Talvi sen kuin jatkuu. Itse käväisin sitä paossa entisessä kotikaupungissani Kiovassa, jossa lumien sulaminen oli juuri käynnistynyt. Lähellä Boryspilin lentokenttää sijaitsevan onnellisen kauppalan Štšaslyven kadut olivat muuttuneet tulvavesistä joiksi. Štšaslyven onnellisuuteen viittaava nimi juontuu siihen, että paikkakunta ei joutunut kohtaamaan toisessa maailmansodassa sotatoimia. Tulevina vuosikymmeninä sekin tullee paisuvan Kiovan nielaisemaksi, sillä enää yksi metsä erottaa sitä Kiovan etäisimmistä esikaupungeista.
Kiovan-matkani johtui itse asiassa ystävättärestä, joka soitti ja toivoi minun tulevan kylään syntymäpäivänään. Varattuani jo lennot hän sitten yhtäkkiä kertoi ilmenneistä ongelmista ja pyysi minua perumaan ne, koska ei ehkä olisi silloin Kiovassa. Hankin lähes aina lentoni halvimman kautta, joten niitä ei voinut enää perua. Tyttö katosi jäljettömiin eikä viikkoihin vastannut viesteihin. Puhelinkin tuntui sijaitsevan Italiassa, sillä 'puhelin, johon yrititte soittaa' -selostus tuli sillä kielellä. Tiesin tytön isoäidin asuvan Bergamossa ja oireilleen viime aikoina huonoon suuntaan, joten vedin johtopäätöksiä ja käytin Kiovan-lentoni tapaamalla siellä kavereita. Niitä, jotka huomasivat ottaa yhteyttä saman päivän varoitusajalla.
Puškinskan taiteilija- ja opiskelijakapakka Kupidon oli ennallaan, samoin moni muu paikka. Lauantain loppuillasta päädyimme myös mitä slaavilaisimpiin kotibileisiin Osokorkyn lähiöön. Sunnuntaina kävin lounaalla ystäväni kanssa, joka on lääkäriksi valmistuttuaan Ukrainan kansalaisuuden saanut Pakistanin pataani. Välillä hän suunnitteli Amerikkaan lähtöä, mutta löysikin lopulta uran ja hyvän elämän Kiovasta. Hän saa varsin riittävät tulot ja pystyy samalla kehittämään oman alansa uusimpia ratkaisuja. Keskustelimme keinoälystä, yksityisyyden tuhoutumisesta sekä kolmesta kuolemattomuuden saavuttamisen mallista, jotka ovat olleet ajankohtaisina mielessäni romaanikäsikirjoitukseni vuoksi.
Yksi tapa on uudelleensyntymä, joka on nykyisin teknisesti täysin mahdollista: geneettisesti sama yksilö voidaan luoda loputtomasti uudelleen. Sellaisenaan se tarkoittaa ikuista sarjaa elämiä, mutta muisti ei kuitenkaan siirry kehosta toiseen.
Toinen tapa on muuttumassa vähitellen todellisuudeksi, kun elimiä voidaan jo valmistaa kantasoluaineksesta ja viime aikoina myös itse itsensä generoiva kudos on tullut mahdolliseksi. Tämä merkitsee loputonta varaosien saantia ihmisruumiin elämän pidentämiseksi. Myös vanhenemisprosesseja säätelevistä geeneistä ja hormoneista aletaan olla paremmin perillä, mikä merkitsee mahdollisuuksia manipuloida ruumiin kokonaisvanhenemista.
Kolmas tapa on ottanut viime aikoina vasta ensiaskelia - nimittäin ihmismielen siirto kummitukseksi koneeseen. Mahdollisesti tietoisuuden vähittäinen pysyvä siirtyminen virtuaaliseen todellisuuteen. Tämänkaltaiseen kuolemattomuuteen liittyy tietysti kuolemanvaara ihmiselle biologisena olentona, sillä keinoälyksi muuttuva ihmistietoisuus tuskin kokee tarvitsevansa biologista ruumista. Koneet tarvitsevat fyysistä infrastruktuuria, mutteivät kummitusta kehossaan.
Lähetin lapsen parinkympin halpalennoilla Berliiniin, joka on ollut hänen unelmansa jo pidempään. Nyt sieltä tulee tasaisena virtana kuvia Brandenburgin portista ja modernista televisiotornista. Sieltä palattuaan onkin sitten aika taas poistua Schengen-alueelta takaisin Georgiaan, koska Suomen maailmankuulu koulutusjärjestelmä tarjoaa vain joko kaikkea ilmaiseksi niille, joilla on muusta syystä oleskelulupa, tai ei mitään mistään hinnasta. Keskiasteen opintoihin ei pääse ilman oleskelulupaa ja oleskelulupaa taas ei saa ilman tutkintoon johtavaa opiskelupaikkaa.
Tässä tiivistyykin jälleen Suomen maahanmuuttopolitiikka, jota ei oikeastaan ole. Meillä on ainoastaan maahantulopolitiikkaa ja pakolaispolitiikkaa. Pakolaispolitiikkaa ei ole meillä ymmärretty poliittisen suojelun tarjoamiseksi toisinajattelijoille, vaan kansainvälisen köyhäinavun muodoksi. Maahantulopolitiikka taas perustuu ihmisten eriarvoisuuteen kansalaisuutensa perusteella, jotta töitä tai opiskelupaikkaa haluavat pysyisivät maastamme poissa. Maahanmuuttopolitiikan puuttuessa kansainvälisen muuttoliikkeen koko paine on Suomen poliittisilla valinnoilla ohjattu turvapaikanhakuväylälle, jossa jaetaan automaateista ilmaista rahaa kaikille, jotka onnistuvat jollain livulla pääsemään maahan, mutta yritetään vastaavasti pitää maasta poissa kaikki, jotka haluaisivat sosiaalitukien sijaan töitä tai opiskelupaikkaa.
Suomi on taas julistettu maailman onnellisimmaksi paikaksi jossain YK:n tutkimuksessa. Sitä on hyytävää harmautta katsellessa vaikea uskoa. Tutkimuksessa oli mitattu mm. eliniänodotetta, sosiaalipalveluja ja korruptioperseptiota. Ihan hyvä, että Suomi sijoittuu niissä hyvin, mutta mittaavatko ne onnellisuutta, ja ovatko suomalaiset onnellisia?
Onnellisuustutkijat ovat yhdistäneet onnellisuuden aivan muihin tekijöihin. Jos tutkimuksessa olisi otettu kriteereiksi perheiden yhteenkuuluvuus, ostovoima, ideaalipaino ja tunne oman elämän merkityksellisyydestä yhteiskunnan rakenteisiin nähden, en ole vakuuttunut, että suomalaiset olisivat enää vaikuttaneet maailman onnellisimmilta. Kuitenkin mainitut asiat ovat tutkitusti olennaisempia ihmisten onnellisuuden kokemukselle kuin eliniänodote, sosiaalipalvelut ja näkemys korruptiosta.
Siitä ei ole epäilystä, etteikö Suomi olsi maailman mittapuilla kohtalaisen vauras hyvinvointivaltio. Onnellisuus on kuitenkin vähän eri asia. Suomalaiset eivät vaikuta kovin onnellisilta. Miksi he muuten tekisivät enemmän itsemurhia ja napsisivat enemmän mielialalääkkeitä kuin muut kansakunnat? On totta, että viime vuosina molempien määrä on alkanut Suomessa laskea, mikä on tietysti hyvä asia. Myös muita myönteisiä trendejä on nähtävissä: tupakointi ja varsinkin nuorten juopottelu ovat selvästi vähentyneet. Paatuneemmissakin ikäluokissa näkyy jo siirtymä humalahakuisesta vodkanjuonnista miedompiin tuotteisiin.
Silti en oikein näe ympärilläni riemusta hihkuvaa kansakuntaa. En myöskään kansakuntaa, jossa kaikki auttavat ja tukevat toisiaan. Näen pikemminkin itsepalveluyhteiskunnan, jossa kehotetaan kääntymään julkisen byrokratian puoleen jos on asiaa. Siellä vastassa on automaatteja, jotka johdattavat monen työlään vaiheen kautta vääjäämättömään automaattiviestiin, joka sanoo: "Valitettavasti emme voineet ratkaista ongelmaanne, koska emme voineet ratkaista ongelmaanne. Tervetuloa takaisin uudelleen. Käytättehän 20 minuuttia ajastanne vastaamalla kyselyymme automaattisen palvelumme sujuvuudesta."
Ehkä suomalainen onnellisuus vain on erilaista kuin muualla. Suomessa ei ylipäätään arvosteta sitä, että joku tai jokin olisi keskiverron yläpuolella - eikä siihen kannusteta. "Kel onni on, se onnen kätketköön." Onnellista pidetään epäilyttävänä ja onnellisuutta epäreiluna. Ihmiset tekevät kaikkensa vaikuttaakseen siltä, etteivät ainakaan he ole olleet onnekkaita.
Mitä suomalaisten tutkimuksiin raportoima onnellisuus sitten on? Ilmeisesti sitä, etteivät he ole kohtuuttoman onnettomia, tai ainakaan eivät tiedä, mistä heidän apeutensa johtuu. He ovat tyytyväisiä tavalliseen. Siihen, että elämä jatkuu samanlaisena. Työ, parisuhde, televisio. Ei mitään erikoista. Kukapa sellaista haluaisi, erikoisuutta. Suomalainen onnellisuus on siis oikeastaan vain tyytymistä olotilaan, joka tuntuu vakaalta.
Itselleni onnellisuuden tärkein tekijä on perspektiivi. Onnellisuutta tuottaa odotus paremmasta. Onnellisimmillaan on silloin kun tietää, että jokin hyvä on aivan nurkan takana - tietää jo saavuttavansa sen, vaikkei vielä ole saavuttanut. Onnettomuutta taas tuottaa se, että asiat tuntuvat menevän huonompaan suuntaan. Varsinkin kun tietää, ettei pysty muuttamaan niiden suuntaa. Suunta on olennaisempaa kuin olotila. Ehkä siksi suomalaisten tyytyväisyys pysähtyneisiin olotiloihin tuntuu minusta vieraalta.
Kiovan-matkani johtui itse asiassa ystävättärestä, joka soitti ja toivoi minun tulevan kylään syntymäpäivänään. Varattuani jo lennot hän sitten yhtäkkiä kertoi ilmenneistä ongelmista ja pyysi minua perumaan ne, koska ei ehkä olisi silloin Kiovassa. Hankin lähes aina lentoni halvimman kautta, joten niitä ei voinut enää perua. Tyttö katosi jäljettömiin eikä viikkoihin vastannut viesteihin. Puhelinkin tuntui sijaitsevan Italiassa, sillä 'puhelin, johon yrititte soittaa' -selostus tuli sillä kielellä. Tiesin tytön isoäidin asuvan Bergamossa ja oireilleen viime aikoina huonoon suuntaan, joten vedin johtopäätöksiä ja käytin Kiovan-lentoni tapaamalla siellä kavereita. Niitä, jotka huomasivat ottaa yhteyttä saman päivän varoitusajalla.
Puškinskan taiteilija- ja opiskelijakapakka Kupidon oli ennallaan, samoin moni muu paikka. Lauantain loppuillasta päädyimme myös mitä slaavilaisimpiin kotibileisiin Osokorkyn lähiöön. Sunnuntaina kävin lounaalla ystäväni kanssa, joka on lääkäriksi valmistuttuaan Ukrainan kansalaisuuden saanut Pakistanin pataani. Välillä hän suunnitteli Amerikkaan lähtöä, mutta löysikin lopulta uran ja hyvän elämän Kiovasta. Hän saa varsin riittävät tulot ja pystyy samalla kehittämään oman alansa uusimpia ratkaisuja. Keskustelimme keinoälystä, yksityisyyden tuhoutumisesta sekä kolmesta kuolemattomuuden saavuttamisen mallista, jotka ovat olleet ajankohtaisina mielessäni romaanikäsikirjoitukseni vuoksi.
Yksi tapa on uudelleensyntymä, joka on nykyisin teknisesti täysin mahdollista: geneettisesti sama yksilö voidaan luoda loputtomasti uudelleen. Sellaisenaan se tarkoittaa ikuista sarjaa elämiä, mutta muisti ei kuitenkaan siirry kehosta toiseen.
Toinen tapa on muuttumassa vähitellen todellisuudeksi, kun elimiä voidaan jo valmistaa kantasoluaineksesta ja viime aikoina myös itse itsensä generoiva kudos on tullut mahdolliseksi. Tämä merkitsee loputonta varaosien saantia ihmisruumiin elämän pidentämiseksi. Myös vanhenemisprosesseja säätelevistä geeneistä ja hormoneista aletaan olla paremmin perillä, mikä merkitsee mahdollisuuksia manipuloida ruumiin kokonaisvanhenemista.
Kolmas tapa on ottanut viime aikoina vasta ensiaskelia - nimittäin ihmismielen siirto kummitukseksi koneeseen. Mahdollisesti tietoisuuden vähittäinen pysyvä siirtyminen virtuaaliseen todellisuuteen. Tämänkaltaiseen kuolemattomuuteen liittyy tietysti kuolemanvaara ihmiselle biologisena olentona, sillä keinoälyksi muuttuva ihmistietoisuus tuskin kokee tarvitsevansa biologista ruumista. Koneet tarvitsevat fyysistä infrastruktuuria, mutteivät kummitusta kehossaan.
* * *
Lähetin lapsen parinkympin halpalennoilla Berliiniin, joka on ollut hänen unelmansa jo pidempään. Nyt sieltä tulee tasaisena virtana kuvia Brandenburgin portista ja modernista televisiotornista. Sieltä palattuaan onkin sitten aika taas poistua Schengen-alueelta takaisin Georgiaan, koska Suomen maailmankuulu koulutusjärjestelmä tarjoaa vain joko kaikkea ilmaiseksi niille, joilla on muusta syystä oleskelulupa, tai ei mitään mistään hinnasta. Keskiasteen opintoihin ei pääse ilman oleskelulupaa ja oleskelulupaa taas ei saa ilman tutkintoon johtavaa opiskelupaikkaa.
Tässä tiivistyykin jälleen Suomen maahanmuuttopolitiikka, jota ei oikeastaan ole. Meillä on ainoastaan maahantulopolitiikkaa ja pakolaispolitiikkaa. Pakolaispolitiikkaa ei ole meillä ymmärretty poliittisen suojelun tarjoamiseksi toisinajattelijoille, vaan kansainvälisen köyhäinavun muodoksi. Maahantulopolitiikka taas perustuu ihmisten eriarvoisuuteen kansalaisuutensa perusteella, jotta töitä tai opiskelupaikkaa haluavat pysyisivät maastamme poissa. Maahanmuuttopolitiikan puuttuessa kansainvälisen muuttoliikkeen koko paine on Suomen poliittisilla valinnoilla ohjattu turvapaikanhakuväylälle, jossa jaetaan automaateista ilmaista rahaa kaikille, jotka onnistuvat jollain livulla pääsemään maahan, mutta yritetään vastaavasti pitää maasta poissa kaikki, jotka haluaisivat sosiaalitukien sijaan töitä tai opiskelupaikkaa.
* * *
Suomi on taas julistettu maailman onnellisimmaksi paikaksi jossain YK:n tutkimuksessa. Sitä on hyytävää harmautta katsellessa vaikea uskoa. Tutkimuksessa oli mitattu mm. eliniänodotetta, sosiaalipalveluja ja korruptioperseptiota. Ihan hyvä, että Suomi sijoittuu niissä hyvin, mutta mittaavatko ne onnellisuutta, ja ovatko suomalaiset onnellisia?
Onnellisuustutkijat ovat yhdistäneet onnellisuuden aivan muihin tekijöihin. Jos tutkimuksessa olisi otettu kriteereiksi perheiden yhteenkuuluvuus, ostovoima, ideaalipaino ja tunne oman elämän merkityksellisyydestä yhteiskunnan rakenteisiin nähden, en ole vakuuttunut, että suomalaiset olisivat enää vaikuttaneet maailman onnellisimmilta. Kuitenkin mainitut asiat ovat tutkitusti olennaisempia ihmisten onnellisuuden kokemukselle kuin eliniänodote, sosiaalipalvelut ja näkemys korruptiosta.
Siitä ei ole epäilystä, etteikö Suomi olsi maailman mittapuilla kohtalaisen vauras hyvinvointivaltio. Onnellisuus on kuitenkin vähän eri asia. Suomalaiset eivät vaikuta kovin onnellisilta. Miksi he muuten tekisivät enemmän itsemurhia ja napsisivat enemmän mielialalääkkeitä kuin muut kansakunnat? On totta, että viime vuosina molempien määrä on alkanut Suomessa laskea, mikä on tietysti hyvä asia. Myös muita myönteisiä trendejä on nähtävissä: tupakointi ja varsinkin nuorten juopottelu ovat selvästi vähentyneet. Paatuneemmissakin ikäluokissa näkyy jo siirtymä humalahakuisesta vodkanjuonnista miedompiin tuotteisiin.
Silti en oikein näe ympärilläni riemusta hihkuvaa kansakuntaa. En myöskään kansakuntaa, jossa kaikki auttavat ja tukevat toisiaan. Näen pikemminkin itsepalveluyhteiskunnan, jossa kehotetaan kääntymään julkisen byrokratian puoleen jos on asiaa. Siellä vastassa on automaatteja, jotka johdattavat monen työlään vaiheen kautta vääjäämättömään automaattiviestiin, joka sanoo: "Valitettavasti emme voineet ratkaista ongelmaanne, koska emme voineet ratkaista ongelmaanne. Tervetuloa takaisin uudelleen. Käytättehän 20 minuuttia ajastanne vastaamalla kyselyymme automaattisen palvelumme sujuvuudesta."
Ehkä suomalainen onnellisuus vain on erilaista kuin muualla. Suomessa ei ylipäätään arvosteta sitä, että joku tai jokin olisi keskiverron yläpuolella - eikä siihen kannusteta. "Kel onni on, se onnen kätketköön." Onnellista pidetään epäilyttävänä ja onnellisuutta epäreiluna. Ihmiset tekevät kaikkensa vaikuttaakseen siltä, etteivät ainakaan he ole olleet onnekkaita.
Mitä suomalaisten tutkimuksiin raportoima onnellisuus sitten on? Ilmeisesti sitä, etteivät he ole kohtuuttoman onnettomia, tai ainakaan eivät tiedä, mistä heidän apeutensa johtuu. He ovat tyytyväisiä tavalliseen. Siihen, että elämä jatkuu samanlaisena. Työ, parisuhde, televisio. Ei mitään erikoista. Kukapa sellaista haluaisi, erikoisuutta. Suomalainen onnellisuus on siis oikeastaan vain tyytymistä olotilaan, joka tuntuu vakaalta.
Itselleni onnellisuuden tärkein tekijä on perspektiivi. Onnellisuutta tuottaa odotus paremmasta. Onnellisimmillaan on silloin kun tietää, että jokin hyvä on aivan nurkan takana - tietää jo saavuttavansa sen, vaikkei vielä ole saavuttanut. Onnettomuutta taas tuottaa se, että asiat tuntuvat menevän huonompaan suuntaan. Varsinkin kun tietää, ettei pysty muuttamaan niiden suuntaa. Suunta on olennaisempaa kuin olotila. Ehkä siksi suomalaisten tyytyväisyys pysähtyneisiin olotiloihin tuntuu minusta vieraalta.
Minun kokemukseni on, että suurelta joukolta suomalaisia puuttuu usko siihen, että omaa tilannettaan voisi muuttaa paremmaksi omalla toiminnalla. Ja syyt uskonpuutteeseen ovat pääasiassa huono itsetunto ja/tai ihmisen omaksuma maailmankuva.
VastaaPoistaHuono itsetunto on todella yleistä. Kulttuuriimme näyttää kuuluvan tarve karsia ihmisistä kaikki yksilöllisyyden ja erilaisuuden osoitukset. Tämä alkaa valitettavan usein jo lapsena. Monet suomalaiset ovat kasvaneet lannistavien vanhempien, lähipiirin tai opettajan vaikutuksen alla. Myös kiusaaminen on arkea aivan liian monille.
Huono itsetunto voi olla myös seurausta liian monista epäonnistumisista. Jos epäonnistumisia ja niiden herättämiä tunteita ei ole oppinut käsittelemään, lamaannuttava huonommuuden kokemus voi syntyä jo muutamasta takaiskusta.
Suomessa elää myös vahva vasemmistolaisuuden henki. Ajatus siitä, että jonkun muun (valtion, järjestelmän) on tarjottava vastikkeetta hyvä, vauras ja turvallinen elämä kaikille. Ajatukseen kuuluu usein vahvana myös oletus siitä, että valtiobyrokratia kyllä tarjoaisikin tämän kaiken, mutta se ei voi koska inhat kapitalistit, start-upit, innovoijat ja muut porvarit huijaavat, keinottelevat ja varastavat yhteiset varat.
Kun nämä laskee yhteen, ei ole mikään ihme, että Suomi vaikuttaa usein pysähtyneeltä ja tunkkaiselta ja suomalaiset alistuineilta, apaattisilta ja flegmaattisilta.
Onneksi suunta on kuitenkin parempaan päin. Muutos vain kestää todella kauan - sukupolvia. Mutta mitään hyvää ei toistaalta saa nopeasti ja helposti, joten ehkä meidän on tähän tyytyminen ;-)
EK
Näinhän se tosiaankin on. Suomalaisilta puuttuu usko siihen, että omalla toiminnalla voisi tai edes saisi muuttaa omaa tilannetta paremmaksi. Se nimittäin ei ole edes sosiaalisesti hyväksyttävää. Jos joku yrittää muuttaa tilannettaan, se on säädetyn ja annetun uhmaamista - se joku luulee olevansa jotain, oikeutettu parempaan. Suomalaisen osa on odottaa ylemmiltään ja edellyttää alemmiltaan. Kun ei vain tarvitsisi sanoa. Suomalainen nimittäin kammoaa yli kaiken tahtotilojen paljastamista. Meidän kulttuurissamme pitäisi oikeastaan olla ajautustenlukija - tosin sellainen lynkattaisiin, koska suomalaiset niin häpeäisivät sitä, että ajattelivat jotain.
VastaaPoistaAsioiden pitää tulla annettuina ylhäältä, johon kuuluvat herrojen lisäksi myös Jumala, pyhä laki, tsaari, Ruotsi ja EU. Ylhäältä annettu on luvallista - itse ansaittu on jotenkin huijaamista. Tulee nöyristellä ja mielistellä, kunnes kaikki ovat sitä mieltä, että tuo on tehnyt tavattomasti töitä eikä koskaan valittanut eikä uskonut olevansa kukaan, joten hänet on palkittava, ei ole hän uhka ylemmilleen, ja saavatpahan alemmat tuntea nöyryyttä.