Suomen raiteilla

Sain tilaisuuden nähdä hieman Suomea, joskin käynnit Tampereella, Oulussa ja Rovaniemellä olivat juuri sellaisia työmatkoille tyypillisiä, joilla nähdään vain asemia, hotelleja ja konferenssikeskuksia.

Tampereella ei satanut, ainakaan kovin paljon. Rautatieaseman lähelle oli kohonnut konferenssikeskuksen viereen korkea tornihotelli. Söin tacon. Ostin tanskalaistoimittaja Lone Theilsin esikoisdekkarin Kohtalokas merimatka, jota luin junassa Tampereelta Ouluun ja Oulusta Rovaniemelle. Kirja tuntuu etupäässä paranevan edetessään, mutta kirjailija tai suomentaja käyttävät ärsyttäviä toistoilmaisuja. Kuulin sellaisia tosin Tampereella muutenkin, mutta osa niistä lie totta. Kuten se, että suomalaiset ovat hyviä insinöörejä mutta huonoja myyjiä.

Oli sellainen vaihe, jolloin ei satanut, ja lepuutin silmiäni Pohjanmaan lakeuksilla Seinäjoen molemmin puolin. Lintuja kerääntyi pelloille jo syysparviksi.

Oulun asemalle päästyäni vierailin erään ystäväni luona, jonka tunnen jo kouluajoista. Hän on muuttanut lähelle asemaa. Vietimme pitkän illan, mutta sen aikana alkoi sataa. Puhuimme paljonkin tulevaisuudesta, emme juuri menneisyydestä.

Hotellini aamiaisella oli Koneen, Otiksen tai Schindlerin miehiä - kukaties ehkä heitä kaikkia - jotka kävivät läpi kaameimpia hissionnettomuuksia ennen ja nyt, kotimaassa ja ulkomailla.

Oulun komealla kaupungintalolla törmäsin yllätyksekseni tuttuihin yliopiston ja nuorisopolitiikan ajoilta. Oman puolueen mies oli nyt valtuustossa. Toisen puolueen miehellä oli eduskuntaryhmän retriitti. Opin paljon uutta Oulusta, jolle Nokian luova tuho oli oikeastaan ollutkin hyvä asia: nyt siellä kukkivat lukemattomat tieto- ja teknologia-startupit. Yllätyin myös, että Oulu on Euroopan nuorimpia kaupunkeja - ikärakenteeltaan siis. Siellä tuntui muutenkin olevan tekemisen meininkiä.

Kaupungintalolta lähtiessäni satoi kaatamalla. Pelastauduin Amarilloon syömään teksasinpihviä ja juomaan Brooklynin apaa. Junani lähtiessä satoi taas.

Junassa Oulusta Rovaniemelle häiriköi öyhöttäjä. Kulki vaunuissa karjumassa ja ovia paukuttelemassa. Uhkaili matkustajia, luvaten puuristejä uskovaisille sekä repiä pään irti minulta (joka olin hänen mukaansa juutalainen). Edempänä nuori nainen valitti öyhöstä konduktöörille, joka ei tehnyt mitään. No, Suomessahan saa riehua kirveellä metrossakin eikä se ole näköjään ongelma kellekään, kunhan riehuja ei ole muslimi. Jos on, koko maa sekoaa hysteriassaan.

Monte Rosasta kuului sotanorsujen töräytyksiä, joten vetäydyin aikeistani yömyssyyn. Ulkona satoi kaatamalla. Aamulla odottaa sentään joulupukki.

Kokemuksia koleudesta ja uusista aluista

Lapsonen lähti tänään kohti Kaukasiaa ja minä istun kotona huolissani. Viimeisin viesti tuli surumielen sävyttämänä Riian lentokentältä. Tbilisiin hänen pitäisi laskeutua joskus aamuyöllä.

Kotikaukaasilla olisi ollut vielä kaksi kuukautta käyttämätöntä Schengen-aikaa olla Suomessa ilman oleskelulupaa. Toivottomuus valtasi kuitenkin alaa, kun jokainen toivonkipinä opiskelemaan pääsystä tässä koulutuksen ihmemaaksi kuvitellussa pohjoisen ankealassa vähitellen hiipui. Kaikkialla tuli vastaan mahdottomuutta.

Suomessa on tarjolla vain kaikkea ilmaiseksi tai ei mitään mistään hinnasta. Kaikkea ilmaiseksi on tarjolla niille, jotka pääsevät johonkin etuoikeutettuun kategoriaan - käytännössä omille kansalaisille, pakolaisille ja turvapaikanhakijoille. Sen sijaan rehellisesti opiskelemaan haluava ulkomaalainen, jonka opinnoista maksettaisiin, ei Suomessa käy.

Lukioon ja ammattikouluun päästäkseen pitäisi olla pysyvä oleskelulupa, ja pysyvän oleskeluluvan saadakseen pitäisi ensin päästä opiskelemaan ylemmän asteen tutkintoa. Tai olla turvapaikanhakija. Mutta eihän poikaparka voi olla turvapaikanhakija, kun hänen ongelmansa liittyivät kotiväkivaltaan ja perheasioihin, siis tavallisten oikeiden ihmisten ongelmiin, eivätkä mihinkään eksoottiseen terrorismiin.

Onneksi muuan hänen ystävänsä Georgiassa aikoo nyt mennä lukioon ja he yrittävät päästä sinne yhdessä, jolloin saisivat kurotuksi umpeen nuo menetetyt kolmisen vuotta. Se, mikä yksin on tuntunut mahdottomalta, tuntuu yhtäkkiä mahdolliselta, kun on kaveri, jonka kanssa mennä yhdessä. Olen iloinen, että poika onnistui tekemään päätöksensä ihan itse - halusi itse lähteä takaisin, ettei koulujen alkaminen taas hukkaisi häneltä kokonaista kouluvuotta. Nyt tästä ei jää sellaista ikävää makua, että minä tai Suomi olisimme savustaneet hänet pois.

Hän itkeskeli viime päivinä ja kuunteli No Clear Mindia ja Cigarettes after Sexiä, sekä sitä Musen Exogenesiksen sinfoniapätkää, jossa lauletaan:

Let's start over again
Why can't we start it over again
Just let us start it over again
And we'll be good
This time we'll get it, get it right
It's our last chance to forgive ourselves...

Mutta niinhän sanotaan, että itku puhdistaa. Ja jokainen uusi alku on itsessään sekä surullinen että toivoa herättävä. Jokainen päätös avaa joitain ovia mutta sulkee samalla toisia. On ymmärrettävästi ahdistavaa, kun ei koskaan voi olla varma, tekeekö oikean päätöksen vai menettääkö sen vuoksi jotain parempaa. Sellaista päätösten tekeminen kuitenkin on. Periaatteeni on, etten tee päätöksiä lapseni puolesta, koska ainoa tapa, jolla hän oppii päätöksiä tekemään on tehdä niitä.

*   *   *

Suomessa vietetty kuukausi ja siihen liittyneet ekskursiot Tallinnaan ja Tukholmaan eivät ehkä menneet hukkaan. Arjen eläminen täällä antoi aivan eri lailla realismia kuin aiemmat lyhyet turistivierailut. Auttoi ehkä hälventämään illuusioita siitä, kuinka kaikki elämässä muuttuisi heti hyväksi kun vain pääsisi rikkaaseen länsimaahan.

Suomalaisen arjen koruttomuus ja kulttuurinen koleus, korkeat hinnat ja päivien yksinäisyys pitää kokea ennen kuin ne uskoo todeksi. Täällä ei eletä missään keijukaiskuningattaren hovissa, eivätkä minun palkkani tai sosiaalinen statukseni ole täällä yhtään mitään. Kuljen joka aamu aikaisin koleita, kuselle haisevia katuja töihin, ja palaan iltaisin väsyneenä, juoppojen örinöitä väistellen, niin kuin kaikki muutkin.

Länsimaalaisen palkkatyöläisen elämä ei ole mitään glamööriä. Ei täällä ole varaa Kiovan tai Tbilisin arjen lauantai-iltapäiväisiin shamppanjabrunsseihin eikä joka festivaalille osallistumiseen. Eikä Suomessa saa uusia ystäviä sillä, että on olemassa. Ja vaikka saisikin, ihmiset harvoin auttavat. Kaikki pitää tehdä juurta jaksaen itse.

Ihmettelen silti tätä maata. Kaikkialla muualla Suomi tunnetaan nimenomaan koulutuksen ihmemaana, mutta OECD-alueen ulkopuolelta kotoisin oleva ei silti saa Suomesta koulutusta edes maksamalla, ellei julistaudu turvapaikanhakijaksi ja keskity tukien nostelemiseen. Myöskään suomen kieltä ei pääse opiskelemaan. Jonot ovat kuulemma liian pitkiä. Miksi ne ovat sitä? Jonothan osoittavat, että olisi runsaasti ihmisiä, jotka maksaisivat suomen kursseista. Miksi niitä ei kannata järjestää?

*   *   *

Kävimme viime viikonloppuna Tukholmassa, katsomassa miltä Länsi näyttää. Maailmassa on kaupunkeja, jotka ovat vielä kalliimpia kuin Helsinki, ja Tukholma on sellainen. Muistikuvissani siltä ajalta, kun asuin vielä Ruotsissa, taksit olivat siellä yksi harvoista asioista, jotka olivat halvempia kuin Suomessa, mutta nyt sekä metron että taksien hinnat olivat tuplasti Suomea kalliimpia.

Tukholmassa satoi hieman vähemmän kuin Helsingissä, mutta satoi sittenkin. Silloin kun ei satanut, saaristo ja Gamla Stan olivat kauniita. Drottninggatanilla oli kirjamessut. Hyvä, että minulla oli ylimääräinen kantaja sieltä kertyneille kirjakasseille. Myös musiikkia ja elokuvia tuli hankittua kosolti lisää.

Vieraiden virta etelästä vähentää hieman kulttuuri-ikävää. Viime viikolla kävivät sekä valkovenäläinen tutkija että ukrainalainen luonnonsuojelijapariskunta pienine lapsineen. Suomalaisten ystävien syntymäpäiviä ja muita tapahtumia on vietetty niin ravintoloissa kuin kotibileiden muodossa.

Helsingissä on erinomainen ravintolatarjonta. Kun ne vain eivät olisi niin tähtitieteellisissä hinnoissa. Ukrainassa tottui siihen, että ravintolalounas maksoi 2-4 euroa, kahden tai kolmen hengen illallinen viineineen 15 euroa, oluttuoppi muutaman kymmentä senttiä.

Löysin Rosebudista värillisiä Corto Malteseja suomeksi. Nehän oli tietysti pakko saada, vaikka minulla on albumeja värillisinä ranskaksi ja italiaksi sekä mustavalkoisina englanniksi.

Kävimme myös lintumessuilla Viikissä. Kirjoja, optiikkaa ja paljon muuta. Poika söi viisi grillimakkaraa putkeen - suomalainen makkara siis maistui. Myyjän mukaan ennätys sinä päivänä. (Lintumiehet laskevat näemmä luonnostaan rekordeja tällaisistakin asioista.) Minä söin kaksi lettua. Satoi.

Reflektioita suomalaisesta olotilasta

Ennen poislähtöäni Kiovasta vitsailin tuttaville, ettei pienestä depressiosta kannata huolestua, koska alakulo on osa suomalaisena olemista. Kahden viikon Suomessa olon jälkeen asia on kaikkea muuta kuin vitsi. Ja nyt pitäisi sentään vielä olla kesä - valoa riittää yhä iltaisin yli iltayhdeksän ja aurinko herättää aamuisin jos herätyskello ei. Masennus olisi epäilemättä paljon lohduttomampi jos olisin landannut tänne loka-marraskuussa.

Kahden viikon aikana olen nähnyt auringon ainakin neljänä päivänä. Se on luultavasti enemmän kuin suomalaiset näkivät kesä- ja heinäkuiden aikana, joten minun pitäisi vain olla tyytyväinen ja hiljaa. Niillä on erivapaus valittaa, jotka ovat eläneet lottovoitossa koko kesän, eivätkä hilluneet jossain vehreämmän ruohon mailla tahi etelän auringossa. Jossain, missä hedelmät roikkuvat puissa ilmaisina eikä ihmisen tarvitse raataa aamusta iltaan veronsa ja pakolliset velkansa maksaakseen.

Tosiasia nyt vain on, että elämänlaatu on lähes kaikkialla, missä olen asunut, yleisesti ottaen parempaa kuin Suomessa. No, Afganistan oli ehkä poikkeus, ja ehkä Etiopiakin. Sen sijaan Beirut, Kiova ja Tartto - tai mikä tahansa paikka Länsi-Euroopassa - pesevät Helsingin mennen tullen, ainakin jos on palkkatuloilla ja pieninvestoinneilla elävä keskiluokan jäsen. Tämän toteaminen on sikäli epäreilua, että korkeampi elämänlaatu on helppo saavuttaa länsimaiselta työnantajalta palkkansa saavalle ekspätille, muttei niille, joiden paikallinen palkka riittää vaivoin pieneen luukkuun huudeilla ja päivittäiseen metromatkaan töihin ja takaisin.

Siinä ehkä on ongelman ydin. Asia kun on niin, että Suomessa mahdollisuus keskiluokkaiseen elämään on vain yläluokalla ja ylimmällä keskiluokalla. Alempaa keskiluokkaa edustava enemmistö kansasta elää elämää, joka useimmissa länsimaissa identifioituu alaluokkaiseksi: kädestä suuhun, kahdeksan tuntia töissä ja pari tuntia työmatkoilla, sitten televisiota ja itse tehty halpa-ateria kotona. Päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, kunnes lopulta pääsee sairaana eläkkeelle katsomaan televisiota ja syömään itsetehtyjä halpa-aterioita.

*   *   *

Miksi elämä Suomessa on niin kurjaa, vaikka tilastojen mukaan suomalaisten pitäisi olla mitä onnellisinta ja hyvinvoivinta kansaa? Syyt suomalaiseen kurjuuteen eivät ole mikään mysteeri. Niitä on kolme: ilmasto, hintataso ja suomalainen kulttuuri.

Ilmasto on mitä on. Suomalaiset voivat ylpeillä sivilisaation reunalla elämisestä, ja ovat niin ammoin tehneetkin. Silloin kun vielä ymmärsivät olevansa rintamamaa, takanaan Länttä ja Eurooppaa. Edessään pohjoisesta nouseva kenraali talvi ja idän aroilta puhaltava tuuli, jossa voi kuulla Iivana Julman haamun nauravan. Suomalainen osasi vielä elää metsässä ja metsästä, osasi ja sai yrittää, ja rajamaiden elämässä ymmärrettiin epävarmuus normaalitilaksi. Kukaan ei vielä ajatellut, että koko kansa pitäisi kurjistaa alati paisuvien etuisuuksien takaamiseksi - samalla kun koko valtakunnan tulevaisuuden turvatakuut jätettiin itsepintaisesti hankkimatta.

Missään muualla maailmassa kansakunnan ja kansantalouden ydin ei pyöri yhtä kylmissä olosuhteissa. Kanssamme muuten samoilla pohjoisilla leveysasteilla sijaitsevien valtioiden, kuten Ruotsin, Norjan, Venäjän ja Kanadan yhteiskunnista ja taloudesta suurin osa sijaitsee paljon Suomea eteläisemmillä tai atlanttisemmilla seuduilla. Suomalaiset voisivat aiempaa enemmänkin sisäistää tämän erityislaatuisuutensa ja yrittää jopa hyötyä siitä - sen sijaan, että yritetään elää kuin keskieurooppalaiset aivan toisenlaisissa luonnonoloissa.

*   *   *

Hintataso on vain osittain seurausta arktisesta ilmastosta. Ilmasto on vaikuttanut asumisen kalleuteen. Veronmaksajien kukkarosta ammennetut tukiaiset leipävehnän viljelyyn Lapin perukoilla saakka samoin kuin puolivaltiolliset tukkurit ja kartellit ovat vaikuttaneet keskeisesti ruoan hintaan. Mutta suurin osa Suomen ylikorkeasta hintatasosta ja siten siitä, että suomalaisilla ihmisillä on yksi Euroopan alimmista ostovoimista, johtuu verotuksesta. Erityisen pahasti elämänlaatuamme tuhoavat palveluja kurjistava arvonlisävero sekä yksityisen työllistämisen ja pienyrittämisen työmarkkinalliset esteet.

On jotenkin huvittavaa, kuinka ihmiset muualla maailmassa olettavat tilastouutisten ja suomalaisen henkselienpaukuttelun harhauttamina, että suomalaisilla nyt ainakin on varmasti varaa asua isoissa ja kauniissa asunnoissa, kuten saksalaiset ja amerikkalaiset, tai syödä joka päivä ravintolassa, kuten espanjalaiset ja kreikkalaiset. Lähi-idässä ja Afrikassa ihmiset yhtenään olettavat, että Suomessa meillä on tietysti kymmeniä palvelijoita joka kotitaloudessa, koska olemme niin rikkaita - ja koska Lähi-idässä ja Afrikassa jo alemman keskiluokan perheessä on yleensä vähintään yksi palvelija (sen lisäksi, että vaimot ovat kotona palvelijoiden työnjohtajina). Suomalaisena tällaiselle voi lähinnä hymähdellä.

Mutta onhan Suomi sentään niin rikas, että valtio takaa kansalaisilleen kaikki mahdolliset palvelut ihan ilmaiseksi, joten mihin palvelijaa enää tarvitaan? Turha sitten yrittää selittää, ettei ensinnäkään maksuttomuus tee suomalaisesta koulutuksesta tai suomalaisesta terveydenhuollosta ilmaisia - puhumattakaan siitä, etteivät julkiset palvelut Suomessa yleisesti ottaen ole edes maksuttomia, vaan niistä saa maksaa korkeampia asiointimaksuja kuin yksityiset palvelut halvemman hintatason maissa maksavat. Jos tarvitsen hammaslääkäriä, minun kannattaa ottaa lennot Ukrainaan pelkästään hammaslääkärikeikkaa varten. Se maksaa itsensä takaisin.

Suomalaisen elämän törkeä hinnoittelu johtaa kaikilla elämänalueilla kurjuuteen ja epävarmuuteen. Asiat jäävät tekemättä, koska ovat liian kalliita. Niissä maissa, joissa hintataso on yhtä kallis kuin Suomessa - esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Sveitsissä - ovat palkatkin selvästi suomalaisia parempia, joten kalliimpiin hintoihin on ihmisillä varaa. Näin ei ole Suomessa. Siksi suomalaisella ei ole varaa palkasta käteen jäävillä rippeillä elää samanlaista elämää kuin tavallinen saksalainen, belgialainen ja tanskalainen pystyvät elämään.

*   *   *

Suomalainen kulttuuri on kolmas olennainen syy Suomessa elämisen ankeuteen. Se on osittain reflektiota ilmasto-oloista ja ylikorkeiden hintojen sääntelyjärjestelmästä. Esimerkiksi suomalaisten katujen ja kaupunkiympäristöjen autius on seurausta sopeutumisesta ilmasto-oloihin, joissa suurin osa vuodesta vietetään automaattisesti kotioloissa eikä kukaan vapaaehtoisesti lähde hengailemaan ulkotiloihin.

Sääntely on karsinut suomalaisten elämästä edulliset pienet palvelut. Suomessa aivokirurgikin joutuu käyttämään aikansa itse itsensä palvelemiseen sen sijaan että ostaisi palvelut lukemattomilta pieniltä yrityksiltä ympäröivästä urbaanista tilasta. Nykysuuntaus ajaa suomalaisia yhä enemmän siihen, että se, mitä ei voida tehdä kokonaan itse, ostetaan roboteilta netissä.

Suomalainen kulttuuri on siis osaltaan tulosta niistä ilmasto- ja sääntelyolosuhteista, joissa se joutuu elämään. Toisaalta hinnat ja sääntely heijastelevat suomalaisten kulttuurisia ominaispiirteitä. Keskinkertaisuuden ja eleettömyyden suorastaan nihilististä yliarvostusta yhdistettynä uudempien aikojen psykokulttuuriseen kyvyttömyyteen hallita riskejä ja epävarmuutta.

Suomalaisen arjen ymmärtämisen syväkulttuurisia avaimia ovat olettaminen, odottaminen ja pettymys. Ne yhdistyvät suomalaisten käyttäytymistä hallitsevaan häpeäkulttuuriin.

Suomi on olettamisen ihmemaa. Suomalainen olettaa aina mieluummin kuin kommunikoi. Hän olettaa olettamisensa olevan jonkinlainen keino ohjata todellisuutta odotustensa mukaiseen suuntaan sen sijaan että todellisuus pitäisi kohdata esimerkiksi kysymällä toiselta ihmiseltä. Suomalainen odottaa asioita, eikä kyse ole englannin käsitteestä wait niinkään kuin käsitteestä expect. Se, että suomen kielessä nämä kaksi asiaa ilmaistaan samalla sanalla, kertoo paljon.

Suomalainen odottaa, ja olettaa yhteiskunnan tai yleisen todellisuuden vastaavan odotuksiinsa. Olisi häpeä joutua ilmaisemaan odotuksensa esimerkiksi kommunikaation keinoin, joten olettaminen on aina turvallisempaa. Valitettavasti kausaaliketju johtaa vääjäämättä pettymykseen, joka hallitseekin suomalaisen suhdetta todellisuuteen. Suomalainen olettaa ja odottaa, mutta kun todellisuus ei vastaakaan oletuksia ja odotuksia, hän tuntee syvää pettymystä.

Yleinen pettymyksen tunne luo alakuloa kaikkialle - sinnekin, missä suomalaisen pitäisi kaikella järjellä ajatellen nähdä ilonaiheita ja hyvää. Mutta ei. Suomalainen avioliitto päättyy yleensä avioeroon. Paras keino ehkäistä tätä on erota jo seurusteluvaiheessa. Tai olla seurustelematta, sillä vain ajatustenlukija voi oikeastaan vastata suomalaisen oletuksiin ja odotuksiin ilman että suomalainen joutuu pettymään ja alentumaan häpeälliseen kommunikaatioon (toki vasta siinä vaiheessa kun asioita on jo vatvottu hiljaisesti ties kuinka kauan).

Ei niin, etteikö suomalaisella ole syytäkin pettymykseensä. Onhan hän todennäköisesti uhrannut kaikki unelmansa, paiskinut ikävää työtä ohi elämänsä, yrittänyt olla mieliksi ympärillään oleville läheisolettajille ja läheisodottajille, eikä ole koskaan saanut - eikä koskaan tule saamaan - tästä kaikesta oikein minkäänlaista palkintoa. Ei elämänlaadun selvänä nousuna. Ei muiden suomalaisten arvostuksena. Suomalaisen on vaikea olla pettymättä omaan elämäänsä kun kaikki ympärillä ovat pettyneitä häneen. Eivät he sitä ehkä sano kuin kännissä, mutta olettavat kumminkin. Suomalainen odotti elämältä enemmän, mutta yhtäkkiä se on vain ohi.

Edes suomalaisen elämänsä aikana Moolokin kitaan mättämät veromiljoonat eivät näy missään. Kaikki kadut ovat yhä remontissa, julkiset terveyspalvelut sitä surkeampia mitä suuremmiksi valtion terveys- ja sosiaalimenot paisuvat, eikä kukaan arvosta suomalaista hänen maksamiensa verojen tähden. Päinvastoin, arvostusta saa todennäköisemmin jos on viettänyt elämänsä saamapuolella. Verorahat ovat menneet valtionvelan ja alati kasvavan julkisen tukitaakan kasvattamiseen, eivät niiden keventämiseen.

Ei ihme, että suomalaisia katuja mittaillessa on tunnelma autio ja ankea. Autius on ehkä hyväkin asia. Suomalainen tarvitsee yksinäisyyttä, sillä eihän toisten suomalaisten iänikuista pettymystä ja valitusta jaksa kantaa päivät pääskytyksen. Siitä saa aivan riittävän annostuksen siellä, missä ihmisiä on pakko oletusarvoisesti kuunnella - työpaikoilla, kapakoissa, tekopirteiden harrasteiden parissa. Sporassa ja dösässä on sentään oikeus olla vaiti ja tuijottaa eteensä mitään näkemättä, mitään kuulematta. Kuin viisas apina. Paitsi että kännykkään se ei päde, ja ihmisten puhuessa kännyköihinsä heidän valituksensa joka tapauksessa huokuu vastaan. Onneksi kimmeltävät sadepisarat kätkevät ikkunan takana olevan harmaan maailman.

*   *   *

Ulkomailla eläessäni en tainnut käydä kertaakaan Flowssa. En enää muista muuta kuin että sitä ennen taisin käydä siellä monena vuonna peräkkäin. Nyt menin lähinnä viedäkseni kasvattilapsen sinne. Flow kun on vain kerran vuodessa. Sen piti piristää.

Piristihän se vähän, vaikkemme olleetkaan festareilla pahimpaan hirmumyrskyaikaan, vaan vasta sunnuntaina. Erityisesti minua ilahdutti se, miten paljon kaikenlaista ironista ihmiset olivat pukeneet päälleen. Vieläpä retroironista. Ei sentään niin retroa, etteikö enemmistö olisi kuitenkin pitäytynyt converseihinsa ja paljaisiin nilkkoihinsa, mutta silti yritystä saavuttaa olemisen ironinen keveys oli nähtävissä.

Minua on myös piristänyt nähdä valkoposkihanhia ja meriharakoita käyskentelemässä Helsingin rannoilla ja nurmilla. Heti nähdessäni ensimmäisen parven valkoposkihanhia Puotilan ja Rastilan välisestä metrosta matkallani Vuosaareen, tunsin iloa ja kaipauksen täyttymystä. Koko neljän vuoden aikana en nähnyt Ukrainassa ainuttakaan valkoposkihanhea. Kuinka kaunis ja hyödyllinen lintu onkaan kyseessä! Niiden parvet muuttavat hyödytöntä ruohon liikakasvua ilmaiseksi - ja ilman koneellista parturointia - ravitsevaksi lihaksi ja arvokkaaksi lannoitteeksi.

Suomalaisille se ei tietenkään kelpaa. Suomalaisten luontosuhde on nykyisen sen kaltainen, että jokainen näkyvä laji pitäisi hävittää. Puut uhkaavat ihmisiä kaatumalla autojen päälle ja valkoposkihanhet häiritsevät koirien, kissojen ja juoppojen paskottamista puistoissa.

*   *   *

Olen uuden asunnon omistaja, mutten pääse muuttamaan sinne. Lopulta, säästääkseni ystäväperhettä, jonka sohvilla asuimme, muutin tavarani ja lapsen uuteen väliaikaiskämppään. Se on masentava läävä, mutta mitään muuta ei löytynyt keskusta-alueelta kohtuuhintaan alle kuukaudeksi. Suomalaisen itsepalveluyhteiskunnan tapaan mitään palveluja ei tietenkään ole. Kaikki pitää tehdä netitse, eikä mikään luvattu päde. Haussa rastitin yksityisen kylpyhuoneen ja vessan, mutta ne ovat jaetut tuntemattomien kanssa. Pesukone on rikki. Kaikki jaetut tilat olivat siivottomassa kunnossa. Tämä on kai sitä suomalaista laatua, josta maksetaan samoja hintoja kuin hyvässä hotellissa asumisesta muualla.

Muualla Euroopassa - muusta maailmasta puhumattakaan - ei tällaisessa paikassa asuisi kuin narkkareita tai laittomia siirtolaisia. Kuka tietää vaikka naapurini sellaisia olisivatkin, eihän heitä juuri näe - tosin äänistä päätellen luulen heidän olevan lähinnä ulkomaisia turisteja ja pysyvämpää kämppää odottelevia opiskelijoita. Lontoo on ehkä poikkeus, siellähän hyvätuloisetkin asuvat tällaisissa läävissä ylipöhöttyneen hintatason vuoksi. Missään muussa maailman maassa ei tulisi kysymykseenkään, että maksavan asiakkaan odotetaan siivoavan vessoja ja korjaavan itse yhteiskäytössä olevia pesukoneita. Suomessa sen sijaan yhteydenottoihin vastaavat vain kalliit maksulliset pimpelipom-robotit ja viestiä "palaamme asiaanne aivan kohta" seuraa päiväkausien syvä hiljaisuus. Suomalaiset lienevät ainoa kansa maailmassa, jonka mielestä tällainen on jotenkin hienoa, koska se on edistystä: ihmiset on kokonaan korvattu toimimattomilla teknologisilla ratkaisuilla.

Mutta hiljaisuus, se on ehkä sittenkin parasta, mitä Suomella on tarjota, kun satakielet ovat vaienneet eivätkä valkoposkihanhetkaan kaakata lähistöllä.

Örön ihmeitä

Viime viikonloppuna sain ilon tutustua Örön entisen linnakesaaren merihenkisiin olosuhteisiin biologisen ekspedition merkeissä. Saaren elämysmatkailu on saanut oman nimensäkin - örötiikka. Örötiikka alkoi varustetäydennyksellä Perniössä ja jatkui pitkällä odottelulla Kasnäsin satamassa, kun yhteysaluksen aikataulu oli muistettu hieman pieleen.

Sukulaiseni on toteuttanut Öröllä vuodesta 1990 saakka entomologista tutkimusta, josta on karttunut runsaasti tietoa esimerkiksi ilmaston lämpenemisen vaikutuksista. Pohjoinen lajisto on vetäytynyt, eteläinen puolestaan levittäytyy Suomeen siten, että ilmaantuu ensimmäiseksi Suomenlahden saarille. Puolustusvoimain luovuttua tästä aarresaarestaan, on tullut merkityksellisesti havainnoida niitä lajistomuutoksia, joihin saaren siviilihallinto ja virkistyskäyttö johtavat.

Vanhoissa armeijan rakennuksissa on nykyään matkailijoille suunnattuja palveluja, kuten majoitusta, kauppa ja ravintola. Torstaina ja perjantaina saarella oli vain vähän muita vieraita, mutta viikonloppuna sen pääväylät täyttyivät eläkeläisistä, koululaisista ja tavallisista ulkoilijoista, mikä tuntui alkuun oudolta entisellä suljetulla saarella.

Örö on yhä suojeltu ja sen suomalaisittain harvinaisista elinympäristöistä, kuten kedoista, nummista ja avoimista ruohokasvuisista hiekkarannoista yritetään pitää huolta, jotta ei kävisi kuten monille muille linnakesaarille. Niillä Puolustusvoimain suojelevan vaikutuksen poistuttua on heti alettu "hoitaa" metsiä ja muuttaa niittyjä nurmikentiksi, mikä tehokkaasti tuhoaa saarten herkät erityisolosuhteet ja tekee niistä minkä tahansa mannersuomalaisen taimitarhan tai esikaupunkialueen kaltaisia köyhiä ympäristöjä.

Vietimme Öröllä kolme yötä ja neljä päivää. Rutiiniin kuului päiväajan käyttäminen varsinaiseen rysienkokemistyöhön, iltaisin puolestaan grillattiin kasslerlihaa ja nautittiin asianmukaisia virvoikkeita. Päivän loppupuolella rantakallioilla syötiin peuran kankkua raakana. Yksi valkohäntäpeura nähtiin yöllä otsalamppujen loisteessa myös saaren keskellä olevassa metsässä.

Retkikunnassamme oli neljä jäsentä. Mitä tuloksiin tulee, jo saaressa oltaessa löytyi ainakin yksi saarelle uusi mittarilaji - ja muutama muu on sittemmin löytynyt aineiston analysoinnin yhteydessä. Saarella on tällä hetkellä ennätys perhoslajien määrässä, joskin se johtunee osittain siitä, että siellä on ollut käynnissä systemaattinen tutkimus.

Lintujakin oli nähtävissä varsin hyvin. Elokuun alkupuoli on yleensä lintumaailmassa hiljaista aikaa, koska monilla linnoilla on silloin lentopoikaset maastossa kasvamassa eivätkä ne pidä ääntä itsestään ennen kuin kuun loppua kohti alkavat kerääntyä muuttoparviksi.

Arktisten kahlaajien ensimmäisen aallon muutto oli kuitenkin jo käynnistynyt. Saaren rannoilla oli sadoittain suosirrejä, ja joukossa iso-, kuovi- ja pikkusirrejä, tyllejä, valko-, punajalka- ja metsävikloja, liroja, rantasipejä, punakuireja, tundrakurmitsoja ja meriharakoita. Myös naurulokkeja sekä kala- ja lapintiiroja näkyi paljon muutolla. Kova tuuli oli ajanut kahlaaja- ja lokkiparvet saaren rannoille paikallisiksi, mikä mahdollisti hyvän havainnoinnin ja valokuvauksen.

Örön sisäosissa lintuja oli vähänlaisesti. Metsän pikkulintujen sekaparvia kuitenkin liikkui saaren eri osissa, koostuen pääasiassa peipoista, tali-, sini- ja töyhtötiaisista, harmaasiepoista ja pajulinnuista. Yksi nuori sirkku aiheutti jonkin verran päänvaivaa kunnes lopulta arvioin sen keltasirkuksi. Rannikon pensaissa oli pensaskerttuja, kallioiden katajoissa hernekerttuja ja tervaleppälehdoista löytyi kultarinta. Pikkukäpylintuja, hemppoja, tiklejä ja viherpeippoja liikkui pitkin saarta pienissä parvissa.

Nummella, jolla on takavuosina pesinyt mm. Suomessa harvinainen nummikirvinen, oli nyt läsnä kangaskiuru. Se käyttäytyi alkuun kovin lyhytvarvaskiurumaisesti, mutta istahdettuaan lopulta puuhun ei lajinmäärityksestä jäänyt epäselvyyttä. Rantaniityillä peuranperää järsiessämme tuli saaren paikallinen korppipariskunta tervehtimään meitä aikuisen poikasen kanssa. Varmaankin voimaeläimeni Hugin ja Munin taas raportoivat näkemästään.

Öröltä yhteysalus Ejskärillä poistuessamme näyttäytyi merikotka. Komea laji on runsastunut Suomen saaristoissa, ryhtyen vähentämään merimetsojen ja valkoposkihanhien kasvaneita kantoja, mutta siinä sivussa sen yleistyminen on ajanut haahkat ulkosaaristosta sisäsaaristoon. Tämä tosiaan piti paikkansa: nuorien haahkojen parvia oli lähinnä sisäsaariston puolella, ulkosaaristossa näkyi vain isokoskeloita ja pilkkasiipiä.

Lueskelin Öröllä Ilkka Hanskin Tutkimusmatkoja saarille. Erittäin suositeltavaa kirjallisuutta. Kasnäsiin palatessamme havaittiin, että yhden retkikuntalaisen autosta oli hajonnut jäähdytin ja sitä piti hoidella Taalintehtaalla vielä ennen kuin jatkoimme Tvärminneen, jossa pimeys lankesi. Helsingissä oltiin vasta puolenyön jälkeen.

Paluu Pohjolaan

Tämä kesä ei ole vielä päättynyt, mutta minun osaltani viimeinen Kiovan kesä tuli päätökseensä. Löydän nyt itseni tihkusateisesta Helsingistä ihmettelemästä suomalaisen itsepalveluyhteiskunnan lukemattomia hankaluuksia, ja niiden hintaa.

Kiovassa kesä oli kuten se tapaa olla: kuuma ja etupäässä aurinkoinen, ajoittaisten äkillisten ukkoskuurojen kylvettämä. Heinäkuu oli hektinen, kuten ajatella saattaa. Tuhat asiaa vaati tekemistä ennen kuin sulkisin sekä toimistoni että turvataloni ovet viimeisen kerran. Oli valmistettava auto vientiä varten - ja Suomihan ei tunnetusti ole niitä ystävällisimpiä maita ajoneuvon maahantuojaa kohtaan. Oli hankittava muuttofirma ja lähetettävä viisikymmentä laatikollista viimeisten viiden vuoden aikana kertynyttä tavaraa matkalleen kohti Suomea - siitäkin huolimatta, että huonekalut päädyin jälleen joko myymään tai lahjoittamaan. Oli hankittava uusi työpaikka. Oli järjestettävä sarja jäähyväisiä ja kunnioitettava toisten lähtijöiden järjestämiä.

Kiovan kesä oli tapahtumia täynnä. Hreštšatyk viikonloppuisin kävelykatuna ja Maidanilla koko ajan konsertteja ja muuta. Truhanivin saari muuttuu kesäisin suureksi festari- ja bilepaikaksi uimarantoineen ja bändiständeineen. Se oli hyvä, sillä kunhan olin kerran vienyt lapsen sinne katsomaan, hän alkoi viihtyä siellä päivisin rannoilla ja iltaisin konserteissa, samoin kuin Closer-klubin loputtomissa teknoöissä. Mikä taas tarkoitti sitä, että minä pystyin vielä öisin puristamaan lisää lukuja romaanikäsikirjoitukseeni ennen kuin muuttamisesta seuraisi väistämätön katkos ja inertian jakso.

Silloin kun mikään ei edennyt, luin uudelleen ammoin lapsena ammentamani Astrid Lindgrenin kirjat, Veljeni Leijonamielen ja Mion, poikani Mion, ensin mainitun alkukielellä ja jälkimmäisen käännöksenä suomeksi. Kuten Tove Janssoneista, niistäkin löytyy aikuislukemisella aivan uusia ulottuvuuksia.

Perjantaina koitti aamuja nolla, ja töiden jälkeen auton viimeinen pakkaus. Kuinka täyteen auto näillä jämätavaroillakin saatiin, oli uskomatonta - aivan kuin tavaran tilavuus jotenkin itsestään lisääntyisi jos sen jättää muutamaksikin päiväksi odottamaan. Ei sinne olisi kolmatta matkustajaa enää mahtunutkaan, ellei lasketa mukana seurannutta hiljaista henkiolentoa, jonka maallinen asumus mahtuu nyrkin sisään. Suojelijaansa puhtain aikein asennoituvia kohtaan se on suopea, vihamiehille ja petollisille pahanpuhujille leppymätön, ja kykenevä tunkeutumaan näiden uniin, mihin menivätkin.

Lihaa ja verta oleva kolmas matkustaja olisi ollut, mutta hän ei saanut omia hankkeitaan siihen pisteeseen, että olisi voinut. En tiedä, tuleeko hän koskaan tulemaan. Mieleni on asiaa kohtaan leuto, odotan ja otan sen, mikä on tuleva. Hän oli odottamatta ilmaantunut syleilemään oveani vain minuutteja sen jälkeen, kun olimme lapsen kanssa ajaneet ulos nelivuotiselta kotikadulta.

Ensimmäinen matkailta oli sateinen ja päättyi yöksi Ljubomliin lähelle Puolan rajaa. Matkalla näimme maalaiskrouvin televisiosta, mikä Helsingissä odotti: Putin oli karkottanut yli 700 amerikkalaista diplomaattia käytyään ensin suuriruhtinaskunnan pokkuroitavana, ja suomalainen putinoidi oli ajanut Jaguarilla ihmisten yli keskellä Helsinkiä. Lait eivät kuulemma koskeneet miestä ja syy oli aina muissa - ei ihme, että hän oli löytänyt poliittisen kotinsa Venäjältä.

Seuraavana aamuna Jahodynin raja-asemalla kaikki sujui yllättävän hyvin. Veihän se aikaa, mutta kun kaikki paperit oli etukäteen valmisteltu, mistään ei tehty lopulta ongelmaa. Sama Puolan puolella. Sitten saimmekin matkustaa ongelmitta Euroopan halki ja kohdata omituisia asenteita ja kohtelua vasta Helsingissä.

Toinen matkapäivä kattoi pitkän taipaleen Ljubomlista Puolan itärajaa pitkin pohjoiseen, Terespolin ja Siemiatyczen kautta Białystokin, Augustówin ja Suwałkin sivuitse kulkevalle korpitaipaleelle. Liettuan puolella ajoimme edelleen aina Kaunasiin saakka, josta tuli tämän matkan kulttuuripysähdys ja yöpymispaikka.

Vaikka olen kymmeniä kertoja ajanut Via Balticaa pitkin Kaunasin ohi, on kertynyt todella kauan siitä, kun viimeksi pysähdyin kunnolla viettämään aikaa tuossa Liettuan toiseksi suurimmassa kaupungissa ja vanhassa pääkaupungissa, jonka puolankielinen nimi on Kowno. Muistin Nemunaksen ja Neriksen idylliset rannat, vanhan linnan ja piknikit linnaa ympäröivissä puistoissa, mutten ollut tiedostanut kuinka viehättävä ja eläväinen Kaunasin vanhakaupunki tätä nykyä on, lukuisine ravintolakatuineen ja Vilnaakin selvästi edullisimpine hintoineen.

Asuimme vanhankaupungin yläpuolisella kukkulalla Babilonas-hotellissa eli Babylonissa, jossa ravintolankin oviaukkoa vartioi muinainen haukanpäinen jumalolento. Kävely sieltä vanhaankaupunkiin ja takaisin vei hiljaisten puutalokatujen kautta, sekä hylätyltä kartanolta vaikuttavan kukkulan, joka kasvoi vanhoja lehtipuita ja pitkää heinää, ja jota reunusti pöllöpatsailla vartioitu aita.

Kolmantena matkapäivänä ajoimme Kaunasista Tallinnaan, pysähtyen matkan varrella ostoksille Bauskaan ja Pärnuun ja niiden välissä piknikille Itämeren rantaan, jossa lapsi kirjoitteli jälleen rantahiekkaan kryptisiä sanomiaan maailmankaikkeudelle. Tallinnan majoituksen otimme keskiaikaisesta linnasta, kun sellainen kerran oli edullisesti tyrkyllä.

Neljäs matkapäivä muodostui Suomenlahden ylittämisestä, tullin ja rajavartioston epäluuloisiin kysymyksiin vastailemisesta, sitten ystäväperheen asunnon avainten noutamisesta sukulaiseni luota ja majoittumisesta mainittuun paikkaan. Suomessa satoi tihkua ja oli harmaata ja kaduilla autiota. Jos kukaan tuli vastaan, oli hän suurella todennäköisyydellä joko maahanmuuttaja tai kotimainen laitapuolen kulkija. Lähdimme kuitenkin etsimään elämää lähitienoolta ja päädyimme ainoaan auki olevaan pubiin yksille ja sateensuojaan, mikä masensi entisestään. No, maanantai-ilta ei ollut paras mahdollinen hetki rantautua kotimaahan. Onneksi on edes kesä, vaikka legendaarisen kylmä ja sateinen sellainen. Kuinka ahdistavaa olisikaan kotiutua tänne marraskuussa.

Tiistaina oli sentään aurinkoa. Muutin sadantuhannen euron edestä investointeja rahaksi toisen mokoman kylkeen, ja pian ne muuttuvat puolestaan asunnoksi, josta on tuleva lähitulevaisuuden tukikohta ja viimeisin sarjassa turvataloja. Heti kun netti toimi, lapsen mieliala parani; kuolemisen pohdinnan sijaan hän alkoi soittaa pianoa ja leikkiä ystäväperheen lasten leluilla. Hyvä, siitä se lähtee. Oma mielialani parani mm. Modesty Blaisen ja Kuroshitsujin albumien hankkimisesta suomeksi, samoin kuin hiljattain edesmenneen suurmiehen Ilkka Hanskin teoksen Tutkimusmatkoja saarille.

Otan sen mukaan tutkimusmatkalle eräälle saarelle, jossa minun on jo pitkään pitänyt käydä.