Länsimaalaiset ymmärtävät Venäjää väärin sekä tahtomattaan - tietämättömyydestä, ymmärtämättömyydestä - että tieten tahtoen - koska eivät halua, uskalla tai suostu ymmärtämään. Molempien valitettavana seurauksena on kuitenkin se, että tilanne pahenee pahenemistaan, jokainen Venäjän uusi siirto tulee "yllätyksenä", tai ainakaan sille ei muka voitu mitään. Prosessin myötä Venäjän aggressiivisuus lisääntyy, koska se kannattaa.
Länsi puolestaan murenee hiljalleen paitsi laidoiltaan, myös sisältä päin, sillä se ei puolustaudu, ei näe puolustautumista edes sen arvoiseksi, sekä menettää siten moraalisen vaikutusvaltansa paitsi ulkopuolisiin myös omiin kansalaisiinsa. Länsi menettää itseluottamuksensa, joka vielä hiljan lepäsi itsestäänselvyyksien olettamisessa - sellaiset murenevatkin paljon nopeammin kuin muut. Kuten koulunpihoilta tiedämme, ilman itseluottamusta katoavat pian kaveritkin, jotka uskoivat. Yhä harvempi haluaa sitoutua häviäjiin, kun vihollinen näyttää pysäyttämättömältä ja voittamattomalta - mitä se ei tietenkään ole, kaukana siitä.
Kyllähän yksikin viiden katupojan jengi voi pitää kokonaista koulua tai kokonaista kaupunginosaa henkisessä vallassaan niin kauan kuin heitä ei pysäytetä. Vahvat kieltäytyvät puolustautumasta, sulkevat vain ikkunaluukkunsa; heikot jäävät yksin ja on helppo nujertaa. Pian muodollinen auktoriteetti on fiktio ja todelliset pelisäännöt sanelee rankaisematta toimiva jengi. Ne, jotka eivät moista sulata, turvautuvat kilpaileviin jengeihin ja päätyvät pahentamaan ongelmaa. Juuri tällä tavoin tapahtuu sisällissotaan vajoavassa valtiossa kuten Syyriassa samoin kuin slummeissa ja lähiöissä, joissa nuorisojengien vastapainoksi ja tilalle ilmaantuu katu- ja kuolemanpartioita.
Mainitsen tässä viisi asiaa, joita länsimaalaiset itsepintaisesti kieltäytyvät ymmärtämästä Venäjästä:
1) Venäjä on sodassa. On selvää, että länsimaat eivät tätä sotaa halunneet eivätkä edelleenkään halua. Ne tekevät jotakuinkin mitä tahansa saadakseen rauhan ja vakauden. Sillä, että länsimaalaiset eivät halua kyseessä olevan sodan, ei kuitenkaan ole merkitystä niin kauan kuin Venäjä omasta mielestään on sodassa.
Venäjän sota on kaikenkattava olemassaolon muoto. Siihen on mobilisoitu koko Venäjän valtiokoneisto - armeijasta ja tiedustelupalveluista suuryrityksiin, hakkereihin ja aivan erityisesti propagandakoneistoon. Myös venäläinen yhteiskunta on propagandan avulla mobilisoitu sotaan. Sodassa ollessaan yhteiskunta on valmis uhrauksiin, joita se ei normaaliaikoina olisi valmis tekemään. Länsimainen yhteiskunta ei ole sodassa, joten länsimaiden kansalaiset eivät myöskään ole valmiita uhrauksiin. Venäjällä tilanne on aivan toinen.
2) Venäjän sota suuntautuu Länttä vastaan; naapurikansat ovat siinä vain pelinappuloita ja pelikenttiä. Venäjä määrittelee Lännen päävihollisekseen niin julkisesti kuin julkisuudesta piilossa. Tätä viholliskuvaa reflektoivat niin Venäjän propaganda kuin myös sen tekojen propaganda, eli jokainen strateginen ratkaisu, jonka Venäjä sodassaan tekee.
Niin ikävältä kuin se länsimaalaisista tuntuukin, Venäjä on leppymätön ja pyrkii toiminnallaan vahingoittamaan ja satuttamaan länsimaita niin paljon kuin se voi rankaisematta tehdä. Epäsymmetrinen asetelma - Länsi on valmis maksamaan kalliisti, koska ei halua tätä sotaa - on laskenut Venäjän kynnystä toimia suoraan jopa läntisiä suurvaltoja vastaan koko ajan matalammaksi. Venäjä ei kunnioita Länttä. Niinpä tilanne muuttuu koko ajan vaarallisemmaksi.
3) Venäjä pyrkii sodassaan voittoon, ei rauhaan eikä vakauteen. Venäjä elää pysyvän sotatilan ideologiassa, jota määrittää yhä paisuva usko omaan voittamattomuuteen. Tämä taas johtuu pitkälle haastamattomuudesta. Venäjän johtajat pystyvät esittämään jokaisen uuden tapahtumasarjan voittona, ja Lännen puolestaan nöyristelemässä ja perääntymässä Venäjän mahdin edessä. Tämä on sitä voittoa, joka kelpaa oopiumiksi myös uhrauksia tekevälle kansalle.
Länsimaille kelpaavat huonot tilapäiset ratkaisut, kunhan ne hieman rauhoittavat jotain monista sotakentistä. Sellaisten eteen ollaan valmiita julkisiin nöyryytyksiin ja miljardien veroeurojen tai -dollarien haaskaukseen. Länsi ei paukuttele henkseleitään kylmän sodan voitolla sen enempää kuin millään sitä seuranneella. Pikemminkin se rypee itsevihassa ja tekee kaikkensa kääntääkseen Jugoslavian hajoamissotien ja kansanmurhien pysäyttämisen, Talibanin vallasta syöksemisen, Saddamin ja Qaddafin kaatamisen sekä jonkin kaupungin valtaamisen Da'ishilta vääryyksiksi ja tappioiksi. Länsi ei pyri voittoon, vaan omien intressiensä relativoimiseen. Venäjä ottaa tästä syntyvän tyhjiön haltuunsa.
4) Venäjälle voitto merkitsee vertikaalista vallankäyttöä ja territoriaalista ekspansiota. Esimerkiksi kauppa on täysin toissijainen asia, sillä kaupan pelisäännöt sanellaan vertikaalisella vallalla ja tuon vallan kattavuus territoriaalisella ekspansiolla. Venäjän voittaessa seurauksena ei ole velvollisuus rakentaa miehitettyä aluetta ja syytää sinne miljardien edestä rahaa. Venäjä tuhoaa paljon mieluummin kuin rakentaa - ja jos rakentaa, se pyrkii ennen kaikkea kirjoittamaan niin historian kuin nykyisyydenkin uudelleen.
Venäjä pyrkii vallan vertikaaliin. Se tarkoittaa saneluvaltaa, jossa Kreml on hierarkiassa korkeimmalla ja muut ovat sille alisteisia. Alisteisia ei tarvitse kunnioittaa. Sopimukset sitovat vain alisteisia.
Venäjä pyrkii niin ikään imperiaaliseen ekspansioon, joka näyttäytyy eritoten territoriaalisena: Venäjä pyrkii jatkuviin aluelaajennuksiin. Se, missä muodossa yhä uusia alueita liitetään Venäjän vertikaalisen vallan alle, ei ole olennaista. Joitain alueita liitetään suoraan Venäjään, toisista luodaan limbotilassa olevia rosvovaltioita tai sotilastukikohtia, jotka jäävät kansainvälisen oikeuden ulkopuolelle (kuten Donbas, Etelä-Ossetia ja Transnistria). Paikoin luodaan Venäjän tosiasiallisesti hallitsemia kvasivaltioita (kuten Abhasia) tai ylläpidetään kansainvälisesti tunnustettuja valtioita täysin alisteisessa vasalliasemassa (kuten Valko-Venäjä ja Armenia). Ulommilla kehillä pyritään rajoittamaan valtioiden suvereenisuutta, nostamaan niissä valtaan autoritäärisiä vasalleja tai pönkittämään suomettuneisuutta. Kaukaisemmassa Lännessä haetaan vasallisuhteessa olevia poliittisia voimia yhteiskuntien sisältä ja yritetään lisätä niiden vaikutusvaltaa.
Sekä vertikaalinen vallankäyttö että horisontaalinen ekspansio antavat Venäjälle kyvyn sanella pelisäännöt itselleen edullisiksi, mitä taas käytetään edelleen vallan vertikaalin lujittamiseen ja imperiaalisen ekspansion laajentamiseen.
5) Sodan ainoa sääntö Venäjälle on voittaa. Muita sääntöjä tai sopimuksia ei tarvitse noudattaa. Säännöt ja sopimukset ovat Venäjän näkökulmasta välineitä vastustajien sitomiseen ja pakottamiseen. Venäjän ei tarvitse niitä noudattaa, sillä eihän sitä pakoteta.
Venäjän pakkomielteinen asennoituminen voittoon on kuitenkin sen suurin heikkous. Tämä heikkous tarjoaa myös keinot padota Venäjää, jottei tarvittaisi avointa sotaa. Venäjä ei kestä tappioita. Se pelkää niitä kuollakseen. Jos Venäjän eteen asetetaan uskottava tappion uhka, Venäjä jättää hyökkäämättä. Se toki huutaa, räyhää, puukottaa selkään ja käyttää kaikki epäsuorat keinonsa, mutta selvää tappion riskiä se ei ole valmis ottamaan.
Patoaminen on kuitenkin hidasta ja pitkäjänteistä puuhaa ja olisi pitänyt aloittaa kauan sitten. Lisäksi sen on oltava järjestelmällistä ja aktiivista politiikkaa, mikäli halutaan välttää tilanteen eskaloituminen siihen, että Venäjä sanelee jatkossa Euroopan etupiirirajoja suoraan ydinaseella uhkaamalla.
Lisäksi Venäjä on erinomainen pokerinpelaaja, joka ottaa tiedustelutoimin tarkasti etukäteen selvää siitä, tuleeko vastustaja vetäytymään pelipöydästä Venäjän nokituksen edessä vai ei. Niinpä Venäjää ei voi padota fiktiivisillä punalinjoilla, kuten Obama ilmeisesti kuvitteli tekevänsä (ellei hän päinvastoin halunnut tahallisesti hävitä), vaan punalinjojen on oltava todellisia, Venäjän tiedustelijoiden raporttien on kerrottava Kremliin, että seuraavaa hyökkäysaskelta ei kannata ottaa, koska tappion riski on suuri.
Aktiivinen patoamispolitiikka olisi rauhantyötä. Vastaavalla politiikalla kylmäkin sota voitettiin. Valitettavasti tällainen patoaminen edellyttää juuri alussa mainittua Venäjän ymmärtämistä. Ei siis Venäjän "ymmärtämistä" merkityksessä Venäjän myötäily, vaan sitä, että Venäjän tavoitteiden ja toimintatapojen suhteen suostutaan olemaan realistisia ja lopettamaan kaunistelu ja "yllättyminen" jokaisen Venäjän siirron jälkeen, niissä kun ei ole ollut mitään yllättävää.
Länsi puolestaan murenee hiljalleen paitsi laidoiltaan, myös sisältä päin, sillä se ei puolustaudu, ei näe puolustautumista edes sen arvoiseksi, sekä menettää siten moraalisen vaikutusvaltansa paitsi ulkopuolisiin myös omiin kansalaisiinsa. Länsi menettää itseluottamuksensa, joka vielä hiljan lepäsi itsestäänselvyyksien olettamisessa - sellaiset murenevatkin paljon nopeammin kuin muut. Kuten koulunpihoilta tiedämme, ilman itseluottamusta katoavat pian kaveritkin, jotka uskoivat. Yhä harvempi haluaa sitoutua häviäjiin, kun vihollinen näyttää pysäyttämättömältä ja voittamattomalta - mitä se ei tietenkään ole, kaukana siitä.
Kyllähän yksikin viiden katupojan jengi voi pitää kokonaista koulua tai kokonaista kaupunginosaa henkisessä vallassaan niin kauan kuin heitä ei pysäytetä. Vahvat kieltäytyvät puolustautumasta, sulkevat vain ikkunaluukkunsa; heikot jäävät yksin ja on helppo nujertaa. Pian muodollinen auktoriteetti on fiktio ja todelliset pelisäännöt sanelee rankaisematta toimiva jengi. Ne, jotka eivät moista sulata, turvautuvat kilpaileviin jengeihin ja päätyvät pahentamaan ongelmaa. Juuri tällä tavoin tapahtuu sisällissotaan vajoavassa valtiossa kuten Syyriassa samoin kuin slummeissa ja lähiöissä, joissa nuorisojengien vastapainoksi ja tilalle ilmaantuu katu- ja kuolemanpartioita.
Mainitsen tässä viisi asiaa, joita länsimaalaiset itsepintaisesti kieltäytyvät ymmärtämästä Venäjästä:
1) Venäjä on sodassa. On selvää, että länsimaat eivät tätä sotaa halunneet eivätkä edelleenkään halua. Ne tekevät jotakuinkin mitä tahansa saadakseen rauhan ja vakauden. Sillä, että länsimaalaiset eivät halua kyseessä olevan sodan, ei kuitenkaan ole merkitystä niin kauan kuin Venäjä omasta mielestään on sodassa.
Venäjän sota on kaikenkattava olemassaolon muoto. Siihen on mobilisoitu koko Venäjän valtiokoneisto - armeijasta ja tiedustelupalveluista suuryrityksiin, hakkereihin ja aivan erityisesti propagandakoneistoon. Myös venäläinen yhteiskunta on propagandan avulla mobilisoitu sotaan. Sodassa ollessaan yhteiskunta on valmis uhrauksiin, joita se ei normaaliaikoina olisi valmis tekemään. Länsimainen yhteiskunta ei ole sodassa, joten länsimaiden kansalaiset eivät myöskään ole valmiita uhrauksiin. Venäjällä tilanne on aivan toinen.
2) Venäjän sota suuntautuu Länttä vastaan; naapurikansat ovat siinä vain pelinappuloita ja pelikenttiä. Venäjä määrittelee Lännen päävihollisekseen niin julkisesti kuin julkisuudesta piilossa. Tätä viholliskuvaa reflektoivat niin Venäjän propaganda kuin myös sen tekojen propaganda, eli jokainen strateginen ratkaisu, jonka Venäjä sodassaan tekee.
Niin ikävältä kuin se länsimaalaisista tuntuukin, Venäjä on leppymätön ja pyrkii toiminnallaan vahingoittamaan ja satuttamaan länsimaita niin paljon kuin se voi rankaisematta tehdä. Epäsymmetrinen asetelma - Länsi on valmis maksamaan kalliisti, koska ei halua tätä sotaa - on laskenut Venäjän kynnystä toimia suoraan jopa läntisiä suurvaltoja vastaan koko ajan matalammaksi. Venäjä ei kunnioita Länttä. Niinpä tilanne muuttuu koko ajan vaarallisemmaksi.
3) Venäjä pyrkii sodassaan voittoon, ei rauhaan eikä vakauteen. Venäjä elää pysyvän sotatilan ideologiassa, jota määrittää yhä paisuva usko omaan voittamattomuuteen. Tämä taas johtuu pitkälle haastamattomuudesta. Venäjän johtajat pystyvät esittämään jokaisen uuden tapahtumasarjan voittona, ja Lännen puolestaan nöyristelemässä ja perääntymässä Venäjän mahdin edessä. Tämä on sitä voittoa, joka kelpaa oopiumiksi myös uhrauksia tekevälle kansalle.
Länsimaille kelpaavat huonot tilapäiset ratkaisut, kunhan ne hieman rauhoittavat jotain monista sotakentistä. Sellaisten eteen ollaan valmiita julkisiin nöyryytyksiin ja miljardien veroeurojen tai -dollarien haaskaukseen. Länsi ei paukuttele henkseleitään kylmän sodan voitolla sen enempää kuin millään sitä seuranneella. Pikemminkin se rypee itsevihassa ja tekee kaikkensa kääntääkseen Jugoslavian hajoamissotien ja kansanmurhien pysäyttämisen, Talibanin vallasta syöksemisen, Saddamin ja Qaddafin kaatamisen sekä jonkin kaupungin valtaamisen Da'ishilta vääryyksiksi ja tappioiksi. Länsi ei pyri voittoon, vaan omien intressiensä relativoimiseen. Venäjä ottaa tästä syntyvän tyhjiön haltuunsa.
4) Venäjälle voitto merkitsee vertikaalista vallankäyttöä ja territoriaalista ekspansiota. Esimerkiksi kauppa on täysin toissijainen asia, sillä kaupan pelisäännöt sanellaan vertikaalisella vallalla ja tuon vallan kattavuus territoriaalisella ekspansiolla. Venäjän voittaessa seurauksena ei ole velvollisuus rakentaa miehitettyä aluetta ja syytää sinne miljardien edestä rahaa. Venäjä tuhoaa paljon mieluummin kuin rakentaa - ja jos rakentaa, se pyrkii ennen kaikkea kirjoittamaan niin historian kuin nykyisyydenkin uudelleen.
Venäjä pyrkii vallan vertikaaliin. Se tarkoittaa saneluvaltaa, jossa Kreml on hierarkiassa korkeimmalla ja muut ovat sille alisteisia. Alisteisia ei tarvitse kunnioittaa. Sopimukset sitovat vain alisteisia.
Venäjä pyrkii niin ikään imperiaaliseen ekspansioon, joka näyttäytyy eritoten territoriaalisena: Venäjä pyrkii jatkuviin aluelaajennuksiin. Se, missä muodossa yhä uusia alueita liitetään Venäjän vertikaalisen vallan alle, ei ole olennaista. Joitain alueita liitetään suoraan Venäjään, toisista luodaan limbotilassa olevia rosvovaltioita tai sotilastukikohtia, jotka jäävät kansainvälisen oikeuden ulkopuolelle (kuten Donbas, Etelä-Ossetia ja Transnistria). Paikoin luodaan Venäjän tosiasiallisesti hallitsemia kvasivaltioita (kuten Abhasia) tai ylläpidetään kansainvälisesti tunnustettuja valtioita täysin alisteisessa vasalliasemassa (kuten Valko-Venäjä ja Armenia). Ulommilla kehillä pyritään rajoittamaan valtioiden suvereenisuutta, nostamaan niissä valtaan autoritäärisiä vasalleja tai pönkittämään suomettuneisuutta. Kaukaisemmassa Lännessä haetaan vasallisuhteessa olevia poliittisia voimia yhteiskuntien sisältä ja yritetään lisätä niiden vaikutusvaltaa.
Sekä vertikaalinen vallankäyttö että horisontaalinen ekspansio antavat Venäjälle kyvyn sanella pelisäännöt itselleen edullisiksi, mitä taas käytetään edelleen vallan vertikaalin lujittamiseen ja imperiaalisen ekspansion laajentamiseen.
5) Sodan ainoa sääntö Venäjälle on voittaa. Muita sääntöjä tai sopimuksia ei tarvitse noudattaa. Säännöt ja sopimukset ovat Venäjän näkökulmasta välineitä vastustajien sitomiseen ja pakottamiseen. Venäjän ei tarvitse niitä noudattaa, sillä eihän sitä pakoteta.
Venäjän pakkomielteinen asennoituminen voittoon on kuitenkin sen suurin heikkous. Tämä heikkous tarjoaa myös keinot padota Venäjää, jottei tarvittaisi avointa sotaa. Venäjä ei kestä tappioita. Se pelkää niitä kuollakseen. Jos Venäjän eteen asetetaan uskottava tappion uhka, Venäjä jättää hyökkäämättä. Se toki huutaa, räyhää, puukottaa selkään ja käyttää kaikki epäsuorat keinonsa, mutta selvää tappion riskiä se ei ole valmis ottamaan.
Patoaminen on kuitenkin hidasta ja pitkäjänteistä puuhaa ja olisi pitänyt aloittaa kauan sitten. Lisäksi sen on oltava järjestelmällistä ja aktiivista politiikkaa, mikäli halutaan välttää tilanteen eskaloituminen siihen, että Venäjä sanelee jatkossa Euroopan etupiirirajoja suoraan ydinaseella uhkaamalla.
Lisäksi Venäjä on erinomainen pokerinpelaaja, joka ottaa tiedustelutoimin tarkasti etukäteen selvää siitä, tuleeko vastustaja vetäytymään pelipöydästä Venäjän nokituksen edessä vai ei. Niinpä Venäjää ei voi padota fiktiivisillä punalinjoilla, kuten Obama ilmeisesti kuvitteli tekevänsä (ellei hän päinvastoin halunnut tahallisesti hävitä), vaan punalinjojen on oltava todellisia, Venäjän tiedustelijoiden raporttien on kerrottava Kremliin, että seuraavaa hyökkäysaskelta ei kannata ottaa, koska tappion riski on suuri.
Aktiivinen patoamispolitiikka olisi rauhantyötä. Vastaavalla politiikalla kylmäkin sota voitettiin. Valitettavasti tällainen patoaminen edellyttää juuri alussa mainittua Venäjän ymmärtämistä. Ei siis Venäjän "ymmärtämistä" merkityksessä Venäjän myötäily, vaan sitä, että Venäjän tavoitteiden ja toimintatapojen suhteen suostutaan olemaan realistisia ja lopettamaan kaunistelu ja "yllättyminen" jokaisen Venäjän siirron jälkeen, niissä kun ei ole ollut mitään yllättävää.
Mainio suomenkielinen "Kennanin sähke", jollaiseen toivoisi törmäävän useamminkin. Tuntuu usein siltä, ettei kokonaiskuvan hahmottaminen ole muotia enää oikein missään asiassa, vaan huomio kiinnitetään aina epäolennaisuuksiin. Tässä blogissa on aina hyvää teoriaa yhdistettynä käytännön esimerkkeihin.
VastaaPoistaKiitos! Myös alkuperäinen Kennanin pitkä sähke kannattaa kyllä nykypäivänä lukea uudemman kerran:
VastaaPoistahttp://nsarchive.gwu.edu/coldwar/documents/episode-1/kennan.htm
"5) Sodan ainoa sääntö Venäjälle on voittaa. Muita sääntöjä tai sopimuksia ei tarvitse noudattaa. Säännöt ja sopimukset ovat Venäjän näkökulmasta välineitä vastustajien sitomiseen ja pakottamiseen. Venäjän ei tarvitse niitä noudattaa, sillä eihän sitä pakoteta."
VastaaPoistaPäteekö siteerattu sekä kaikki muutkin kohdat Medvedevin kauteen? Silloinhan Medvedev nosti esille Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin muuttamisen, mitä on alkuvuodesta 2016 alkaen ryhdytty mainitsemaan erinäisten artikkeleitten ja kirjoitusten sivulauseissa. Toisaalta, kun sijoittaa em. historialliseen kontekstiin, jossa NL sitoi itäblokin Varsovan liitoksi konferenssin varjolla sekä legitimoi IIMS valtaukset ETYKin avulla, niin en jaksaisi yllättyä diplomaattisen operaation julkilausumattomasta puolesta.
O:"Aktiivinen patoamispolitiikka olisi rauhantyötä. Vastaavalla politiikalla kylmäkin sota voitettiin. "
VastaaPoistaJuuri näin. Aikaisemmin esittämieni Lännen "liittolaisten" kyseenalaista toimintaa koskevan kritiikin lisäksi(erit. saudeja ja Israelia koskeva. Turkin kohdalla tämä on jo myöhäistä)-siis jotta mainitseamasi patoamispolitiikka olisi uskottavaa muillekin kuin itsellemme, USA:n ja EU:n olisi jatkossa harjoitettava yhtenäisempää politiikka Lähi-idässä ja Orientissa; etäänytettävä sunneja wahhabistis-salafistisesta koulusta ja toisaalta siioja Iranin vanhan kaartin siialaisuudesta.
Tämä on tietysti sidoksissa Palestiinan ja Israelin väliseen konfliktin ratkaisemiseen, mutta ei ainoastaan siihen. Esimerkiksi Lännen puuttumattomuus Jemenin ja Bahrainin tilanteeseen tai tarkemmin sanoen, saudien aseistaminen ja Bahrainin siialaisia kansalaisiaan marginalisoivan politiikan salliminen sataa vain Teheranin laariin. Irakissa taasen meidän tulisi kiinnittää extrahuomiota eräiden siiamilitoiden sunneja terrorisoivaan toimintaan, koska se taasen sataa salafisti-jihadistien laariin.
Toiseksi, etsittävä sellaisia, uusiakin, liittolaisia, jotka ovat nykyisessä kehityksessä jäämässä entisestään Turkin-Venäjän-Iranin -akselin jalkoihin. Tällaisia ovat tietysti Gerorgia, mutta myös Armenia. Kuten tiedät, armenialaisten tyytymättömyys Venäjän kaksinaamaista toimintaa kohtaan on keväällä Vuoristo-Karabaghissa käytyjen kahakoiden jälkeen entisestään kasvanut. Varmaa myös on, että Turkin sotilaallisen läsnäolon lisääntyminen Azerbaizhanissa ei ole tapahtunut ilman Moskovan suostumusta. Myös kurdien tilannetta Turkissa, Iranissa ja Syyriassa on seurattava tarkasti.
Ja se tärkein, Erdoganin johtama Turkki on nakattava ulos Natosta. Erdoganin politiikka on puhdasta uusottomanismia tai levanttilaista putinismia. Piste. Turkin eli Nato-maan Pohjois-Syyria intervention tuskin tulee johtamaan ko. alueen aneneksoimiseen Krimin tapaan. Todennäköisempää on se, että se ”itä-ukrainalaistuu”.(Historia tietää kertoa kyllä Turkin aiemmin anneksoineen itseensä syyrialaista maaperää. Kuten muistamme -tai oikeastaan emme muista tai muistele- Euroopan kaoottisena vuonna 1939 Turkki liitti itseensä Hatayan -maakunnan vähän samalla tavalla kuin Venäjä sittemmin anneksoi Krimin. Ranska seurasi vain sivusta. Kenties Ranska antoi tämän tapahtua, jotta Turkki tyytyisi pysymään etäällä Hitlerin Saksasta. Väärin jokatapauksessa, koska tällaisen toiminna salliminen tai että siihen ei sodan jälkeen palattu, toimii aina rohkaisevan esimerkkinä muille toimijoille!)
Pahoin kuitenkin pelkään, että USA ja EU eivät uskalla tehdä mitään, vaan seuraavat sivusta, koska nämä -mielestäni oikeansuuntaiset- korjausliikkeet tarkoittaisivat mahdollisesti länsimaisten sotilaiden menettämisiä kaatuneina, mutta ennenkaikkea näillä olisi kielteisiä vaikutuksia, paikon sangen ylelliseenkin, elintasoomme. Tiedän, että monille suomalaisille Georgia, Armenia, Jemen, kurdit, Irakin sunnit tai Bahrainin siiat ovat jossain tuolla jumalan selän takana, toisin kuin Baltian -maat tai Ukraina ja siksi he eivät näe mitään syytä korottaa katsettaan noin kauas. Tämä on -kuten sijekin tiedät- itsepetosta. Siis kuvitella, etteivätkö ne vaikuttaisi myös siihen miten esim. Venäjän toimii täällä Euroopassa.
TA
Yksi ongelma Lännessä ylipäätään ja Suomessa erityisesti on tilannetiedon ohuus siellä, missä päätöksiä oikeasti tehdään. Suomessa vahvaa tietoa ei välttämättä löydy miltään tasolta - asiantuntijoita toki, mutta ei tarpeeksi heidän välistään kilpailua, jotta siitä syntyisi vahva, ts. myös monipuolinen, yleistiedon taso koskien maailmankolkkia ja aiheita, jotka - kuten kirjoitit - koetaan meillä kaukaisiksi.
VastaaPoistaIsommissa länsimaissa ja monissa pienemmissäkin (vaikkapa Ruotsi ja Tanska) sen sijaan on olemassa vahvaa osaamista sekä tiedustelualalla että akateemisessa maailmassa, mutta länsimaiden demokraattisten järjestelmien haittapuoliin näyttää kuuluvan paksu poliittinen filtteri, joka ehkäisee tarkan tiedon kulkeutumista asioista päättäville tasoille. Diktatuureissa on toki paksuja filttereitä niissäkin, mutta kun tahto on kristallinkirkas eikä deviaatioita siitä suvaita, menee tietynlainen, oikeaoppinen tieto kyllä tehokkaasti juuri korkeimmille päättäville tahoille ja vain sinne. Länsimaissa taas yritetään kuunnella joka näkemystä, pidetään niitä tasaveroisina tai jos suositaan jotain niin suositaan sitten poliittisesti sopivinta eikä pätevintä. Näin ollen filtteri keskittyy pehmentämään tietoa ja minimalisoimaan sitä pienimpien yhteisten nimittäjien mukaiseksi, mikä tarkoittaa ennen kaikkea tiedon tarkkuuden ja yksityiskohtaisuuden menettämistä.
Toisena asiakohtana on sitten intressi. Suomen on vaikea löytää selvää kansallista intressiä, kun puhutaan vähänkään kauempana olevista paikoista. Suomen on vaikea myös löytää mahdollisuutta vaikuttaa yhtään mihinkään, ellei sitten osana suurempaa läntistä yhteisöä. Valitettavasti sielläkin Suomen osaksi tuntuu usein tulevan toimia edellä mainitun kaltaisena filtterinä, joka hämärtää ja karsii tietoa sellaiseen suuntaan, ettei se loukkaisi ketään isoa, ainakaan yleisiä syitä.
Mitä tulee Turkkiin ja Armeniaan, näen yhä huomattavasti paremmat mahdollisuudet olevan turkkilaisilla heivata ulos Erdogan kuin armenialaisilla olevan heivata maansa ulos Moskovan patronaažista. Siksi en kiirehtisi Turkin erottamista Natosta. Ensin pitäisi hieman katsoa, onko Natosta jatkossa yhtään mihinkään - ainakin yli Yhdysvaltain, Saksan ja Ranskan vaalien. Kannattaa pitää mielessä, että Turkissa oli yksi Naton neljästä aidosti sekä merkittävästä että kyvykkäästä sotilaskoneistosta. Olisi tyhmää antaa se Venäjälle. Tässä suhteessa Länsi on jo tehnyt aivan liikaa virhepolitiikkaa ja maksaa siitä vielä pitkään.
Se pitää paikkansa, että suuri osa niistä armenialaisista, jotka eivät ole vallassa, suhtautuvat katkeruudella Venäjään, etenkin kun Venäjä pelaa härskisti molempia puolia Karabahin konfliktissa. Kuitenkin sekä armenialaiset että azerit ovat yhä aivan liian obsessoituneita pitämään toisiaan (ja armenialaiset Turkkia) päävihollisinaan, ja niin kauan kuin tämä on asiainlaita, Venäjä tulee heitä pelaamaan miten haluaa.
Georgiassa Lännellä on yhä suuret mahdollisuudet, mutta kuinka kauan? Georgia olisi ollut luonteva ja hyvä liittolainen, mutta se hylättiin 2008 Bukarestin huippukokouksen jälkeen tunnetuin seurauksin ja sittemmin vielä enemmän oman onnensa nojaan. Sama koskee Moldovaa, jota lähinnä enää Romania yrittää pitää tolkuissa, mutta Venäjän on annettu ottaa haltuunsa maan media, yrityselämä ja tästä tulee seuraamaan myös poliittisen järjestelmän haltuunotto.
Turkki ei oikeastaan liittänyt itseensä Antiokiaa (Hatayta) vaan säilytti sen itsellään, vaikka miehittäjämaa Ranska olisi halunnut liittää sen Turkilta niihin alueisiin, joista luotiin uudet Libanonin ja Syyrian valtiot. Aikoinaan olisi ollut etnisiä perusteita liittää Antiokia joko Suur-Libanoniin, Suur-Syyriaan tai luoda erillinen ortodoksikristittyjen valtio nykyisen Länsi-Syyrian alueelle. Se, kuinka legitiimiä Osmanivaltakunnan pilkkominen "etnisiin" valtioihin oli tosiasiallisesti erittäin sekoittuneella ja monietnisellä alueella, on sitten kokonaan toinen juttu.
VastaaPoistaSyyrialaiskristitythän jätettiin pääosin Libanonin rajojen ulkopuolelle siksi, että katolinen kirkko halusi pitää siellä hegemonian sekä liittää maahan pohjoisen sijaan etelän muslimialueita. Tätä tuettiin kansainvälisellä tahoilla siksi, että Libanonin ja Israelin välille saataisiin maaraja - silloin kun ajateltiin, että kristitty arabivaltio voisi olla Israelin luonnollinen liittolainen musulmaaneja vastaan. Ja shiioista ei silloin juuri piitattu, joten heistä ajateltiin kristillisten lääninherrojen maaorjia tai jotain vastaavaa. Kuinka loppuun asti tämä sitten oli ajateltu Lähi-idän kristittyjen nykyisen aseman kannalta, lienee jo nykyään selvää kiihkeimmillekin maroniittiaktivisteille. Olisi ehkä kannattanut ottaa Latakia ja Antiokia ja antaa Sidon ja Tyros Syyrialle - tai muodostaa itsenäinen druusivaltio Libanonin ja Israelin väliin, kuten joissain ranskalaiskartoissa kaavailtiin. Alawiitit olisivat tuollaisessa jaossa hävinneet, koska olivat tuolloin Latakian itäpuolisten vuorten maalaisia. Se, että kaiken edellisen sijaan koko Syyria sunnienemmistöineen ja kristittyineen annettiinkin pienen alawiittilahkon diktatuuriksi ja Libanoniin luotiin muslimienemmistö, oli kuitenkin se mitä tosielämässä tapahtui. Nyt sitä on vähän myöhäistä korjailla.
Vaikka Turkin Hatayssa on edelleen merkittävä arabiankielinen väestö (assyrialaiskristityt keskittyvät toiselle puolelle aluetta, Mardinin ja Midyatin alueille), väittäisin ettei kukaan alueen nykyisistä asukkaista halua alueensa kuuluvan Syyriaan. Vielä vähemmän nyt.
En aivan yhdy kuvaukseesi Haytayan "siirtymisestä" osaksi Turkkia. Muistaa tulee, että sen seurauksena provinssi turkkilaistettiin tai vähitäänkin turkkilaistui. Yli 50 000 ei-turkkilaista (armenialaista ja arabikristittyä, alaviittia ja ja sunniarabia) jätti tuon maakunnan. Modernimmin ilmaistuna, Hataya menetti ison osan vuosisataisesta ja arvokkaasta monikulttuurisesta kirjostaan. Siinä toki olet oikeassa, että maakunnan asemaan palaaminen osana Turkkia on myöhäistä ja täysin turhaa.
VastaaPoistaJa vielä muutama sana Erdoganin pelisuunnitelmasta: Erdogan haluaa syrjäyttää saudit ja wahhabistis-salafistisen koulun dominoivan aseman maailmassa. Ikäänkuin palauttamaaan ”ottomaani-kalifaatti”. Tällä en tietystikkään tarkoita mitään ”isisläistymistä”, vaan pyrkimystä nousta poliittisin ja taloudellisin -mutta varmasti myös aseellisesti- keinoin sunnimaailman päämieheksi ja edustajaksi. Samalla tavoin kuin Venäjä tai Moskovan patriarkaatti on pyrkinyt ja yhä pyrkii syrjäyttämään Konstantinopolin patriarkaatin primus-aseman tai Teheranin vanhat parrat esittävät olevansa siialaisen maailman johtajia ja suojelijoita.
Erdoganille (sunni)islamilla on alusta asti ollut syvä ja keskeinen merkitys. Nyt epäonnistuneen vallankaappauksen jälkeen Erdogan oikeastaan vain nopeutti hiljaisesti aloittamaansa, pehmeää islamistista ”vallankaappaustaaan”. Shadi Hamid, jonka kirjasta olenkin sijulle pari kertaa puhunut, kertoo Turkkia ja AKP:ta käsittelevässä osiossaan kuinka eräs tärkeä Erdoganin neuvonantaja totesi AKP:n kyllä tarvitsevan Turkin sekularisteja; tarvitsevan heitä kantamaan Atatürk hautaan.(Tästä islamin merkityksestä Erdoganille on puhunut tarkkanäköisesti myös eräs suomalainen Turkki-asiantuntija ja tutkija, mutta muistaakseni sije et oikein häntä arvosta).
Miltä Turkki sitten tulee näyttämään, jos tämä kehitys jatkuu? Turkki ”iranisoituu”; tällä en luonnollisesti tarkoita mitään siialaistumista, vaan sitä, että Turkin kansalaisten elämä ja arki alkaa muistuttamaan entistä enemmän Iranin todellisuutta. Sunni-islamilla tulee olemaan jatkossa yhtä keskeinen asema kuin Iranissa on siialaisuudella. Ja toisaalta erilaisilla vähemmistökansallisuuksilla ja uskonnollisia ryhmillä samat oikeudet ja yhteiskunnallinen liikkumatila kuin Iranin ei-siialaisilla ja ei-iranilaisilla kansalaisilla.
TA
TA, joudun nyt ties kuinka monetta kertaa huomauttamaan sinulle, että perustaisit oman blogin, koska sinulla on paljon sanottavaa ja vahvoja mielipiteitä - joskus hyvin ja joskus vähemmän hyvin perusteltuja. Nytkin niistä olisi parempi keskustella niihin keskittyvässä paikassa, ei Venäjää koskevan kirjoituksen alla.
VastaaPoistaTA: "Siinä toki olet oikeassa, että maakunnan asemaan palaaminen osana Turkkia on myöhäistä ja täysin turhaa."
Hatay nimenomaan on Turkin maakunta. Väestönsiirrot olivat iso ja traumaattinen osa Osmanivaltakunnan pilkkomista kaikenlaisten miehittäjien ja uusien "kansallisvaltioiden" toimesta. Yleensä jää huomiotta se, että Turkkiin joutui näistä ympäröivistä maista pakenemaan enemmän väkeä kuin Turkin alueilta naapurimaihin. Mutta koska ensimmäiset olivat pääosin muslimeja ja jälkimmäiset pääosin kristittyjä, Euroopassa on seuranneen vuosisadan ajan puhuttu, kirjoitettu ja vouhkattu vain jälkimmäisistä - milloin asiallisesti, milloin vähemmän asiallisesti.
Koska olet käsittääkseni melko tunnettu ortodoksi- ja Armenia-aktivisti, ymmärrän mielipiteidesi painottumisen taustan. Itse varoisin kuitenkin antamasta noin predestinoituja mielipiteitä Turkista. Monenmoiset islamofobit, Turkin-vihaajat ja myös turkkilaiset kemalistit kun ovat mananneet helvettiä valloilleen niin kauan kuin minä olen tällä planeetalla elänyt, eikä elämä Turkissa silti vieläkään - kaikesta Erdoǧanin politiikan vastenmielisyydestä huolimatta - muistuta Saudi-Arabiaa eikä Irania. Puhumattakaan Talibanista tai Da'ishistä.
Erdoǧanilla voi toki olla haavekuvia uudesta Osmanivaltakunnasta tai peräti kalifaatin herruudesta. Saahan niitä päiväunia olla. Hän ei olisi ensimmäinen poliitikko, joka moisia utopioita on mielikuvissaan pyöritellyt. Mutta mitkä ovatkaan Erdoǧanin kyvyt? Häneltä on mennyt vuosikymmeniä siihenkin autoritarismin lisäykseen, joka Turkissa viimeisen vuosikymmenen aikana on tapahtunut, ja joka ei ilmeisesti vieläkään ole turkkilaisen keskiluokan arkea niin paljon purrut että näistä olisi vielä ollut poliittisten voimien yhdistämiseen vaaleissa. Suurmielenosoituksia on toki ollut, mutta olihan Venäjälläkin Bolotnaja ja Iranissa vihreä vallankumousliike.
Oikeastaan jälleen voisi kyynisempi todeta, että Turkki seuraa eurooppalaista valtavirtaa. AKP persuuntuu, lepenisoituu ja trumpetoituu. Salaliittoteoriat ovat olleet valtavirrassa kiinni jo vuosia - oikeastaan siitä saakka kun Turkki oli saavuttanut tähänastisen historiansa vapaimmat sananvapausolot, joista se on sittemmin taantunut, joskaan ei lähellekään venäläistä tai sulttaaninaikaista tasoa.
Mainitsemasi tutkija oli aikoinaan hyvä turkkilaisen kemalismin asiantuntija. Hänen varsin räikeä islamofobiansa ja yleinen tietämättömyytensä Turkin etelä- ja itärajojen takaisista asioista lienevät osasyyllisiä siihen, että hänestä on tullut Assadin apologeetta, jollaisille en anna arvoa kuten en myöskään tilaa blogissani. Hänellä samoin kuin sinullakin on täydet suomalaiset sananvapautenne, mutta sananvapauteenne ei kuulu minun velvollisuuteni kohdella teitä auktoriteetteina, julkaista kaikkea postiini tulvivaa (josta sinun viestisi eivät tietenkään ole lähelläkään törkeintä päätä) eikä ottaa huomioon sellaisia väitteitä, vaikka kansissa julkastujakin, joita melko hyvien tietojeni perusteella pidän virheellisinä.
"Venäjän sota on kaikenkattava olemassaolon muoto. Siihen on mobilisoitu koko Venäjän valtiokoneisto - armeijasta ja tiedustelupalveluista suuryrityksiin, hakkereihin ja aivan erityisesti propagandakoneistoon. Myös venäläinen yhteiskunta on propagandan avulla mobilisoitu sotaan. Sodassa ollessaan yhteiskunta on valmis uhrauksiin, joita se ei normaaliaikoina olisi valmis tekemään. Länsimainen yhteiskunta ei ole sodassa, joten länsimaiden kansalaiset eivät myöskään ole valmiita uhrauksiin. Venäjällä tilanne on aivan toinen."
VastaaPoistaMielenkiintoista nähdä kuinka pitkään Venäjän ja ennen kaikkea venäläisten selkäranka tätä kestää.
Viime kädessähän kysymys on vain ja ainoastaan muutamasta vanhenevasta miehestä Kremlin muurien suojassa, miehistä jotka pelkäävät. Pelkäävät vallankumousta ja sitä kohtaloa jonka monet vallasta syöstyt diktaattorit ovat kohdanneet meidän elinaikanamme.
Kaikissa valtioissa on omanlaisensa järjestäytynyt rikollisuus, Venäjällä vaan on käynyt niin että järjestäytyneellä rikollisuudella on oma valtio. Putinia ja hänen lähipiiriään ei kiinnosta Venäjän laajeneminen, sota tai geopolitiikka muuten kuin välineenä jolla lykätään vääjäämätöntä, oman valtakauden loppua.
Se loppu tulee joka tapukessa, kaikki kun loppuu aina aikanaan. Jos ei muuten niin ihmiselämän rajallisuuden kautta. Ja Putinin poismenon myötä koko hänen valtansa pönkittämiseksi rakennettu järjestelmä romahtaa. Jatkuvuuden takaavaa seuraajaa ei ole eikä tule koska hiipuva alfa ei voi sietää kruununprinssejä jotka voisivat kyetä vallankaappaukseen hallitsijan elinaikana. Mitään harmaata eminenssiä tai kulisseissa naruja vetelevää salaista voimaa ei myöskään ole, Putin on viime aikoina katkonut näyttävästi kytköksiään vallan keskittymiin ja näyttää huolellisesti pitävän huolta siitä ettei näistä yksikään nouse muita vahvemmaksi.
Venäjän potentaali hiipuu, rahat loppuvat, väestö vanhenee ja maa islamisoituu pikku hiljaa. Infrastruktuuri rappeutuu ja elinkeinoelämä menettää elinvoimansa. Kuten sanottua Venäjä hiipuu pikku hiljaa köyhtyneitten agressiivisten ihmisten kansoittamaksi maaksi, ihmisten jotka lohduttautuvat harhaisilla kuvitelmilla suuruudesta, ylivertaisuudesta ja messiaanisesta kohtalosta.
Venäläisten pokeritaidoista en lauluja tekisi. Peli kun loppuu ylivoimaista vastustajaa vastaan sillä hetkellä kun länsi päättää katsoa Venäjän kortit. Sun Zun oppien mukaan taktiikka ilman strategiaa on pelkkää metelin tuottamista ennen vääjäämätöntä häviöä. Venäjän strategiasta ei ole mtään näyttöä, toiminta vaikuttaa olevan silkkaa opportunistista improvisaatiota ja matalalla roikkuvien hedelmien poimintaa.
Venäjällä on jo alkanut neuvostoaikoina tutuksi tullut taistelu television ja jääkaapin kanssa. Hiekka käy Putinin tiimalasissa päivä päivältä vähemmäksi. Ja kun koko systeemi on rakennettu yhden miehen varaan niin rytinä tulee olemaan melkoinen kun viimeinen hiekanjyvä putoa tyhjyyteen.
Lännnen omaksuma suhtautumistapa, antaa Venäjän möykätä kunhan ei aiheuta suurempaa vahinkoa, on omalla tavalaan viisas ja toimiva. Olikos Sun Tzu joka sanoi että kun odotat rauhassa tarpeeksi pitkään joen rannalla niin näet kun vihollisesi ruumis lipuu ohi. Venäjä on umpikujassa eikä sillä naytä olevan mitään halua kääntyä ennen seinään törmäämistä.
En ole samaa mieltä, Hopliitti. Tuo vaikuttaa minusta toiveajattelulta, jollaisella yleensä perustellaan itselle, ettei tarvitse tehdä mitään. Venäjää ei kannata aliarvioida.
VastaaPoistaHopliitti sanoi:
VastaaPoista"Kuten sanottua Venäjä hiipuu pikku hiljaa köyhtyneitten agressiivisten ihmisten kansoittamaksi maaksi, ihmisten jotka lohduttautuvat harhaisilla kuvitelmilla suuruudesta, ylivertaisuudesta ja messiaanisesta kohtalosta."
Minusta aggressiiviset, messiaanisesta kohtalostaan ja ylivertaisuudestaan vakuuttuneet ihmiset eivät kyllä ole asia joka tekee Venäjästä vähemmän uhkaavan. Päinvastoin.
Olet mielestäni oikeassa siinä, että Venäjä on lähes kaikilla mittareilla mitattuna hitaasti mutta varmasti hiipuva mahti. Mutta on aivan toinen asia, katseleeko Venäjän eliitti hiipumista toimettomana.
Talouden suuntaa on lähes mahdoton kääntää ilman perustavaa laatua olevia muutoksia ja uudistuksia (kuten oikeusvaltio). Ne taas vievät nykyeliitiltä vallan, joten merkittäviä uudistuksia ei varmasti ole tulossa. Näin ollen Putinille voi käydä välttämättömäksi lietsoa lisää ulkoisia kriisejä. Se on riskialtista puuhaa, niin varovainen kun Venäjä onkin ollut (siis varovainen hyökätessään vain heikkojen ja lännen suojelusta osattomien maiden kimppuun). Kun Venäjän sisäiset paineet kasvavat, sotilaallinen riskinottohalu ja -kyky kasvaa.
Toinen riski on Putinin kuolemaa tai palatsivallankumousta seuraava valtakamppailu (vrt. mitä tapahtui Stalinin kuoleman jälkeen). Jos asiat eivät mene hyvin, tuloksena voi olla sisällissota ydinasevaltiossa. Ja vaikka joku vallantavoittelijoista sitten onnistuisikin kukistamaan muut, niin tämä henkilö on väistämättä joukon taitavin juonittelija ja häikäilemättömin voimankäytössään.
Ei tulevaisuus Venäjän naapurissa kovin valoisalta näytä, kävipä Venäjällä miten tahansa.
Blogin pitäjä,
VastaaPoistaHS:n mielipideosastolla oli tällainen kommentti:"Suomessa kehitys ei ole ollut yhtä hyvä. Ensin Suomeen tulivat lähinnä venäläisperäisen järjestäytyneen rikollisuuden edustajat entisestä KGB:stä, jotka nopeasti ottivat sen mitä halusivat. -Ja yhtä nopeasti legalisoivat omaisuutensa ja perustivat jopa yhteisiä bisneksiä suomalaisten virkamiesten kanssa. 2000-luvun ilmiö ovat moottoripyöräjengit, jotka käytännössä kontrolloivat jo hyvin suurta osaa ammatti- ja taparikollisuudesta."
Millaisia ajatuksia tuo herättää?
Kommentti
Viimeiselle kommentoijalle: Se herättää ainakin sen huomion, että järjestäytynyt rikollisuus on osa Venäjän valtiollisten orgaanien käytössä Euroopassa olevia voimavaroja, joita myös aktiivisesti käytetään.
VastaaPoista