Auringonlaskuista

Islannista paluuni jälkeen olen ehtinyt kuukauden aikana käydä jo neljällä matkalla. Sellaista se on. Muina aikoina Kiova on paahtunut miellyttävissä hellesäissä paitsi yhtä sateista viikkoa, joka sattui väliin.

Ensin kävin Helsingissä. Siellä oli kylmää ja sateista, mutta vapaana lauantai-iltana sain kirjoitettua valmiiksi tärkeän luvun romaaniini, jonka olen luvannut valmistuvan kesän loppuun mennessä. Sitten kävin Vinnytsjassa pohtimassa ekoturisminäkymiä ja syömässä georgialaisessa ravintolassa.

Toissaviikonloppuna lennähdin perjantaina toimiston suljettuani Ammaniin, jonne on UIA:lla halvat suorat lennot. Tulin sieltä takaisin maanantaiaamuksi suoraan töihin. Lauantain ja sunnuntain vietin ammanilaisen ystäväni kanssa, jonka nyt tapasin ensimmäisen kerran elävänä, vaikka olemme netistä tunteneet toisemme jo vuosia. Hän on syntynyt ja kasvanut Jordaniassa, mutta isänsä on irakilainen ja äitinsä algerialainen. Teimme nörttimäisiä asioita, pelasimme šakkia, keskustelimme syvällisiä, kommentoimme toistemme tuotantoa ja sitä, missä olemme yhdistäneet voimamme, ja istuimme kahviloissa. Sain aikaan kaksi uutta lukua kirjaani.

Viime viikonloppuna olin Odessassa ja sen länsipuolella Etelä-Bessarabian rannikolla sijaitsevassa Zatokassa. Zatokassa tapasin verbaalisesti lahjakkaita nuoria ja join paikallisia kotiviinejä leirinuotion ääressä rannalla. Odessassa oli filmifestivaalit ja suuri "Odessa ilman Truhanovia" -mielenosoitus, jonka tähtipuhujana oli Mordorin mustasta tornista vapaaksi päässyt lentäjätär Nadja Savtšenko. Mielenosoittajat vaativat Odessan puhdistamista venäläismielisistä mafiosoista ja näiden korruptiosta, jonka ruumiillistumaksi katsovat pormestari Truhanovin.

*   *   *

Maailma on menossa erittäin vaaralliseen suuntaan, mikä ei lupaa Suomelle hyvää. Kuten olen tässä blogissa tuuleen huutanut, Venäjä teki siirtonsa Turkissa masinoimalla geopoliittista puoltaan vaihtaneen Erdoğanin vallankaappauksen. Hyvin valmistellun operaation huipennusta edelsivät Putinin katoaminen julkisuudesta ja Erdoğanin merkillinen koordinaatiokierros ympäri aluetta. Iranin lisäksi Venäjällä on nyt toinen erittäin vahva liittolainen etelässä.

Yhdysvalloissa Mantšurian kandidaatti Trump on ohittanut kannatuksessa Clintonin eikä Venäjällä ole enää estoja puuttua kunnioituksensa menettäneiden länsimaiden vaaleihin täysin avoimesti. Saksan ja Ranskan vaalit ovat edessä ensi vuonna. Sitä ennen voidaan vielä arvuutella, kuinka monta maata Obama onnistuu vielä menettämään Venäjälle ennen kuin Trump pääsee vetämään Putinin kanssa uutta etupiirilinjaa Eurooppaan - tai ehkä Atlantille.

Fasismi on nousussa pitkin Euraasiaa ja Pohjois-Amerikkaa. Uutiset ovat järjestään huonoja Britanniasta Japaniin ja Israelista Kolumbiaan. Ihmiset syyttävät demokratiaa - kuinka se on huono järjestelmä, tehoton, ja kykenemätön mihinkään. Kaiken tämän keskellä kannattaa silloin tällöin luoda katse maailman demokraattisimpaan valtioon Sveitsiin, joka harvojen joukossa tuntuu onnistuvan pitämään kiinni integriteetistään.

