Tšerkasyn läänissä Dneprin länsipuolella, Tšerkasyn, Smilan ja Tšyhyrynin muodostaman kolmion keskellä sijaitsee Holodnyi Jarina eli Kylmälaaksona (rotkoksi sitä ei oikein voi kutsua) tunnettu luonnonkaunis alue. Alueesta tekee merkittävän sen ukrainalainen kansalliskulttuurinen historia useine tunnettuine kansannousuineen puolalaisia, venäläisiä ja saksalaisia miehittäjiä vastaan. Olipa alueella jopa lyhytikäiseksi jäänyt tasavaltakin.
Holodnyi Jarissa virtaa yhä kasakoiden veri ja kasakkakulttuuria elvytetään kansanperinteen, laulujen ja tapahtumien muodossa. Alueen kylät ovat kutistuneet sotia edeltäneistä ajoista murto-osaan, mutta viime aikoina Tšerkasysta on muuttanut muutamia yrittäjiä ja taiteilijoita alueelle, jota pidetään yhtenä Ukrainan henkisistä sydänmaista.
Vietin pari päivää maastossa ja metsissä ukrainalaisen nuorisojärjestön kanssa, joka tukee paikallisia vapaaehtoistöin sekä auttaa näitä kehittämään majataloja, nähtävyyksiä ja reittejä niin, että ne vetäisivät alueelle paremmin kotimaisia ja kenties ulkomaisiakin matkailijoita.
Medvedivkassa ja Ivkitsissä kävimme vanhalla tuulimyllyllä ja kurganilla eli hautakummulla, jonka alla paikallinen, omaa kansallisperinteen museota pyörittävä ja Tšerkasyn yliopistossa opettava historioitsija uskoo hetmanni Bohdan Hmelnitskin lopullisen hautapaikan olevan. Mehiläissyöjät pyörivät kirkkaalla kesätaivaalla.
Budan kylässä on jäljellä suuri alue metsää ja sen keskellä tuhatvuotinen tammi, jota sanovat yhdeksi Euroopan kymmenestä vanhimmasta puusta. Se kohoaa kolmenkymmenen metrin korkeuteen ja sen paksu haarautunut runko on tamminkaisten toukkien näyttävästi jäytämä. Salama on iskenyt siihen viimeisten sadan vuoden aikana yhdeksästi, mutta aina vain tammi kestää. Tästä sai myöhemmin illalla hyvän metaforan välttämättömiin maljapuheisiin, joissa myös muistelimme jokia purjehtineiden viikinkien ja aroja ratsastaneiden kasakoiden yhteisiä edesottamuksia.
Muut jäivät vielä viikonlopuksi niihin maisemiin. Minun taas oli palattava Kiovaan. Kävi kuitenkin ilmi, että kahdella nuorista olisi ollut junat vasta puoleltaöin, ja vielä eri kaupungeista, yhdellä Tšerkasystä ja toisella Smilasta. Olimme jo ehtineet Tšerkasyyn tämän käydessä ilmi. Joten katselimme Tšerkasyn suurta patokannasta yli aavan Dneprin, ja sitten ajoin pieniä teitä Kanivin, Bila Tserkvan ja Kozjatynin kautta heidän kotikaupunkiinsa Vinnytsjaan parin sadan kilometrin päähän, jotta pääsivät myöhäisiltapäiväksi koteihinsa. Sieltä sitten vasta Kiovaan. Päivä oli mitä seesteisin, seura ja keskustelut hyviä ja musiikki legendaarista.
Kiovaa koettelee yhä trooppinen kuumuus. Sisäpihani aprikoosipuu pudottelee hedelmiään parkkipaikalle, johon ne liiskautuvat ja niiden käynyt aromi täyttää kuuman ilman. Muuan tuttavani oli joskus yrittänyt kerätä heitteille jääviä aprikooseja talteen, mutta ovenvartijamummo oli siitä kiivastunut ja huutanut, että tulee ja varastaa meidän aprikoosimme. Nyt ne sitten pilaantuvat pitkin maata, kun pulutkaan eivät tunnu saavan niitä syötyä.
Holodnyi Jarissa virtaa yhä kasakoiden veri ja kasakkakulttuuria elvytetään kansanperinteen, laulujen ja tapahtumien muodossa. Alueen kylät ovat kutistuneet sotia edeltäneistä ajoista murto-osaan, mutta viime aikoina Tšerkasysta on muuttanut muutamia yrittäjiä ja taiteilijoita alueelle, jota pidetään yhtenä Ukrainan henkisistä sydänmaista.
Vietin pari päivää maastossa ja metsissä ukrainalaisen nuorisojärjestön kanssa, joka tukee paikallisia vapaaehtoistöin sekä auttaa näitä kehittämään majataloja, nähtävyyksiä ja reittejä niin, että ne vetäisivät alueelle paremmin kotimaisia ja kenties ulkomaisiakin matkailijoita.
Medvedivkassa ja Ivkitsissä kävimme vanhalla tuulimyllyllä ja kurganilla eli hautakummulla, jonka alla paikallinen, omaa kansallisperinteen museota pyörittävä ja Tšerkasyn yliopistossa opettava historioitsija uskoo hetmanni Bohdan Hmelnitskin lopullisen hautapaikan olevan. Mehiläissyöjät pyörivät kirkkaalla kesätaivaalla.
Budan kylässä on jäljellä suuri alue metsää ja sen keskellä tuhatvuotinen tammi, jota sanovat yhdeksi Euroopan kymmenestä vanhimmasta puusta. Se kohoaa kolmenkymmenen metrin korkeuteen ja sen paksu haarautunut runko on tamminkaisten toukkien näyttävästi jäytämä. Salama on iskenyt siihen viimeisten sadan vuoden aikana yhdeksästi, mutta aina vain tammi kestää. Tästä sai myöhemmin illalla hyvän metaforan välttämättömiin maljapuheisiin, joissa myös muistelimme jokia purjehtineiden viikinkien ja aroja ratsastaneiden kasakoiden yhteisiä edesottamuksia.
Muut jäivät vielä viikonlopuksi niihin maisemiin. Minun taas oli palattava Kiovaan. Kävi kuitenkin ilmi, että kahdella nuorista olisi ollut junat vasta puoleltaöin, ja vielä eri kaupungeista, yhdellä Tšerkasystä ja toisella Smilasta. Olimme jo ehtineet Tšerkasyyn tämän käydessä ilmi. Joten katselimme Tšerkasyn suurta patokannasta yli aavan Dneprin, ja sitten ajoin pieniä teitä Kanivin, Bila Tserkvan ja Kozjatynin kautta heidän kotikaupunkiinsa Vinnytsjaan parin sadan kilometrin päähän, jotta pääsivät myöhäisiltapäiväksi koteihinsa. Sieltä sitten vasta Kiovaan. Päivä oli mitä seesteisin, seura ja keskustelut hyviä ja musiikki legendaarista.
Kiovaa koettelee yhä trooppinen kuumuus. Sisäpihani aprikoosipuu pudottelee hedelmiään parkkipaikalle, johon ne liiskautuvat ja niiden käynyt aromi täyttää kuuman ilman. Muuan tuttavani oli joskus yrittänyt kerätä heitteille jääviä aprikooseja talteen, mutta ovenvartijamummo oli siitä kiivastunut ja huutanut, että tulee ja varastaa meidän aprikoosimme. Nyt ne sitten pilaantuvat pitkin maata, kun pulutkaan eivät tunnu saavan niitä syötyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti