Tappotalvi jatkuu lohduttomana jääkautena Suomesta Balkanille saakka. Varmaankin on jo koko Golfvirta kääntynyt ilmastonmuutoksen myötä, mikä on muuttanut Euroopan ja Pohjois-Amerikan hyiseksi hornaksi. Eikä kärsimysten tielle näy loppua, vaikka Helsinkiin kasataan ristisaattoa pääsiäisemme merkiksi. Vertauskuvamaisesti se kulkee Suomen Pankilta Suurkirkkoon. Ainoita merkkejä orastavasta keväästä ovat valon lisääntyminen sekä talvesta toistaiseksi selvinneiden mustarastaiden ja talitiaisten aamuiset lauluviritelmät.
Julkinen liikenne on luhistunut Vihreiden ryssittyä metron niin perinpohjaisesti, ettei ainoakaan metromatka enää suju ilman kohtuuttomia häiriöitä tavallisille matkustajille. Jos Helsingissä olisi parkkipaikkoja, olisin jo siirtynyt yksityisautoiluun, mutta loputtomassa halussaan kiusata kunnon ihmisiä on vihreä tyrannia riistänyt meiltä myös mahdollisuudet itsenäiseltä kaupunkimatkustamiselta - paitsi niiltä, jotka haluavat varhain tuhota aivonsa pyöräilemällä jääkautisessa viimassa pitkin kristallinliukkaita peilijääkenttiä.
Ilmeisesti jotkut ihmiset saavat sairasta nautintoa siitä, että litkiessään jostain kaukaisesta sosialistimaasta suurella hiilijalanjäljellä tuotettua luomulattea kantakaupunkilaisissa urbaanitiloissaan keksivät he alati uusia kaksoiskärpäsellisiä kuoliniskuja - miten pistää palamaan mahdollisimman paljon veronmaksajilta riistettyä rahaa ja samalla tuottaa mahdollisimman paljon vaivaa, kiusaa ja ajanhukkaa tavallisille työssäkäyville suomalaisille. Ennustan, että seuraavaksi metroista ja raitiovaunuista poistetaan kaikki penkit ihmisten pakottamiseksi sillipurkkimaiseen yhteisöllisyyteen - poislukien mahdollisimman harvinaisille erityisryhmille varatut tilat, joiden käyttäminen on heidän poissaollessaankin kielletty.
Polkupyöräilykin on tämän mielipideilmaston yhdistyessä suomalaisten kansallisiin kulttuuripiirteisiin riistäytynyt täysin hallinnasta. Pyöräilijät katsovat olevansa niin etuoikeutettua eliittiä sekä jalankulkijoihin että autoilijoihin nähden, ettei heidän tarvitse väistää ketään eikä vähentää vauhtia saati pysähtyä sellaisten seikkojen kuin suojateiden, liikennevalojen tai katua ylittävien lasten vuoksi. Heille on järjestettävä muiden verorahoilla kaikki eikä muille saa jäädä mitään.
Tulisi jo se kevät, jotta pääsisi edes topatuista piinapuvuista terasseille ennen kuin verisuonet katkeavat päässä, sillä tämän kaiken on totisesti oltava sielunvihollisesta ja jokin kauhea rangaistus helsinkiläisten menneistä ja olevaisista synneistä. Jos ei työ minua tänne tällä hetkellä sitoisi, lähtisin saman tien johonkin, missä rahalla saa ja kulkuneuvoilla pääsee, missä on lämpimämpää, valoisampaa ja halvempaa, missä ihmiset eivät hyökkäile ja kaatuile toisiaan päin tahi lakkaamatta nalkuta ja mulkoile, vaikka joku kehtaisi olla näyttämättä ahdistuksensa päällepäin ja vaikka lukisi kirjaa.
Viime aikoina jatkanut lapsuudenlukujen uusintakierrosta Mika Waltarin parissa, aloittaen Mikael Karvajalasta, koska se jatko-osineen on keskeisin käsillä olevan romaanini päähenkilön nimen kolmesta alluusiosta. Olen viimein ehättänyt romaanin kirjoittamisessa sinne, missä sarastus jo näkyy. Laskujeni mukaan jäljellä pitäisi olla enää neljä lukua ja nuoren ystäväni Ketun kirjoittama epilogi.
Mitä pidemmälle on käsikirjoitus edennyt, sitä raskaammaksi kirjoittaminen kuitenkin käy, sillä luomisen keveys ja seikkailujen rajaton vapaus ovat jääneet kauas taakse. Jo pidemmän aikaa kaikki on pitänyt sitoa yhteen, lukemattomat rönsyt yhdistää kantavaksi punokseksi, ratkaisemattomat dilemmat ratkaista, ja kaikki tämä vieläpä tehdä ilman, että tarina venyy enää yhtään pidemmäksi kuin on pakko, sillä Luoja tietää se totisesti on jo kyllin venynyt. Helpottuneena huoahtaa sieluni kun viimeinen rivi on kirjoitettu, vaikka edessä olisikin sitten tuskallinen toimitustyö, puhumattakaan kustantajan etsimisestä ja kaikesta muusta.
Lopputaisteluun valmistautuessani mieleeni juolahti, että miksiköhän suomalaiset sananlaskut suhtautuvat sellaisella pelolla pahan paljastamiseen - saati siihen, että pahalle pitäisi paljastumisen myötä tehdä jotain. Ajatellaanpa esimerkiksi kahta sanontaa: piru merrassa ja kauhistuksen kanahäkki. Nehän tarkoittavat oikeastaan samaa: paholainen (piru, kauhistus, abominaatio) on vangittuna johonkin kalojen tai siipikarjan vangitsemiseen tarkoitettuun häkkyrään. Sen sijaan, että kumpikaan sanonta kuvastaisi helpotuksen tunnetta, kun paha viimeinkin on kiikissä, kuvastavat ne molemmat pelkoa ja kauhua. Nyt on piru merrassa! Voi kauhistuksen kanahäkki!
Johtuuko se siitä, että suomalainen kokee vahingossa vanginneensa suurempia ja kauheampia voimia kuin mistä pystyy selviytymään? Onko pahalla vangittunakin niin paljon voimaa, että se voi kirota vangitsijansa kauheaan kadotukseen? Tuleeko se väistämättä merrasta tai kanahäkistä verkon läpi ja käy sen houkan päälle, joka on ansansa asettanut itselleen liian suurten voimien tielle? Onko suomalaisessa psyykessä ylipäätään olemassa alavire, joka olettaa pahan tielle asettumisen olevan itsessään epäviisasta ja väärin? Siksikö on tämä katajainen kansa niin kauhian arka ja pelkuruinen, vaikka vain sanojen ja sävyjenkin suhteen?
Kyllähän vanha vainoojamme iso on, ja vaarallinen. Vaan onko siihen koskaan auttanut väistäminen ja nöyristely? Eikö vainolainen yleensä potkaise sitä, joka sitä kumartaa, ja kumarra korkeintaan sitä, joka sitä kykenee potkaisemaan? Piilopirtissäkö sitä pitää koko kansankaari viettää, ja vartoa ja varoa, ettei vain mertaansa laske sinne, missä piru käy pyydykseen. Ahdistaa vain viatonta ahventa, vain uneksia kanteleesta, jonka hauen leukaluusta saisi, ja kuinka sillä laulaisi suohon kilpakosijat, kun muuten ei kehtaa. Onko sellaista siimestä, johon ei hallin hammas käy? Karhun nimen mainitseminen manaa karhun metsästä - siksi otso, ohto ja mesikämmen.