Kukaan ei muista Sveitsin presidentin tai muiden keskeisten poliitikkojen nimiä - eihän heillä ole väliä, koska ei heillä ole sellaista valtaa, jolla pääsisi tuhoamaan maan saati maailman. Sitä on tosi demokratia. Demokratiassa parasta on nimenomaan se, että se rajoittaa vallanpitäjien valtaa. Ikävä kyllä sillä on rappeutuneessa poliittisessa kulttuurissa ja väärin ymmärrettynä sivuvaikutus, että se rajoittaa johtajuutta silloinkin kun johtajuutta tarvittaisiin. Paitsi hyvinvointivaltioideologian kasvattamat pullamössökansalaiset, myös poliittiset johtajat ovat alkaneet sysätä vastuun kaikesta yhteiskunnan niskoille. Yhteiskunta ei kuitenkaan pysty vastuuta kantamaan ilman jonkinlaista johtajuutta, oli se sitten yksittäisen valtiomiehen tai -naisen, hyvin toimivan joukkueen tai kollektiivisen kansanliikkeen johtajuutta.

Pahuus on päässyt valloilleen juuri siksi, etteivät hyvät ihmiset tee mitään.

Meitä ei pitäisi yllättää vähääkään se, että Venäjä toimii Venäjän tavoin, tai että Erdoğan ottaa tuen autoritäärisille taipumuksilleen sieltä, missä autoritäärisiä taipumuksia tuetaan. Sekä Putin että Erdoğan toimivat rationaalisesti, suunnitelmallisesti ja tehokkaasti, operationalisoiden sellaisia tavoitteita, jotka ovat olleet pitkään näkyvissä ja tiedossa. Länsimaat sen sijaan toimivat irrationaalisesti, reaktiivisesti ja tehottomasti, yleensä myös räikeässä ristiriidassa julkilausuttuja tavoitteitaan vastaan.

Pitäisi lakata ihmettelemästä mitä Putin tai Erdoğan haluavat, se kun on ollut ilmeistä jo pitkään. Sen sijaan pitäisi alkaa vähitellen kysellä, mitä Länsi haluaa. Mitä haluaa Yhdysvallat? Mitä haluaa Eurooppa? Entä Suomi? Kuka näitä haluja muotoilisi innostavaksi poliittiseksi retoriikaksi? Sellaiseksi kuin Sveitsin puolustusvoimain komentaja Henri Guisanin kuuluisa radiopuhe, jonka osaltaan väitetään romahduttaneen kansallissosialistien kannatuksen Sveitsissä ja siten estäneen maan luisumisen Saksan vaikutusvaltaan.

Muuan suomalainen ystäväni kirjoitti Brexitin jälkimainingeissa:

"Siksi on syytä surra nykyistä maailmantilaa ja median kritiikitöntä ylistystä vastuuttomille isolationistisille historiantulkinnoille, jotka eivät tarjoa ratkaisuja edessämme oleviin kriiseihin, vaan ainoastaan hurskastelevat tuomitsemalla edellisten tulipalojen sammuttajia turhan aikaisesta ja heikosti perustellusta interventionismista. Churchillin ei olisi pitänyt luvata taistelevansa loppuun asti maalla, merellä ja ilmassa, milloinkaan antautumatta, sillä Hessin ja Petainin rauhanaloitteet olisi pitänyt ottaa vakavaan harkintaan. Saksalla ei ollut vielä moneen vuoteen atomipommin vaatimaa tuhovoimaa eikä kaasukammioista ollut riittävää tiedustelutietoa. Olisi pitänyt jatkaa Kansainliiton keskusteluja ja sanktioita siitä huolimatta, että Kremlin isäntä ei niistä piitannut, sillä ilman hänen suostumustaan ennakoivat iskut olisivat laittomia. Kuinka paljon paremmin onkaan nyt, kun Englanti mieluummin eroaa EU:sta ja UK:sta kuin vakuuttaa seisovansa liittolaisten rinnalla kävi miten kävi?"

