Borneo on maailman kolmanneksi suurin saari - Grönlannin ja Uuden-Guinean jälkeen. Tämä trooppinen saari on jakautunut kolmen valtion kesken. Suurinta osaa saaresta - sen eteläisiä osia - hallitsee Indonesia. Indonesian kielellä Borneo on Kalimantan ja Indonesian hallitsemaa Etelä-Borneota kutsutaankin Kalimantaniksi, joka jakautuu Itä-, Länsi-, Pohjois- ja Etelä-Kalimantanin provinsseihin.
Pohjois-Borneo jakautuu kahden Malesiaan kuuluvan osavaltion, Sarawakin ja Sabahin, sekä niiden välissä sijaitsevan itsenäisen Brunein sulttaanikunnan kesken. Aikoinaan Brunein imperiumi hallitsi Borneon rannikoita, ja Borneon ja Brunein nimet ovatkin samaa alkuperää.
Borneolla sijaitseva Itä-Malesia eli Sarawak ja Sabah poikkeavat monin tavoin Malakan niemimaalla sijaitsevasta Länsi-Malesiasta, jossa kaikki muut Malesian osavaltiot sijaitsevat. Borneolla on enemmän tilaa, etäisyydet ovat pidempiä, ihmisiä vähemmän. Sabahissa ja Sarawakissa on myös suhteessa enemmän ei-muslimeja, varsinkin kristittyjä, kuin Malakan niemimaan puolella. Malaijien lisäksi on paljon kiinalaisia, intialaisperäistä väestöä sekä Borneon alkuperäiskansoja kuten dajakkeja ja penaneja.
Borneolla matkustavan kannalta olennaisia asioita ovat pitkät etäisyydet ja kaakkoisaasialaisittain matala väentiheys, mikä teki Borneolla autolla matkustamisen miellyttäväksi verrattuna esimerkiksi väentäyteisiin ja ruuhkaisiin Luzoniin ja Jaavaan. Toisaalta laajat osat saaresta ovat saavuttamattomissa maanteitse, mukaan lukien suurin osa Borneon vuoristoisista sisäosista. Teiden ja ajan rajallisuuden vuoksi oma Borneon halki ajamiseni keskittyi tällä kertaa Pohjois-Borneoon - Sabahista Brunein kautta Sarawakiin - enkä vieraillut Kalimantanin puolella, jonne olisi pitänyt matkustaa lentokoneella ja jokiveneillä. Kuchingista tosin pääsee joihinkin Kalimantanin kaupunkeihin myös maanteitse.
Kuala Lumpurista matkustin paikallislennolla Sabahin pääkaupunkiin Kota Kinabaluun, entiseen brittisiirtomaavallan aikaiseen Jesseltoniin. Löysin sieltä matkakumppanini varaamastani hotellista. Seuraavana aamuna noudimme etukäteen varaamani vuokra-auton, malesialaisen Proton Sagan, jolla seuraavat kymmenen päivää Borneon halki ensin itään ja sitten länteen kulkivat.
Sabahin ja Sarawakin päätiet olivat erinomaisessa kunnossa. Pikkuautolla oli helppo ajaa Kota Kinabalusta aina Kinabatanganille saakka, ja päätie olisi epäilemättä ollut hyvä ja asfaltoitu aina Lahad Datuun saakka. Lisäksi Sabahissa, Bruneissa ja Sarawakissa noudatettiin erinomaisesti liikennenormeja, ja ajokulttuuri olikin lähempänä pohjoismaista kuin Etelä- ja Itä-Euroopan kaoottista ajotapaa.
Ensimmäinen kohde Kota Kinabalun jälkeen oli Borneon korkein vuori, Kinabaluvuori, jonka mukaan nimetty kansallispuisto kattaa lukuisia korkeusvyöhykkeitä. Säiden suhteen onni ei ensin näyttänyt meille suotuisalta Kinabaluvuoren maastossa, sillä joka päivä satoi, usein kaatamalla, ja lisäksi vielä myrskysi ja majatalostakin katkesivat sähköt. Sateettomat tunnit kuitenkin tarjosivat runsaasti lajistoa nähtäville Kinabaluvuoren eri poluilla. Montaanisia lajeja oli helppo nähdä ylhäällä dipterokarppivyöhykkeellä, ennen nummiosuuksia, ja alemmat vyöhykkeet puolestaan kuhisivat endeemisiä metsälajeja.
Sateiden voimistama yletön kosteus teki metsälintujen valokuvaamisesta hankalaa, vaikka lintuarmadoja - trooppisille metsille luonteenomaisia, eri lintulajien muodostamia ja rintamina eteneviä sekaparvia - tulikin vastaan yhtenään. Toisena Kinabalun päivänä selkeni ja vastaan tuli kukkivia ja hedelmöiviä puita. Sellaiset ovat yleensä lintumagneetteja. Naurutimalien parvet tulivat niin lähelle, että valokuvaaminenkin lopulta onnistui. Ne koostuivat kahdesta lajista - borneonpillitimalista ja sundannaurutimalista. Kinabalun kolmas laji, keltapäätimali, jäi tällä matkalla näkemättä.
