Kirjat

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Sarastuksen orastus

Tappotalvi jatkuu lohduttomana jääkautena Suomesta Balkanille saakka. Varmaankin on jo koko Golfvirta kääntynyt ilmastonmuutoksen myötä, mikä on muuttanut Euroopan ja Pohjois-Amerikan hyiseksi hornaksi. Eikä kärsimysten tielle näy loppua, vaikka Helsinkiin kasataan ristisaattoa pääsiäisemme merkiksi. Vertauskuvamaisesti se kulkee Suomen Pankilta Suurkirkkoon. Ainoita merkkejä orastavasta keväästä ovat valon lisääntyminen sekä talvesta toistaiseksi selvinneiden mustarastaiden ja talitiaisten aamuiset lauluviritelmät.

Julkinen liikenne on luhistunut Vihreiden ryssittyä metron niin perinpohjaisesti, ettei ainoakaan metromatka enää suju ilman kohtuuttomia häiriöitä tavallisille matkustajille. Jos Helsingissä olisi parkkipaikkoja, olisin jo siirtynyt yksityisautoiluun, mutta loputtomassa halussaan kiusata kunnon ihmisiä on vihreä tyrannia riistänyt meiltä myös mahdollisuudet itsenäiseltä kaupunkimatkustamiselta - paitsi niiltä, jotka haluavat varhain tuhota aivonsa pyöräilemällä jääkautisessa viimassa pitkin kristallinliukkaita peilijääkenttiä.

Ilmeisesti jotkut ihmiset saavat sairasta nautintoa siitä, että litkiessään jostain kaukaisesta sosialistimaasta suurella hiilijalanjäljellä tuotettua luomulattea kantakaupunkilaisissa urbaanitiloissaan keksivät he alati uusia kaksoiskärpäsellisiä kuoliniskuja - miten pistää palamaan mahdollisimman paljon veronmaksajilta riistettyä rahaa ja samalla tuottaa mahdollisimman paljon vaivaa, kiusaa ja ajanhukkaa tavallisille työssäkäyville suomalaisille. Ennustan, että seuraavaksi metroista ja raitiovaunuista poistetaan kaikki penkit ihmisten pakottamiseksi sillipurkkimaiseen yhteisöllisyyteen - poislukien mahdollisimman harvinaisille erityisryhmille varatut tilat, joiden käyttäminen on heidän poissaollessaankin kielletty.

Polkupyöräilykin on tämän mielipideilmaston yhdistyessä suomalaisten kansallisiin kulttuuripiirteisiin riistäytynyt täysin hallinnasta. Pyöräilijät katsovat olevansa niin etuoikeutettua eliittiä sekä jalankulkijoihin että autoilijoihin nähden, ettei heidän tarvitse väistää ketään eikä vähentää vauhtia saati pysähtyä sellaisten seikkojen kuin suojateiden, liikennevalojen tai katua ylittävien lasten vuoksi. Heille on järjestettävä muiden verorahoilla kaikki eikä muille saa jäädä mitään.

*   *   *

Tulisi jo se kevät, jotta pääsisi edes topatuista piinapuvuista terasseille ennen kuin verisuonet katkeavat päässä, sillä tämän kaiken on totisesti oltava sielunvihollisesta ja jokin kauhea rangaistus helsinkiläisten menneistä ja olevaisista synneistä. Jos ei työ minua tänne tällä hetkellä sitoisi, lähtisin saman tien johonkin, missä rahalla saa ja kulkuneuvoilla pääsee, missä on lämpimämpää, valoisampaa ja halvempaa, missä ihmiset eivät hyökkäile ja kaatuile toisiaan päin tahi lakkaamatta nalkuta ja mulkoile, vaikka joku kehtaisi olla näyttämättä ahdistuksensa päällepäin ja vaikka lukisi kirjaa.

Viime aikoina jatkanut lapsuudenlukujen uusintakierrosta Mika Waltarin parissa, aloittaen Mikael Karvajalasta, koska se jatko-osineen on keskeisin käsillä olevan romaanini päähenkilön nimen kolmesta alluusiosta. Olen viimein ehättänyt romaanin kirjoittamisessa sinne, missä sarastus jo näkyy. Laskujeni mukaan jäljellä pitäisi olla enää neljä lukua ja nuoren ystäväni Ketun kirjoittama epilogi.

Mitä pidemmälle on käsikirjoitus edennyt, sitä raskaammaksi kirjoittaminen kuitenkin käy, sillä luomisen keveys ja seikkailujen rajaton vapaus ovat jääneet kauas taakse. Jo pidemmän aikaa kaikki on pitänyt sitoa yhteen, lukemattomat rönsyt yhdistää kantavaksi punokseksi, ratkaisemattomat dilemmat ratkaista, ja kaikki tämä vieläpä tehdä ilman, että tarina venyy enää yhtään pidemmäksi kuin on pakko, sillä Luoja tietää se totisesti on jo kyllin venynyt. Helpottuneena huoahtaa sieluni kun viimeinen rivi on kirjoitettu, vaikka edessä olisikin sitten tuskallinen toimitustyö, puhumattakaan kustantajan etsimisestä ja kaikesta muusta.

*   *   *

Lopputaisteluun valmistautuessani mieleeni juolahti, että miksiköhän suomalaiset sananlaskut suhtautuvat sellaisella pelolla pahan paljastamiseen - saati siihen, että pahalle pitäisi paljastumisen myötä tehdä jotain. Ajatellaanpa esimerkiksi kahta sanontaa: piru merrassa ja kauhistuksen kanahäkki. Nehän tarkoittavat oikeastaan samaa: paholainen (piru, kauhistus, abominaatio) on vangittuna johonkin kalojen tai siipikarjan vangitsemiseen tarkoitettuun häkkyrään. Sen sijaan, että kumpikaan sanonta kuvastaisi helpotuksen tunnetta, kun paha viimeinkin on kiikissä, kuvastavat ne molemmat pelkoa ja kauhua. Nyt on piru merrassa! Voi kauhistuksen kanahäkki!

Johtuuko se siitä, että suomalainen kokee vahingossa vanginneensa suurempia ja kauheampia voimia kuin mistä pystyy selviytymään? Onko pahalla vangittunakin niin paljon voimaa, että se voi kirota vangitsijansa kauheaan kadotukseen? Tuleeko se väistämättä merrasta tai kanahäkistä verkon läpi ja käy sen houkan päälle, joka on ansansa asettanut itselleen liian suurten voimien tielle? Onko suomalaisessa psyykessä ylipäätään olemassa alavire, joka olettaa pahan tielle asettumisen olevan itsessään epäviisasta ja väärin? Siksikö on tämä katajainen kansa niin kauhian arka ja pelkuruinen, vaikka vain sanojen ja sävyjenkin suhteen?

Kyllähän vanha vainoojamme iso on, ja vaarallinen. Vaan onko siihen koskaan auttanut väistäminen ja nöyristely? Eikö vainolainen yleensä potkaise sitä, joka sitä kumartaa, ja kumarra korkeintaan sitä, joka sitä kykenee potkaisemaan? Piilopirtissäkö sitä pitää koko kansankaari viettää, ja vartoa ja varoa, ettei vain mertaansa laske sinne, missä piru käy pyydykseen. Ahdistaa vain viatonta ahventa, vain uneksia kanteleesta, jonka hauen leukaluusta saisi, ja kuinka sillä laulaisi suohon kilpakosijat, kun muuten ei kehtaa. Onko sellaista siimestä, johon ei hallin hammas käy? Karhun nimen mainitseminen manaa karhun metsästä - siksi otso, ohto ja mesikämmen.

Suomi perustuu pelkoon. Harmaata kiveä päin kyllä pusketaan, koska eihän kivi loukkaannu eikä puske vastaan. Suo kyllä kuokitaan. Korkeammalta tähyilevä ilves revitään alas, ja sanotaan: et ole sinä meitä kummempi. Puukkoa pidetään vyöllä. Eihän sitä tiedä, vaikka pitäisi ahven suolestaa, tai särki, kunhan ei pirua kumminkaan. Ollaan vain kuin ei oltaisikaan. Kunhan vaan ei pahasti sanottaisi eikä pitkään katsottaisi.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Kummitus kehossa

Talvi sen kuin jatkuu. Itse käväisin sitä paossa entisessä kotikaupungissani Kiovassa, jossa lumien sulaminen oli juuri käynnistynyt. Lähellä Boryspilin lentokenttää sijaitsevan onnellisen kauppalan Štšaslyven kadut olivat muuttuneet tulvavesistä joiksi. Štšaslyven onnellisuuteen viittaava nimi juontuu siihen, että paikkakunta ei joutunut kohtaamaan toisessa maailmansodassa sotatoimia. Tulevina vuosikymmeninä sekin tullee paisuvan Kiovan nielaisemaksi, sillä enää yksi metsä erottaa sitä Kiovan etäisimmistä esikaupungeista.

Kiovan-matkani johtui itse asiassa ystävättärestä, joka soitti ja toivoi minun tulevan kylään syntymäpäivänään. Varattuani jo lennot hän sitten yhtäkkiä kertoi ilmenneistä ongelmista ja pyysi minua perumaan ne, koska ei ehkä olisi silloin Kiovassa. Hankin lähes aina lentoni halvimman kautta, joten niitä ei voinut enää perua. Tyttö katosi jäljettömiin eikä viikkoihin vastannut viesteihin. Puhelinkin tuntui sijaitsevan Italiassa, sillä 'puhelin, johon yrititte soittaa' -selostus tuli sillä kielellä. Tiesin tytön isoäidin asuvan Bergamossa ja oireilleen viime aikoina huonoon suuntaan, joten vedin johtopäätöksiä ja käytin Kiovan-lentoni tapaamalla siellä kavereita. Niitä, jotka huomasivat ottaa yhteyttä saman päivän varoitusajalla.

Puškinskan taiteilija- ja opiskelijakapakka Kupidon oli ennallaan, samoin moni muu paikka. Lauantain loppuillasta päädyimme myös mitä slaavilaisimpiin kotibileisiin Osokorkyn lähiöön. Sunnuntaina kävin lounaalla ystäväni kanssa, joka on lääkäriksi valmistuttuaan Ukrainan kansalaisuuden saanut Pakistanin pataani. Välillä hän suunnitteli Amerikkaan lähtöä, mutta löysikin lopulta uran ja hyvän elämän Kiovasta. Hän saa varsin riittävät tulot ja pystyy samalla kehittämään oman alansa uusimpia ratkaisuja. Keskustelimme keinoälystä, yksityisyyden tuhoutumisesta sekä kolmesta kuolemattomuuden saavuttamisen mallista, jotka ovat olleet ajankohtaisina mielessäni romaanikäsikirjoitukseni vuoksi.

Yksi tapa on uudelleensyntymä, joka on nykyisin teknisesti täysin mahdollista: geneettisesti sama yksilö voidaan luoda loputtomasti uudelleen. Sellaisenaan se tarkoittaa ikuista sarjaa elämiä, mutta muisti ei kuitenkaan siirry kehosta toiseen.

Toinen tapa on muuttumassa vähitellen todellisuudeksi, kun elimiä voidaan jo valmistaa kantasoluaineksesta ja viime aikoina myös itse itsensä generoiva kudos on tullut mahdolliseksi. Tämä merkitsee loputonta varaosien saantia ihmisruumiin elämän pidentämiseksi. Myös vanhenemisprosesseja säätelevistä geeneistä ja hormoneista aletaan olla paremmin perillä, mikä merkitsee mahdollisuuksia manipuloida ruumiin kokonaisvanhenemista.

Kolmas tapa on ottanut viime aikoina vasta ensiaskelia - nimittäin ihmismielen siirto kummitukseksi koneeseen. Mahdollisesti tietoisuuden vähittäinen pysyvä siirtyminen virtuaaliseen todellisuuteen. Tämänkaltaiseen kuolemattomuuteen liittyy tietysti kuolemanvaara ihmiselle biologisena olentona, sillä keinoälyksi muuttuva ihmistietoisuus tuskin kokee tarvitsevansa biologista ruumista. Koneet tarvitsevat fyysistä infrastruktuuria, mutteivät kummitusta kehossaan.

*   *   *

Lähetin lapsen parinkympin halpalennoilla Berliiniin, joka on ollut hänen unelmansa jo pidempään. Nyt sieltä tulee tasaisena virtana kuvia Brandenburgin portista ja modernista televisiotornista. Sieltä palattuaan onkin sitten aika taas poistua Schengen-alueelta takaisin Georgiaan, koska Suomen maailmankuulu koulutusjärjestelmä tarjoaa vain joko kaikkea ilmaiseksi niille, joilla on muusta syystä oleskelulupa, tai ei mitään mistään hinnasta. Keskiasteen opintoihin ei pääse ilman oleskelulupaa ja oleskelulupaa taas ei saa ilman tutkintoon johtavaa opiskelupaikkaa.

Tässä tiivistyykin jälleen Suomen maahanmuuttopolitiikka, jota ei oikeastaan ole. Meillä on ainoastaan maahantulopolitiikkaa ja pakolaispolitiikkaa. Pakolaispolitiikkaa ei ole meillä ymmärretty poliittisen suojelun tarjoamiseksi toisinajattelijoille, vaan kansainvälisen köyhäinavun muodoksi. Maahantulopolitiikka taas perustuu ihmisten eriarvoisuuteen kansalaisuutensa perusteella, jotta töitä tai opiskelupaikkaa haluavat pysyisivät maastamme poissa. Maahanmuuttopolitiikan puuttuessa kansainvälisen muuttoliikkeen koko paine on Suomen poliittisilla valinnoilla ohjattu turvapaikanhakuväylälle, jossa jaetaan automaateista ilmaista rahaa kaikille, jotka onnistuvat jollain livulla pääsemään maahan, mutta yritetään vastaavasti pitää maasta poissa kaikki, jotka haluaisivat sosiaalitukien sijaan töitä tai opiskelupaikkaa.

*   *   *

Suomi on taas julistettu maailman onnellisimmaksi paikaksi jossain YK:n tutkimuksessa. Sitä on hyytävää harmautta katsellessa vaikea uskoa. Tutkimuksessa oli mitattu mm. eliniänodotetta, sosiaalipalveluja ja korruptioperseptiota. Ihan hyvä, että Suomi sijoittuu niissä hyvin, mutta mittaavatko ne onnellisuutta, ja ovatko suomalaiset onnellisia?

Onnellisuustutkijat ovat yhdistäneet onnellisuuden aivan muihin tekijöihin. Jos tutkimuksessa olisi otettu kriteereiksi perheiden yhteenkuuluvuus, ostovoima, ideaalipaino ja tunne oman elämän merkityksellisyydestä yhteiskunnan rakenteisiin nähden, en ole vakuuttunut, että suomalaiset olisivat enää vaikuttaneet maailman onnellisimmilta. Kuitenkin mainitut asiat ovat tutkitusti olennaisempia ihmisten onnellisuuden kokemukselle kuin eliniänodote, sosiaalipalvelut ja näkemys korruptiosta.

Siitä ei ole epäilystä, etteikö Suomi olsi maailman mittapuilla kohtalaisen vauras hyvinvointivaltio. Onnellisuus on kuitenkin vähän eri asia. Suomalaiset eivät vaikuta kovin onnellisilta. Miksi he muuten tekisivät enemmän itsemurhia ja napsisivat enemmän mielialalääkkeitä kuin muut kansakunnat? On totta, että viime vuosina molempien määrä on alkanut Suomessa laskea, mikä on tietysti hyvä asia. Myös muita myönteisiä trendejä on nähtävissä: tupakointi ja varsinkin nuorten juopottelu ovat selvästi vähentyneet. Paatuneemmissakin ikäluokissa näkyy jo siirtymä humalahakuisesta vodkanjuonnista miedompiin tuotteisiin.

Silti en oikein näe ympärilläni riemusta hihkuvaa kansakuntaa. En myöskään kansakuntaa, jossa kaikki auttavat ja tukevat toisiaan. Näen pikemminkin itsepalveluyhteiskunnan, jossa kehotetaan kääntymään julkisen byrokratian puoleen jos on asiaa. Siellä vastassa on automaatteja, jotka johdattavat monen työlään vaiheen kautta vääjäämättömään automaattiviestiin, joka sanoo: "Valitettavasti emme voineet ratkaista ongelmaanne, koska emme voineet ratkaista ongelmaanne. Tervetuloa takaisin uudelleen. Käytättehän 20 minuuttia ajastanne vastaamalla kyselyymme automaattisen palvelumme sujuvuudesta."

Ehkä suomalainen onnellisuus vain on erilaista kuin muualla. Suomessa ei ylipäätään arvosteta sitä, että joku tai jokin olisi keskiverron yläpuolella - eikä siihen kannusteta. "Kel onni on, se onnen kätketköön." Onnellista pidetään epäilyttävänä ja onnellisuutta epäreiluna. Ihmiset tekevät kaikkensa vaikuttaakseen siltä, etteivät ainakaan he ole olleet onnekkaita.

Mitä suomalaisten tutkimuksiin raportoima onnellisuus sitten on? Ilmeisesti sitä, etteivät he ole kohtuuttoman onnettomia, tai ainakaan eivät tiedä, mistä heidän apeutensa johtuu. He ovat tyytyväisiä tavalliseen. Siihen, että elämä jatkuu samanlaisena. Työ, parisuhde, televisio. Ei mitään erikoista. Kukapa sellaista haluaisi, erikoisuutta. Suomalainen onnellisuus on siis oikeastaan vain tyytymistä olotilaan, joka tuntuu vakaalta.

Itselleni onnellisuuden tärkein tekijä on perspektiivi. Onnellisuutta tuottaa odotus paremmasta. Onnellisimmillaan on silloin kun tietää, että jokin hyvä on aivan nurkan takana - tietää jo saavuttavansa sen, vaikkei vielä ole saavuttanut. Onnettomuutta taas tuottaa se, että asiat tuntuvat menevän huonompaan suuntaan. Varsinkin kun tietää, ettei pysty muuttamaan niiden suuntaa. Suunta on olennaisempaa kuin olotila. Ehkä siksi suomalaisten tyytyväisyys pysähtyneisiin olotiloihin tuntuu minusta vieraalta.