Länsimaiden johdossa ei ole enää Reaganin ja Churchillin veroisia moraalisia johtajia, ei Adenaueria eikä Atatürkiä. Lyhyen tähtäimen ennuste länsimaiden poliittiselle kulttuurille näyttääkin nyt olevan Untergang des Abendlandes, mutta kuinka kauan tätä kulttuurimasokistista psykopatologiaa oikein voi jatkua?

Islannista II

Snæfellsnesin niemimaan Grundarfjörđur, kuvankauniin vuonon rannalla, jossa miekkavalaat vierailivat, jonka puroissa virta-allit polskivat ja jonka kallioilla isolokit yhdyskuntina pesivät, oli lähtöpaikkana Islannin matkani seuraavalle osuudelle, halki Pohjois-Islannin.

Tämä ajomatka, ensin Grundarfjörđurista Hvammstangiin ja sitten Hvammstangista Blönduósin kautta Akureyriin kuului Islannin ympäriajoni mielenkiintoisimpiin, sillä se käsitti niin rannikoita kuin sisämaisia ylänköjä, vuolaita vuoristojokia alleineen ja virta-alleineen, kuulaita järviä mustalintuineen ja amerikanjääkuikkineen sekä ylätasankojen tupasheinäisiä soita, joilla pesi lyhytnokkahanhia, laulujoutsenia ja merihanhia. Sitten tultiin taas seuraavien vuonojen ääreen ja silloin tällöin johonkin kylään tai pikkukaupunkiin, jollainen oli myös Islannin toiseksi suurin kaupunki Akureyri.

Matkalla koin Islannin ympäriajon ainoan onnettomuuden. Olin ottanut kaksi ranskalaista liftaria kyytiin Blönduósin huoltoaseman kulmilta ja ajoimme pitkin ykköstietä ylätasangon halki, kun rengas puhkesi. Ensimmäiset kohdallemme pysähtyneet olivat hekin ranskalaisia turisteja ja sain heiltä kyydin takaisin Blönduósiin, jossa sain yhteyden korjaajaan ja uuden renkaan. Vuokra-autossani ei nimittäin ollut enää vararengasta - liekö edellinen asiakas jo käyttänyt sen.

Parin tunnin viivytyksestä huolimatta matka jatkui iloisesti halki pohjoisen Islannin tunturi- ja vuonomaisemien, ajoittaisten tunturikoivikoiden ja nevojen, ja lopulta alas laaksoon, jossa sijaitsi Islannin kuuluisin lintujärvi Mývatn. Minulla oli etukäteen varattuna majoitus kahdeksi yöksi Mývatnin itäpuolella Vógarissa, Reykjahlídin kylän eteläpuolella.

Jo lähestyessäni iltaa myöten Mývatnia ja saapuessani tasangon järvialueelle alkoivat valtavat mäkärä- ja sääskiparvet peittää näkymiä auton ikkunoista sekä haitata valokuvausta. Missään muualla matkani varrella räkkä ei ollut ongelmana, mutta Mývatnilla hyttysverkko pään ympärillä tuli tarpeeseen. Onneksi paikalliset mäkärät ja sääsket olivat luonteeltaan melko flegmaattisia, joten niiden pistot olivat hyvällä hyttysverkkovarustuksella olematon ongelma - paljon suurempi ongelma oli niiden liiskautuminen massoittain farkkuihin ja auton sisäpintoihin.

Mývatn on nimensä mukaisesti kuuluisa sääskipilvistään, mutta se on myös erityisen kuuluisa yhtenä Euroopan vesilinturikkaimmista kohteista. Siellä voi kohtuullisella ajankäytöllä nähdä käytännössä kaikki Euroopan arktiset ja palearktiset sorsalintulajit muutamaa eteläistä lajia kuten heinätavia lukuun ottamatta - ja lisäksi muutaman levinneisyydeltään pohjoisamerikkalaisen lajin. Esimerkiksi islannintelkkä on jopa Islannissa hyvin rajoittunut juuri Mývatnin ympäristöön.

Mývatnista tein erillisen matkan ylätasankojen läpi pohjoisrannikon Húsavíkiin, joka on kuuluisa valaistaan. Skjálfandinlahti on monien valaslajien erityisessä suosiossa, ja niitä pääsee siellä näkemään varsin helposti, suurten myrskylintu-, pikkukajava- ja lapintiiraparvien ympäröiminä. Omalla valasretkelläni näin lukuisia ryhävalaita ja lahtivalaita sekä jonkin verran pyöriäisiä. Húsavík oli myös pikkukaupunkina sangen miellyttävä.

Mývatnin rannoilta jatkoin matkaani kohti Itä-Islantia, jossa syvät vuonot tunkeutuvat tunturien ja tunturikoivikoiden hallitsemaan rannikkomaahan. Ylempänä ylängöllä on rakkaa ja jäätiköitä. Ainoana alueena Islannissa täällä voi nähdä myös poroja. Tie pohjoisesta itään kulkee Egilstađirin pikkukaupungin kautta Seyđisfjörđuriin, josta on tullut turistikaupunki, osittain siksi, että sinne tulee Euroopasta Islantiin kulkeva lauttayhteys Färsaarten kautta. Itse suuntasin kuitenkin hiljaisempaan ja pohjoisempaan Bakkagerđin eli Borgarfjörđur Eystrin kylään, jossa majoituin ihanteelliseen paikkaan - motelliksi muutettuun entiseen kalatehtaaseen, jonka huoneiden ikkunoista avautuu näkymä suoraan kahlaajien laiduntamalle rannalle ja suvantoon, jossa virta-allit, haahkat ja muut sorsalinnut sankoin joukoin pulikoivat.

Bakkagerđin laidalla, kirkon takana, kohoaa haltiakukkula, jonka kivimuodostelmien katsotaan muodostavan paikallisen haltiakaupungin. Koko alueen haltiakuningattaren uskotaan asuvan siellä. Kysyin asiasta minulle kertoneelta naiselta eivätkö haltiat vihastuneet, jos turisti sinne kiipeäisi, mutta hän oli sitä mieltä, että eivät, kunhan olisin asialla hyvin aikein. Ja käyttäytyisin asianmukaisesti. Kiipesin haltiakaupunkiin ja identifioin siellä nopeasti kulkuväylän ja muutaman potentiaalisen portin tuonpuoleiseen. Minulle ilmestyi kolme eläinopasta: alimpana rinteillä taivaanvuohi, ylempänä lapintiira ja huipulla porttien tykönä västäräkki, joka lisäksi seurasi minua palatessani alas vuorelta.

Bakkagerđin kirkko on sijoitettu kylän ja haltiavuoren väliin. Lisäksi kylästä haltiavuorelle osoittaviin ikkunoihin on asennettu silmiä ja muita taikakaluja. Kirkon alttarimaalauksessa Jeesus ei saarnaakaan Genesaretjärven läheisellä vuorella vaan Bakkagerđin haltiakukkulalla.

Seuraavaa yötä ajatellen tein mitä tehdä täytyy, siltä varalta, että kulkisin uniruumiissani haltiakukkulan porteista, mutta tätä matkaa en muista tehneeni. Sen sijaan lähdin katsomaan vuonon toisella puolen sijaitsevia lunniyhdyskuntia. Siellä tarjoutuikin erinomainen mahdollisuus lunnien ja monien muiden merilintujen näkemiseen läheltä.

Ajoin sittemmin Itä-Islannin rannikkoa etelään ja aina Djúpivoguriin, Berufjörđurin rannalla, jossa on mielenkiintoinen kosteikkoalue ja runsaasti lisää vesilintuja ja kahlaajia. Muualla Islannissa varsin harvinaiset ristisorsa ja lapasorsa ovat helposti nähtävillä täällä. Myös Djúpivogurissa on haltiakukkula henkikaupunkeineen, jossa vierailin. En tosin henkiruumiissani.

Djúpivogurin jälkeen lähdin ajamaan pitkin Etelä-Islannin tuulista ja myrskyjen tuivertamaa rannikkoa, jossa maisema muuttuu monin paikoin laavakentiksi ja aavikoiksi. Väliin on kauniita vihreitä niittyjä, tulivuoria ja sinisiä hohtavia lahtia, majakkaniemenkärkiä ja lintuvuoria. Höfnin jälkeen poimin kyytiini puolalaisen liftarin, jolla oli ollut mielenkiintoinen elämä yhä maahanmuuttajavastaisemmassa Iso-Britanniassa, ja joka oli sitten tullut kiertämään Islantia niillä rahoilla, joita oli Britanniassa saanut kasaan.

Kävimme yhdessä Jökulsárlónin jäätikkövuonolla, jossa sinisiksi värjäytyneet jäävuoret valuvat Vatnajökullin jäätiköiltä hiljalleen kohti Atlanttia. Haahkat ja valkoposkihanhet käyskentelevät jään ja vihreän ruohon kontrastissa, pulmuset laulavat siirtolohkareiden päällä ja lapintiiraparvien lomassa purjehtii silloin tällöin ohi isokihu tai merikihu.

Yövyin Hörgslandissa, jossa naapurissani oli bilettäviä amerikkalaisia, ja lähdin seuraavana aamuna takaisin käydäkseni Skaftafellin kansallispuistossa. Siellä voi käyskennellä laajoissa tunturikoivikoissa, joissa laulaa peukaloisen islantilainen alalaji, ja jossa taivaanvuohet osoittavat olevansa myös maa- ja metsälintuja.

Viimeistä edellisenä Islannin päivänäni ajoin Etelä-Islannin rannikkoa Kirkjubæjarklausturin ja Víkin maisemien kautta Bakkin satamaan ja sain itseni lautalle Vestmannasaarille (Vestmannaeyjar). Minulla oli kaksi tärkeää syytä matkustaa näille eristyneille tulivuorisaarille - ornitologinen ja kirjallinen.

Ensiksi, saaret ovat Islannin tärkein pesimäalue vaikeimmin nähtäville ja pienimmille valtamerimerilinnuille, myrskykeijuille ja merikeijuille, jotka vierailevat pesimäyhdyskunnissaan ainoastaan öisin. Vierailuni ajankohta oli sikäli otollinen, että yötön yö tarjosi optimaalisia mahdollisuuksia niiden näkemiseen iltalautalta - tai sitten vaeltamalla keskiyötä odottamaan pääsaaren Heimaeyn koillisiin niemenkärkiin, joista käsin saattoi nähdä liitäjien ja keijujen saapuvan kapean lahden toisella puolen sijaitsevien pesimäjyrkänteidensä luoksepääsemättömille tupasheinäniityille.

Pikkuliitäjiä näinkin Elliđaeyn, Bjarnareyn ja pääsaaren Heimaeyn vesillä sadoittain, ja lopulta onnistuin näkemään myös pikkuparvina lepattelevia merikeijuja. Myrskykeijun näkeminen ei onnistunut, mutta majataloni emännän mukaan niitä pitäisikin hakea myrskyjen jälkeen saarella olevan pikkukaupungin katulyhtyjen alta.

Toiseksi, minun oli tärkeää vaeltaa aktiivisen tulivuorisaaren maisemissa, jollaisista olen ottanut vaikutteita kirjoittamaani tarinaan (siinä tosin saari on yhdistelmä visuaalisista havainnoistani polynesialaisilla ja pohjoisatlanttisilla tulivuorisaarilla). Tämä onnistui erityisen hyvin Heimaeyllä, jonka pohjoispuoli on varsin seesteistä. Pikkukaupunki uinuu suojaisen vuonon päässä, ympärillään jylhät lintuvuoret. Saaren eteläkärjen majakalla on puolestaan toistuvasti mitattu Euroopan kovimpia tuulia. Näiden välissä on loputtomiin tupasheinää ja lupiinia kasvavia vulkaanisia tasankoja. Vasta hiljattain, vuonna 1973, Eldfell purkautui ja laava peitti alleen osan kaupunkia. Nyt laavakentällä on muistoina katukylttejä ja talojen muistomerkkejä - itse kadut ja talot ovat syvällä laavakerroksen alla.

Palasin seuraavana päivänä Vestmannasaarilta Islannin mannermaalle ja lähdin ajamaan kohti Keflavíkiä, pysähtyen matkalla Stokkseyrissä ja Eyrarbakkissa. Palautin vuokra-autoni ja olin ajoissa lentokentällä.

Lentomatkalla Budapestiin islantilaismies puhutteli minua useaan otteeseen muurarimestariksi, joka kuulemma oli ainoa osaamansa suomen kielen sana. En oikein päässyt selville, mistä hän niin päätteli, baijerilaisesta hatustaniko. Joka tapauksessa Budapestiin päästiin ja sieltä jatkoin seuraavana aamuna Kiovaan.

Islannista I

On kulunut kuukausi onnistuneesta Islannin matkastani, mutten vielä löytänyt aikaa kirjoittaa siitä. Nyt se aika on tullut, olkoonkin että aamuyö. Syynä tähän on se, että perjantai-iltani vierähti Hurtsin ja Musen konsertissa Kiovan olympiastadionilla, jossa festarijuomanamme oli lähinnä pelkkää šampanjaa, ja sen jälkeen vielä mättämässä pari kiloa sušia, sekin kuohuviinin kera, tällä kertaa georgialaisen Badagonin. Seurauksena aamuyöhön venyneestä musiikin harrastuksesta minulta jäi lauantaina ajamatta Odessaan, jonne eräät ystäväni saapuivat laivalla Georgian satamakaupungista Batumista.

Niinpä päätin käyttää lauantaini kirjoittamalla käsikirjoitusta, jonka suomenkielisen edition toistaiseksi tärkein lukija on Batumista saapuvan seurueen joukossa, ja jonka englanninkielisen edition tärkeimmän lukijan tapaan puolestani seuraavana viikonloppuna. Viimeksi mainitulle olen mennyt lupaamaan, että käsikirjoitus on valmis kesän loppuun mennessä, ja antanut myös tehtävän motivoida itseäni tässä asiassa. Ja sitä hän on totisesti tehnytkin, siinä määrin, että ajattelin antaa viimeisen luvun kirjoittamisen hänelle. Se, eli epilogi enteilevältä nimeltään Poika joka näki lintuja, kerrotaan joka tapauksessa eri kertojaminän näkökulmasta kuin kaikki sitä edeltävät. Sama poika on myös luvannut kirjoittaa romaanin loppuun jos minulle tällä välin tapahtuisi jotain. Asia, johon nykyisessä maailmantilanteessa ei voi suhtautua yhtä huolettomasti kuin joskus.

Minun oli pitänyt käydä kesäkuussa Kaliforniassa ja Oregonissa, joissa olisin tavannut erityisesti kirjallisia kontakteja, mutta oli vain viikko lomaa ja unkarilainen työtoveri sattui kertomaan minulle halvoista lentoyhteyksistä Islantiin. Tarkistin, ja niin tosiaan oli, että Wizzair lentää Keflavíkiin todella edullisesti. Auton vuokraaminen koko ajaksi oli sekin aivan inhimillisissä hinnoissa eikä Pohjoismaiden ja EU:n kansalaisten tarvitse huolehtia viisumista.

Lensin ensin Vilnaan, jossa minulle siunaantui miellyttävä kesäpäivä viinibaareineen, divareineen ja tummine oluineen. Vilnasta sitten Keflavíkiin, johon saavuin yöllä. Sain haltuuni vuokra-autoni ja ajoin yöttömän yön halki varaamaani motelliin Reykjavíkin laidalle. Islannissa kannattaa ehdottomasti vuokrata auto, sillä etäisyydet ovat pitkiä ja julkinen liikenne kallista. Muuten hintataso oli hieman Suomea korkeammalla, ei niin kallis, kuin olin kuvitellut. Majoituspaikat olivat sen sijaan maaseudullakin kaikkialla helposti netistä varattavissa ja länsieurooppalaisiksi kohtuullisia. Vain Reykjavíkissä majoitus oli Helsingin hinnoissa.

Islanti on panostanut varsinkin lamavuosiensa jälkeen todella paljon turismiin. Kaikkialla maassa on nurin menneitä maatiloja ja kalatehtaita muutettu majataloiksi. Matkailijoita näkikin maassa oikeastaan kaikkialla enemmän kuin islantilaisia. Isoimpia matkailijaryhmiä olivat ranskalaiset, britit ja amerikkalaiset, mutta merkittävän paljon näkyi myös itäeurooppalaisia (etenkin puolalaisia), aasialaisia ja arabeja. Islanti on erittäin onnistuneesti etabloinut itsensä sekä perinteisellä mainonnalla että runsailla some-meemeillä suosituksi ja muodikkaaksi matkailumaaksi. Se on tehnyt kaukaiselle saarelle matkustamisen helpoksi sekä käytännössä että mielikuvien tasolla - ja varmistanut, että matkailijat löytävät kaikkialta sitä, mistä ovat valmiita maksamaan. Tässä olisi Suomella paljon opittavaa.

Suunnittelin oman matkani käyttämällä lähinnä Google Mapsiä ja Booking.comia, sen lisäksi, että selvitin tapani mukaan etukäteen koordinaatteja tärkeimmille lintupaikoille. Islanti onkin ihanteellinen maa omatoimiselle matkailijalle, joka on tottunut ajamaan autoa. Olin varautunut siihen, että voisin tarvittaessa nukkua autossa (halpalentoyhtiöiden painorajoitukset eivät houkutelleet ottamaan telttaa mukaan), mutta siihen ei tarvinnut kertaakaan turvautua, sillä joka kerran löysin sopivan ja ei liian kalliin majatalon, usein maaseudulta. Navigaattori löysi kaikkien osoitteet.

Toukokuun alkupuolisko on todennäköisesti vuoden paras aika käydä Islannissa. On kesä, mutta sääskistä ja sen sellaisista ei ollut ongelmaa kuin yhdellä alueella. Yötä ei ole, vaan läpi vuorokauden on valoisaa. Lisäksi ajankohta on optimaalinen mahdollisimman monien lintulajien näkemiseen.

Islannin maalinnut voi yleensä kussakin kohteessa laskea yhden käden sormin. Meri-, vesi- ja rantalintuja on sitten senkin edestä. Pikkulinnuista yleisimpiä koko maassa ovat niittykirvinen, punakylkirastas, urpiainen ja Länsi-Islannissa kottarainen. Pulmusia ja kivitaskuja löytyy sieltä täältä kivikkoisista ympäristöistä, peukaloisia suojaisista tunturikoivikoista. Monet Euroopan yleisistä linturyhmistä puuttuvat Islannista kokonaan, ja useimpia muita edustaa usein vain yksi laji kutakin. Esimerkiksi kertut, pääskyt ja tiaiset puuttuvat kokonaan. Luulisi, että Islannissa olisi sopivia maastoja esimerkiksi pajulinnuille ja kiuruille, mutta ilmeisesti täällä ollaan liian kaukana.

Tyypillisiä tundran ja nummen lajeja ovat monet kahlaajat, kuten pikkukuovi, punajalkaviklo, kapustarinta, taivaanvuohi, meriharakka ja mustapyrstökuiri. Rannoilta löytyy suo- ja merisirrejä, tyllejä ja karikukkoja. Lokkeja on monia lajeja, tiiroja sen sijaan vain lapintiira. Päiväpetolintuja edustavat Islannissa vain merikotka, tunturihaukka ja ampuhaukka - sen sijaan useimpien avomaiden yllä voi nähdä saalistajana merikihun, rannikoilla myös isokihun.

Merilintuyhdyskuntia löytyy kaikilta Islannin rannikoilta. Niiden yleisimpiä pesimälajeja ovat myrskylintu, pikkukajava, lunni, etelänkiisla ja ruokki, pohjoisessa myös pohjankiisla. Laulujoutsenia ja merihanhia löytyy kaikkialta, ylänköjen soilta ja lammilta yleisinä myös lyhytnokkahanhia. Järviä ja lampia tutkimalla saa kokoon yhden palearktisen alueen suurimmista vesilintudiversiteeteistä, johon kuuluu myös kolme sellaista lajia, joita ei Euroopassa pääse pesivinä näkemään muualla kuin Islannissa: virta-alli, islannintelkkä ja amerikanjääkuikka.

Reykjavíkissä aloitin ensimmäisen päiväni motellin läheltä Perlasta ja sitä ympäröivien kukkuloiden tunturikoivikoista. Tutustuin sitten Islannin pääkaupungin tarjontaan, kalaravintoloihin ja kirjakauppoihin. Islantilaiset ovat kaamostalvensa ansiosta lukukansaa ja kirjakauppojen taso sen mukainen. Reykjavíkistä löytyy myös erityisesti skifiin ja fantasiaan erikoistunut kirjakauppa, ilmeisesti lajissaan maailmanluokkaa.

Kävin vanhasta satamasta käsin Reykjavíkin pohjoispuolisilla saarilla katsomassa merilintuyhdyskuntia, joista varsinkin lunnit ovat suosittuja matkailijain keskuudessa. Ajoin sitten niemenkärkeen Seltjarnarnesin majakalle ja kiersin niemeä, jonka rannoilla velloivat tuhannet haahkat ja jonka lammilla oli runsain mitoin erilaisia sorsalintuja ja vesipääskyjä.

Ilta kun oli Islannissa valoisa, ajoin sitten Garđurin seudulle ja majakalle, joka on Reykjanesin luoteiskärjessä. Näin matkalla suopöllön. Itse majakalta näkyi runsaasti merilintuja, mukaan lukien suulia, sekä miekkavalas. Rannoilla oli tavanomaisempien lajien lisäksi paljon pulmussirrejä ja karikukkoja. Jatkoin vielä Hafnabergiin, jossa on pitkä kävely pysäköintipaikalta karujen nummien ja kivimuodostelmien halki lintuvuorille. Siellä on yleisempien myrskylintujen, etelänkiislojen, ruokkien ja riskilöiden lisäksi nähtävissä pohjankiisloja ja karimetsoja.

Seuraavana päivänä ajoin pitkän ja maisemallisesti henkeäsalpaavan matkan Reykjavíkistä pohjoiseen Mýrarin ja Borgarnesin kautta Snæfellsnesin niemimaalle. Matkalla on runsaasti linturikkaita lampia soiden ja tunturimaiseman keskellä, kauniita vuonoja ja idyllisiä pikkukyliä. Tämän ajotaipaleen aikana näin ensimmäiset virta-allini ja sain amerikanjääkuikasta Euroopan-pinnan. Virta-allien kunniaksi pinnakahvit ja lihapullat otin Vegamótissa, jonka jälkeen tulinkin Snæfellsnesin niemimaalle.

Koska iltapäivää oli hyvin jäljellä, suuntasin suoraan Snæfellsnesin länsikärkiin, Arnarstapiin ja Hellissanduriin. Viimeiset tienpätkät majakoille ovat päällystämättömiä, mutta palkitsevia, sillä siellä näkee kiirunoita ja pulmusia. Merilintuja kuhisi rantajyrkänteillä. Matkasin sitten niemimaan pohjoisrannikon kuvankauniita vuonomaisemia pitkin Grundarfjörđuriin, jossa minulla oli majoitus vesiputousten ja jyrkänteiden ympäröimässä maatalossa.