Dipterokarppivyöhykkeen yläosissa, ennen saapumista usvaisille alpiinisille nummille, näki runsaasti endeemisiä vuoristolajeja, kuten söpön kesyjä borneonmetsäkerttusia ja mustasilmärillejä. Kansallispuiston vierailijakeskuksen ympäristö puolestaan oli hyvä paikka nähdä borneonviidakkoharakoita ja borneonlehvejä. Kinabalulle pitää kuitenkin vielä palata, sillä tällä kertaa näkemättä jäivät esimerkiksi kaikki kolme Calyptomena-sukuista viherharlekiinia, kaksi niistä Borneon endeemejä.
Jo Kinabalulle ajaminen vie halki metsäisten kukkuloiden ja laaksoihin avautuvien lumoavien maisemien. Pilviin ja sumuun verhoutuva Kinabalu herättää matkan varreltakin katseltuna kunnioitusta. Kundasangin ja Ranaun kautta kulkeva tie vie metsäisten vuorten ja öljypalmuplantaaseiksi raivattujen laaksojen halki kohti Sabahin itärannikkoa, jossa se haarautuu pohjoiseen Sepilokin ja Sandakanin suuntaan ja toisaalta etelään Kinabatanganin ja Lahad Datun suuntiin sekä lopulta Tawauhun.
Ranaun kohdalla erkanee pohjoiseen tie, joka vie Poringin kuumille lähteille. Lapsiperheiden riemukylpyläksi viikonloppuisin muuttuvien kuumien lähteiden lisäksi paikasta löytyy Kinabaluvuoren kansallispuiston alueeseen kuuluva luontopolku latvusten läpi kulkevine köysipolkuineen sekä useampia viidakkoon kätkeytyviä vesiputouksia. Poringista palatessa sisämaisen maatalousvaltaisen laakson yllä lensi suuri petolintu ja pysäytin auton odottaen jotain paikallisista kotkalajeista, mutta lintu osoittautuikin kalasääkseksi. Outo habitaatti - muutolla ja talvehtimisalueilla kohtaa tuttuja lintuja usein epätavallisissa paikoissa.
Sepilok on kuuluisa orangeistaan. Kävimme siellä kahdesti, matkalla Kinabatanganiin ja sieltä palatessa. Useimmat turistit menevät katsomaan orankeja näiden rehabilitaatiokeskukseen. Sepilokissa on erikseen rehabilitaatiokeskukset myös malaijikarhuille ja nenäapinoille. Karhujen näkeminen villeinä viidakossa lienee erittäin hankalaa, mutta sekä orankeja että nenäapinoita löytyi Sepilokin ja Kinabatanganin maastoista myös villeinä varsin helposti, varsinkin veneestä käsin usein myös helposti valokuvattavilta etäisyyksiltä.
Sana orang tarkoittaa malaijiksi itse asiassa ihmistä tai väkeä. Alun perin paikalliset heimot kutsuivat itseään 'joen väeksi' (orang sungai), kun taas metsän siimeksessä eläviä, Tähtien sodan wookien näköisiä hyypiöitä kutsuttiin 'metsän väeksi' (orang hutan). Malesiassa ja Indonesiassa näkee yhtenään hisseissä, silloilla ja muissa paikoissa ilmoituksia siitä, kuinka monta orankia ne kantavat.
Orankien lisäksi Borneon viidakoissa näkee lukuisia yleisempiä apinoita: borneongibboneja, kahta lajia langureja, endeemisiä nenäapinoita sekä kahta lajia makakeja. Näistä yleisimpiä ovat viimeksi mainitut makakit, pitkähäntä- ja lyhythäntämakakit, joiden kiljahtelevia ja öyhöttäviä laumoja kohtasi viidakkojokien varsilla ja kansallispuistojen luontopoluilla tuon tuosta. Lehtiä syövät nenäapinat olivat äänenkäytöltään paljon hillitympiä.
Sepilokiin päästessämme sateet olivat tauonneet ja pääsinkin kukonlaulun aikaan maastoon, jossa näin erinomaiset kokoelmat Borneon maaseutulintuja. Sepilokin suojellut sademetsät ovat puolestaan täynnänsä alankometsälajeja, joita ei näe Kinabalulla.