Suomi perustuu pelkoon. Harmaata kiveä päin kyllä pusketaan, koska eihän kivi loukkaannu eikä puske vastaan. Suo kyllä kuokitaan. Korkeammalta tähyilevä ilves revitään alas, ja sanotaan: et ole sinä meitä kummempi. Puukkoa pidetään vyöllä. Eihän sitä tiedä, vaikka pitäisi ahven suolestaa, tai särki, kunhan ei pirua kumminkaan. Ollaan vain kuin ei oltaisikaan. Kunhan vaan ei pahasti sanottaisi eikä pitkään katsottaisi.
Julkinen liikenne on luhistunut Vihreiden ryssittyä metron niin perinpohjaisesti, ettei ainoakaan metromatka enää suju ilman kohtuuttomia häiriöitä tavallisille matkustajille. Jos Helsingissä olisi parkkipaikkoja, olisin jo siirtynyt yksityisautoiluun, mutta loputtomassa halussaan kiusata kunnon ihmisiä on vihreä tyrannia riistänyt meiltä myös mahdollisuudet itsenäiseltä kaupunkimatkustamiselta - paitsi niiltä, jotka haluavat varhain tuhota aivonsa pyöräilemällä jääkautisessa viimassa pitkin kristallinliukkaita peilijääkenttiä.
Ilmeisesti jotkut ihmiset saavat sairasta nautintoa siitä, että litkiessään jostain kaukaisesta sosialistimaasta suurella hiilijalanjäljellä tuotettua luomulattea kantakaupunkilaisissa urbaanitiloissaan keksivät he alati uusia kaksoiskärpäsellisiä kuoliniskuja - miten pistää palamaan mahdollisimman paljon veronmaksajilta riistettyä rahaa ja samalla tuottaa mahdollisimman paljon vaivaa, kiusaa ja ajanhukkaa tavallisille työssäkäyville suomalaisille. Ennustan, että seuraavaksi metroista ja raitiovaunuista poistetaan kaikki penkit ihmisten pakottamiseksi sillipurkkimaiseen yhteisöllisyyteen - poislukien mahdollisimman harvinaisille erityisryhmille varatut tilat, joiden käyttäminen on heidän poissaollessaankin kielletty.
Polkupyöräilykin on tämän mielipideilmaston yhdistyessä suomalaisten kansallisiin kulttuuripiirteisiin riistäytynyt täysin hallinnasta. Pyöräilijät katsovat olevansa niin etuoikeutettua eliittiä sekä jalankulkijoihin että autoilijoihin nähden, ettei heidän tarvitse väistää ketään eikä vähentää vauhtia saati pysähtyä sellaisten seikkojen kuin suojateiden, liikennevalojen tai katua ylittävien lasten vuoksi. Heille on järjestettävä muiden verorahoilla kaikki eikä muille saa jäädä mitään.
* * *
Tulisi jo se kevät, jotta pääsisi edes topatuista piinapuvuista terasseille ennen kuin verisuonet katkeavat päässä, sillä tämän kaiken on totisesti oltava sielunvihollisesta ja jokin kauhea rangaistus helsinkiläisten menneistä ja olevaisista synneistä. Jos ei työ minua tänne tällä hetkellä sitoisi, lähtisin saman tien johonkin, missä rahalla saa ja kulkuneuvoilla pääsee, missä on lämpimämpää, valoisampaa ja halvempaa, missä ihmiset eivät hyökkäile ja kaatuile toisiaan päin tahi lakkaamatta nalkuta ja mulkoile, vaikka joku kehtaisi olla näyttämättä ahdistuksensa päällepäin ja vaikka lukisi kirjaa.
Viime aikoina jatkanut lapsuudenlukujen uusintakierrosta Mika Waltarin parissa, aloittaen Mikael Karvajalasta, koska se jatko-osineen on keskeisin käsillä olevan romaanini päähenkilön nimen kolmesta alluusiosta. Olen viimein ehättänyt romaanin kirjoittamisessa sinne, missä sarastus jo näkyy. Laskujeni mukaan jäljellä pitäisi olla enää neljä lukua ja nuoren ystäväni Ketun kirjoittama epilogi.
Mitä pidemmälle on käsikirjoitus edennyt, sitä raskaammaksi kirjoittaminen kuitenkin käy, sillä luomisen keveys ja seikkailujen rajaton vapaus ovat jääneet kauas taakse. Jo pidemmän aikaa kaikki on pitänyt sitoa yhteen, lukemattomat rönsyt yhdistää kantavaksi punokseksi, ratkaisemattomat dilemmat ratkaista, ja kaikki tämä vieläpä tehdä ilman, että tarina venyy enää yhtään pidemmäksi kuin on pakko, sillä Luoja tietää se totisesti on jo kyllin venynyt. Helpottuneena huoahtaa sieluni kun viimeinen rivi on kirjoitettu, vaikka edessä olisikin sitten tuskallinen toimitustyö, puhumattakaan kustantajan etsimisestä ja kaikesta muusta.
* * *
Lopputaisteluun valmistautuessani mieleeni juolahti, että miksiköhän suomalaiset sananlaskut suhtautuvat sellaisella pelolla pahan paljastamiseen - saati siihen, että pahalle pitäisi paljastumisen myötä tehdä jotain. Ajatellaanpa esimerkiksi kahta sanontaa: piru merrassa ja kauhistuksen kanahäkki. Nehän tarkoittavat oikeastaan samaa: paholainen (piru, kauhistus, abominaatio) on vangittuna johonkin kalojen tai siipikarjan vangitsemiseen tarkoitettuun häkkyrään. Sen sijaan, että kumpikaan sanonta kuvastaisi helpotuksen tunnetta, kun paha viimeinkin on kiikissä, kuvastavat ne molemmat pelkoa ja kauhua. Nyt on piru merrassa! Voi kauhistuksen kanahäkki!
Johtuuko se siitä, että suomalainen kokee vahingossa vanginneensa suurempia ja kauheampia voimia kuin mistä pystyy selviytymään? Onko pahalla vangittunakin niin paljon voimaa, että se voi kirota vangitsijansa kauheaan kadotukseen? Tuleeko se väistämättä merrasta tai kanahäkistä verkon läpi ja käy sen houkan päälle, joka on ansansa asettanut itselleen liian suurten voimien tielle? Onko suomalaisessa psyykessä ylipäätään olemassa alavire, joka olettaa pahan tielle asettumisen olevan itsessään epäviisasta ja väärin? Siksikö on tämä katajainen kansa niin kauhian arka ja pelkuruinen, vaikka vain sanojen ja sävyjenkin suhteen?
Kyllähän vanha vainoojamme iso on, ja vaarallinen. Vaan onko siihen koskaan auttanut väistäminen ja nöyristely? Eikö vainolainen yleensä potkaise sitä, joka sitä kumartaa, ja kumarra korkeintaan sitä, joka sitä kykenee potkaisemaan? Piilopirtissäkö sitä pitää koko kansankaari viettää, ja vartoa ja varoa, ettei vain mertaansa laske sinne, missä piru käy pyydykseen. Ahdistaa vain viatonta ahventa, vain uneksia kanteleesta, jonka hauen leukaluusta saisi, ja kuinka sillä laulaisi suohon kilpakosijat, kun muuten ei kehtaa. Onko sellaista siimestä, johon ei hallin hammas käy? Karhun nimen mainitseminen manaa karhun metsästä - siksi otso, ohto ja mesikämmen.
Suomi perustuu pelkoon. Harmaata kiveä päin kyllä pusketaan, koska eihän kivi loukkaannu eikä puske vastaan. Suo kyllä kuokitaan. Korkeammalta tähyilevä ilves revitään alas, ja sanotaan: et ole sinä meitä kummempi. Puukkoa pidetään vyöllä. Eihän sitä tiedä, vaikka pitäisi ahven suolestaa, tai särki, kunhan ei pirua kumminkaan. Ollaan vain kuin ei oltaisikaan. Kunhan vaan ei pahasti sanottaisi eikä pitkään katsottaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti