseni - niin paljon mieluummin asun silloin kylässä, jossa joka talon perukoilta löytyy kätketty ase, kuin sellaisessa kylässä, jonka mieskuntoiset asukkaat viedään joukkohautaan ilman, että kukaan pystyy puolustautumaan. Kyläyhteisöissä on se hyvä ja huono puoli, että kaikki tietävät, kuka kukin on.

*   *   *

Resursseja on siis kaikenlaisia papereista ja abstrakteista suorituskorteista aina arvometalleihin, elämisen kannalta hyödyllisiin hyödykkeisiin ja aseisiin. On kuitenkin olemassa muuan resurssi, joka on eräänlainen kuningasresurssi. Nimittäin ihmiset. Ei ole sattumaa, että suomen kielessä sana väki tarkoittaa sekä maagista voimaa että ihmisjoukkoa. Ihmisresurssien käyttö onkin se maaginen asia, josta halusin tässä kirjoituksessa varsinaisesti puhua.

Primitiivisissä peleissä sankari saattaa kulkea tasolta toiselle yksin miekkaa heilutellen tai zombeja ampuen, ja voi silloin luottaa vain itseensä, taitoihinsa ja aseisiinsa. Kehittyneemmissä peleissä ja todellisessa elämässä ei yksinäinen susi yleensä kovin pitkälle pääse. Tarvitaan auttajia, liittolaisia ja tietolähteitä. Joltain pitää saada avain seuraavaan porttiin ja joltain toiselta salainen koodi.

Menestyvimmät ja eniten aikaan saavat ihmiset ovat yleensä niitä, jotka näkevät muissa ihmisissä voimavaran ja mahdollisuuden. Sellaisilla ihmisillä on mahdollisuus tulla hyviksi johtajiksi, tai vaikka vain hyviksi tiimipelaajiksi, jolloin heidän vaikutusvaltansa ja mahdollisuutensa moninkertaistuvat.

Hyvä johtajuus ja kuningasresurssin eli väen optimaalinen mobilisointi tuottaa hyviä ja tehtävässään tehokkaita organisaatioita. Sillä ei ole suurta merkitystä onko kyseessä voittoa tuottava liikeyritys, kaupunkeja haltuunsa ottava armeija, hädässä olevia pelastava kansalaisjärjestö, vaikutusvaltaa hamuava poliittinen puolue tai omia pyhiä tarkoitusperiään edistävä salainen veljeskunta. Kaikkia näitä koskee kysymys siitä, kuinka vuoren viisas, perimaagi tai alempi maagi kykenee käyttämään käytettävissä olevaa väkeä.

Sama koskee tietysti hallitsijoita ja heidän ulokkeitaan, valtioita. Valtioiden voiman ja menestyksen kannalta tärkein resurssi on läpi ihmiskunnan historian ollut väki. Maantieteellä, luonnonvaroilla, ruokalähteillä ja makealla vedellä on kaikella ratkaisevaa merkitystä, mutta se merkitys realisoituu aina väen kautta. Luonnonolosuhteet ja ruoantuotanto säätelevät väkilukua ja väentiheyttä, maantiede taas vaikuttaa siihen, kuinka tuo väki kykenee puolustautumaan villipetoja, naapurin väkeä ja kaukaa saapuvaa rosvolaumaa tai valloittajaa vastaan.

Valloittamiseen ja hallitsemiseen tarvitaan väkivoimaa, joka käytännössä mobilisoituu väkivallaksi tai sen uskottavaksi uhaksi. Jotta pystyi valtaamaan imperiumin, saati pitämään sen hallussaan, oli hallitsijan tai kollektiivisesti toimivan pääkaupungin kyettävä rakentamaan armeijoja, näille armeijoille huoltoverkostoja, hallitsemisen ja verotuksen koneistoja. Yksi tärkeimmistä syistä ylipäätään lähteä valloittamaan lisää maita ja alueita oli väen hankkiminen. Valloitusmailta sai lisää alamaisia - kaupungit ja talolliset maksaisivat veroja uudelle suojelijalleen (olivatpa halunneet suojelusta tai eivät) ja nuoret miehet puolestaan muuttuisivat väeksi, jotka sotisivat, rakentaisivat ja kävisivät kauppaa.

Siitä ei ole kovin kauaa kuin länsimaiden vauraus mahdollisti ja osin edellyttikin siirtomaiden valtaamista teknologisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä jälkeen jääneiltä maailman alueilta. Siirtomaat joutuivat länsimaisten imperiumien hallintaan, koska niiden poliittiset ja sotilaalliset järjestelmät eivät kyenneet vastustamaan vieraan suorittamaa haltuunottoa, joka oli joskus suoraviivainen ja toisinaan taas luonteeltaan paljon hybridimpi. Toki siirtomaista lähdettiin etsimään kultaa, mausteita ja silkkejä, mutta niistä oli tärkeää saada myös väkeä. Mitä olisi ollut esimerkiksi globaali Britti-imperiumi ilman sen käyttöön Intian Radžista saatua väkeä?

Vielä parempi tilanne oli jos imperiumi onnistui vakiinnuttamaan valloitustensa jälkeen laajan rauhan ja vaurauden tilan kauppareitteineen ja työpaikkoja kuhisevine suurkaupunkeineen. Tällaiset imperiumit vetivät puoleensa ympäröivien periferioiden väkeä kuin magneetit, ja se kaikki koitui voitoksi ja vauraudeksi, oltiinpa keskiajan Kiinassa, Rooman imperiumissa, Osmanivaltakunnassa, Uudessa-Espanjassa tai modernissa Amerikassa.

*   *   *

Nykyään eletään hyvin kummallista ja nurinkurista aikaa. Kuningasresurssista on yllättäen tullut jotain, minkä kuvitellaan olevan saastetta ja myrkkyä. Vasta hiljattain luotu menestystarina, yhtenäinen Eurooppa, vetää puoleensa väkeä kaikista periferioistaan, mutta väki ei olekaan tervetullutta. Se kieltäydytään itsepintaisesti näkemästä käytettävissä olevana voimavarana ja sen sijaan nähdään yksinomaan rasitteena, jota pitää estää tulemasta, tai jos kuitenkin tulevat, niin kontrolloida ja emaskuloida, istuttaa laitoksiin ja lahjoa toimettomiksi valtion omien veronmaksajien kustannuksella.

Asia tuntuu olevan vielä muukalaisvihaakin syvempi. Nimittäin, eivät ainoastaan maahanmuuttajat vaan ylipäätään nuoret, työikäiset ja työkykyiset miehet ovat nykyajan Länsi-Euroopassa halveksituin ja epätoivotuin kansanosa. Kuitenkin nimenomaan nuoret miehet ovat ihmiskunnan historian kuningasresurssi - se, jolla jokainen valtakunta, kauppareitti ja yritysimperiumi on alkujaan rakennettu. Tätä en toki sano vähätelleksäni naisia, joiden rooli puolestaan tulee ratkaisevaksi ylläpidettäessä kotia, uskoa ja isänmaata.

Nuorten miesten mitätöinti ja halveksunta liittynee jotenkin siihen, että länsimaiset yhteiskunnat näkevät itsensä valmiina. Ei ole mitään tehtävää. Mitään ei haluta muuttaa. Pitkä vakaus on tehnyt näistä yhteiskunnista vanhojen miesten ja keski-ikäisten naisten ehdoilla toimivia, jolloin arvoiksi nousevat pysyvyys ja vakaus. Väki riisutaan aseista ja holhotaan harmittomiksi. Tai niin ainakin kuvitellaan voitavan tehdä ja jatkaa jonkin aikaa. Yleensä se kostautuu, kuten Roomassa aikoinaan. Nuorelle kyvykkäälle työnhakijalle todetaan tänä päivänä joka luukulla, että ei ole eikä tule, käsketään hakemaan sosiaaliturvaa ja pitämään suu kiinni. Maailma on valmis. Siellä ei ole enää sijaa uusille ihmisille.

Eurooppaa ympäröivien köyhempien maiden kouluista tai yliopistosta toimimattomille työmarkkinoille valmistuneen nuoren miehen on käytännössä mahdotonta saada viisumia EU-alueelle, mikäli hänen tarkoituksensa on etsiä töitä ja parempaa tulevaisuutta. Sen sijaan Länsi-Euroopassa jaellaan erittäin avokätisesti ja ilman suurempaa kontrollia ilmaista rahaa periaatteella "hae sosiaaliturvaa ja pidä suu kiinni". Järjestelmä perustuu valmiin maailman fiktiivisiin oikeuksiin, joita länsimaalaiset itse ovat tottuneet odottamaan valtioiltaan. Sellaisiin kuin sosiaaliturva, työttömyyskorvaukset, lapsilisät, asumislisät, lisäraha erilaisista vammoista, sairauksista ja uhriutumisista - ja ylipäätään mistä tahansa paitsi ei reippaasta työnteosta tai tuottavasta yrittämisestä.

Onko siis ihme, että kaikki väki, joka olisi voinut tulla yhteiskuntiemme voimavaroiksi töihin, suuntautuu tänä päivänä juristerian ja oikeusfiktioiden pohjalta luotuun pakolais- ja turvapaikkajärjestelmään. Onhan se helpoin ja usein myös ainoa tapa päästä EU-alueelle, jossa ympäröivien alueiden ihmiset yhä kaikesta huolimatta kuvittelevat paremman elämän rakentamisen olevan mahdollista itselleen ja lapsilleen.

Alun perin pakolais- ja turvapaikkajärjestelmä Geneven sopimuksineen luotiin tarjoamaan poliittista suojelua vainojen kohteiksi joutuneille sekä tilapäinen pakopaikka sotatantereilta ulkomaille lähteneille. Sen taustana olivat Euroopan omat kokemukset kahdessa maailmansodassa. Järjestelmän ei ollut tarkoitus olla siirtolaisuutta säätelevä. Siihen ei myöskään kuulunut ajatus sosiaaliturvan ja muiden subventioiden syytämisestä kelle tahansa niitä kysyvälle, sillä tällainen niin kutsuttu hyvinvointivaltio luotiin Länsi-Euroopan maissakin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Siihen asti ihmisillä oli tapana tehdä töitä ja huolehtia omista perheistään.

Nykymenon pahimpiin piirteisiin kuuluu se, että mainitut rakenteelliset ongelmat projisoidaan rotu- ja kulttuurikysymyksiksi, joita ne eivät ole. Tässä suhteessa Eurooppa on palannut toista maailmansotaa edeltävään aikaan, jolloin esimerkiksi tihkuva myrkyllinen juutalaisviha salaliittoteorioineen ja iljettävine valheineen olivat eurooppalaisessa mediassa ja poliittisessa retoriikassa arkipäivää. Nyt sama kohdistuu muslimeihin.

Väki on kuitenkin siitä maaginen resurssi, että se ei jää lojumaan käyttämättömänä, vaikka sille pumpattaisiin ilmaista rahaa valmiin maailman orjina raatavien rattaiden, veronmaksajien, lompakoista. Luonnossa voimavarat tuppaavat tulla käytetyiksi ja tämä koskee myös väkeä. Jos yhteiskunta ei itse käytä käytettävissään olevaa väkeä - oli sitten kyse omista nuorista tai muualta tulleista uusista tarjokkaista - joku muu kyllä käyttää.

Euroopan kannalta huono uutinen on se, että joku muu käyttää väkeämme jo nyt. Me maksamme, mutta emme enää vetele langoista. Maahanmuuttajat ovat juurettomuudessaan erityisen haavoittuvaisia, mutta vihollinen värvää väkensä jo suoraan kouluistamme, myös kantaväestöstä. Niin uusnatsit, islamistit kuin putinoiditkin antavat kasvavalle väelle sitä, mitä se janoaa, muttei valmiin maailman suljetuilta luukuita saa: tarkoitusta ja tekemistä.

*   *   *

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, kuinka läntistä maailmaa vaivaa patologinen johtajuusvaje. Aikamme johtavasta läntisestä suurvallasta käytetään osuvaa nimitystä "haluton hegemoni". Valtakunnallisella tasolla läntiset poliittiset johtajat ovat äärimmäisen haluttomia ottamaan vastuuta, saati pääsemään sitä seuraavalle tasolle eli johtamaan.

Väkeä hallitaan ja käytetään johtamalla. Johtamisen eräänlaisia primitiviisiä esiasteita, joilla väkeä voidaan käyttää, ovat pakottaminen ja lahjominen. Diktatuurit perinteisesti turvautuvat pakottamiseen ja ovatkin sitten nopeasti vaikeuksissa jos pelkoon perustuva sortokoneisto alkaa horjua tai siinä esiintyy heikkouden merkkejä. Nykyinen laiskistunut länsimainen sosiaalihallinto taas välttää johtamisen lahjomisella: syydetään rahaa ja etuisuuksia ja käsketään olemaan hiljaa.

Itse en kuitenkaan laske kumpaakaan väen liikuttelutapaa johtamiseksi. Johtaminen voi toki sisältää pakkoa kuten valtion lait ja armeijan hierarkia, mutta on erittäin suuri virhe kuvitella - kuten merkittävä osa poliittisesta eliitistä - että yhteiskuntaa johdetaan kielloilla ja laeilla, ottamatta vastuuta. Eivät legendaariset sotakomentajatkaan yleensä ole olleet niitä, joiden armeijan menestys on perustunut hitaasti etenevien selkään ampumiseen. Johtaminen voi luonnollisesti myös sisältää lahjomista, kuten palkkatyöstä saatava palkka.

Hyvän johtajan tunnistaa siitä, että hän kykenee liikuttelemaan väkeä ilmankin pakkoa, eivätkä hänen työntekijänsäkään tee työtään yksinomaan rahasta. Hyvä johtaja antaa tarkoitusta ja tekemistä, innostaa, motivoi ja saa väkensä kokemaan, että he ovat osa jotain suurempaa. Hyvä johtaja saa väen tuntemaan omistajuutta siitä suuremmasta, jonka he muodostavat. Meidän firmamme, meidän kansamme, meidän puolueemme, meidän veljeskuntamme. Se luo lojaalisuutta, jota mikään pakko tai palkkio ei voi luoda.

Länsimaiden suurin paradoksi tänä päivänä on, että vaikka ne ovat jotain suurempaa - tarina, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi innostaa, motivoida ja saada väki kokemaan ylpeyttä rinnoissaan, olivatpa kantaväestöä tai uusia tulijoita valmiiseen maailmaan - niistä ei tänä päivänä löydy vanhojen aikojen suuria johtajia, jotka innostaisivat väkensä, vanhat ja uudet, osiksi ja omistajiksi tässä suuressa tarinassa.

Vaikka Länsi on yhä maailman attraktiivisin kulttuurialue, johon muualta pyritään, se epäonnistuu surkeasti käyttämään etulyöntiasemansa edukseen. Tuo etulyöntiasemahan olisi se, että Lännen ei tarvitsisi käyttää pakkoa eikä edes lahjontaa väkensä liikutteluun, kun taas useimmat Lännen vihollisista joutuvat turvautumaan juuri noihin omiensa pitämiseksi hallinnassaan. Lännen johtajuusvaje ja vastuupakoisuus on kuitenkin johtanut vielä pahempaan: siihen, että viholliset ottavat Lännen väkeä suoraan omaan käyttöönsä, Länttä vastaan.

Jos haluamme tehdä korjausliikkeen, meidän on kiireesti käännettävä asioiden nykyinen suunta. On mentävä kouluihin. On mentävä tiedotusvälineisiin. On lakattava lyömästä luukkuja töitä kysyvien kasvoille. On lakattava syytämästä heille ilmaista rahaa siitä hyvästä, että heidän vastineeksi odotetaan olevan toimettomina ja hiljaa. On lakattava sanomasta ynseällä äänellä, että maailma on valmis - teillä ei ole siinä valitettavasti sijaa.

Korostan vielä, että tämä ei koske vain maahanmuuttajia, vaan myös kantaväestön nuorisoa, etenkin miespuolista sellaista. Maailma on täynnä henkisesti uppoavia sieluja, jotka eivät halua vakautta valmiissa vankilassa ja halveksien eteensä heitettyä armopalaa, vaan epävalmiin maailman, jossa on paikka, suuri tehtävä, myös heille.

Tiedän tämän, koska olen ostanut siitä upottavasta suosta kymmeniä sieluja maksamatta juuri muuta kuin aikaani. Tähän tietysti voisi sanoa, että aikani on kallista, kuten onkin, mutta järjestelmähän ei sitä arvosta kuin siltä osin, mistä maksetaan kulutettuna aikana mitattua palkkaa. Todellisuudessa paljon tärkeämpää on se, mitä käytettävissämme olevalla ajalla teemme.

Rahaa voi joko heittää kankkulan kaivoon, antaa uhkaavalle viholliselle tai investoida tuottavasti. Niin voi myös aikaa. Tai ihmissieluja - väkeä. Se voittaa, joka käyttää olemassa olevia resursseja hyvin ja tuottavasti. Se häviää, joka ei käytä.