Varsinainen kohteemme oli kuitenkin syvemmällä Itä-Sabahin viidakoissa, Kinabatanganjoen varsilla. Olin varannut tiettömässä viidakossa sijaitsevan loošin siellä samana vuonna käyneen hongkongilaisen lintuharrastajaystäväni suosituksesta, ja paikallisen lintugurun piti toimia oppaana. Guru oli kuitenkin riitaantunut loošin omistajien kanssa ja yritti saada minua vaihtamaan paikkaa, mikä ei enää ollut mahdollista, maksutkin kun oli maksettu etukäteen. Minulle oli hankittu toinen opas, joka onneksi osoittautui aivan riittävän osaavaksi ja englannintaitoiseksi, jotta seuraavien päivien joki- ja viidakkoretkeily tuotti minulle toistasataa lajia alanko- ja joenvarsisademetsien lajeja.
Ensin piti joka tapauksessa löytää Bilitin kylä ja siellä sijaitseva laituri. Olin itsekin hämmästynyt, kuinka helposti se löytyi, vaikka navigaattori olikin tehnyt tenän. Bilitissä oli laituri, kuten minulle oli luvattu, ja laiturin lähellä naapuri, jonka parkkipaikalle auton sai jättää seuraaviksi päiviksi 20 ringgitin maksua vastaan. Bilitistä ei nimittäin päässyt jatkamaan enää maanteitse, vaan venemies nouti meidät laiturista paalumajoissa sijaitsevaan majapaikkaan.
Villiä luontoa pääsi näkemään jo majapaikan pihamailla. Siellä oli käytännössä aina läsnä ainakin pari partasikaa ja lauma erilaisia oravia, minimaalisista kääpiöoravista suuriin jättioraviin. Varaanit löntystelivät alueen laitamilla ja palmusivettikissa kävi öisin kulkemassa terasseilla. Alueella tömisteli yksi jäljellä olevista laumoista borneolaisia kääpiönorsuja, jotka ovat aasiannorsun paikallinen alalaji.
Joenpenkoilla näki sangen usein suuria suistokrokotiileja. Tiedustelinkin oppaaltani, kuinka monta kertaa vuodessa krokotiili söi ihmisen tällä seudulla. Hän sanoi, että hyvin harvoin, vain yksi tai kaksi tapausta vuodessa.
Borneolla tavattavista kahdeksasta sarvinokkalajista näin Kinabatanganilla kuusi. Muita kohokohtia olivat esimerkiksi borneonpiispahaikara, pikkumarabu, borneonhaukkanen, pikkujalokotka, isotöyhtöhaukka, isokalakotka, valkomerikotka, aasiankäärmekaula, lähelle saatu huppupitta ja endeeminen sabahinpyy. Kiersimme pitkin pieniä sivujokia soittamassa borneonmaakäen kutsuääntä tunnetuilla reviireillä, mutta tämä laji ei kertaakaan vastannut - ilmeisesti väärä aika vuodesta.
Yöretket tuottivat hyvät näköhavainnot viitapöllöstä, sundankalahuuhkajasta ja isopöllökehrääjästä sekä selkeän kuulohavainnon aiemmin ruskopöllön alalajina pidetystä borneonpöllöstä.
Sabahinpyy tuli oikeastaan onnena onnettomuudessa. Nimittäin venemieheltä alkoi loppua polttoaine ja kännykässä ei ollut kenttää soittaa leiriin, että joku tulisi vastaan tuomaan sitä lisää. Niinpä rantauduimme joenpoukamaan, ja kiipesimme penkalle kenttää etsimään. Siellä kuulimme pyyn huudot metsästä ja opas alkoi houkutella sitä nauhoituksella tulemaan lähemmäs. Lopulta tämä ääripiilotteleva laji tepastelikin kameraetäisyydellä katsomassa, että mitä väkeä täällä.
Kaiken keskellä leiristä vastaan lähetetyt venemiehet kuitenkin pyyhälsivät ohitsemme jokea alajuoksuun, ja venemies lähti näiden perään viimeisillä bensoillaan. Minä ja opas jäimme jumiin viidakkoon, seurassamme nyt kauempaa huuteleva pyy sekä jokin suuri, joka loiskahti rantapenkereeltä jokeen. Opas, joka oli aiemmin vakuuttanut minulle, että krokotiilihyökkäyksiä tapahtui sangen harvoin, keräsikin äkkiä kamppeensa joentöyräältä ja liittyi seuraani ylemmäs rinteeseen. Luontoa kannattaa kuitenkin mieluummin kunnioittaa kuin katua.
Kinabatangan oli itäinen ääri senkertaisella matkalla, joten Bilitistä ajettiin taas takaisin Sepilokiin, vietettiin ilta ja aamu sademetsässä, jossa näyttäytyi muun muassa endeeminen mustapääpitta ja huuteli sundanhuuhkaja - yllättävää kyllä keskellä päivääkin. Sää suosi yhä.
Vasta kun olimme palanneet Kota Kinabaluun, alkoi sade. Luontopysähdys Kota Kinabalun kosteikkokeskuksen mangrovemetsissä risteilevillä luontopoluilla jäi sateen vuoksi varsin vaisuksi, vaikka jalo-, pikkujalo- ja silkkihaikaroita oli runsaasti.
Sadesäiden vuoksi pimeys tuntui lankeavan jo etukäteen pian kaupungin taakse jätettyämme. Pidimme ruoka- ja huoltotauon Beaufortin ostarilla ja jatkoimme sitten kohti Sarawakin rajaa. Sabahin ja Brunein välille jää kaistale Sarawakia, jonka jälkeen saavutaan kansainvälisen rajanylityksen kautta Brunein itäiseen eksklaaviin. Sieltä olisi pääsy Brunein kuuluisimpaan kansallispuistoon, Ulu Temburongiin, mutta ilmeisesti vain etukäteen varatusti ja veneellä. Matkamme ajankohtana kansallispuiston latvuspolut olivat kuitenkin yleisöltä suljettuja.
Bruneissa on vallalla ankarampi sharia kuin missään toisessa Kaakkois-Aasian maassa. Esimerkiksi alkoholi ja siveettömät julkaisut ovat ehdottomasti kiellettyjä ja huumeiden hallussapidosta rankaistaan kuolemalla. Meillä ei kiellettyjä asioita ollut, joten Brunei vaikutti vain hiljaisemmalta, rikkaammalta ja konservatiivisemmalta versiolta Malesiasta.
Yötä vietimme Limbangissa, Sarawakille kuuluvalla kaistaleella Länsi- ja Itä-Brunein välissä. Seuraavana aamuna matka jatkui Brunein läntisen pääalueen läpi, Bandar Seri Begawania sivuten. Brunein erikoisuuksiin kuuluu esimerkiksi se, että ulkomaiseen (tässä tapauksessa malesialaiseen) autoon ei saa tankata kuin tietyillä huoltoasemilla, ja niissäkin on ensin otettava automaatista Brunein valuuttaa, korttimaksu ei onnistu. Muuten Bruneissa ajelu oli leppoisaa. Tiet olivat priimakunnossa ja liikenne vähäistä.
Teimme pysähdyksen Kuala Belaitissa, Belaitjoen suistoon sijoittuvan pikkukaupungin rannoilla, joissa tienvarsilintujen lisäksi kertyi joitain muita lajeja Brunein listalle. Sitten ylitimme viimeisen valtionrajan Sarawakiin, jossa kävimme Kuala Baramin kosteikkoalueella. Se osoittautui erinomaiseksi paikaksi nähdä satapäisiä parvia itäpalearktisia kahlaajia.
Vielä toisellakin suojelualueella ehdimme käydä Sarawakissa, nimittäin Bukit Lambirin kansallispuistossa, joka sattui Kuchingiin johtavan tien varrelle. Siellä oli kaunista viidakkoa ja vesiputouksia. Sitten koitti pitkä ajotaival halki Sarawakin, kohti osavaltion pääkaupunkia Kuchingia, joka on myös Borneon suurin kaupunki, kissapatsaistaan tunnettu.
Mainitsemani omituisuus Brunein huoltoasemien suhteen sai seurakseen toisen yllätyksen, jota en ollut osannut odottaa. Nimittäin kaikki huoltoasemat sulkivat iltakymmeneltä yön ajaksi ja avasivat vasta kuuden jälkeen seuraavana aamuna. Tämä tarkoitti, että oli mahdollista ajaa illalla vain niin kauas kuin viimeinen tankillinen riitti. Seurauksena oli, että emme ehtineet aamukoneeseemme Kuchingissa ja muutenkin syntyi monenlaista riesaa, johtaen Sumatran-matkaosuuden peruuntumiseen. Toisaalta, pääsimme näkemään Kuchingin kaupunkia ja käymään siellä oluella.
Päästyämme Kuala Lumpuriin, jossa meillä oli pitänyt olla kahden tunnin kuluttua vaihto Sumatran Medaniin, kävi ilmi, että matkatavarat oli haettava ulos ja tsekattava takaisin sisään, ja kun kaikki tähän liittyvät jonotukset oli lopulta tehty, meille ilmoitettiin, ettemme enää pääse Medanin koneeseen ja seuraava mahdollinen oli vasta monen päivän päästä. Jouduimme ottamaan seuraavana päivänä lennon suoraan Jaavalle, viimeiseen kohteeseemme.
Asiaa sadatellessamme osoittautui vielä, että viereisessä penkissä istunut hampaaton vanhus, joka näytti joltain paikalliselta maanviljelijälltä tai kalastajalta, puhui sujuvaa suomea ja oli joskus maailmanaikaan asunut vuosia Suomessa. Hyvä muistutus siitä, ettei suomen kieli sittenkään ole maailman turuilla sellainen salakieli, jona sitä on tottunut pitämään. Setä oli kuitenkin ystävällinen; hänellekin oli sattunut lentojen suhteen epäonni, ja vahvisti, ettei mitään nykyään korvata.
Pohjois-Borneo jakautuu kahden Malesiaan kuuluvan osavaltion, Sarawakin ja Sabahin, sekä niiden välissä sijaitsevan itsenäisen Brunein sulttaanikunnan kesken. Aikoinaan Brunein imperiumi hallitsi Borneon rannikoita, ja Borneon ja Brunein nimet ovatkin samaa alkuperää.
Borneolla sijaitseva Itä-Malesia eli Sarawak ja Sabah poikkeavat monin tavoin Malakan niemimaalla sijaitsevasta Länsi-Malesiasta, jossa kaikki muut Malesian osavaltiot sijaitsevat. Borneolla on enemmän tilaa, etäisyydet ovat pidempiä, ihmisiä vähemmän. Sabahissa ja Sarawakissa on myös suhteessa enemmän ei-muslimeja, varsinkin kristittyjä, kuin Malakan niemimaan puolella. Malaijien lisäksi on paljon kiinalaisia, intialaisperäistä väestöä sekä Borneon alkuperäiskansoja kuten dajakkeja ja penaneja.
Borneolla matkustavan kannalta olennaisia asioita ovat pitkät etäisyydet ja kaakkoisaasialaisittain matala väentiheys, mikä teki Borneolla autolla matkustamisen miellyttäväksi verrattuna esimerkiksi väentäyteisiin ja ruuhkaisiin Luzoniin ja Jaavaan. Toisaalta laajat osat saaresta ovat saavuttamattomissa maanteitse, mukaan lukien suurin osa Borneon vuoristoisista sisäosista. Teiden ja ajan rajallisuuden vuoksi oma Borneon halki ajamiseni keskittyi tällä kertaa Pohjois-Borneoon - Sabahista Brunein kautta Sarawakiin - enkä vieraillut Kalimantanin puolella, jonne olisi pitänyt matkustaa lentokoneella ja jokiveneillä. Kuchingista tosin pääsee joihinkin Kalimantanin kaupunkeihin myös maanteitse.
Kuala Lumpurista matkustin paikallislennolla Sabahin pääkaupunkiin Kota Kinabaluun, entiseen brittisiirtomaavallan aikaiseen Jesseltoniin. Löysin sieltä matkakumppanini varaamastani hotellista. Seuraavana aamuna noudimme etukäteen varaamani vuokra-auton, malesialaisen Proton Sagan, jolla seuraavat kymmenen päivää Borneon halki ensin itään ja sitten länteen kulkivat.
Sabahin ja Sarawakin päätiet olivat erinomaisessa kunnossa. Pikkuautolla oli helppo ajaa Kota Kinabalusta aina Kinabatanganille saakka, ja päätie olisi epäilemättä ollut hyvä ja asfaltoitu aina Lahad Datuun saakka. Lisäksi Sabahissa, Bruneissa ja Sarawakissa noudatettiin erinomaisesti liikennenormeja, ja ajokulttuuri olikin lähempänä pohjoismaista kuin Etelä- ja Itä-Euroopan kaoottista ajotapaa.
* * *
Ensimmäinen kohde Kota Kinabalun jälkeen oli Borneon korkein vuori, Kinabaluvuori, jonka mukaan nimetty kansallispuisto kattaa lukuisia korkeusvyöhykkeitä. Säiden suhteen onni ei ensin näyttänyt meille suotuisalta Kinabaluvuoren maastossa, sillä joka päivä satoi, usein kaatamalla, ja lisäksi vielä myrskysi ja majatalostakin katkesivat sähköt. Sateettomat tunnit kuitenkin tarjosivat runsaasti lajistoa nähtäville Kinabaluvuoren eri poluilla. Montaanisia lajeja oli helppo nähdä ylhäällä dipterokarppivyöhykkeellä, ennen nummiosuuksia, ja alemmat vyöhykkeet puolestaan kuhisivat endeemisiä metsälajeja.
Sateiden voimistama yletön kosteus teki metsälintujen valokuvaamisesta hankalaa, vaikka lintuarmadoja - trooppisille metsille luonteenomaisia, eri lintulajien muodostamia ja rintamina eteneviä sekaparvia - tulikin vastaan yhtenään. Toisena Kinabalun päivänä selkeni ja vastaan tuli kukkivia ja hedelmöiviä puita. Sellaiset ovat yleensä lintumagneetteja. Naurutimalien parvet tulivat niin lähelle, että valokuvaaminenkin lopulta onnistui. Ne koostuivat kahdesta lajista - borneonpillitimalista ja sundannaurutimalista. Kinabalun kolmas laji, keltapäätimali, jäi tällä matkalla näkemättä.
Dipterokarppivyöhykkeen yläosissa, ennen saapumista usvaisille alpiinisille nummille, näki runsaasti endeemisiä vuoristolajeja, kuten söpön kesyjä borneonmetsäkerttusia ja mustasilmärillejä. Kansallispuiston vierailijakeskuksen ympäristö puolestaan oli hyvä paikka nähdä borneonviidakkoharakoita ja borneonlehvejä. Kinabalulle pitää kuitenkin vielä palata, sillä tällä kertaa näkemättä jäivät esimerkiksi kaikki kolme Calyptomena-sukuista viherharlekiinia, kaksi niistä Borneon endeemejä.
* * *
Jo Kinabalulle ajaminen vie halki metsäisten kukkuloiden ja laaksoihin avautuvien lumoavien maisemien. Pilviin ja sumuun verhoutuva Kinabalu herättää matkan varreltakin katseltuna kunnioitusta. Kundasangin ja Ranaun kautta kulkeva tie vie metsäisten vuorten ja öljypalmuplantaaseiksi raivattujen laaksojen halki kohti Sabahin itärannikkoa, jossa se haarautuu pohjoiseen Sepilokin ja Sandakanin suuntaan ja toisaalta etelään Kinabatanganin ja Lahad Datun suuntiin sekä lopulta Tawauhun.
Ranaun kohdalla erkanee pohjoiseen tie, joka vie Poringin kuumille lähteille. Lapsiperheiden riemukylpyläksi viikonloppuisin muuttuvien kuumien lähteiden lisäksi paikasta löytyy Kinabaluvuoren kansallispuiston alueeseen kuuluva luontopolku latvusten läpi kulkevine köysipolkuineen sekä useampia viidakkoon kätkeytyviä vesiputouksia. Poringista palatessa sisämaisen maatalousvaltaisen laakson yllä lensi suuri petolintu ja pysäytin auton odottaen jotain paikallisista kotkalajeista, mutta lintu osoittautuikin kalasääkseksi. Outo habitaatti - muutolla ja talvehtimisalueilla kohtaa tuttuja lintuja usein epätavallisissa paikoissa.
Sepilok on kuuluisa orangeistaan. Kävimme siellä kahdesti, matkalla Kinabatanganiin ja sieltä palatessa. Useimmat turistit menevät katsomaan orankeja näiden rehabilitaatiokeskukseen. Sepilokissa on erikseen rehabilitaatiokeskukset myös malaijikarhuille ja nenäapinoille. Karhujen näkeminen villeinä viidakossa lienee erittäin hankalaa, mutta sekä orankeja että nenäapinoita löytyi Sepilokin ja Kinabatanganin maastoista myös villeinä varsin helposti, varsinkin veneestä käsin usein myös helposti valokuvattavilta etäisyyksiltä.
Sana orang tarkoittaa malaijiksi itse asiassa ihmistä tai väkeä. Alun perin paikalliset heimot kutsuivat itseään 'joen väeksi' (orang sungai), kun taas metsän siimeksessä eläviä, Tähtien sodan wookien näköisiä hyypiöitä kutsuttiin 'metsän väeksi' (orang hutan). Malesiassa ja Indonesiassa näkee yhtenään hisseissä, silloilla ja muissa paikoissa ilmoituksia siitä, kuinka monta orankia ne kantavat.
Orankien lisäksi Borneon viidakoissa näkee lukuisia yleisempiä apinoita: borneongibboneja, kahta lajia langureja, endeemisiä nenäapinoita sekä kahta lajia makakeja. Näistä yleisimpiä ovat viimeksi mainitut makakit, pitkähäntä- ja lyhythäntämakakit, joiden kiljahtelevia ja öyhöttäviä laumoja kohtasi viidakkojokien varsilla ja kansallispuistojen luontopoluilla tuon tuosta. Lehtiä syövät nenäapinat olivat äänenkäytöltään paljon hillitympiä.
Sepilokiin päästessämme sateet olivat tauonneet ja pääsinkin kukonlaulun aikaan maastoon, jossa näin erinomaiset kokoelmat Borneon maaseutulintuja. Sepilokin suojellut sademetsät ovat puolestaan täynnänsä alankometsälajeja, joita ei näe Kinabalulla.
* * *
Varsinainen kohteemme oli kuitenkin syvemmällä Itä-Sabahin viidakoissa, Kinabatanganjoen varsilla. Olin varannut tiettömässä viidakossa sijaitsevan loošin siellä samana vuonna käyneen hongkongilaisen lintuharrastajaystäväni suosituksesta, ja paikallisen lintugurun piti toimia oppaana. Guru oli kuitenkin riitaantunut loošin omistajien kanssa ja yritti saada minua vaihtamaan paikkaa, mikä ei enää ollut mahdollista, maksutkin kun oli maksettu etukäteen. Minulle oli hankittu toinen opas, joka onneksi osoittautui aivan riittävän osaavaksi ja englannintaitoiseksi, jotta seuraavien päivien joki- ja viidakkoretkeily tuotti minulle toistasataa lajia alanko- ja joenvarsisademetsien lajeja.
Ensin piti joka tapauksessa löytää Bilitin kylä ja siellä sijaitseva laituri. Olin itsekin hämmästynyt, kuinka helposti se löytyi, vaikka navigaattori olikin tehnyt tenän. Bilitissä oli laituri, kuten minulle oli luvattu, ja laiturin lähellä naapuri, jonka parkkipaikalle auton sai jättää seuraaviksi päiviksi 20 ringgitin maksua vastaan. Bilitistä ei nimittäin päässyt jatkamaan enää maanteitse, vaan venemies nouti meidät laiturista paalumajoissa sijaitsevaan majapaikkaan.
Villiä luontoa pääsi näkemään jo majapaikan pihamailla. Siellä oli käytännössä aina läsnä ainakin pari partasikaa ja lauma erilaisia oravia, minimaalisista kääpiöoravista suuriin jättioraviin. Varaanit löntystelivät alueen laitamilla ja palmusivettikissa kävi öisin kulkemassa terasseilla. Alueella tömisteli yksi jäljellä olevista laumoista borneolaisia kääpiönorsuja, jotka ovat aasiannorsun paikallinen alalaji.
Joenpenkoilla näki sangen usein suuria suistokrokotiileja. Tiedustelinkin oppaaltani, kuinka monta kertaa vuodessa krokotiili söi ihmisen tällä seudulla. Hän sanoi, että hyvin harvoin, vain yksi tai kaksi tapausta vuodessa.
Borneolla tavattavista kahdeksasta sarvinokkalajista näin Kinabatanganilla kuusi. Muita kohokohtia olivat esimerkiksi borneonpiispahaikara, pikkumarabu, borneonhaukkanen, pikkujalokotka, isotöyhtöhaukka, isokalakotka, valkomerikotka, aasiankäärmekaula, lähelle saatu huppupitta ja endeeminen sabahinpyy. Kiersimme pitkin pieniä sivujokia soittamassa borneonmaakäen kutsuääntä tunnetuilla reviireillä, mutta tämä laji ei kertaakaan vastannut - ilmeisesti väärä aika vuodesta.
Yöretket tuottivat hyvät näköhavainnot viitapöllöstä, sundankalahuuhkajasta ja isopöllökehrääjästä sekä selkeän kuulohavainnon aiemmin ruskopöllön alalajina pidetystä borneonpöllöstä.
Sabahinpyy tuli oikeastaan onnena onnettomuudessa. Nimittäin venemieheltä alkoi loppua polttoaine ja kännykässä ei ollut kenttää soittaa leiriin, että joku tulisi vastaan tuomaan sitä lisää. Niinpä rantauduimme joenpoukamaan, ja kiipesimme penkalle kenttää etsimään. Siellä kuulimme pyyn huudot metsästä ja opas alkoi houkutella sitä nauhoituksella tulemaan lähemmäs. Lopulta tämä ääripiilotteleva laji tepastelikin kameraetäisyydellä katsomassa, että mitä väkeä täällä.
Kaiken keskellä leiristä vastaan lähetetyt venemiehet kuitenkin pyyhälsivät ohitsemme jokea alajuoksuun, ja venemies lähti näiden perään viimeisillä bensoillaan. Minä ja opas jäimme jumiin viidakkoon, seurassamme nyt kauempaa huuteleva pyy sekä jokin suuri, joka loiskahti rantapenkereeltä jokeen. Opas, joka oli aiemmin vakuuttanut minulle, että krokotiilihyökkäyksiä tapahtui sangen harvoin, keräsikin äkkiä kamppeensa joentöyräältä ja liittyi seuraani ylemmäs rinteeseen. Luontoa kannattaa kuitenkin mieluummin kunnioittaa kuin katua.
* * *
Kinabatangan oli itäinen ääri senkertaisella matkalla, joten Bilitistä ajettiin taas takaisin Sepilokiin, vietettiin ilta ja aamu sademetsässä, jossa näyttäytyi muun muassa endeeminen mustapääpitta ja huuteli sundanhuuhkaja - yllättävää kyllä keskellä päivääkin. Sää suosi yhä.
Vasta kun olimme palanneet Kota Kinabaluun, alkoi sade. Luontopysähdys Kota Kinabalun kosteikkokeskuksen mangrovemetsissä risteilevillä luontopoluilla jäi sateen vuoksi varsin vaisuksi, vaikka jalo-, pikkujalo- ja silkkihaikaroita oli runsaasti.
Sadesäiden vuoksi pimeys tuntui lankeavan jo etukäteen pian kaupungin taakse jätettyämme. Pidimme ruoka- ja huoltotauon Beaufortin ostarilla ja jatkoimme sitten kohti Sarawakin rajaa. Sabahin ja Brunein välille jää kaistale Sarawakia, jonka jälkeen saavutaan kansainvälisen rajanylityksen kautta Brunein itäiseen eksklaaviin. Sieltä olisi pääsy Brunein kuuluisimpaan kansallispuistoon, Ulu Temburongiin, mutta ilmeisesti vain etukäteen varatusti ja veneellä. Matkamme ajankohtana kansallispuiston latvuspolut olivat kuitenkin yleisöltä suljettuja.
Bruneissa on vallalla ankarampi sharia kuin missään toisessa Kaakkois-Aasian maassa. Esimerkiksi alkoholi ja siveettömät julkaisut ovat ehdottomasti kiellettyjä ja huumeiden hallussapidosta rankaistaan kuolemalla. Meillä ei kiellettyjä asioita ollut, joten Brunei vaikutti vain hiljaisemmalta, rikkaammalta ja konservatiivisemmalta versiolta Malesiasta.
Yötä vietimme Limbangissa, Sarawakille kuuluvalla kaistaleella Länsi- ja Itä-Brunein välissä. Seuraavana aamuna matka jatkui Brunein läntisen pääalueen läpi, Bandar Seri Begawania sivuten. Brunein erikoisuuksiin kuuluu esimerkiksi se, että ulkomaiseen (tässä tapauksessa malesialaiseen) autoon ei saa tankata kuin tietyillä huoltoasemilla, ja niissäkin on ensin otettava automaatista Brunein valuuttaa, korttimaksu ei onnistu. Muuten Bruneissa ajelu oli leppoisaa. Tiet olivat priimakunnossa ja liikenne vähäistä.
Teimme pysähdyksen Kuala Belaitissa, Belaitjoen suistoon sijoittuvan pikkukaupungin rannoilla, joissa tienvarsilintujen lisäksi kertyi joitain muita lajeja Brunein listalle. Sitten ylitimme viimeisen valtionrajan Sarawakiin, jossa kävimme Kuala Baramin kosteikkoalueella. Se osoittautui erinomaiseksi paikaksi nähdä satapäisiä parvia itäpalearktisia kahlaajia.
Vielä toisellakin suojelualueella ehdimme käydä Sarawakissa, nimittäin Bukit Lambirin kansallispuistossa, joka sattui Kuchingiin johtavan tien varrelle. Siellä oli kaunista viidakkoa ja vesiputouksia. Sitten koitti pitkä ajotaival halki Sarawakin, kohti osavaltion pääkaupunkia Kuchingia, joka on myös Borneon suurin kaupunki, kissapatsaistaan tunnettu.
Mainitsemani omituisuus Brunein huoltoasemien suhteen sai seurakseen toisen yllätyksen, jota en ollut osannut odottaa. Nimittäin kaikki huoltoasemat sulkivat iltakymmeneltä yön ajaksi ja avasivat vasta kuuden jälkeen seuraavana aamuna. Tämä tarkoitti, että oli mahdollista ajaa illalla vain niin kauas kuin viimeinen tankillinen riitti. Seurauksena oli, että emme ehtineet aamukoneeseemme Kuchingissa ja muutenkin syntyi monenlaista riesaa, johtaen Sumatran-matkaosuuden peruuntumiseen. Toisaalta, pääsimme näkemään Kuchingin kaupunkia ja käymään siellä oluella.
* * *
Päästyämme Kuala Lumpuriin, jossa meillä oli pitänyt olla kahden tunnin kuluttua vaihto Sumatran Medaniin, kävi ilmi, että matkatavarat oli haettava ulos ja tsekattava takaisin sisään, ja kun kaikki tähän liittyvät jonotukset oli lopulta tehty, meille ilmoitettiin, ettemme enää pääse Medanin koneeseen ja seuraava mahdollinen oli vasta monen päivän päästä. Jouduimme ottamaan seuraavana päivänä lennon suoraan Jaavalle, viimeiseen kohteeseemme.
Asiaa sadatellessamme osoittautui vielä, että viereisessä penkissä istunut hampaaton vanhus, joka näytti joltain paikalliselta maanviljelijälltä tai kalastajalta, puhui sujuvaa suomea ja oli joskus maailmanaikaan asunut vuosia Suomessa. Hyvä muistutus siitä, ettei suomen kieli sittenkään ole maailman turuilla sellainen salakieli, jona sitä on tottunut pitämään. Setä oli kuitenkin ystävällinen; hänellekin oli sattunut lentojen suhteen epäonni, ja vahvisti, ettei mitään nykyään korvata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti