Ehdin olla Indonesiasta palattuani Suomessa runsaan viikon, kun taas istuin koneessa kohti troopillista Kaakkois-Aasiaa. Tällä kertaa suoralla Finnairin lennolla Singaporeen, jossa asetuin saaren itärannikolle, kauas keskustasta, viidakon kupeessa lepäilevään konferenssikeskukseen. Oltiin sadekauden sydämessä ja rankkasateet huuhtelivat maisemaa joka iltapäivä ennen hämärän lankeamista.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja minulle vapaa, joten kävelin ensin joitain kilometrejä rannikon lankkupolkua ja otin sitten terminaalista yhteysaluksen Ubinin saarelle. Saaresta suuri osa on suojeltua ja tiesin sen hyväksi lintupaikaksi. Muitakin villieläimiä, kuten villisikoja, makakeja ja varaaneja, näkee siellä runsaasti. Yhteysalus saapuu kylään, josta voi kävellen tai pyöräillen edetä luontopolkuja myöten saaren muihin osiin.
Viidakko-osissa esimerkiksi punaviidakkokana, tulipääbulbuli ja huiluharakkarastas ovat yleisiä. Ubinin itäpäässä on mangroveräme, josta löytyy korkea lintutorni, pikkukuovien kansoittamia kahlaajalietteitä ja hiekkasärkkiä. Sunnuntai sujui rattoisasti virkistäen tuleviin työpäiviin Singaporen keskustassa ja Kuala Lumpurissa.
Kirjoista on todettava, että palatessani Indonesiasta lukaisin sieltä ostamani paikallisen kirjailijan romaanin - Eka Kurniawanin kirjoittaman maagis-realistisen tarinan, jonka pekuliaarinen nimi oli Vengeance is Mine, Others Pay Cash. Se oli ilahduttavan hauska, keskittyen muutamien kovapintaisten miesten - ja naisten - kompleksiseen suhteeseen omaan miehisyyteensä, naisisuuteensa, kunniaan, itsetuntoon ja paljoon muuhun. Ehdottomasti suositeltavaa tutustua.
Singaporen ja Kuala Lumpurin reissullani taas lukaisin läpi kokoelman Oscar Wilden novelleja, lähinnä sen inspiroimana, että vähän aiemmin olin lukenut virolaisen Eduard Vilden novellikokoelman, ja heidän patsaansahan sentään istuvat penkillä vierivieressä erään entisen kotikaupunkini samannimisen pubin edustalla. Tuplavee-Wilden novelleista erityisen kiehtova oli tavallaan kirjallisuustieteellisen teorian ja fiktion rajamailla liikkunut Portrait of Mr. W. H., aliarvostettu paljon kuuluisampaan Dorian Grayn muotokuvaan verrattuna. Sanaleikkien etsiminen Shakespearen soneteista ja niiden nivominen juoneen tulkintoineen olivat mitä mainiointa verbaaliakrobatiaa.
Suomeen palattuani olen sitten jälleen tarponut hangissa helmikuisessa pakkasessa. Vaikka helmikuu on meillä yleensä hyytävän kylmä, siinä on sentään etunsa lokakuulta tammikuulle levinneeseen martaaseen verrattuna - ainakin valo lisääntyy ja valkeat hanget tekevät maisemasta kauniin, silloin kun sitä pääsee päivänvalossa näkemään. Usein on yhä pimeää lähtiessäni kotoani keskustaa kohti ja töistä palatessani on poikkeuksetta jo ehtinyt jälleen tulla pimeä.
Eilen aamulla kohtasi minua Senaatintorilla näky, joka tuossa aamuvarhaisessa horteessa sai minut hetkeksi hieraisemaan silmiäni ja epäilemään, olinko yhä painajaisessani. Olivatko Senaatintorille vyöryneet panssarivaunut ja miehistönkuljetusvaunut omia vai naapurin? Nytkö se oli alkanut? Onneksi dieselinkatkusta erottui pian sinivalkoisia lippuja ja isänmaamme puolustajain univormuja eikä tunnuksettomia punaisen aamunkoiton vieraita.
Retket talvisiin Itä-Helsingin lähiöihin ovat taas, kuten niin usein, panneet miettimään, missä todellisuudessa ihmiset elävät. Koko ajan kuulee puhuttavan pahaa maahanmuuttajista ja nuorisosta, mutta kumpikaan näistä ryhmistä ei oikein koskaan häiritse minua. Päinvastoin, nuoret ja mamut käyttäytyvät yleensä ihmislajin oletusarvojen mukaisesti. Hyvässä ja pahassa, mutta yleensä kuitenkin ollen kunnolla.
Samaa ei voi sanoa keski-ikäisistä kantaväestön edustajista. Heitä havainnoidessani tuntuu usein kuin he kuuluisivat eri lajiin - johonkin muinaiseen, joka eli alueen luolissa ennen jääkautta, ja on nyt kaivautunut esiin purkamaan pahaa oloaan nuorisoon, maahanmuuttajiin ja ajoittain jopa kaltaiseeni keski-ikäistyneeseen valkoihoiseen lihaa syövään protestanttiin.
Toisin kuin nuorista ja mamuista, näistä ei yhtään tiedä, mitä sieltä seuraavaksi tulee. Nuorista ja maahanmuuttajista yleensä näkee sanattomasta viestinnästään, mitä he meinaavat. Keski-ikäinen kantaväestö taas tuijottaa tylsämielisesti kuin juuri kellarista noussut zombi, joka ei näe eikä kuule mitään ympärillään, mutta seuraavassa hetkessä huutaa ja sadattalee jotain täysin käsittämätöntä ventovieraille ihmisille, joiden ainoa rikos on olla olemassa.
Muutama päivä sitten olin postissa asioimassa ja kotigruusini oli mukana kantoapuna. Hän seisoi takanani jonossa täysin viattomasti, kun ventovieras kantasuomalainen keski-ikäinen nainen hänen vieressään alkoi sähistä hänelle: Stay away from me! Stay away from me!
Toissapäivänä taas räyhäsi metrossa päihtynyt epäsiisti mieshenkilö, joka huusi kuin hinaaja olevansa kanta-asukas ja tekevänsä rehellistä työtä täällä. Aksentistaan olisi tosin voinut päätellä jotain muuta ensimmäisestä väitteestä (hän oli tullut kymmenisen vuotta sitten eräästä naapurimaastamme) ja habituksesta taas jotain jälkimmäisestä. Mies kävi paikalla olleiden siististi pukeutuneiden ja hyvin käyttäytyneiden irakilaisten kimppuun haukkuen näitä neekereiksi, loisiksi ja terroristeiksi. Räyhääminen jatkui eikä suomalaiskansalliseen tapaan kukaan tietenkään tehnyt miehelle mitään. Joku sentään uhkasi poliisille soittamisella, mutta tokkopa poliisikaan olisi hänen vuokseen vaivautunut.
Vaikka päihde- ja mielenterveyshaasteiset ovat päivittäin todistamassani häiriökäyttäytymisessä pääosassa, harjoittavat häiriköintiä myös selvin päin esiintyvät kantasuomalaiset, joilla ei tunnu olevan ainakaan diagnosoituja mielenhäiriöitä. Erityisryhmänä ovat taloyhtiökyttääjät ja valittajatädit (tai -sedät), jotka voisivat jättää harjoittamatta sosiaalisuuttaan kokonaan ja pitäytyä suomalaiskansalliseen umpimielisyyteensä, jos kerran ainoa tapa lähestyä kanssaihmisiä on yrittää kehittää heille ongelmia.
Loppusuoralla oleva romaanini on työllistänyt vapaita hetkiäni. Sitä varten päätin myös lukea uudelleen William Goldingin klassikon, Kärpästen herran, jonka olen lukemattomien muiden koululaisten tavoin lukenut joskus lapsena tai varhaisnuorena.
Silloin en tietenkään kiinnostunut siitä lainkaan samalla tavoin kuin nyt. Eihän lapsia kiinnosta, että aikuiset analysoivat heidän raadollisuuttaan. Lapset saavat sitä analyysiä osakseen ihan tarpeeksi arjessaan. Sen sijaan nyt aikuisena Goldingin nerous kolahti aivan erilailla.
Juuri aikuisilla tuo kirja pitäisikin luettaa, tai korkeintaan nuorilla aikuisilla. Sillä eihän Kärpästen herra oikeastaan erityisesti lapsista kerro, vaikka henkilöt ovatkin 12-vuotiaita ja siitä alle. Ihmisyydestähän se kertoo. Ihmisten motiiveista, taipumuksista ja suhteista toisiinsa.
Tavallaan olen kuitenkin iloinen, että tein tämän uudelleenlukemisen vasta nyt, enkä silloin, kun kirjoitin romaanini saarelle sijoittuvaa osaa - jolloin olin Kärpästen herran osalta vain hatarien muistojen varassa. Eihän niitä viittauksia silti voinut välttää. Mitä siitäkin olisi tullut, jos Kärpästen herra olisi ollut liian tuoreena muistissa.
Seuraava päivä oli sunnuntai ja minulle vapaa, joten kävelin ensin joitain kilometrejä rannikon lankkupolkua ja otin sitten terminaalista yhteysaluksen Ubinin saarelle. Saaresta suuri osa on suojeltua ja tiesin sen hyväksi lintupaikaksi. Muitakin villieläimiä, kuten villisikoja, makakeja ja varaaneja, näkee siellä runsaasti. Yhteysalus saapuu kylään, josta voi kävellen tai pyöräillen edetä luontopolkuja myöten saaren muihin osiin.
Viidakko-osissa esimerkiksi punaviidakkokana, tulipääbulbuli ja huiluharakkarastas ovat yleisiä. Ubinin itäpäässä on mangroveräme, josta löytyy korkea lintutorni, pikkukuovien kansoittamia kahlaajalietteitä ja hiekkasärkkiä. Sunnuntai sujui rattoisasti virkistäen tuleviin työpäiviin Singaporen keskustassa ja Kuala Lumpurissa.
* * *
Kirjoista on todettava, että palatessani Indonesiasta lukaisin sieltä ostamani paikallisen kirjailijan romaanin - Eka Kurniawanin kirjoittaman maagis-realistisen tarinan, jonka pekuliaarinen nimi oli Vengeance is Mine, Others Pay Cash. Se oli ilahduttavan hauska, keskittyen muutamien kovapintaisten miesten - ja naisten - kompleksiseen suhteeseen omaan miehisyyteensä, naisisuuteensa, kunniaan, itsetuntoon ja paljoon muuhun. Ehdottomasti suositeltavaa tutustua.
Singaporen ja Kuala Lumpurin reissullani taas lukaisin läpi kokoelman Oscar Wilden novelleja, lähinnä sen inspiroimana, että vähän aiemmin olin lukenut virolaisen Eduard Vilden novellikokoelman, ja heidän patsaansahan sentään istuvat penkillä vierivieressä erään entisen kotikaupunkini samannimisen pubin edustalla. Tuplavee-Wilden novelleista erityisen kiehtova oli tavallaan kirjallisuustieteellisen teorian ja fiktion rajamailla liikkunut Portrait of Mr. W. H., aliarvostettu paljon kuuluisampaan Dorian Grayn muotokuvaan verrattuna. Sanaleikkien etsiminen Shakespearen soneteista ja niiden nivominen juoneen tulkintoineen olivat mitä mainiointa verbaaliakrobatiaa.
* * *
Suomeen palattuani olen sitten jälleen tarponut hangissa helmikuisessa pakkasessa. Vaikka helmikuu on meillä yleensä hyytävän kylmä, siinä on sentään etunsa lokakuulta tammikuulle levinneeseen martaaseen verrattuna - ainakin valo lisääntyy ja valkeat hanget tekevät maisemasta kauniin, silloin kun sitä pääsee päivänvalossa näkemään. Usein on yhä pimeää lähtiessäni kotoani keskustaa kohti ja töistä palatessani on poikkeuksetta jo ehtinyt jälleen tulla pimeä.
Eilen aamulla kohtasi minua Senaatintorilla näky, joka tuossa aamuvarhaisessa horteessa sai minut hetkeksi hieraisemaan silmiäni ja epäilemään, olinko yhä painajaisessani. Olivatko Senaatintorille vyöryneet panssarivaunut ja miehistönkuljetusvaunut omia vai naapurin? Nytkö se oli alkanut? Onneksi dieselinkatkusta erottui pian sinivalkoisia lippuja ja isänmaamme puolustajain univormuja eikä tunnuksettomia punaisen aamunkoiton vieraita.
Retket talvisiin Itä-Helsingin lähiöihin ovat taas, kuten niin usein, panneet miettimään, missä todellisuudessa ihmiset elävät. Koko ajan kuulee puhuttavan pahaa maahanmuuttajista ja nuorisosta, mutta kumpikaan näistä ryhmistä ei oikein koskaan häiritse minua. Päinvastoin, nuoret ja mamut käyttäytyvät yleensä ihmislajin oletusarvojen mukaisesti. Hyvässä ja pahassa, mutta yleensä kuitenkin ollen kunnolla.
Samaa ei voi sanoa keski-ikäisistä kantaväestön edustajista. Heitä havainnoidessani tuntuu usein kuin he kuuluisivat eri lajiin - johonkin muinaiseen, joka eli alueen luolissa ennen jääkautta, ja on nyt kaivautunut esiin purkamaan pahaa oloaan nuorisoon, maahanmuuttajiin ja ajoittain jopa kaltaiseeni keski-ikäistyneeseen valkoihoiseen lihaa syövään protestanttiin.
Toisin kuin nuorista ja mamuista, näistä ei yhtään tiedä, mitä sieltä seuraavaksi tulee. Nuorista ja maahanmuuttajista yleensä näkee sanattomasta viestinnästään, mitä he meinaavat. Keski-ikäinen kantaväestö taas tuijottaa tylsämielisesti kuin juuri kellarista noussut zombi, joka ei näe eikä kuule mitään ympärillään, mutta seuraavassa hetkessä huutaa ja sadattalee jotain täysin käsittämätöntä ventovieraille ihmisille, joiden ainoa rikos on olla olemassa.
Muutama päivä sitten olin postissa asioimassa ja kotigruusini oli mukana kantoapuna. Hän seisoi takanani jonossa täysin viattomasti, kun ventovieras kantasuomalainen keski-ikäinen nainen hänen vieressään alkoi sähistä hänelle: Stay away from me! Stay away from me!
Toissapäivänä taas räyhäsi metrossa päihtynyt epäsiisti mieshenkilö, joka huusi kuin hinaaja olevansa kanta-asukas ja tekevänsä rehellistä työtä täällä. Aksentistaan olisi tosin voinut päätellä jotain muuta ensimmäisestä väitteestä (hän oli tullut kymmenisen vuotta sitten eräästä naapurimaastamme) ja habituksesta taas jotain jälkimmäisestä. Mies kävi paikalla olleiden siististi pukeutuneiden ja hyvin käyttäytyneiden irakilaisten kimppuun haukkuen näitä neekereiksi, loisiksi ja terroristeiksi. Räyhääminen jatkui eikä suomalaiskansalliseen tapaan kukaan tietenkään tehnyt miehelle mitään. Joku sentään uhkasi poliisille soittamisella, mutta tokkopa poliisikaan olisi hänen vuokseen vaivautunut.
Vaikka päihde- ja mielenterveyshaasteiset ovat päivittäin todistamassani häiriökäyttäytymisessä pääosassa, harjoittavat häiriköintiä myös selvin päin esiintyvät kantasuomalaiset, joilla ei tunnu olevan ainakaan diagnosoituja mielenhäiriöitä. Erityisryhmänä ovat taloyhtiökyttääjät ja valittajatädit (tai -sedät), jotka voisivat jättää harjoittamatta sosiaalisuuttaan kokonaan ja pitäytyä suomalaiskansalliseen umpimielisyyteensä, jos kerran ainoa tapa lähestyä kanssaihmisiä on yrittää kehittää heille ongelmia.
* * *
Loppusuoralla oleva romaanini on työllistänyt vapaita hetkiäni. Sitä varten päätin myös lukea uudelleen William Goldingin klassikon, Kärpästen herran, jonka olen lukemattomien muiden koululaisten tavoin lukenut joskus lapsena tai varhaisnuorena.
Silloin en tietenkään kiinnostunut siitä lainkaan samalla tavoin kuin nyt. Eihän lapsia kiinnosta, että aikuiset analysoivat heidän raadollisuuttaan. Lapset saavat sitä analyysiä osakseen ihan tarpeeksi arjessaan. Sen sijaan nyt aikuisena Goldingin nerous kolahti aivan erilailla.
Juuri aikuisilla tuo kirja pitäisikin luettaa, tai korkeintaan nuorilla aikuisilla. Sillä eihän Kärpästen herra oikeastaan erityisesti lapsista kerro, vaikka henkilöt ovatkin 12-vuotiaita ja siitä alle. Ihmisyydestähän se kertoo. Ihmisten motiiveista, taipumuksista ja suhteista toisiinsa.
Tavallaan olen kuitenkin iloinen, että tein tämän uudelleenlukemisen vasta nyt, enkä silloin, kun kirjoitin romaanini saarelle sijoittuvaa osaa - jolloin olin Kärpästen herran osalta vain hatarien muistojen varassa. Eihän niitä viittauksia silti voinut välttää. Mitä siitäkin olisi tullut, jos Kärpästen herra olisi ollut liian tuoreena muistissa.
Some really good blog posts on this internet site, regards for contribution.
VastaaPoista