Kirkkaat taivaat

Helmikuu lähenee loppuaan ja valon määrä on silminnähtävästi lisääntynyt. Valitettavasti muita merkkejä ei ole siitä, että tämä holarktinen jääkausi päättyisi ja kevät joskus koittaisi. Kirkkaat taivaat ovat tuoneet muassaan tulipalopakkaset, joille ei ainakaan vielä näy loppua.

Viimeksi Kaakkois-Aasiasta palatessani oli seuraavana päivänä julkisen liikenteen lakko. Metrot seisoivat eikä bussejakaan kulkenut. Yritin selvittää, miten pääsisin nykyisestä asuinpaikastani keskustaan ja töihin. Kun yksityisautossanikaan ei tällä hetkellä ole Suomen säädökset täyttäviä talvirenkaita, jäljelle jäi ainoastaan tarpoa pakkasessa, lumimyrskyssä ja hyisissä hangissa viisi ja puoli kilometriä Malmin rautatieasemalle. Tein sinä päivänä etätöitä.

Lakkopäivän jälkeen metro ei ole päivääkään toiminut niin kuin pitäisi. Milloin häiriöt johtuvat henkilöstövajeesta, milloin muunlaisista teknisistä vioista. Muutenkin paukkupakkaset muistuttavat, miten haavoittuva nyky-Suomen liian hienosääteinen infrastruktuuri on vaikkapa Ilkka Remeksen viimeisimpien kirjojen täysin uskottaville skenaarioille.

Siperia kuitenkin myös opettaa. Teinitkään eivät enää kulje metrossa ja ostarilla nilkat paljaina eivätkä farkuissa, joiden polvet ovat kokonaan reikää. Kotikaukaasini suostui omaksumaan pitkien sukkien, pipon ja hanskojen käytön.

*   *   *

Nuoriso ei kaipaa nuoruuttaan. Heillä on siinä riittävästi kestämistä hetkessä eläessään. Nuoruutta alkaa kaivata vasta kun se on mennyt. Nuoriso kohtaa samankaltaisen tunteen lähinnä kaivatessaan mennyttä kesää tai aiempaa vuosikurssia, joka hajosi maailmalle luokkapakkopaidan riisumisen jälkeen. Eikä varmaan nykyään noitakaan, koska some säilyttää kaikki kontaktit eikä vuodenaikojen vaihtelulla ole entisenlaista merkitystä, kun elämä on kumminkin kesät-talvet kännykässä.

Suomeen palaaminen on vanhentanut minua henkisesti, joten olen tullut ajatelleeksi myös kadotettua nuoruuttani. Paras lääke vanhenemiseen on elää kuin olisi yhä nuori, ja hankkia myös nuoria ystäviä. Suomessa se on kuitenkin vaikeaa. Täällä jo parikymppiset elävät kuin keski-ikäiset. Mitä muutakaan he voivat. Täällä on kylmää ja kallista eivätkä ihmiset ole erityisen seurallisia. Ei ihme, että hyvä elämä on keski-ikäistä ja pikkuporvarillista elämää. Mukavuuksilla ja hyggellä peitetään jossain sisällä aukeavaa ankeaa autiutta, jossa humisee ikävä, nostaen maasta kristallisoituneita lumikiteitä valkeana pölynä.

Tarkemmin ajatellen en kaipaa omaa nuoruuttani, vaan tiettyjä asioita siitä. Niin kai kaikki. Emme todellakaan halua takaisin traumoja, epäkypsää ja heittelehtivää mieltä, riippuvuutta vanhempien asettamista puitteista tai sairaalloista yliherkkyyttä siihen, mitä kaverit ajattelevat. Emme halua takaisin köyhyyttä (tai sitä, että rahat ovat jonkun muun rahoja), emme puuttuvia kansalaisoikeuksia tai aikuisten pitkiä katseita - paheksuvia, holhoavia sen enempää kuin hyvää tarkoittavia.

Haluaisimme oikestaan palata nuoruuden kehoomme, mutta pitää kaiken sen, mitä olemme tässä välillä saavuttaneet, sekä älyllis-kokemuksellisesti että taloudellis-yhteiskunnallisesti. Kaipaamme toki muitakin asioita. Ikävöimme ehkä ystäväpiiriämme ja siinä vallinnutta toveruutta - joskin saatamme kullata niitä muistoja, sivuuttaen sujuvasti kaikki ne aikanaan isoiksi eskaloituneet kaksinaamaisuudet ja mustasukkaisuusdraamat. Kaipailemme mahdollisesti suhteellista vapautta monenlaisista sitoumuksista, unohtaen, että nuorina olimme sidottuja oppilaitoksiin velvoitteineen, vanhempien taloudelliseen tukeen (joilla sellaista oli) tai opintolainoihin.

Oikeastaan biologinen nuoruus on ainoa osa nuoruutta, jota ei voi halutessaan palauttaa. Mikään ei estä aikuista opiskelemasta. Aikuisella on taloudelliset ja tiedolliset edellytykset viettää haluamansalaista nuorta elämää, jos niin haluaa. Ystäväpiirinsä voi nykyään palauttaa helpommin kuin koskaan, kiitos viestintäteknologian. Voi myös hankkia uuden ystäväpiirin, jos entiset eivät enää innosta. Internet on kaatanut suuren määrän aiemmin hyvin tiukkoja ikäraja-aitoja. On helppo hankkia itseään paljon vanhempia tai nuorempia ystäviä, jos on näiden kanssa yhteisiä intressejä.

Kaikesta tästä huolimatta suurin osa nuoruuttaan haikailevista keski-ikäisistä päätyy vain märehtimään haavekuviaan hetken, sysää ne sitten syrjään epärealismina ja jatkaa vähitellen ankeutuvaa arkeaan. He luopuvat vähitellen kiinnostuksesta muuhun kuin päivittäisen arkensa ydinasioihin, ja niinpä heillä ei enää oikein ole yhteisiä intressejä, joiden ympäriltä löytää ystäviä. Ne, jotka kokevat itsellään olevan parisuhteensa ja perheensä ulkopuolisia sosiaalisia suhteita, etsivät seuraa kapakoista ja seuranhakusovelluksista, mutta siellä ihmiset eivät ole kiinnostuneita kuin tasan yhdestä asiasta.

Nuorena kaikella oli liikaakin väliä. Pienet asiat vaikuttivat voimakkaasti, vaikkei sitä ehkä saanut näyttää ulospäin. Keski-ikä taas kyynistää. Asiat menettävät merkityksensä. Niille ei ole aikaa. Aika ylipäätään katoaa johonkin, kuin itsestään - siitä huolimatta, että ihmisten ikävystymisen taso antaisi ymmärtää muuta. Ihmiset sulkevat yhä enemmän pois elämästään. Sitten kun he toteavat voivansa pahoin, etsivät he ratkaisuja päihteistä, penkkiurheilusta, remontoinnista, ruoasta, joogasta, enkeliterapiasta tai kivisäteilyhoidoista. Nämä ovat parempia kuin ei-mikään, varsinkin jos kiinnostus on aitoa eikä vain veruke. Eskapismi on suotta huonossa huudossa.

*   *   *

Ihmisten tulisi lukea enemmän kirjoja. Vielä jokin aika sitten he lukivat, sitten silloisten nuorten, nykyisten aikuisten lukeminen romahti elämän siirtyessä nettiin. Netti on hieno asia, ja parastahan siinä on interaktio. Kirjallisuus ruokkii kuitenkin mielikuvitusta; mahdollistaa maailmojen luomisen mielessä; ajoittaisen eskapismin myös interaktiosta. Se kehittää omaa mieltä. Onneksi nykynuoret - tai osa heistä - tuntuu olevan palaamassa painettuun kirjaan, ja vieläpä pitkiin tarinoihin, joita jo välillä julistettiin kuolleiksi. Fantasiaa ja skifiä julkaistaan enemmän kuin koskaan.

Hymähdän niille diletanteille, joiden mielestä fantasia ja skifi ovat huonoja kirjallisuudenlajeja; joiden mielestä niin kirjojen kuin elokuvienkin pitäisi edustaa vain realismia, ja kuvata arkea joko sellaisena kuin se on tai mieluummin vielä vähän ankeampana. Nämä ihmiset ovat ymmärtäneet fiktion eskapistisen tarkoituksen täysin väärin. Eivät ihmiset mene elokuviin nähdäkseen sitä, minkä he näkevät jokapäiväisessä arjessaan. He menevät elokuviin päästäkseen hetkeksi toiseen maailmaan ja voidakseen samaistua sankariin.

Kirjailija Neil Gaimanin puolustuspuheessa kirjojen lukemiselle, kirjastoille ja uneksimiselle hän toteaa osuvasti eskapismista:

"Kun tämä tuli puheeksi, haluaisin sanoa muutaman sanan eskapismista. Kuulen usein termiä käytettäväin kuin se olisi jotenkin huono asia. Aivan kuin 'eskapistinen' fiktio olisi sekavien, typerien ja harhaisten käyttämää halpaa opiaattia, ja kuin ainoa kelvollinen fiktio niin aikuisille kuin lapsillekin olisi mimeettinen fiktio, joka peilaa lukijan jo asuttaman maailman huonoimpia puolia.

Jos olet jäänyt jumiin vaikeaan tilanteeseen epämiellyttävässä paikassa, jossa ihmiset tahtovat sinulle pahaa, ja joku tarjoaa tilapäistä pakoa, mikset ottaisi sitä vastaan? Sitähän eskapistinen fiktio juuri on: fiktiota, joka avaa oven, näyttää auringonvalon ulkona, antaa sinulle paikan, jossa valta on sinulla ja olet sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa haluat olla (älkääkä luulkokaan, etteivät kirjat olisi todellisia paikkoja); ja mikä tärkeämpää, pakosi aikana kirjat myös antavat sinulle tietoa maailmasta ja ongelmistasi, antavat aseita ja haarniskan: todellisia asioita, joita voit tuoda mukanasi vankilaan. Taitoja ja tietoja ja välineitä, joilla voit tehdä paosta todellisen.

Kuten J. R. R. Tolkien meitä muistutti, ainoat ihmiset, jotka vihaavat pakoa, ovat vanginvartijat."

Gaiman esittää samalla luennolla muutakin merkittävää mielikuvituksen käytön eduista. Ei ole sattumaa, että mielikuvituksellisten narratiivisen taiteen lajien, kuten fantasian, skifin ja roolipelien ystävät ovat todella yliedustettuina keksijöiden, tiedemiesten ja nörttien joukossa. Siis niiden ihmisten, jotka paraikaa muokkaavat tulevaisuuttamme toisenlaiseksi kuin se on (vanginvartijoiden yrittäessä normittaa sitä pysymään karsinoissaan).

"Olin Kiinassa vuonna 2007, Kiinan historian ensimmäisessä puolueen hyväksymässä skifi- ja fantasiatapahtumassa. Otin yhdessä vaiheessa asian esiin korkea-arvoisen virkailijan kanssa, ja kysyin häneltä 'miksi' - skifi ja fantasiahan ovat olleet niin pitkään epäsuosiossa. Mikä oli muuttunut?

'Asia on yksinkertainen', hän kertoi minulle. Kiinalaiset olivat loistavia tekemään asioita, jos joku muu toi heille suunnitelmat. Mutta he eivät innovoineet eivätkä keksineet uutta. He eivät käyttäneet mielikuvitusta. Niinpä he lähettivät valtuuskunnan Yhdysvaltoihin - Applelle, Microsoftille, Googlelle - ja kyselivät siellä ihmisistä, jotka keksivät tulevaisuutta. Ja he saivat selville, että kaikki mainitut ihmiset olivat poikina tai tyttöinä lukeneet skifiä.

Fiktio voi näyttää erilaisen maailman. Se voi viedä sinut paikkoihin, joissa et ole koskaan ollut. Vierailtuasi toisissa maailmoissa - vähän kuin ne, jotka ovat syöneet keijukaishedelmää - et voi enää olla täysin tyytyväinen maailmaan, jossa kasvoit. Tyytymättömyys on hyvä asia: tyytymättömät kykenevät muokkaamaan ja parantamaan maailmojaan, jättämään ne parempina ja erilaisina kuin saivat."

Kiinalaiset olivat kerran maailman johtavia innovaattoreita. Suuri määrä keksintöjä kulkeutui sieltä intialaisten, persialaisten, arabien ja silkkitien kautta Eurooppaan. Sitten Kiina sulkeutui pitkäksi aikaa. Nyt se on avautumassa uudelleen, hamuamassa maailmanvaltaan Lännen hegemonian hiipuessa itseaiheutetusti, Venäjän keskittyessä vihaan ja tuhoon, ja islamin maiden eläessä omaa keskiajan kriisiään.

Kiina kylläkin on poliittisesti yhä ahdasmielinen takapajula, mutta jos vallanpitäjät antavat siimaa tieteelle, teknologialle, taloudelle ja lopulta tavallisten ihmisten kulttuurille, saattaa Aasia kavuta ansaitsemalleen ihmiskunnan innovaattorin paikalle. Japani ja Korea siellä jo ovat.