Juha Keskinen julkaisi Iltalehdessä hyvän kirjoituksen siitä, mitä Suomi voisi oppia Virosta. Siinä kirjoitettiin myös mentaalieroista seuraavaa:
Viro on vielä pienempi kuin Suomi, mikä lyö leimansa sekä hyvässä että pahassa. Piirit ovat pieniä: se lisää keskinäisluottamusta mutta myös saman asian varjopuolta, sisäänpäinlämpiävyyttä.
Suomessa eletään perittyjen statusten ja hierarkioiden järjestelmässä, Virossa taas valtaa pitää sen itse hankkinut sukupolvi.
Molemmissa maissa arvostetaan työntekoa ja arvotetaan sitä - silti Suomi käytännön tasolla kannustaa ennemmin toimettomuuteen. Suomessa tärkeää on puurtaminen - Virossa taas tulokset.
Suomalaista arvostetaan sen mukaan, tekeekö hän kovaa töitä, ja uhrauksiensa mukaan. Virolaista arvostetaan ennemminkin sen mukaan, mitä hän on työllään saavuttanut. Suomessa kulttuuri menee niin pitkälle, että lahjakkuudella tai neuvokkuudella ei oikeastaan saisi ansaita mitään etua. Viro on tässä suhteessa paljon lähempänä normaali-ihmisyyttä.
Molemmissa maissa ollaan jossain määrin herkkähipiäisiä, ei kovin hyvin siedetä kritiikkiä ja sellaisen esittäjiä pidetään oman pesän likaajina.
Politiikan puolella Viro hyötyy merkittävästi siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimmistä arvoista vallitsee kansallinen yksituumaisuus - ja sen vastustajat ovat selkeitä vastustajia, joita ei yritetä väkisin yksituumaisuuteen integroida. Suomessa perinteenä on sen sijaan pakotettu ja siten keinotekoinen konsensus. Tosiasiallista yksituumaisuutta ei ole, mutta illuusio sellaisesta luodaan hiljentämällä eri mieltä olevia sekä pelkistämällä tärkeimmät arvot niin yleiselle ja banaalille tasolle, että lopputulos on kiistaton ja epäinformatiivinen.
Virossa luottamus johtuukin pienen heimon yhteisestä asiasta, Suomessa ennemminkin siitä, että omaa tahtoa ei tuoda julki eikä ketään toista siten uhata. Suomalainen luottamus on sitä, että kukaan ei nosta esille huoneessa olevaa virtahepoa, vaikka kaikki sen olemassaolon aistivat.
Viro elää nyt vaihetta, jossa se on kolmekymppinen nuori aikuinen: yhä tuore ja eteenpäin pyrkivä, mutta jo mukavuuden- ja vakaudenkaipuinen. Suomi on keski-iän jälkipuoliskolle ennättänyt täti tai setä, joka katsoo tietävänsä kaiken paremmin kuin nuoremmat, uskoo ennen olleen paremmin, ei halua muuttaa mitään, ja pitää kiinni saavutetuista eduista.
Suomalainen on opetettu siihen, että vasta hyvin korkealla hierarkiassa on oikein ilmaista omaa tahtoa. Oma eteneminen riippuu ennen kaikkea kyvystä kätkeä oma tahto (ja siis mielipiteet) - tarvittaessa naamioimalla ne kollektiiviseksi tahdoksi. Virossa oma tahto on välttämättömyys jo aikaisin, jotta pääsisi yhtään mihinkään.
"Ratkaisevin ero on mentaalinen lähestymistapa, joka sitten näkyy yleisessä ilmapiirissä. Parhaimmin asian kiteytti eräs virolainen yrittäjä, joka sanoi menestykseen tarvittavan luottamusta ja nälkää. Täytyy pystyä luottamaan valtioon (julkiseen valtaan), että se toimii oikeudenmukaisesti kansalaisen ja yrittäjän eduksi, ja sitten tarvitaan nälkää yrittämiseen ja työn tekemiseen. On etsittävä aina vain parempaa työpaikkaa ja hankittava valmiuksia sen saamiseen. Hyvät ideat on uskallettava valjastaa yrityksen vetureiksi. Tällaisella ajattelulla syntyy tulosta, työpaikkoja ja taloudellista hyvää.
Suomessa yleisessä mielipiteessä dominoi edelleen liikaa ajattelu, jossa 'koneisto' tuottaa kaiken hyvän. Valtion on luotava työpaikat ja vietävä ne sinne, missä työttömät niitä odottavat. Hyvätkin ideat mankeloidaan sellaisen byrokratian läpi, että harva uskaltaa ryhtyä yrittäjäksi. Innokas nuori yrittäjä miettii, mitä tästä kaikesta seuraa kun verottaja ja muut viranomaiset ovat ottaneet omansa ja esittäneet vaatimuksensa."
Suomalaiset ja virolaiset ovat kulttuurisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta juuri siksi eroihin on hedelmällistä kiinnittää huomiota.
Viro on vielä pienempi kuin Suomi, mikä lyö leimansa sekä hyvässä että pahassa. Piirit ovat pieniä: se lisää keskinäisluottamusta mutta myös saman asian varjopuolta, sisäänpäinlämpiävyyttä.
Suomessa eletään perittyjen statusten ja hierarkioiden järjestelmässä, Virossa taas valtaa pitää sen itse hankkinut sukupolvi.
Molemmissa maissa arvostetaan työntekoa ja arvotetaan sitä - silti Suomi käytännön tasolla kannustaa ennemmin toimettomuuteen. Suomessa tärkeää on puurtaminen - Virossa taas tulokset.
Suomalaista arvostetaan sen mukaan, tekeekö hän kovaa töitä, ja uhrauksiensa mukaan. Virolaista arvostetaan ennemminkin sen mukaan, mitä hän on työllään saavuttanut. Suomessa kulttuuri menee niin pitkälle, että lahjakkuudella tai neuvokkuudella ei oikeastaan saisi ansaita mitään etua. Viro on tässä suhteessa paljon lähempänä normaali-ihmisyyttä.
Molemmissa maissa ollaan jossain määrin herkkähipiäisiä, ei kovin hyvin siedetä kritiikkiä ja sellaisen esittäjiä pidetään oman pesän likaajina.
Politiikan puolella Viro hyötyy merkittävästi siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimmistä arvoista vallitsee kansallinen yksituumaisuus - ja sen vastustajat ovat selkeitä vastustajia, joita ei yritetä väkisin yksituumaisuuteen integroida. Suomessa perinteenä on sen sijaan pakotettu ja siten keinotekoinen konsensus. Tosiasiallista yksituumaisuutta ei ole, mutta illuusio sellaisesta luodaan hiljentämällä eri mieltä olevia sekä pelkistämällä tärkeimmät arvot niin yleiselle ja banaalille tasolle, että lopputulos on kiistaton ja epäinformatiivinen.
Virossa luottamus johtuukin pienen heimon yhteisestä asiasta, Suomessa ennemminkin siitä, että omaa tahtoa ei tuoda julki eikä ketään toista siten uhata. Suomalainen luottamus on sitä, että kukaan ei nosta esille huoneessa olevaa virtahepoa, vaikka kaikki sen olemassaolon aistivat.
Viro elää nyt vaihetta, jossa se on kolmekymppinen nuori aikuinen: yhä tuore ja eteenpäin pyrkivä, mutta jo mukavuuden- ja vakaudenkaipuinen. Suomi on keski-iän jälkipuoliskolle ennättänyt täti tai setä, joka katsoo tietävänsä kaiken paremmin kuin nuoremmat, uskoo ennen olleen paremmin, ei halua muuttaa mitään, ja pitää kiinni saavutetuista eduista.
Suomalainen on opetettu siihen, että vasta hyvin korkealla hierarkiassa on oikein ilmaista omaa tahtoa. Oma eteneminen riippuu ennen kaikkea kyvystä kätkeä oma tahto (ja siis mielipiteet) - tarvittaessa naamioimalla ne kollektiiviseksi tahdoksi. Virossa oma tahto on välttämättömyys jo aikaisin, jotta pääsisi yhtään mihinkään.
Tarkkanäköinen ja todenmukainen teksti
VastaaPoistaEhkä voisi vielä lisätä yhdistävänä tekijänä keskinkertaisuudn kulttuurin?
Juontuu ainakin osin suoraan tekstissä mainituista seikoista. Suomalaisessa kulttuuriperimässä nerokkuus liittyy suoraan kollektiiviseen kokemukseen, kansallistunteeseen, eräänlaiseen Zeitgeistiin alkaen puolitoista vuosisataa sitten ja päättyen tosiasiallisesti itsenäistymisen aikoihin ellei ennen. RimpyiluVenäjän ja muun Euroopan varjosta on tässä mielessä tapahtunut muilla areenoilla, kollektiivisuuden ihanne on silti jäänyt elämään, osin oikeutetusti, siihen kiteytyy valtaosa kansallisesta itseymmärryksestä
Virossa keskinkertaisuud on kiusallista kasvukipuilua Venäläisen taiteen ja kulttuurin varjossa,ja tässä mielessä kansallistunne ei riitä alkuunkaan synnyttämään mitään kulttuurisesti ainutlaatuista, tuskin vielä pitkään aikaan. Venäjällä tämä toki tiedetään, ja varsin todellinen uhka on että virolainen kansallistunne vähätellään olemattomiin. Näin olisi jo käynyt ilman KV yhteisön tukea?
Virolaisten kanssa työskennelleenä olen hiukan eri mieltä keskinäisluottamuksesta. Nähdäkseni ex-neuvostomaille tyypillinen kyynisyys muita ihmisiä kohtaan on heidän joukossaan yhä todella vahvoilla ja halukkuus auttaa tai ylipäätään kommunikoida muiden maanmiesten kanssa on alhainen. Suomalaisilla ei esimerkiksi ole ulkomailla oleskellessaan yleensä ongelmaa tutustua muihin suomalaisiin, mutta virolaisten ennakkoasenne toisiaan kohtaan on yleensä "no mitäköhän nekin täällä tekevät". Kaikenlainen rasistinen kommentointi on myös virolaisten suusta lähes päivittäistä, ja tällä kai halutaan luoda kuvaa, että virolaiset ovat Suomessa ainakin ylempänä kuin muut maahanmuuttajaryhmät.
VastaaPoistaToisaalta virolaiset kieltämättä ovat halukkaita tekemään töitä ja tekevät niitä mielellään. Olen monesti pohtinut, että 70-luvun suomalaiset Ruotsissa saivat todennäköisesti samanlaisen leiman otsaansa kuin Suomessa nyt asuvat virolaiset. Toivoisinkin tulevaisuudelta, että Virossa kasvaisi vähitellen kunnioitus muita maapallon asukkaita kohtaan, ja Suomessa puolestaan arvostus työntekoa ja työn tarjoamista kohtaan. Taloudellisten realiteettien lisäksi myös maan psykologinen ilmapiiri vaikuttaa nimittäin omalla kohdallani minkä tahansa paikan vetovoimaisuuteen.
Molemmat kommentaattorit esittävät asioita, joista olen aivan samaa mieltä, ja joita en huomannut kirjoituksessani käsitellä.
VastaaPoistaKeskinkertaisuuden yliarvostus ja erinomaisuuden aliarvostus on äärimmäisen tyypillinen piirre suomalaisessa kulttuurissa. Suomalainen arvostaa toisessa suomalaisessa yli kaiken sitä, ettei tämä vain olisi olevinaan mitään. Suomessa on vaikeaa keskiarvoisen laadun saavuttamisen jälkeen enää hankkia lisäarvostusta laatua parantamalla. Pahimmassa tapauksessa sillä päinvastoin hankkii niskoilleen toisten kateutta ja epämääräistä supatusta siitä, että tuo nyt yrittää olla jotain.
Virolaiset ovat tässä suhteessa keskieurooppalaisempia. He ovat omaksuneet toisenlaisia arvovaikutteita sekä saksalaisesta että venäläisestä kulttuuripiiristä, ja aivan erityisesti tämä näkyy taiteiden ja käsityöläisyyden alueilla. Virolainen ei tyydy keskinkertaiseen jos voi nähdä voivansa saavuttaa korkeamman laadun.
Suomalaiset tuntuvat sen sijaan omaksuneen Ruotsista itsekylläisen tasapäisyyden, mutta kuitenkin Venäjältä autoritäärisen orjamentaliteetin. Ruotsi on hieman hössöttävä täti, kun taas Suomi on äreä setä. Ruotsalainen keskustelu pohjaa suvaitsemiseen: diskuteerataan ankarasti ja kuullaan kaikkia näkemyksiä, päätyen lopulta sellaiseen, joka ei loukkaa ketään. Suomessa konsensukseen päädytään ihan eri reittiä: joku sanoo, ja muut ovat hiljaa, koska eri mieltä oleminen olisi riitelyä. Keskustelussa toisen tai kolmannen näkemyksen jälkeen joku ärähtää, että nyt ei ole aika tästä keskustella.
On totta, että virolaiset ovat epäluuloisia maanmiehiään kohtaan. Tämä yhdistyy paitsi totalitarismin perintöön, myös kilpailuviettiin. Toinen virolainen on kilpailija, varsinkin kun ollaan ulkomaiden vehreämmillä nurmilla.
Tietyissä asioissa näkyy kuitenkin Suomea paljon toimivampi luottamuskulttuuri: hyvinkin tärkeitä maanpuolustuksellisia tai tietoyhteiskuntaan liittyviä asioita on tehty talkoohengessä, hyödyntäen yksityissektorille siirtyneitä osaajia. Koska Suomessa valtio soittaa osaamista etsiessään kellekään muulle kuin viran puolesta asiasta vastaaville tai henkilökohtaiselle sisäpiirille? Mieluummin kaivattu osaaminen haetaan vaikka ulkomailta, ja toistellaan vielä perään, että eihän Suomesta löydy.
Suomalaiset ja virolaiset eivät ole ainoita, jotka ulkomailla kokevat suurta tarvetta olla 'parempia maahanmuuttajia', jotka vieläpä odottavat omituisia erivapauksia etnisestä taustastaan. Kun heille valkenee, ettei heitä pidetä minään erityisenä eikä heidän työpanoksensa arvo nouse heidän kansallisuudestaan, se koetaan loukkaavana. Oma alalajinsa kaikkialla ovat nämä mamut, jotka ovat kanta-asukkaampia kuin kanta-asukkaat itse, ja myös julistavat sen mukaisia muukalaisvastaisia mielipiteitään tuoreempia tai kauempaa tulleita mamuja vastaan. Yleinen ilmiö Helsingin seudun virolaisilla, varsinkin niillä, jotka toimivat vähemmän koulutetuissa ammattiryhmissä.