Islannista paluuni jälkeen olen ehtinyt kuukauden aikana käydä jo neljällä matkalla. Sellaista se on. Muina aikoina Kiova on paahtunut miellyttävissä hellesäissä paitsi yhtä sateista viikkoa, joka sattui väliin.
Ensin kävin Helsingissä. Siellä oli kylmää ja sateista, mutta vapaana lauantai-iltana sain kirjoitettua valmiiksi tärkeän luvun romaaniini, jonka olen luvannut valmistuvan kesän loppuun mennessä. Sitten kävin Vinnytsjassa pohtimassa ekoturisminäkymiä ja syömässä georgialaisessa ravintolassa.
Toissaviikonloppuna lennähdin perjantaina toimiston suljettuani Ammaniin, jonne on UIA:lla halvat suorat lennot. Tulin sieltä takaisin maanantaiaamuksi suoraan töihin. Lauantain ja sunnuntain vietin ammanilaisen ystäväni kanssa, jonka nyt tapasin ensimmäisen kerran elävänä, vaikka olemme netistä tunteneet toisemme jo vuosia. Hän on syntynyt ja kasvanut Jordaniassa, mutta isänsä on irakilainen ja äitinsä algerialainen. Teimme nörttimäisiä asioita, pelasimme šakkia, keskustelimme syvällisiä, kommentoimme toistemme tuotantoa ja sitä, missä olemme yhdistäneet voimamme, ja istuimme kahviloissa. Sain aikaan kaksi uutta lukua kirjaani.
Viime viikonloppuna olin Odessassa ja sen länsipuolella Etelä-Bessarabian rannikolla sijaitsevassa Zatokassa. Zatokassa tapasin verbaalisesti lahjakkaita nuoria ja join paikallisia kotiviinejä leirinuotion ääressä rannalla. Odessassa oli filmifestivaalit ja suuri "Odessa ilman Truhanovia" -mielenosoitus, jonka tähtipuhujana oli Mordorin mustasta tornista vapaaksi päässyt lentäjätär Nadja Savtšenko. Mielenosoittajat vaativat Odessan puhdistamista venäläismielisistä mafiosoista ja näiden korruptiosta, jonka ruumiillistumaksi katsovat pormestari Truhanovin.
Maailma on menossa erittäin vaaralliseen suuntaan, mikä ei lupaa Suomelle hyvää. Kuten olen tässä blogissa tuuleen huutanut, Venäjä teki siirtonsa Turkissa masinoimalla geopoliittista puoltaan vaihtaneen Erdoğanin vallankaappauksen. Hyvin valmistellun operaation huipennusta edelsivät Putinin katoaminen julkisuudesta ja Erdoğanin merkillinen koordinaatiokierros ympäri aluetta. Iranin lisäksi Venäjällä on nyt toinen erittäin vahva liittolainen etelässä.
Yhdysvalloissa Mantšurian kandidaatti Trump on ohittanut kannatuksessa Clintonin eikä Venäjällä ole enää estoja puuttua kunnioituksensa menettäneiden länsimaiden vaaleihin täysin avoimesti. Saksan ja Ranskan vaalit ovat edessä ensi vuonna. Sitä ennen voidaan vielä arvuutella, kuinka monta maata Obama onnistuu vielä menettämään Venäjälle ennen kuin Trump pääsee vetämään Putinin kanssa uutta etupiirilinjaa Eurooppaan - tai ehkä Atlantille.
Fasismi on nousussa pitkin Euraasiaa ja Pohjois-Amerikkaa. Uutiset ovat järjestään huonoja Britanniasta Japaniin ja Israelista Kolumbiaan. Ihmiset syyttävät demokratiaa - kuinka se on huono järjestelmä, tehoton, ja kykenemätön mihinkään. Kaiken tämän keskellä kannattaa silloin tällöin luoda katse maailman demokraattisimpaan valtioon Sveitsiin, joka harvojen joukossa tuntuu onnistuvan pitämään kiinni integriteetistään.
Kukaan ei muista Sveitsin presidentin tai muiden keskeisten poliitikkojen nimiä - eihän heillä ole väliä, koska ei heillä ole sellaista valtaa, jolla pääsisi tuhoamaan maan saati maailman. Sitä on tosi demokratia. Demokratiassa parasta on nimenomaan se, että se rajoittaa vallanpitäjien valtaa. Ikävä kyllä sillä on rappeutuneessa poliittisessa kulttuurissa ja väärin ymmärrettynä sivuvaikutus, että se rajoittaa johtajuutta silloinkin kun johtajuutta tarvittaisiin. Paitsi hyvinvointivaltioideologian kasvattamat pullamössökansalaiset, myös poliittiset johtajat ovat alkaneet sysätä vastuun kaikesta yhteiskunnan niskoille. Yhteiskunta ei kuitenkaan pysty vastuuta kantamaan ilman jonkinlaista johtajuutta, oli se sitten yksittäisen valtiomiehen tai -naisen, hyvin toimivan joukkueen tai kollektiivisen kansanliikkeen johtajuutta.
Pahuus on päässyt valloilleen juuri siksi, etteivät hyvät ihmiset tee mitään.
Meitä ei pitäisi yllättää vähääkään se, että Venäjä toimii Venäjän tavoin, tai että Erdoğan ottaa tuen autoritäärisille taipumuksilleen sieltä, missä autoritäärisiä taipumuksia tuetaan. Sekä Putin että Erdoğan toimivat rationaalisesti, suunnitelmallisesti ja tehokkaasti, operationalisoiden sellaisia tavoitteita, jotka ovat olleet pitkään näkyvissä ja tiedossa. Länsimaat sen sijaan toimivat irrationaalisesti, reaktiivisesti ja tehottomasti, yleensä myös räikeässä ristiriidassa julkilausuttuja tavoitteitaan vastaan.
Pitäisi lakata ihmettelemästä mitä Putin tai Erdoğan haluavat, se kun on ollut ilmeistä jo pitkään. Sen sijaan pitäisi alkaa vähitellen kysellä, mitä Länsi haluaa. Mitä haluaa Yhdysvallat? Mitä haluaa Eurooppa? Entä Suomi? Kuka näitä haluja muotoilisi innostavaksi poliittiseksi retoriikaksi? Sellaiseksi kuin Sveitsin puolustusvoimain komentaja Henri Guisanin kuuluisa radiopuhe, jonka osaltaan väitetään romahduttaneen kansallissosialistien kannatuksen Sveitsissä ja siten estäneen maan luisumisen Saksan vaikutusvaltaan.
Muuan suomalainen ystäväni kirjoitti Brexitin jälkimainingeissa:
Ensin kävin Helsingissä. Siellä oli kylmää ja sateista, mutta vapaana lauantai-iltana sain kirjoitettua valmiiksi tärkeän luvun romaaniini, jonka olen luvannut valmistuvan kesän loppuun mennessä. Sitten kävin Vinnytsjassa pohtimassa ekoturisminäkymiä ja syömässä georgialaisessa ravintolassa.
Toissaviikonloppuna lennähdin perjantaina toimiston suljettuani Ammaniin, jonne on UIA:lla halvat suorat lennot. Tulin sieltä takaisin maanantaiaamuksi suoraan töihin. Lauantain ja sunnuntain vietin ammanilaisen ystäväni kanssa, jonka nyt tapasin ensimmäisen kerran elävänä, vaikka olemme netistä tunteneet toisemme jo vuosia. Hän on syntynyt ja kasvanut Jordaniassa, mutta isänsä on irakilainen ja äitinsä algerialainen. Teimme nörttimäisiä asioita, pelasimme šakkia, keskustelimme syvällisiä, kommentoimme toistemme tuotantoa ja sitä, missä olemme yhdistäneet voimamme, ja istuimme kahviloissa. Sain aikaan kaksi uutta lukua kirjaani.
Viime viikonloppuna olin Odessassa ja sen länsipuolella Etelä-Bessarabian rannikolla sijaitsevassa Zatokassa. Zatokassa tapasin verbaalisesti lahjakkaita nuoria ja join paikallisia kotiviinejä leirinuotion ääressä rannalla. Odessassa oli filmifestivaalit ja suuri "Odessa ilman Truhanovia" -mielenosoitus, jonka tähtipuhujana oli Mordorin mustasta tornista vapaaksi päässyt lentäjätär Nadja Savtšenko. Mielenosoittajat vaativat Odessan puhdistamista venäläismielisistä mafiosoista ja näiden korruptiosta, jonka ruumiillistumaksi katsovat pormestari Truhanovin.
* * *
Maailma on menossa erittäin vaaralliseen suuntaan, mikä ei lupaa Suomelle hyvää. Kuten olen tässä blogissa tuuleen huutanut, Venäjä teki siirtonsa Turkissa masinoimalla geopoliittista puoltaan vaihtaneen Erdoğanin vallankaappauksen. Hyvin valmistellun operaation huipennusta edelsivät Putinin katoaminen julkisuudesta ja Erdoğanin merkillinen koordinaatiokierros ympäri aluetta. Iranin lisäksi Venäjällä on nyt toinen erittäin vahva liittolainen etelässä.
Yhdysvalloissa Mantšurian kandidaatti Trump on ohittanut kannatuksessa Clintonin eikä Venäjällä ole enää estoja puuttua kunnioituksensa menettäneiden länsimaiden vaaleihin täysin avoimesti. Saksan ja Ranskan vaalit ovat edessä ensi vuonna. Sitä ennen voidaan vielä arvuutella, kuinka monta maata Obama onnistuu vielä menettämään Venäjälle ennen kuin Trump pääsee vetämään Putinin kanssa uutta etupiirilinjaa Eurooppaan - tai ehkä Atlantille.
Fasismi on nousussa pitkin Euraasiaa ja Pohjois-Amerikkaa. Uutiset ovat järjestään huonoja Britanniasta Japaniin ja Israelista Kolumbiaan. Ihmiset syyttävät demokratiaa - kuinka se on huono järjestelmä, tehoton, ja kykenemätön mihinkään. Kaiken tämän keskellä kannattaa silloin tällöin luoda katse maailman demokraattisimpaan valtioon Sveitsiin, joka harvojen joukossa tuntuu onnistuvan pitämään kiinni integriteetistään.
Kukaan ei muista Sveitsin presidentin tai muiden keskeisten poliitikkojen nimiä - eihän heillä ole väliä, koska ei heillä ole sellaista valtaa, jolla pääsisi tuhoamaan maan saati maailman. Sitä on tosi demokratia. Demokratiassa parasta on nimenomaan se, että se rajoittaa vallanpitäjien valtaa. Ikävä kyllä sillä on rappeutuneessa poliittisessa kulttuurissa ja väärin ymmärrettynä sivuvaikutus, että se rajoittaa johtajuutta silloinkin kun johtajuutta tarvittaisiin. Paitsi hyvinvointivaltioideologian kasvattamat pullamössökansalaiset, myös poliittiset johtajat ovat alkaneet sysätä vastuun kaikesta yhteiskunnan niskoille. Yhteiskunta ei kuitenkaan pysty vastuuta kantamaan ilman jonkinlaista johtajuutta, oli se sitten yksittäisen valtiomiehen tai -naisen, hyvin toimivan joukkueen tai kollektiivisen kansanliikkeen johtajuutta.
Pahuus on päässyt valloilleen juuri siksi, etteivät hyvät ihmiset tee mitään.
Meitä ei pitäisi yllättää vähääkään se, että Venäjä toimii Venäjän tavoin, tai että Erdoğan ottaa tuen autoritäärisille taipumuksilleen sieltä, missä autoritäärisiä taipumuksia tuetaan. Sekä Putin että Erdoğan toimivat rationaalisesti, suunnitelmallisesti ja tehokkaasti, operationalisoiden sellaisia tavoitteita, jotka ovat olleet pitkään näkyvissä ja tiedossa. Länsimaat sen sijaan toimivat irrationaalisesti, reaktiivisesti ja tehottomasti, yleensä myös räikeässä ristiriidassa julkilausuttuja tavoitteitaan vastaan.
Pitäisi lakata ihmettelemästä mitä Putin tai Erdoğan haluavat, se kun on ollut ilmeistä jo pitkään. Sen sijaan pitäisi alkaa vähitellen kysellä, mitä Länsi haluaa. Mitä haluaa Yhdysvallat? Mitä haluaa Eurooppa? Entä Suomi? Kuka näitä haluja muotoilisi innostavaksi poliittiseksi retoriikaksi? Sellaiseksi kuin Sveitsin puolustusvoimain komentaja Henri Guisanin kuuluisa radiopuhe, jonka osaltaan väitetään romahduttaneen kansallissosialistien kannatuksen Sveitsissä ja siten estäneen maan luisumisen Saksan vaikutusvaltaan.
Muuan suomalainen ystäväni kirjoitti Brexitin jälkimainingeissa:
"Siksi on syytä surra nykyistä maailmantilaa ja median kritiikitöntä ylistystä vastuuttomille isolationistisille historiantulkinnoille, jotka eivät tarjoa ratkaisuja edessämme oleviin kriiseihin, vaan ainoastaan hurskastelevat tuomitsemalla edellisten tulipalojen sammuttajia turhan aikaisesta ja heikosti perustellusta interventionismista. Churchillin ei olisi pitänyt luvata taistelevansa loppuun asti maalla, merellä ja ilmassa, milloinkaan antautumatta, sillä Hessin ja Petainin rauhanaloitteet olisi pitänyt ottaa vakavaan harkintaan. Saksalla ei ollut vielä moneen vuoteen atomipommin vaatimaa tuhovoimaa eikä kaasukammioista ollut riittävää tiedustelutietoa. Olisi pitänyt jatkaa Kansainliiton keskusteluja ja sanktioita siitä huolimatta, että Kremlin isäntä ei niistä piitannut, sillä ilman hänen suostumustaan ennakoivat iskut olisivat laittomia. Kuinka paljon paremmin onkaan nyt, kun Englanti mieluummin eroaa EU:sta ja UK:sta kuin vakuuttaa seisovansa liittolaisten rinnalla kävi miten kävi?"Länsimaiden johdossa ei ole enää Reaganin ja Churchillin veroisia moraalisia johtajia, ei Adenaueria eikä Atatürkiä. Lyhyen tähtäimen ennuste länsimaiden poliittiselle kulttuurille näyttääkin nyt olevan Untergang des Abendlandes, mutta kuinka kauan tätä kulttuurimasokistista psykopatologiaa oikein voi jatkua?
Kiitos taas, Observer. Odotan ja pelkään analyysejasi. Olisi mukavampaa pitää pää pensaassa tai peiton alla; peiton alta kurkistaessani näen samaa kuin Sinä. Erdogan näyttää syöksyvän Putinin syliin; traagista ehkä muillekin kuin turkkilaisille. Trumpin uskon/toivon vielä sortuvan! terv HannaS
VastaaPoista"Pitäisi lakata ihmettelemästä mitä Putin tai Erdoǧan haluavat, se kun on ollut ilmeistä jo pitkään. Sen sijaan pitäisi alkaa vähitellen kysellä, mitä Länsi haluaa. Mitä haluaa Yhdysvallat? Mitä haluaa Eurooppa? Entä Suomi?"
VastaaPoistaMinusta on melko selvää, että länsi haluaa rauhaa ja vakautta. Lännen keinot tavoitteen saavuttamiseksi eivät vain ole toimineet halutulla tavalla. Lännessä ei haluta hyväksyä sitä tosiasiaa, että neuvottelu autoritääristen maiden / johtajien kanssa vaatii voimaa ja vahvan aseman. Lännessä elää sitkeästi harhaluulo, että neuvottelut, ymmärtäminen ja kompromissi saa wannabe-diktaattorit luopumaan vallantavoittelustaan.
Itse kannatan neuvotteluja, mutta niin, että länsi neuvottelee esim. Venäjän kanssa sotilaallisesti vahvana, yhteinäisenä ja päättäväisesti - tekemättä kompromisseja länsimaisista arvoista. Tällaista neuvottelua myös Venäjä ymmärtää.
Oikeampi kysymys ehkä kuuluukin: "Mitä länsi on valmis tekemään saavuttaakseen haluamansa rauhan ja vakauden?"
Paradoksaalisesti, rauhan saavuttamiseksi pitää panostaa sotilaalliseen voimaan ja nopeuteen sekä horjumattomaan kumppanuuteen ja yhteirintamaan länsimaiden kesken. Venäjän infosota ja subversioyritykset pitää tuoda päivänvaloon ja tehdä selväksi, ettei länsi siedä Venäjän ala-arvoista toimintaa.
Ikävä kyllä, kuten blogisti sanoo ja on sanonut aiemminkin, tällaista johtajuutta ja näkemystä ei länsimaiden johdosta löydy.
Aiemmin povasit kylläkin blogissasi suursotaa Turkin ja Venäjän välille.
VastaaPoistaHanna S: Trumpilla on hyvät mahdollisuudet voittaa. Syyt tähän ovat laajempia ja rakenteellisia ongelmia länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa. Siitä olen kirjoittanut jo aiemmin. Trump on tehnyt avoimesti venäläismielisestä ulkopolitiikasta kampanjateeman, ilmeisesti uskoen, että Venäjän (ja sen valtavan propagandakoneiston) tuki on tärkeämpi asia Yhdysvaltain vaalien voittamisessa kuin mahdolliset menetykset omien äänestäjien parissa maanpetoksellisen toiminnan vuoksi - Trumpin kannattajat kun eivät yleisesti ottaen piittaa ulkopolitiikasta vaan äänestävät sisäpoliittisen populismin pohjalta. Ulkopoliittisesti valveutuneita äänestäjiä taas Trump suututtaa, mutta nämä eivät olleet häntä äänestämässä alun alkaenkaan.
VastaaPoistaToinen syy huonoille yöunille on se, että vaikka Hillary Clinton onnistuisi sittenkin voittamaan presidentinvaalit, se ei tuo juuri helpotusta pahenevaan nykytilanteeseen - ainoastaan estää nopean romahduksen. Clintonin vaalivoitto tullaan heti kiistämään ja häntä vastaan hyökkäämään kaikilla käytössä olevilla keinoilla, mihin tulee tukea Yhdysvaltain oikeuslaitoksen rankaisemattomissa olevalta ulkovallalta. Moraalisesti kyseenalainen elitisti Clinton tulee olemaan heikko ja halvaantunut ylipäällikkö, kuten Obama, vaikka on toki henkilönä Obamaa vahvaluontoisempi ja ulkopoliittisesti osaavampi. Se on toki parempi kuin vahva ja häikäilemätön pahantekijä, mutta ei hurraamisen arvoinen asia.
Lännen kriisi siis jatkuu ja pahenee. Amerikkalaiset siitä toki selviävät. Euroopan itälaidalla tilanne tulee olemaan paljon pahempi.
EV, aivan niin. Täsmälleen oikein. Tarkoitin sitä, että vaikka Länsi hokee haluavansa rauhaa ja vakautta, se palkitsee aggressoreita ja pahantekijöitä eikä sen sijaan tue politiikkoja, jotka auttaisivat sotaa ja epävakautta patoamaan. Se siis toimii epäjohdonmukaisesti. Tämän vuoksi on oikeutettua kysyä, mitä se oikein haluaa.
Anonyymi: En povannut. Ilmeisesti luit vain otsikon siitä kirjoituksesta, joka oli otsikoitu "Turkki, Venäjä ja suursodan uhka" (tms). Lue se koko kirjoitus.
Venäjän ykkösstrategia on toimia autoritäärisen vasallin kautta. Kuten olen aiemmin useasti kirjoittanut, Erdoǧan olisi ollut Putinin kannalta luonnollinen liittolainen, ja täydentänyt Venäjän euraasialaista hegemoniaa liittymällä Iranin seuraksi. Iran kun on tähän asti ollut Venäjän ainoa oikea liittolainen. Muuten Venäjällä on ollut vain vasalleja - ja itäisessä ilmansuunnassa rajoitetusti yhteisissä intresseissä yhteistyötä tehneitä tahoja (Kiina, Intia). Esimerkiksi Syyria, Valko-Venäjä ja Armenia ovat vasallisasemassa, eivät liittolaisia.
Venäjän modus operandi on ollut tukea autoritääristä johtajaa, joka eristetään länsisuhteista, mikä lisää hänen riippuvuuttaan Venäjästä autoritäärisen järjestelmän neuvonantajana ja tukijana. Maansa Venäjän tukea vastaan myyvä tyranni toki maksaa kovan hinnan Venäjän tuesta, mutta se ei ole hetkauttanut Lukašenkaa, Miloševićia, Saddamia, Qaddafia eikä Assadia, eikä nyt nähdyn perusteella näytä hetkauttavan Erdoǧaniakaan.
Arabikevät antoi monen vuoden aikalisän Turkin ja useiden arabimaiden länsimielisille ajamalla Erdoǧanin joksikin aikaa selvään eturistiriitaan Putinin kanssa. Erdoǧanin puolenvaihdos, jota oli selvästi valmisteltu pitkään, näyttää tulleen lyödyksi lukkoon pian Brexitin jälkeen, mistä alkoi sarja ilmeisiä signaaleja.
Obaman aktiivisen Turkin-vastainen politiikka alueella kontributoi Venäjän geopoliittiseen voittoon merkittävästi, tehden selväksi Turkille, ettei sillä ollut länsiliittolaistensa tukea vaan alati syvenevä juopa, jota Turkin vihollisten kaksinaamainen tukeminen syvensi entisestään.
Observer, olet oikeassa. Länsimaiset poliitikot ja vaikuttajat puhuvat ikäänkuin turvallisuus, rauha ja vakaus olisivat lännen ykkösprioriteetteja. Tekojen perusteella länsimaisten päättäjien ykkösprioriteetti näyttää kuitenkin olevan - paremman sanan puutteessa - eräänlainen mukavuudenhalu.
VastaaPoistaTämä mukavuudenhalu on niin voimakas, että se yrittää kaikin keinoin selittää ristiriidat vain ja ainoastaan väärinymmärryksiksi. Ilmeisesti ajatus siitä, että osapuolten välillä voisi olla sovittamattomia ristiriitoja vie päättäjät niin kauas omalta mukavuusalueelta, että moisen mahdollisuuden olemassaolo suljetaan pois. Sen olemassaolo kielletään.
Venäjään sovellettuna mukavuudenhalu tuottaa vääristyneen kuvan Venäjän tavoitteista ja motiiveista. Tuossa kuvassa Venäjä on aggressiivinen, koska se olettaa lännen pyrkivän kaatamaan Venäjän hallinnon ja Venäläisen järjestelmän. Ja tämä on se "väärinymmärrys", jota länsimaiset päättäjät pyrkivät oikaisemaan. Tämän käsityksen mukaan koko ongelman juurisyy on siinä, ettei Venäjää osallistettu riittävästi EU:n ja Naton kumppanuus ym. toimiin Venäjän lähialueilla.
Lännen päättäjien mielissä ratkaisu on siis dialogi ja neuvottelut. Jos tämä premissi olisi paikkansapitävä, niin dialogi olisikin oikea ratkaisu. Ongelmana on se, ettei dialogi ole tuottanut tulosta. Päinvastoin. Mutta mukavuudenhalu - kyvyttömyys kestää sovittamattomien ristiriitojen olemassaolo - estää päättäjiä tunnustamasta toimintansa turhuutta ja tuloksettomuutta.
Tarkennuksena. Eivät kaikki päättäjät ajattele näin. Olemme nähneet esim. Naton reagoivan toisin. Mutta tällainen ajattelutapa on mitä ilmeisimmin vallitseva, koska länsi soveltaa sen tuottamaa toimintamallia.
Olen samaa mieltä. Kesäkuun alussa kirjoitin 'Synkeähkössä yksinpuhelussa' seuraavasti:
VastaaPoista"Euroopan vihollisilla ei ole minkäänlaista objektiivista ylivoimaa. Niiden ylivoima on sen sijaan subjektiivista laatua. Euroopan viholliset tahtovat ja tekevät. Eurooppa puolestaan ei tahdo, eikä voimaansa käytä. Käsien vääntelyn lomassa Eurooppa haikailee vain vakautta ja rauhaa, ymmärtämättä, että nämä karkaavat sitä kauemmas, mitä enemmän sodanlietsojaa palkitaan teoistaan.
Venäjä on valtiona ja yhteiskuntana mobilisoitu sotaan Länttä vastaan. Se käy tätä sotaansa kaikilla rintamilla - niin sotilaallisilla rintamillaan kuin propagandan, vakoilun, terrorismin, talouden ja rikollisuuden. Se vakoilee, se korruptoi, se tappaa, se tukee terrorismia ja se ojentelee rikollisuuden vahvistamia lonkeroitaan eurooppalaisiin oikeus-, pankki-, yritys-, tietoliikenne- ja turvallisuusrakenteisiin.
Länsi vääntelee sillä välin käsiään ja kieltäytyy mobilisoimasta voimavarojaan - edes sitä vähää, minkä jokin Ukraina on saanut kasatuksi ylivoimaisen vihollisensa patoamiseksi. Länsi ei anna väelleen tekemistä. Sen sijaan se kyllä jakaa löysää rahaa omien veronmaksajiensa taskuista samalla kun se tekee heidän elämänsä, työllistymisensä ja yrittämisensä yhä vaikeammaksi. Ja sitten ihmetellään, miksi kansa äänestää demokratian vihollisia. Kansa tekee niin toki omaksi turmiokseen. Mutta eivät tällaiset ilmiöt koskaan järkeen perustu.
Mitä kauemmin nykykehitys jatkuu, sitä todennäköisemmin tapahtuu yksi kahdesta: Joko Venäjä ulottaa hegemoniansa yli Euroopan, jakaa maailman Trumpistanin ja Kiinan kanssa, Länsi lakkaa merkitsemästä sitä, mitä se merkitsi, ja Euroopan osaksi koituvat taloudellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen taantuminen. Tai sitten Venäjä tekee virheliikkeen, punaviiva ylittyy ja päädytään uuteen eurooppalaiseen suursotaan."
Observer, asia on juuri kuten sanoit.
VastaaPoistaKatsoin hilattain lähi-idän tilannetta ruotivan seminaarin/paneelikeskustelun jossa oli tutkijoita Israelista, USA:sta ja Saksasta sekä EU -komissiota edustava diplomaatti. Paneelin Israelilainen edustaja tiivisti tilanteen pistämättömästi (ja hieman kärjistetysti, kuten asiaan kuuluu):
"Israel ja USA ovat ainoat liberaalidemokratiat jotka ymmärtävät, että vapautta on puolustettava tarvittaessa asein. Israel ja USA ovat ainoat joilla on sekä sydäntä, että selkärankaa. Euroopalla on kyllä sydäntä, mutta ei minkäänlaista selkärankaa. Muualta maailmasta on vaikea löytää sydäntä, mutta selkärankaa omien etujen puolustamiseen löytyy enemmän kuin tarpeeksi."
On jotenkin ironista, että Euroopan selkärangattomuus johtuu pitkälti Saksasta. Saksaa painaa edelleen raskas II-maailmansodan perintö. "Ei koskaan enää" tarkoittaa Saksalle, että se ei yksinkertaisesti katso voivansa ryhtyä sotilaalliseksi voimatekijäksi. Koska Saksan vaikutusvalta EU:ssa on niin suuri, Saksa käytännössä ohjaa pitkälti myös EU:n yhteistä turvallisuuspolitiikkaa (sikäli kun sitä edes on). Saksa tekee EU:sta kaltaisensa, ts. jos asia on Saksasta kiinni (ja se on), niin myös EU:n tulee olla vain ja ainoastaan pehmeää valtaa käyttävä entiteetti.
Saksan linja ulottuu myös sen toimintaan Natossa. Nimenomaan Saksa on se, jonka mielestä Baltian ja Puolan turvallisuushuolet tulisi hoitaa puhumalla, ei huolehtimalla puolustuskyvystä. Saksan linja on saanut eräät Nato-maat jopa kyseenalaistamaan (epävirallisesti) Saksan lojaaliuden liittoumalle.
Traagista asiassa on se, että suorastaan fanaattisella pasifismillaan Saksa vetää päälleen juuri sen tragedian jota se yrittää välttää. Sulkemalla silmänsä ja hokemalla "Ei koskaan enää" Saksa tekee yhä todennäköisemmäksi sen, että tulee aika jolloin kysellään "kuinka ihmeessä tämä tapahtuu jälleen kerran".
EV todistaa väkevästi.
VastaaPoistaErittäin hyvin yksinkertaistettu israelilaiselta panelistilta.
Israelilla ja Amerikalla on toki näkemyksissään suuri ero, kun Amerikka on halunnut vapautta koko maailmaan, kun taas Israel vain valitulle kansalle. Israelin suurin heikkous on ollut kyvyttömyys ymmärtää saati tukea vapautta arabimaissa, jolloin sillä itselläänkin voisi olla asiat paljon mukavammin.
Ranskalla on usein selkärankaa, mutta se tuntuu rajoittuvan vain ranskalaiseen maailmaan. Ranskan selkäranka on Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ollut brittejä suorempi, mutta Itä-Euroopassa täyttä kumiletkua. Saksalla on ollut selkärankaa Keski-Euroopassa ja Kroatiassa, mutta muuten tilanne on jotakuinkin siten kuin kirjoitit. Ruotsilla on ryhdikästä moraalista selkärankaa kun puhutaan periaatteista, mutta jos puhe tulee käytäntöön panosta, alkaa käsien levittely.
Euroopalla olisi jo ollut jonkin verran aikaa kasvattaa yhteistä eurooppalaista selkärankaa, joka kompensoisi kunkin maan omia tabuja ja sokeita pisteitä. Mielestäni virhe tehtiin 90-luvulla ja se johtui Venäjästä. Venäjän vuoksi ei suostuttu näkemään kylmän sodan päättymistä voittona eikä Itä-Euroopan vapautumista (Venäjä mukaan lukien) sinä, mitä se oli: Euroopan voittona totalitarismista.
Kun voitto ei kelvannut suureksi tarinaksi, totalitarismi palaa omine tarinoineen. Pelkään pahoin, että tämän myötä Eurooppa vielä sanan kirjaimellisessakin merkityksessä palaa.
Tarkkanäköistä analyysia päättämmättömyyden tilassa ja johtajuusvajeessa piehtaroivasta EU:stamme. Venäjän, Iranin ja osittain myös Erdoganin Turkin kehitystä koskevat huomiosi ovat osin sangen valideja. Miksi osin?
VastaaPoistaSiksi, kuvasi ei mielestäni ole kokonainen, ehjä. Tarkemmin sanoen, Lännen olisi pitänyt paljon aikaisemmin tarkestella kriittisesti suhdettaan Saudi-Arabiaan -ja sen persianlahtelaisiin vasalleihin- samalla tavoin kuin olemme tehneet Venäjän ja Iranin suhteen, jopa pakotteiden muodossa. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, vaan olemme taloudellis-poliittisista intresseistämme johtuen joustaneet liikaa.(Toki tämä on seurausta myös Israelin tukemisesta, koska juuri siialainen Iran ja Hizzbollah ovat sille merkittävin uhka siinä missä USA:lle ja Euroopalle taasen sunnipohjainen terrorismi.)
Tästä johtuen saudien edustama wahhabistis/salafistinen islam -joka on myös isiksen ja alqaidan teologinen perusta (saudithan eivät pyri valtiona levittämään edustamaansa sunni-islamia aseellisesti terrorismin avulla, vaan öljyn/rahan eli moskeijoiden ja imaamiensa avulla niin islamilaiseen maailmaan kuin Eurooppaan)- on eniten USA:lle ja Euroopalle ongelmia aiheuttava, mutta myös kitkaa ja ristiriitoja sunnimuslimien keskuudessa lisäävä tekijä. Tämä Lännen välipitämättömyys suhteessa saudeihin on ymmärrettävästi herättänyt ärtymystä Lähi-Idän ja Orientin siiojen, kristittyjen, mutta myös toisenlaista sunnilaisuutta edustavien keskuudessa.
Siinä missä Länsi tuki arabikansannousuja Pohjois-Afrikassa, on se ollut taasen tukemassa (mm.myymällä aseita ja estämällä ihmisoikeus -ja sotarikosten selvittämistä)saudien ja sen liittolaisten Bahrainin kansanousun veristä kukistamista ja Jemenin antihouthilaista kampanjaa (jossa saudit ovat käyttäneet myös rypälepommeja ja tuottaneet jopa enemmän siviiliuhreja tähän mennessä kuin Venäjä Syyriassa). Syyrian tapauksessa Länsi taasen alusta alkaen tuki aktiivisesti passiivisuudellaan Turkin ja Qatarin ja sittemmin myös saudien ohjelmaa syrjäyttää Assad so oder so, joka käytännössä tarkoitti ääri-islamististen kuin sekulaarimpien sunnien tukemista.
Kaiken kaikkiaan, tämä Lännen attitude on vain vahvistanut siialaisen maailman johtajaksi pyrkivän Iranin vanhan kaartin asemaa(ja sitä kautta myös Venäjän) ja sitä kautta taasen entistä enemmän Iranin ja Saudi-Arabian vastakkainasettelua, jota ei suinkaan selvitellä käydä Iranin tai Saudi-Arabian maaperällä, vaan Syyriassa, Irakissa ja Jemenissä. Näkisin myös, että Syyrian kohtalokas kehitys on levinnyt tavallaan -Erdoganin arvioista huolimatta- myös Turkkiin nyttemin.
Lännen tulisi kiinnittää huomiota myös ”arabisoituivaan” tai ”orientalisoituvaan” Israeliin Tarkemmin sanoen, Netanjahun johdolla Israel on jo vuosia siirtynyt oikeammalle ja uskonnolla on alkanut olemaan merkittävämpi rooli sen politiikassa. Israel on myös alkanut lähestymään Erdogania kuin Saudi-Arabiaa. Laitonta ja täysin kestämätöntä siirtokunta-projektia on röyhkeästi jatkettu. Netanjahu fabuloi Golanin liittämisestä Israeliin, samalla kun Israel ei ole missään vaiheessa iskenyt valtaamansa Golanin Syyrian puolella olevien alqaidapohjaisia sunnijihadistien vastaan(siinä missä se on ymmärrettävästi iskenyt hizzuja vastaan) Itseasiassa, se on jopa ottanut hoiviinsa noita taistelijoita. Lupaavaa ei kenekään kannalta ole myöskään se, kun arvovaltaisen, israelilaisen BESA Centerin johtaja Efraim Inbar vakavissaan ehdottelee kuinka Isistä ei tule tuohta, vaan käyttää sitä Assadia, hizzuja ja Irania vastaan.
Kysymys kuuluu, kuinka paljon USA:n ja Euroopan ja Israelin turvallisuuspoliittiset intressit jatkossa kohtaavat? Itse en suinkaan toivo mitään uutta, vasemmistolaista hallitusta Israeliin, mutta meidän kannaltamme olisi suotavaa, että israelilaisen politiikan oikeistolaistuminen, sen uskonnollistuminen ja manitsemani ilmiöt eivät voimistuisi, vaan Israelin harjoittama politiikka vähintäänkin keskustalaistuisi.
TA
Sallinet vielä pohdintaani Lännen sekularismiin liittyen, sikäli kun ne mielestäni liittyvät nykytilanteeseen/bloggaukseesi olennaisesti. Muistaakseni olet itsekkin sivulauseissa silloin tällöin kritisoinut Lännen edustamaa sekularismia.
VastaaPoistaLänsi-Euroopassa, mutta aivan erityisesti täällä post-protestanttisessa pohjolassa(erit. Vihreiden ja enbuskelaisten mielipideistien keskuudessa) elää voimakkaana lähes uskonnollinen käsitys tai uskomus siitä, että kaikkien merkittävien yhteiskunnallisten ongelmien takana ovat viimekädessä uskonnot. Tai joviaalimmin ilmaistuna; pari tuhatta vuotta sitten sienipäissään olleiden nomadien keksimät satuolennot. Päähuomion tässä yleensä meillä saa kristinusko ja KD:n Päivi Räsänen (jonka edustama kristillisyys on mielestäni kaikkea muutakuin fundamentalismia. Enemmänkin se edustaa klassisempaa luterilaisuutta, joka on lähempänä vanhojen kirkkojen, katolisen ja ortodoksisen ajattelua kuin maassamme vallitsemaa liberaalireformostista suuntausta. Näkisin sen myös olevan monissa moraalisissa kysymyksissä "teologisesti" sangen lähestyttävää maltillisille konservatiivisille islamilaisille. Tämän voinet varmaankin vahvistaa itse niiden kokemusten perusteella, joita omaat maista joissa elää enemmän tai vähemmän vanhoihin kirkkohin -niin kalkedonilaisiin kuin ei-kalkedonilaisiin orientaaleihin kirkkohin-kuuluvia kristittyjä ja muslimeita.) Monien perussuomalaisten maahanmuuttokriitikoiden ajattelussa, kaikki taasen on islamin ja muslimien syytä.
Tällaisen sekularismin/maahanmuuttokritiikin kannattajille, sekularismi ei suinkaan tarkoita vain valtion ja kirkon/synagoogan/moskeija erottamista toisistaan vaan, kyseessä on ennenkaikkea projekti tai suuri manifesti, jossa uskonnollisuudesta pyritään aktiivisesti eroon poliitikan, opetuksen ja lainsäädännön avulla. Heidän mielestään (pohjoismaisen) liberaalin demokratian funktio on marginalisoida uskonnot, heidän edustamansa ihmiskuvan ja sitä alleviivaavan lähes tieteellis-deterministisen kehitysuskon tieltä. Ideaali ihminen tai kansalainen on uskonnoton tai heidän edustamaansa politiikkaan uskonsa kaikessa mukauttamaan pystyvä ihminen. Tämä on siis se malli tai lähtökohta, jonka kautta he tarkastelevat myös muuta maailmaa.
Universaalisti ottaen tai erityisesti, mitä idemmäs ja orientimmaksi menemme, uskonnolla on yhä -ja ei vain muslimeille- ihmisille syvempi ja kokonaisvaltaisempi merkitys kuin mitä täällä Pohjolassa yleisesti ja sangen naivisti kuvittellaan. Tästä johtuen esim. maltillisimmissakaan islaminuskoisissa maissa, sen enempää kuin ääri-islamilaisuutta vastustavien ns. sekulaarien muslimien keskuudessa, uskonto tai islamilaisuus ei suinkaan ole merkityksetön tekijä. On siis katastrofaalista kuvitella, että liberaali demokratia voitaisiin omaksua sellaisenaan näissä maissa kuin esim. täällä Suomessa. Nykyiset geopoliittiset sääennusteet huomioiden, näin ei tule parhaimmissakaan tapauksissa tapahtumaan vuosikymmeniin ja tämä olisi naivien idealistien ja aggressiivisten antiteistin syytä pitää mielessä kun puhumme esim. islamilaisesta maailmasta, pakolaisten kotouttamiseen liittyvistä haasteista. Tai vain uskonnollisuuden roolista ja asemasta monikulttuurisessa yhteiskunnassamme.
TA
TA, minulla on samanlaisia huolenaiheita Saudi-Arabian ja Israelin suhteen. Erehdyt kuitenkin kuvitellessasi, että Saudi-Arabia olisi jotenkin Lännen talutusnuorassa ja että "herääminen" olisi Saudi-Arabian suhteen johtanut joihinkin myönteisiin tuloksiin, ilmeisesti siis wahhabilaisen uskontulkinnan leviämisen patoamiseen. Erehdyt toki myös kuvitellessasi, ettei Lännessä olisi herätty wahhabilaisten suhteen. Mistään muustahan ei ole kiihkoiltu kirjallisuudessa kuten ei journalismissakaan yhtä paljon sitten 90-luvun. Paljon suurempi sokeus ja sinisilmäisyys ovat vallinneet suhteessa Venäjän toimiin alueella samoin kuin Iranin, sekä näiden sunni-islamistisiin projekteihin.
VastaaPoistaSyyrian suhteen olet väärässä kuten ennenkin, koska tietolähteesi tuntuvat edustavan lähinnä venäläistä propagandaa, joka kyllästää sitä maailmankuvaasi, jota voisi luonnehtia armenialais-serbialaiseksi. Länsi ei ole missään vaiheessa tukenut Syyriassa sunniradikalismia, päinvastoin sunnivastainen politiikka Syyrian suhteen on johtanut nykyiseen katastrofiin. Israel ei ole hyysännyt al-Qa'idan taistelijoita.
Kommenttisi sekularismista ovat uskovaisen näkökulmasta valideja, kunnes tulet pauhaamaan, että sekulaari liberalismi ei kuuna päivänä voi sopia "itäisiin" maailmankolkkiin. Siinä harjoitat katteetonta orientalismia - samoin kuin halveksut länsimaista uskonnollisuutta (ei koko Länsi ole yhtä uskonnotonta kuin miltä Luoteis-Euroopan kaupunkiympäristöt vaikuttavat).
Sekulaari yhteiskunnallinen elämä yhdessä uskonvapauden kanssa ei suinkaan merkitse uskonnollisuuden aggressiivista vainoamista vaan antaa hyvin tilaa uskonnolliselle monimuotoisuudelle. Valtion on vain ikään kuin syytä julistautua neutraaliksi uskonasioiden suhteen. Tämä ei pelkästään suojaa sekulaaria yhteiskuntaa uskontojen väärinkäytöltä politiikassa, vaan myös uskontoja politiikan tunkeutumiselta uskonelämään. Esimerkiksi luterilaista valtionkirkkoamme on tarpeettomasti sekularisoinut nimenomaan sen valtiollinen ohjaus.
”Erehdyt toki myös kuvitellessasi, ettei Lännessä olisi herätty wahhabilaisten suhteen..."
VastaaPoistaNiin... viimeistään nytten on herätty sitten -ja 90-luku on aika kaukana jo. No, mutta oletko eri mieltä wahhabismista; siis onko se mielestäsi mallikelpoista tai sellaista sunnilaisuutta, jota tahtoisit enemmänkin nähdä lisää esim. Syyriassa, Länsi-Euroopassa tai täällä Suomessa? Tai ylipäätään, pystytkö edes alkeellisin ”ei-armenialais-serbialaisin” lähtein ja tutkimuksin osoittamaan, että esittämäni näkemys wahhabilaisuuden ideologisesta suhteesta isiksen ja alqaidan kaltaisiin terroristijärjestöihin (ja paikallisesti sellaisten Syyrian ”maltillisten” kapinallisten kuin Nusran, Ahrar al-Shamin ja Jaysh al-Islamin kanssa, jotka ovat vuosien saatossa -sen lisäksi että ocat taistelleet isiksen rinnalla- vaihtaneet muitakin kuin ajatuksia keskenään; siis miehiä ja aseita) olisi perusteeton?
”Syyrian suhteen olet väärässä kuten ennenkin, koska tietolähteesi tuntuvat edustavan lähinnä venäläistä propagandaa, joka kyllästää sitä maailmankuvaasi, jota voisi luonnehtia armenialais-serb..."
Kamoon, tätä kertakaikkisen väsyttävää ryssittelyä. Minä tiedän, että pystyt korkatasoisempaan adhominemiin. Jotain muuta seuraavalla kerralla, kerrankin. Tai jatkossa suosittelen sijua tiputtamaan ainakin tuon ”serbialaisuuden” pois. Länsi toimi oikein Balkanilla, Kosovossa ja yleensä erityisesti milosecviaaneja vastaan. (Itseasiassa esim. juuri Syyriassa Bosnia-Herzegovina ratkaisu olisi parhain, mutta kuten sijekin olet uumoillut, meillä ei ole uskallusta tai halua tehdä Syyriassa kuten pitäisi eli laittaa saappaita maahan!).
Ja mitä tulee ”armenialaisuuteeni”, kai minä sitten olen sellainen, mutta sitten sitä on myös kansainvälisesti tunnetuin ja tunnustetuin Karabaghin-sodan tutkija ja asiantuntija Thomas De Waal.
Ja asiaan. Kuten sanoin, länsi tuki passiivisuudellaan Turkin ja Qatarin ja myös saudien projektia aseistaa nimenomaan jihadisteja sekulaarien kustannuksella. Lännellä oli varmasti tiedustelutietoa siitä, millaisia verkostoja, toimintahalua ja resusseja milläkin ryhmällä oli ja sekulaarit, suvaitsevaiset, ja demokraattiset sunni-oppositiolaiset olivat tässä suhteessa kaikessa suhteessa hännillä. Tässä suhteessa lukemisen arvoinen on muuten Nibras Kazimin Syria Through Jihadist Eyes: A Perfect Enemy (Hoover Institution Press, Stanford University/Standford, California). Lyhyesti; syyrialaiset, sen enempää kuin egyptilaiset tai libyalaiset tms. sunnit eivät suinkaan halua elää diktaattorien alaisuudessa, mutta eivät myöskään maassa, jonka islam on ainakaan sunniwahhabismin saturoimaa. Muuten, onko Egyptin ja Turkin nykykehitys mielestäsi seurausta samasta asiasta? Siis Lännen sunnivastaisuudesta vai mistä?
TA
Israel ei ole hyysännyt al-Qa'idan taistelijoita.”
VastaaPoistaYmmärtääkseni Israelin Golan-proktektoraatin rajapinnassa on isistä, nusraa ja vastaavia kombinaatioita. Pari jutskaa sallit kai.(Tuo ensimmäisessä jutussa oleva pulju on ainakin nykyään USA:n terroristilistalla!)
http://www.timesofisrael.com/we-have-no-beef-with-israel-syrian-islamist-rebel-group-says/
http://www.securitycouncilreport.org/atf/cf/%7B65BFCF9B-6D27-4E9C-8CD3-CF6E4FF96FF9%7D/s_2015_177.pdf
Ymmärrän täysin, Israelin turvallisuuspoliittisen ajattelun sen alueellisen sijainnin huomioonottaen; siis että vihollisen vihollinen on ystäväsi, mutta onhan se aika paradoksaalista, että maa joka saa valtavan määrän taloudellista ja aseellista tukea Yhdysvalloilta ja omaa samaan suhteellisen lämpivät sellaisten tyyppien kanssa, joiden ”sankarit” ja ”marttyyrit” suorittivat 9/11:sen. Ja varmaan sijekin myönnät, että kenenkään edunmukaista ei ole Efraim Inbarin Isistä koskevien näkemysten yleistyminen Israelissa.
”Kommenttisi sekularismista ovat uskovaisen näkökulmasta valideja, kunnes tulet pauhaamaan, että sekulaari liberalismi ei kuuna päivänä voi sopia "itäisiin" maailmankol..."
Hyvä ystävä, älä juokse edelleni! Rauhoitu ja lue Shadi Hamadin (so. Brookingsin poikia!) kirja Islamic Exceptionalism, jota kirjoittamani peilasi. Tai tutustu edes pikaisesti hänen ajatuksiin netin kautta. Pliiz. Puhutaan sitten lisää siitä kuka on orientalisti, kuka oksidentalisti, miten sekulaari liberalismi tai liberaali demokratia sopivat ”itäisiin” maailmankolkkiin.
En mije harjoita mitään, totesin tai väitin vain -ethän sinä sellainen suinkaan ole- että erityisesti täällä post-protestanttisessa pohjoisessa tiettyjen puolueiden ja yhteiskunnallisten keskustelijoiden käsitys sekularismista on toisaalta hyvin naivi tai se on aggrressiivisen antiteistinen. Itse olen ainakin sitä mieltä, että yhteiskunnan/viranomaisten on syytä seurata myös millaisia uskonnollisia trendejä Suomen muslimienkin parissa on. Seurataanhan kristillisten toimijoiden edesottamuksiakin ja julistuspainotuksia. Ei siinä mitään väärää ole. Itseasiassa, näin olisi tullut tehdä jo paljon aikaisemmin, jotta olisimme päässeet paremmin selville, missä/miten wahhabismin perintöä edustavat värvärit Suomessakin operoivat. Nyt monien suomalaisten musliminuorten/miesten kohdalla tämä on peruuttamattomasti liian myöhäistä.
TA
Ihan pieni. Ajankohtainen jatko:
VastaaPoistaRanskan burkini-kielto on kertakaikkisen lyhytnäköinen ja populistinen veto, jolla samppanjasosialistit epätoivoisesti yrittävät laastaroida vuotavaa kannatustaan. Itseasiassa tällainen politiikka sataa vain ja ainoastaan Ranskan äärioikeistolaisten laariin.
Tavallaan ymmärrän, että Hollande haluaa "näkyviä" tuloksia tai toimia maataan kohdannutta islamilaista terrorismi-aaltoa vastaan, mutta hän aloittaa täysin väärästä päästä. Viranomaisten on jalkauduttava islaminuskoisten kansalaistensa pariin ja arkeen. Tukeuduttava sellaisiin uskonnollisiin johtajiin ja vaikuttajiin, jotka ymmärtävät (mm. saudiperäiseen salafismiin) radikaali-islamismiin sisältyvät vaarat. Tämä tulee viemään vuosia ja kymmeniä, mutta mikäli tämä nykyinen linja jatkuu ja voimistuu, tulee se vain de-kansalaistamaan ranskalaisia muslimeita ja satamaan ääritoimijoiden laariin lyhyessä ajassa.
Näkisin tässäkin taustalla vaikuttamassa sangen il-liberaalin ja aggressiivisen sekularisimin (Huom. muunlaisikin käsityksiä sekularismista on. Itse kannattaisin positiivisempaa, inkluuvisempaa sekularismia. En ranskalaista tai dawkins-enbuskelaista "jihadistista" koulua!). Toivon, että Ranskasta ei oteta muualla Euroopassa mallia, vaan tässä suhteessa enemmänkin Englannista tai USA:sta.
Sitten pieni sivuhavainto sionistikristillisistä maahanmuuttokriitikoista, joita Suomessakin piisaa. Sharia-oikeudet -joille en suinkaan näe mitään tilausta Suomessa- ja niiden mukana entisestään kiihtyvä Euroopan islamisoituminen on keskeinen osa heidän argumentaatiotaan. Jostain syystä, he jättävät kuitenkin kertomatta, kuinka läntiseen kulttuuripiiriin syystä –Bibin ylläesittämästäni kyseenlaisesta politiikasta huolimatta- lukemassamme Israelissa, on ollut sharia-oikeuksia maan perustamisesta alkaen, ilman suurempia ongelmia tai älämölöä:
”One of the Middle East countries that officially endorses sharia as a legal system is one of Gingrich’s most favored countries, Israel, which is, by his lights—and mine—a crucial component of Western civilization. Israel’s sharia courts, which are supervised by the Ministry of Justice, allow the more than 15 percent of Israel’s population that is Muslim to seek religious recourse for their personal dilemmas. These courts have been in operation since Israel’s founding, and yet the country does not seem to have been fatally undermined by their existence. Israel’s sharia courts raise complicated mosque-state questions (and the power of the Israeli rabbinate raises complicated synagogue-state questions) but, so far, Western civilization, in its Israeli democratic manifestation, seems to be holding on. ”
www.theatlantic.com
Sharia Does Not Mean What Newt Gingrich Thinks It Means
One country that officially endorses the Muslim legal system is one of the politician’s favorites—Israel.)
Yhtä lailla, nämä sionistikristilliset maahanmuuttokriitikot esittävät armenialaisten kansanmurhan eräänlaisena tyyppiesimerkkinä islamilaisten pahuudesta. Uskonnolla oli roolinsa tapahtuneessa, mutta ei suinkaan niin dominoiva kuin he esittävät. He myös unohtavat sen, että turkkilaisten ”jihad” armenialaisia vastaan ei suinkaan tarttunut juurikaan muihin lähialueiden islaminuskoisin kansallisuuksiin, vaan monet heistä itseasiassa ottivat suojiinsa ja auttoivat armenialaisia.
He riemuitsevat siitä, kun jokin maa tunnustaa virallisesti armenialaisten kansanmurhan, joka alleviivaa heidän -paikoin kohtuuttomassa- kertomuksessa paitsi turkkilaisten myös kaikkien muslimien demonisuutta, mutta Israelin haluttomuudesta tunnustaa se, he ovat hiljaa. Sekään, että Israel aseistaa (n.15% aseista tulee Israelista loput toimittaa tsaari Putin) erdoganilaistuvaa Azerbaidhzhania, ei näytä aiheuttavan heissä minkäänlaisia reaktioita. Kuten tiedät, Azerbaidzhan onnistui surmaamaan seitsemän Vuoristo-Karabaghiin bussilla matkalla ollut armenialaista vapaaehtoista nimenomaan israelilaisilla, räjähteillä varustetulla Harop-lennokilla tämän kevään kahinoissa.
TA