Tasapuolisuusharhasta ja muusta

Olen usein ihmetellyt, miksi niin monet ihmiset uskovat roskaan. Koulutetut ja älykkäätkin, joilla on pääsy runsaaseen ja monipuoliseen tietoon sekä periaatteessa hyvät yleistiedot maailman menosta. Tästä huolimatta heillä on täysin epärealistinen kuva monista suurista ja tärkeistä asioista, ainakin mitä tulee maailmanpolitiikkaan.

Jostain syystä ongelma tuntuu olevan erityisen suuri suomalaisten keskuudessa. Tällä en tarkoita, että suomalaiset olisivat selvästi harhaisempia kuin muut maailman kansat. Esimerkiksi monissa autoritäärisissä valtioissa ollaan paljon harhaisempia siitä yksinkertaisesta syystä, että tiedonsaanti on rajoitettua ja sitä hallitsee aggressiivinen valtiollinen propaganda. Monissa maailmankolkissa yleistä ymmärrystä asioista taas rajoittaa se, että maailmaa ei ole oikein päästy näkemään - se kuvitellaan enimmäkseen television kautta, jolloin vaikkapa niinkin tunnetusta maailmankolkasta kuin Yhdysvalloista syntyy kiistämättä varsin erikoinen kuva.

Suomalaisilla on erikoinen kuva maailman asioista siitä huolimatta, että he ovat korkeasti koulutettuja. He pärjäävät erinomaisesti erilaisissa koulusuorittamista ja yleistietoja mittaavissa kansainvälisissä tutkimuksissa. Suomi keikkuu sananvapaustilastojen kärkipaikoilla muiden länsimaiden joukossa, joten ainakaan väitteet siitä, että suomalaiset tiedotusvälineet olisivat hallituksen propagandatuutteja, eivät pidä paikkansa. Tiedotusvälineiden ja toimittajien itse harjoittama itsesensuuri on sitten toinen asia, ja sitä on ilmeisesti vaikea mitata, koskapa Suomi, kuten mainittu, yltää samoille sijoille huomattavasti rohkeamman mediaympäristön omaavien länsimaiden kanssa.

Tästä huolimatta suomalaisten käsitys siitä, mitä esimerkiksi Syyriassa tällä hetkellä tapahtuu, on hälyttävän harhainen. Erityisen hälyttävää se on mielipidevaikuttajien kuten toimittajien, tutkijoiden ja poliitikkojen kohdalla, joiden näkemykset kertautuvat koko muuhun kansaan.

Tässä kirjoituksessa haluan esittää sen provokatiivisen väitteen, että suomalaisten edellytyksiinsä nähden harhainen kuva siitä, mitä tapahtuu esimerkiksi Ukrainassa, Syyriassa, Irakissa tai Iranissa, johtuu suomalaisten toimittajien, muiden asiantuntijoiden ja mielipidevaikuttajien arvoista.

*   *   *

Arvojen eroista eri kansojen, kulttuurien, uskontojen ja poliittisten suuntausten välillä puhutaan usein löysästi. Niistä höpistään ikään kuin vaikkapa kristityn ja muslimin, tai oikeistolaisen ja vasemmistolaisen, tai suomalaisen ja venäläisen arvot olisivat toistensa vastakohtia. Halutaan antaa se kuva, että 'omat' uskovat rakkauteen, hyvyyteen, yhteistyöhön, huolenpitoon, lasten kasvattamiseen, totuuteen ja ylipäätään kaikkeen, mikä edustaa jotakuinkin universaaleja arvoja. Kun sitten väitetään 'toisten' edustavan omien arvojen vastakohtaa, sehän tarkoittaisi, että tuo vastapuoli uskoo arvoissaan ennen kaikkea pahuuteen, vihaan, riitelyyn, heitteillejättöön, valehteluun ja niin edespäin.

Olisi aika erikoista, jos maailmasta löytyisi jokin kansa tai kulttuuri, jonka arvot pohjaavat universaalisti pahoina pidettyihin asioihin. Esimerkiksi mikään tuntemistani uskonnoista ei niin opeta. Ehkä muutama marginaalinen satanistiryhmä on halunnut kääntää nurinkurin arvoja ihailemalla mainitunlaisia asioita, mutta kummasti tällaisetkin ryhmät - sikäli kun oikeasti uskovat asiaansa eivätkä käytä sitä vain esimerkiksi imagon luomisessa arvokapinaa edustavia kulttuurituotteitaan varten - yleensä loukkaantuvat, jos heistä sanotaan, että he palvovat pahaa. He alkavat sitten selitellä Luciferin puuhia parhain päin - väärinymmärretty, langennut, ja tiedättehän. Yllättäen sieltäkin pohjalta paljastuu ns. universaaleja arvoja.

Se, missä arvoerot kansojen, kulttuurien, uskontojen ja poliittisten suuntausten välillä todellisuudessa käyvät ilmi, on arvojen keskinäinen arvojärjestys. Jos esimerkiksi ihmishenki asettuu vastakkain jonkin 'suuremman' arvon kanssa, arvoerot eivät näy siinä, että mikään ryhmä varsinaisesti pitäisi ihmishengen uhraamista toivottavana ja hyvänä asiana, mutta lähes kaikki ovat lopulta valmiita hyväksymään ihmishengen uhrauksen jonkin asian puolesta. Suuret erot ovat siinä, mikä tuo asia on.

*   *   *

Politiikasta kirjoittamisesta kiisteltiin aikoinaan renessanssi-Italiassa, jossa kreivi Baldassare Castiglione (1478-1529) edusti perinteistä näkemystä siitä, että hyvän hovimiehen tuli ennen kaikkea olla herrasmies, oikeamielinen ja oikeudenmukainen. Intialaisten apinoiden tapaan sellaisen ei ollut hyvä nähdä, kuulla eikä puhua pahaa. Hänen piti miellyttää kaikkia, hallita hienoja käytöstapoja ja harjoittaa kaunopuheista sivistyneisyyttä. Hovimiehelle olisi varmaan ollut kauhistus kirjoittaa kriittistä arviota hallitsijastaan saati itsestään keisarista tai paavista. Kronikat olivatkin vanhaan aikaan kuningasten ja mahtimiesten ylistyksiä, joita korjattiin vasta, kun nämä oli syrjäytetty ja uudet hallitsijat saattoivat sysätä kaiken pahan vanhojen niskoille.

Castiglionen aikalainen ja sittemmin paljon kuuluisammaksi noussut politiikan ymmärtäjä Niccolò Machiavelli (1469-1527) edusti aika lailla päinvastaista näkemystä kuin kunnon kreivi. Castiglionen tavoin myös Machiavelli havitteli aikansa hallitsijoiden suosiota ja halusi neuvoa, miten poliittisia asioita piti ymmärtää. Hän oli kuitenkin kyyninen konspirantti, jonka arvojärjestyksessä ulkokultainen sivistys, oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus olivat vain välineellisessä asemassa. Machiavellille vallan itsensä etu meni kaiken muun edelle. Jos esimerkiksi vallassa pysyminen edellytti pieniä sotia, masinointeja, vallankaappausta naapuriruhtinaskunnassa tai muuta sellaista operaatiota, tuli niihin rivakasti ryhtyä. Castiglionen maailmankuvassa sellainen olisi pitänyt joko välttää tai tapahduttuaan ainakin siivota ja kaunistella pois häiritsemästä.

Kuten lukija on ehkä jo pannut merkille, sekä Castiglionen että Machiavellin ajattelussa esiintyi sellaisia arvoja, jotka ajoivat tarvittaessa totuuden edelle. Myöhempi maailma on pitänyt Castiglionea idealistina ja Machiavelliä puolestaan kyynisenä realistina. En itse pitäisi asiaa aivan niin yksinkertaisena, sillä tokihan Machiavelli oli suoruudessaan aikaansa nähden hyvin radikaali ja Castiglione puolestaan hovimiesopissaan eräällä tavoin taktisesti realisti. Kumpikin joutui lopulta vallanpitäjien kanssa vaikeuksiin: Machiavelli oli juonitellut tarpeeksi paljon ja valta toisinaan vaihtuu. Eikä liiallista rehellisyyttäkään välttämättä arvosteta. Castiglione puolestaan kaunisteli paavin lähettiläänä sen kuninkaan aikeita, jonka hovista hänen olisi pitänyt mestarilleen raportoida kriittisesti. Joten tavallaan karma rankaisi kumpaakin juuri niistä ominaisuuksista, joita olivat arvojensa mukaisesti promovoineet.

Tiedän, että myöhempi kuva molemmista miehistä, kaikki tuotantonsa huomioon ottaen (eivätkä vain ne kuuluisimmat kirjansa, Hovimies ja Ruhtinas), on epäilemättä monipuolistanut käsityksiä. Käytän heitä tässä tarkoituksellisen vastakkainasettelun välineinä, jottei tarvitsisi heidän tilallaan käyttää vaikkapa eurooppalaisten tai naapurustossamme sijaitsevien valtioiden päämiesten nimiä. Sellainen tuntuu aina niin kovasti häiritsevän joitain ihmisiä.

*   *   *

Mennäänpä sitten päätöksentekijöitä informoivien hovimiesten maailmasta suuren yleisön pariin, jonka informoinnin pyhä tehtävä oli joskus entisaikaan opettajien ja pappien, nykymaailmassa enemmän opettajien ja toimittajien harteilla. Vanhaan maailmanaikaan opettajat opettivat arvoja siinä kuin pysyvämpää tietoa. Arvoja opettivat tietysti papitkin, mutta pappien harteilla oli usein myös suuren yleisön informoiminen saarnatuolista käsin siitä, mitä maailmassa oli meneillään, ja mitä siitä piti ajatella.

Toivon, että opettajat (joihin lasken myös tutkijat ja muut pysyvämpiluontoista tietoa tuottavat asiantuntijat) toteuttavat yhä nykyaikanakin kunniakasta tehtäväänsä alakouluista yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Kouluista tosin kantautuu ajoittain kummallisia uutisia siitä, miten varsinaista tietoa eli esimerkiksi historiaa ei olisi enää tarpeen syöttää oppilaille, vaan sen sijaan opettaa heille teknisiä taitoja, jotta voivat (jos jaksavat) itse googlettaa haluamansa tiedon netistä. Toivon totisesti, että nämä huhut ovat liioittelevia tai vääriä. O tempora o mores.

Toimittajilla on kuitenkin alati modernisoituvassa maailmassa yhä tärkeämpi tehtävä uuden ja päivänkohtaisen tilannekuvan ylläpitäjinä. Sosiaalisen median vertaisverkostot ovat siinä rinnalla - samaan tapaan kuin torikokoukset ja kahviloiden nurkkaloošit entisaikaan jakoivat ja kommentoivat edelleen saarnastuoleista (kirjaimellisista tai vertauskuvaannollisista) saatua tietoa.

Länsimaisen tutkimuksen ykkösarvona on valistusajoista alkaen ollut totuus, jota edes pyhät kirjoitukset eivät saaneet estää tavoittelemasta. Mikäli totuuden sijaan jokin muu olisi länsimaisen tieteen ensimmäisenä itseisarvona, se vaarantaisi ja vähä vähältä ehkä murentaisikin koko sen sekulaarin tieteellisen maailmankuvan, johon länsimaiden kulttuurinen menestys on perustunut. Muita arvoja toki voi olla ja on ollutkin. Tiede on perinteisesti pitänyt aisaparinaan koulutusta, jolla viisaimpien tietoa on siirretty uuden tiedon etsijöille, opiskelijoille. Näistä kekseliäimmät tai muuten menestyksellisimmät ovat sitten haastaneet mestareidensa työn, ja niin tiede on jatkuvasti edennyt. Väittely vanhan ja uuden tiedon, ristiriidassa olevien teorioiden ja hypoteesien, väitteiden ja vastaväitteiden välillä on länsimaisen tieteen ehdoton edellytys.

Länsimaisen median oma, aivan erityinen arvojärjestys on aina lähtenyt siitä, että totuudella on itseisarvo. Jos totuus on syystä tai toisesta uutinen, eli sillä on uutisarvo, se tulee kertoa kansalle. Toimittajilla voi ja saakin olla myös muita arvoja. Entisaikaan toimittajat olivat paitsi toimittajia, usein myös oman aikansa ja yhteiskuntansa intelligentsiaa - kynäniekkoja, sanataiteilijoita, idealisteja, intellektuelleja, toisinajattelijoita, poliittisia tai yhteiskunnallisia aktivisteja. Kaikki nuo roolit sopivat hyvin yhteen toimittajan heiluttaman totuuden miekan kanssa heidän yhteiskunnalliseen pyhään tehtäväänsä kansan informoijina ja valistajina. Kunhan heillä pysyi kirkkaana mielessä se, että totuus meni arvona muiden valistustehtävien edelle.

Nykyisin suomalaisten toimittajien samoin kuin muidenkin mielipidevaikuttajien (esim. tutkijoiden ja poliitikkojen) ongelmana on länsimaisen totuuskäsityksen hämärtyminen. Kuka on lähtenyt machiavelliläiseen ja kuka castiglionelaiseen suuntaan, mutta yhtä kaikki muut arvot - sinänsä ehkä kannatettavat ja arvostettavat - ovat kiilanneet totuuden ohi.

*   *   *

Tässä tulemme otsikossa mainittuun tasapuolisuusharhaan (engl. false balance). Yksi niistä arvoista, jotka näyttäisivät selvästi ja oikeudettomasti kiilanneen totuuden kertomisen edelle, on tuotetun tiedon tasapuolisuus. Jostain syystä tämä on vaikkei pelkästään suomalaisten niin eritoten juuri suomalaisten ongelma. Tänä päivänä kuulen yhtenään toimittajien kyselevän, mistä he löytäisivät vaikkapa sellaisen lähteen jonkin syyrialais- tai irakilaiskaupungin tapahtumiin, joka ei olisi puolueellinen, toisin sanoen sympatisoisi (ainakaan näkyvästi) jotain osapuolta konfliktista.

Heidän huolensa osoittaa, että jokin muu asia kuin totuuden kertominen on mennyt arvojärjestyksessä ohi. Kerrottavan sisällön totuutta tärkeämmäksi on noussut se, että kertomus vaikuttaisi tasapuoliselta eri puolia kohtaan (jotka toisinaan kuvitellaan kahdeksi ääripääksi), ja että kertomus voitaisiin kertoa tavalla, joka kuulostaa 'neutraalilta ja uskottavalta'. Neutraali ja uskottava ovat koodisanoja, sillä niillä ei oikeastaan tarkoiteta neutraaliutta ja niiden tarjoama uskottavuus on harhaista uskottavuutta - osa nimenomaista ongelmaa.

Toimittajien ensimmäisen huolen pitäisi olla, onko kerrottava kertomus totta. Sen varmistamiseksi on perehdyttävä todistusaineistoon ja lähteisiin - unohtamatta arvioida näiden totuudenmukaisuutta. Onko lähde sellainen, että se todennäköisesti tietää totuuden? Kertooko se antamassaan tiedossa totta? Näiden jälkeen on toki paikallaan arvioida lähteen puolueellisuutta, koska se vaikuttaa suuresti siihen, mitkä tosiasiat on valittu kerrottaviksi - siinäkin tapauksessa, että ne ovat totta. Lähteen puolueellisuus ei ole sinänsä ongelma, kunhan lähteen käyttäjä ymmärtää ja kykenee arvioimaan, mikä on totta ja mikä ei.

Toimittajan ensimmäisen huolen ei pidä olla miettiä tiedon tasapuolisuutta. Miksi näin?

Ensinnäkin, tieto ei koskaan ole neutraalia ja harvoin tasapuolista. Mikäli kysymys on vaikkapa siitä, että A on pommittanut B:tä, silloin A on pommittanut B:tä eikä niin että "osapuolet ovat ottaneet yhteen". Mitä enemmän tietoa kertyy, sitä vähemmän tasapuolisen kuvan se yleensä antaa maailmanmenosta, sillä maailma ei ole tasapuolinen paikka.

Toiseksi, ne lähteet, joilla on parhaat tiedot jostain asiasta, harvoin ovat neutraaleimpia lähteitä. Tämä johtuu siitä, että mitä enemmän tietoa jostakin asiasta saa, sitä enemmän vahvistuvat myös kyseistä asiaa koskevat mielipiteet. Ja mielipiteethän ovat nykyajattelussa kauhistus - hyi, pois näkyvistä. Neutraaleimmat lausunnot saa toki niiltä, jotka kertovat vähiten. Joko siksi, etteivät tiedä mitään, tai siksi, että tietävät, mutteivät kerro.

Useampikin lukija on eri aikoina huomauttanut minulle (toiset ystävällisesti ja hyvässä tarkoituksessa, toiset vähemmän ystävällisesti - toiset suoraan, toiset selän takana), että näkemykseni asioista olisivat kovin 'voimakkaita' ja onko viisasta kirjoittaa noita näkemyksiä, se kun voi vahingoittaa 'uskottavuutta'. Heille haluan sanoa jotain 'voimakkuudesta' ja jotain 'uskottavuudesta'.

Ensinnäkin, kun jostain asiasta kertyy paljon tietoa, se johtaa - tai sen ainakin pitäisi johtaa - siihen, että silloin myös mielipiteet käyvät yhä 'voimakkaammiksi'. Se tarkoittaa sitä, että näkemykset ovat varsin solideja, niille on kasautunut vankkoja perusteita, ja sellaisten pohjalta monia sellaisiakin asioita voi pitää varmoina, joiden suhteen vähemmän tietävän on oltava, ja kannattaakin olla, epävarma. Joidenkin mielestä voimakkuus kuulostaa ehdottomuudelta. Kuulostakoon sitten. Jos voimakkuus on paha asia, niin tarkoittaako se, että mielipiteiden heikkous on sitten hyvä asia? Minusta aikamme suurimpia ongelmia on juuri tuo mielipiteiden heikkous. Toki niitä on, mutta teeskennellään, ettei niitä ole. Lisäksi niille ei ole solidia perustaa eikä vankkoja perusteita.

Toiseksi, kannattaako ylipäätään kirjoittaa mitään? Aika on rahaa, ja ainakin minä koen aikani tuhlaamiseksi jokaisen sellaisen artikkelin tai kirjoituksen lukemisen, jossa ei ollut sisältöä, jonka sisältö ei antanut mitään informaatiota, tai jossa ei otettu mihinkään kantaa. Minkä ihmeen vuoksi tuhlaisin itse omaa aikaani ja lukijoiden aikaa sellaisen tuottamiseen? Jos se tuo 'uskottavuutta', silloin ollaan arvojärjestyksessä todella hakoteillä. Ainakin minulle uskottavuutta tuo se, että kirjoitus sisältää oikeaa tietoa (mikään muu kuin se ei todista, että kirjoittaja tietää jostain jotain), ja että siinä otetaan kantaa (se taas osoittaa, että kirjoittaja on myös arviointi- ja arvostelukykyinen eikä vain kopioi suoraan 'tietoa' jostain muualta).

Vähimmäiskannanotto on kannanotto siihen, ovatko kerrotut tosiasiat tosiasioita vai eivät. Jos on erittäin epävarmaa, että kerrottu on totta, silloin kannattaisi pohtia, miksi sille pitäisi antaa palstatilaa, ellei sitten uutinen ole nimenomaan, että "poliitikko valehtelee" tai "valtion X propagandassa väitetään näin". Ensimmäisellä on uutisarvo demokraattisen edunvalvonnan näkökulmasta, toisella taas siksi, että propaganda kertoo usein jotain siitä, mitä valtiot tosiasiassa tekevät, jättävät tekemättä tai aikovat tehdä. Molemmissa tapauksissa on kuitenkin epärehellistä raportoida poliitikon puhe ilman kannanottoa siihen, että se todennäköisesti on valetta, tai valtion X propagandaa sellaisenaan, ilman kannanottoa siihen, että se on propagandaa.

Se, että toimittajat irtisanoutuvat mielipiteistä, ei poista heidän vastuutaan mielipidevaikuttajina. Se vain tekee heidän kirjoituksistaan astetta epäluotettavampia, sillä niistä ei paljastu, mistä mielipidevinkkelistä toimittaja on juttunsa kirjoittanut. En tarkoita, että jokaiseen faktapohjaiseen uutiseen tarvitsisi kertoa vaikkapa toimittajan puoluekantaa tai suhdetta käsiteltävään aiheeseen (minua ei tosin lainkaan sellainenkaan käytäntö haittaisi). Sen sijaan on erittäin tärkeää tietää, uskooko toimittaja itse levittämiinsä 'faktoihin'.

Se on vähimmäisvaatimus. Vasta kun se on täytetty, on hyvä paneutua siihen, millä perusteilla toimittaja niin uskoo. Onko niitä tarkisteltu eri lähteistä? Onko käyty paikan päällä tai käytetty silminnäkijöitä? Jos usea lähde väittää samaa, tekevätkö ne niin siksi, että kukin on itsenäisesti etsinyt tietoja ja päätynyt samoihin johtopäätöksiin, vai ovatko ne kopioineet saman sisällön toisiltaan tai kolmannelta, piiloon jätetyltä lähteeltä? Tällaisia asioita arvioimalla ja avaamalla voi merkittävästi lisätä kerrotun kertomuksen uskottavuutta - ainakin sillä tavoin kuin minä 'uskottavuuden' ymmärrän.

*   *   *

Tasapuolisuusharhaksi kutsuttu ilmiö on raadollisimmillaan sitä, että kun yksi sanoo 1+1=2 ja toinen sanoo 1+1=4, niin toimittajat raportoivat, että asiasta on eri näkemyksiä ja totuus on todennäköisesti jossain kolmen paikkeilla. Tällöin on tehty rikos journalismin ensimmäistä arvoa kohtaan - tasapuolisuus on nostettu totuuden edelle arvoksi. Se, että 1+1=2 on nimittäin matemaattinen totuus, ja mikäli joku haluaa esittää asiasta toisen näkemyksen, hänen on perusteltava se niin, että paitsi toimittajat, myös matemaatikot toisistaan riippumatta vakuuttuvat, että 1+1=4 on palstatilaa ansaitseva eli uutisarvoinen 'eri näkemys'.

Totuus ja valhe eivät ole samanarvoisia. Mikäli ne nostetaan tietoisesti samanarvoiseen asemaan, kysymyksessä on valehtelu siinä missä suorassa valheessakin. Vaikka sekaan heitetään puolet totta, kirjoitus on silti myrkyllinen, sillä se sisältää sen toisen puolen valheeksi tiedettyä, joka tasapuolisuussyistä siunataan totuuden kanssa samanarvoiseen asemaan - jotta kukaan ei loukkaantuisi, jotta toimittaja välttäisi ottamasta kantaa, tai mistä tahansa muusta motiivista. Toimittaja päätyy silti ottamaan kantaa: hän vain tekee sen epärehellisesti ohjatessaan lukijaa 3:n paikkeille, vaikka hänen huolellisen taustatyönsä ja aiheeseen perehtyneisyytensä perusteella pitäisi tietää, että 2 on merkittävästi suuremmalla todennäköisyydellä totta.

Valehtelua ja vääristelyä ei pidä sekoittaa tahattomiin virheisiin eikä väärässä olemiseen. Mikäli antautuu yritykseen ymmärtää jotakin suurta asiakokonaisuutta (tai pienempääkin) ja vieläpä sanoo ja kirjoittaa siitä prosessin aikana, on käytännössä mahdotonta välttää virheiden tekemistä ja väärässä olemista. Olennaista on korjata näitä jatkuvalla prosessilla, niin että kokonaiskuva vähitellen muodostuu yhä todenmukaisemmaksi.

Totuus on ainaisesti keskeneräinen palapeli, johon lisätään jatkuvasti uusia paloja, ja toisinaan ne aiheuttavat sen, että jotkut aiemmista paloista osoittautuvat olevan väärissä paikoissa tai kenties kokonaan vääriä (toiseen palapeliin kuuluvia tai väärentäjän peliin ujuttamia). Ei pidä hävetä sitä, jos tietää palapelistä melkoisella varmuudella yhden nurkan, mutta ei muuta. Siitä yhdestä nurkasta voi silloin puhua jo aika itsevarmasti, vaikka samaan aikaan kasaa vasta ensimmäisiä paloja muille pöydän alueille.

*   *   *

Maailmassa on kovin monenlaisia mediakulttuureja. Länsimaisen ja erityisesti anglosaksisen mediakulttuurin ominaispiirteisiin ja vahvuuksiin kuuluu sen suunnaton moniäänisyys. Diktatuureissa sellaisesta ei ole tietoakaan - niissä on yleensä virallinen totuus ja sitä vastaan asettuvia, marginaaliin tukahdutettuja oppositioääniä. Vaikka Suomi onkin sananvapausoloiltaan länsimaa, se ei täysin ole sitä mediakulttuuriltaan. Meillä on sisäänrakennettuna voimakas kulttuurinen taipumus etsiä yksiäänisyyttä, konsensusta. Koemme ahdistavaksi, monimutkaiseksi ja ei-toivottavaksi sen, että asioista vallitsee kovin monenlaisia näkemyksiä.

Helpoin tapa muuntaa tietoa yksiääniseksi ilman että tarvitsee käyttää pakkokeinoja, kuten sensuuria, on redusoida se pienimpiin yhteisiin nimittäjiin. Tällöin mennään mahdollisimman yleisellä ja kiistattomalla linjalla, jätetään pois kaikki liian informatiiviset yksityiskohdat ja rönsyt, puhumattakaan kiistanalaisista käsityksistä. Tuloksena on epäinformatiivista uutisointia, josta puuttuu tietoa todellisuudessa lisäävä sisältöaines kuten juuri uudet ja yllättävät yksityiskohdat, asiat jotka eivät sovi konventionaaliseen kokonaiskuvaan, tai jotka eivät tue merkittävän suomalaisen auktoriteetin ennenaikaisesti ja puutteellisin tiedoin ulos kiirehtimää näkemystä.

Tendenssi jatkuu pahimmillaan viikkoja, kuukausia - historiallisissa asioissa joskus vuosikymmeniä - niin, että yleisöltä käytännössä pimitetään tärkeää tietoa, mikäli yksikin merkittävä taho asettaa sen kiistanalaiseksi. Toisissa asioissa, kuten eksoottisista maailmankolkista puhuttaessa, menee puolestaan läpi käsittämätöntä puppua, koska maan mediakulttuuriin ei kuulu korjata uutista, jonka toinen toimittaja on mennyt heittämään. Niin harva Suomessa tietää asiasta, ettei sillä koeta olevan suurempaa merkitystäkään. Ristiriitojen ja väittelyn koetaan Suomessa vahingoittavan uskottavuutta - vaikka juuri ne ovat uskottavuuden tae, koska niiden edellytyksenä on, että joku jossain tietää jotain, mitä kaikki eivät vielä tiedä.

Muun maailman uutisia tehdessään suomalaiset toimittajat ja muut mielipidevaikuttajat referoivat yleensä suurimpia kansainvälisiä uutistoimistoja - erityisesti anglosaksisia, muiden maiden uutistoimistojen englanninkielisiä versioita sekä vähemmässä määrin joidenkin muiden suurten kielialueiden kuten venäjän-, ranskan-, saksan- ja espanjankielisiä uutisia. Ruotsia ja Viroa kyetään jonkin verran seuraamaan omakielisistä lähteistä. Venäjän kohdalla yleensä pyritään samaan - mikä ei aina ole yksinomaan hyvä asia, koska se rajaa Venäjän seuraamisen ihmisille, jotka ovat tehneet venäjästä erittäin keskeisen investoinnin omaan elämäänsä, eivätkä siten aina kykene näkemään muuta maailmaa ilman, että venäläinen, poikkeuksellisen propagandakyllästetty infosfääri siihen vaikuttaisi. Esimerkiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tapahtumia ei Suomessa juuri lainkaan seurata arabiankielisistä lähteistä, vaikka luulisi maastamme jo vähitellen löytyvän kohtuullisia määriä sitä äidinkielenään puhuvia mutta sujuvasti kaksikielisiä, kirjoitustaitoisia ihmisiä.

Kieli ei kuitenkaan ole pääasia hankittaessa tietoa ulkomailta - nykyään on siinä määrin helppoa löytää aiheesta kuin aiheesta riittävästi tietoa käännöksinä aikamme lingua francalle eli englanniksi tai jollekin muulle kirjoittajan osaamalle kielelle. Käännösrobotitkin ovat kehittyneet huimasti, niin että esimerkiksi itse käytän niitä lähes päivittäin kommunikointiin sosiaalisessa mediassa sellaisten ihmisten kanssa, joiden puhumaa kieltä osaan vain heikosti. (Ne ovat nimenomaan käyttökelpoisia silloin, kun kohdekieltä osaa vähäsen, jolloin on helppo korjata robotin selvät virheet ja epäjohdonmukaisuudet.)

*   *   *

Pääasia on edelleen totuus. Totuuden jäljille ei pääse etsimällä neutraaliutta tai oikeaa kieltä, vaan hankkimalla, analysoimalla ja järjestämällä tietoa. Tiedonhankinta ei ole vaikeaa - sitä on yleensä saatavissa paljon enemmän kuin sitä pystyy prosessoimaan. Tiedon analysointi ja järjestäminen ovat kriittisempiä kohtia suomalaisille, sillä suomalaiset ovat hyviä insinöörejä, mutta välttävät vastuuta ja kannan ottamista, joten he mielellään näkisivät analyysin ja järjestämisenkin puhtaasti teknisinä asioina. Laitetaan vain kokoon ja kasaan ja katsotaan näyttääkö lopputulos tarpeeksi neutraalilta ja uskottavalta. Näin sen ei kuitenkaan saisi mennä.

Analysointi edellyttää kykyä arvioida tietojen oikeellisuutta, laatua, lähdettä, painottuneisuutta ja monia muita sellaisia asioita, joiden osaaminen puolestaan edellyttää aihepiirin säännöllistä seuraamista pidemmällä aikavälillä. Hyvä analyytikko osaa tiedon saadessaan usein suoraan - ja hyvinkin jyrkästi - sanoa, onko se todennäköisesti paikkansa pitävää vai todennäköisesti huuhaata. Hän osaa myös suoraan asettaa sen kontekstiinsä weberiläisellä silmämääräisyydellä ja tuntemalla kontekstin etukäteen niin hyvin, että hän palasesta jo näkee, mihin kohtaan palapeliä se todennäköisimmin kuuluu.

Tässä tullaan kolmanteen asiaan eli tiedon järjestämiseen. Tiedonhankinta ja analyysi eivät riitä, ellei tietoa kyetä järjestämään ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Toimittajan työssä sellainen kokonaisuus muodostaa yleensä kertomuksen. Se voidaan saattaa artikkelin, reportaasin, dokumentin tai muun tuotoksen muotoon, mutta tuon järjestämisen tarkoitus on kertoa yleisölle, mihin kohtiin ja mitä kokonaisuutta palapelin palat eli uutisarvoisiksi ja riittävän luotettaviksi arvioidut tiedot kuuluvat. Jos kokonaisuus on järjestetty hyvin ja oikein ja sillä on vankka pohja, muutama virhe, löysä tieto tai myöhemmin vääräksi osoittautuva huhu siellä täällä eivät pilaa kokonaisuutta. Jos taas kokonaisuus on järjestetty harhaanjohtavasti tai väärien lähtökohtaoletusten pohjalta, silloin oikeatkaan tiedot eivät pelasta sitä. Niitä ei ole silloin ymmärretty.

'Vaihtoehtoisten' ajattelijoiden tarjoilemat salaliittoteoriat ovat usein hyviä esimerkkejä siitä, kuinka näennäisen loogisesti ja sisäisen johdonmukaisesti järjestetty kokonaisuus saattaa sisältää paljon aivan oikeita pikkutietoja. On etsitty yksityiskohtaisia raportteja sieltä täältä, ja on löydetty tarkoitukseen sopivia haastateltavia. Siitä huolimatta koko paketti on roskaa jos sen lähtökohtaoletukset ja osista rakennettu järjestys ovat virheellisiä.

Faktat, analyysi ja järjestäminen kaikki vaativat toisiaan. Jos yksikin kolmesta on tehty leväperäisesti, koko paketti on heikoissa kantimissa.

*   *   *

Kun suomalaiskirjoittaja sitten etsii maailmanpolitiikkaa koskevalle kertomukselleen tietopohjaa, harjoittaa mielestään analyysiä ja järjestää kaiken lopulta kokonaisuudeksi yhdistämällä asioita toisiinsa, hänen tulisi huolehtia visusti siitä, että totuus pysyy etusijalla verrattuna taustalla vaaniviin tasapuolisuusharhaan ja vahvistusharhaan (engl. confirmation bias). Molemmat harhat ovat erityisen haasteellisia suomalaisille, koska tasapuolisuuden ja konsensuksen arvot ovat heidän arvoasteikossaan refleksinomaisesti niin korkealla sijalla, että ne usein ajavat ohi totuuden arvosta.

Suomalainen ei välttämättä tahallaan toista venäläistä propagandaa. Kuitenkin suomalaisen median ja mielipidevaikuttajien kirjoittelu Venäjän intressejä koskettavista asioista kuten Ukrainasta ja Syyriasta on läpeensä venäläisen propagandan kyllästämää. Miksi näin? Syy löytyy osittain suomalaisten omaleimaisesta tavasta käyttää anglosaksista, moniäänistä keskustelua lähdeaineistonaan.

Näet, anglosaksisessa moniäänisessä keskustelussa on mukana todella monenlaista tietoa.

On niin sanottua kovaa tietoa, joka on tyypillisesti erittäin vahvaa ja hyvin varmistettua. Sitä ovat arvioineet keskenään kilpailevat tutkimuslaitokset ja sitä on ehkä testattu jopa riippumattomissa länsimaisissa oikeusistuimissa. On tärkeää havaita, että tällaisen tiedon kohdalla on hyvin vähän väliä sillä, mikä on tiedon ns. tasapuolisuus. Faktat eivät ole tasapuolisia, koska maailma, jota ne kuvaavat, ei ole. Luotettavimman tiedon ongelma on usein se, että se on toimittajien kannalta auttamattomasti myöhässä saavuttaessaan tämän luotettavuusasteen.

On pehmeämpää tietoa, joka voi olla esimerkiksi hyvin perusteltuja arvioita ja analyysejä asioista. Sitä on käsitelty ja arvioitu korkean luotettavuustason lähteissä. Siihen liitetään usein jatkoksi johtopäätöksiä, kommentteja ja suosituksia, jotka on syytä arvioida esittäjänsä taustaa vasten, vaikka itse tieto olisi luotettavaa. On tärkeää jälleen pitää erillään toisistaan tiedon luotettavuus ja se, miten sitä käytetään. Tasapuolisuuteen pyrkivä käyttötapa ei tee tiedosta oikeaa eikä poliittisesti motivoitu käyttötapa tee siitä väärää.

On spekulatiivista ja selvästi tarkoitushakuista tietoa, joka voi tulla vaikkapa poliittisesti voimakkaan sitoutuneilta toimijoilta, liiketaloudelliselta pohjalta toimivilta tiedon tuottajilta (he käyttävät tietojaan sen pohjalta, mikä myy) ja riskejä ottavista lähestymistavoista kuten lähitulevaisuuden ennustaminen.

On löysää tietoa, jota tuottavat asioita tuntemattomat diletantit mutta myös vahvat asiantuntijatahot toimiessaan kiireessä ja puutteellisten tietojen varassa. On tärkeää ymmärtää, että esimerkiksi juuri tänään tapahtuneita asioita koskeva tieto on helposti lähtökohtaisesti löysää, sillä niin moni asia selviää ja varmistuu vasta viiveellä. Vaikka tapahtumahetkellä paikan päältä tuotettu pikaraportti voi edustaa autenttista materiaalia, kannattaa tietosisällön osalta yleensä mennä myöhemmin tuotettujen, perusteellisempien katsausten äärelle.

On Venäjän ja toisinaan muidenkin toimijoiden länsimaiseen keskusteluun syöttämää propagandaa ja tahallista disinformaatiota (väärää ja harhaanjohtavaa 'tietoa'), jonka volyymi on tottumattomalle hyvinkin yllättävä. Se naamioidaan säännöllisesti länsimaisten tiedotusvälineiden tai tutkimuslaitosten näköiseksi muodoltaan. Kannattaakin aina pitää mielessä, että 'uskottavuus' ei riipu muodosta vaan sisällöstä.

On monenlaisten länsimaiden omien hörhöryhmien tuottamaa propagandaa, jota koskee sama kuin valtiollista propagandaa.

*   *   *

Konsensusta arvostavat suomalaiset hämmentyvät tämän moniäänisyyden äärellä eivätkä oikein osaa toimia sen kanssa. He haluaisivat kovasti päästä tasapuolisuuteen. Niinpä he helposti ottavat länsimaisesta moniäänisestä uutisvirrasta sen, mikä tukee Suomessa jo vallitsevaa käsitystä, ja jonka kanssa venäläinen propagandakaan ei ole liian erimielistä, jolloin vaikuttaa siltä kuin samansuuntaisen tiedon saisi sekä lännestä että idästä. Mikäs sen mukavampaa.

Ongelma on vain se, että tällä tavalla tullaan todennäköisimmin valituksi länsimaisesta uutisvirrasta sitä ainesta, joka on heikkoa ja propagandan penetroimaa. Miksi? Koska vahvistusharha saa sen näyttämään 'uskottavalta' (ts. ei konfliktia) ja tasapuolisuusharha taas saa asettamaan epätodet näkemykset samanarvoisiksi tosien kanssa.

Pahimmillaan konsensushakuisuus vielä redusoi koko paketin sellaiseksi, että se saa suomalaiset uskomaan, että länsimaissa jaettaisiin Venäjän näkemykset vaikkapa Georgian tapahtumista. Varmasti joku länsimaissa jakaakin ne - olisi hyvin erikoista, jos läntisestä moniäänisyydestä ei löytyisi Venäjää myötäilevää versiota. Olennaista ei kuitenkaan ole löytää tasapainoa idän ja lännen välille, vaan olennaista on, onko se totta.

Lakatkaa siis suomalaiset mielipidevaikuttajat etsimästä Mosulin tai Raqqan perukoilta, Donbasin miehityksen liepeiltä tai Suomeen saapuneiden pakolaisten joukosta sitä yhtä lähdettä, joka olisi luotettava, neutraali ja silti informatiivinen, koska sellaista ei ole. Keskittykää sen sijaan siihen, ovatko esitetyt faktat totta, onko niistä tehtävä analyysi oikea, ja onko kokonaiskuva tosi. Kyllä, nämä vaativat enemmän töitä ja virheitä ja väärässä olemisia tulee (eikä niitä aina voi sälyttää huonolle lähteelle). Mutta jos näihin rehellisesti panostaa ja on varustettu hyvällä järjellä, niin palapeli aivan väistämättä kasautuu koko ajan yhä vahvemmaksi, jonka jälkeen paloja voi jo alkaa latoa paikoilleen suuremmalla itseluottamuksella.

Se itseluottamus tosin tuppaa sitten olemaan vanhempien professorien ja valtiomiesten ongelmana myöhemmin, kuten myös eräiden nimeä keränneiden veteraanitoimittajien. Mutta se on eri murhe, ja sitä varten on olemassa suomalaisten inhoamat haastaminen ja väittely, että instituutioiksi muuttuneet puhuvat päät pudotetaan jalustoiltaan, jos siihen on aihetta. Moni hyvä tutkija, analyytikko, upseeri ja toimittajakin on norsunluutornin huipulle saakka kavuttuaan alkanut huudella sieltä merkillisiä, eikä sitä tarvitse hymistellä.