Tunisiassa ja Algeriassa

Ollaan jo pitkällä joulukuussa enkä ole kirjoittanut ainuttakaan blogitekstiä yli kahteen kuukauteen. Blogini näyttää tekevän hidasta kuolemaa, kuten muukin elämäni. Suomalainen ympäristö tekee kaltaisekseen, varsinkin marras-joulukuiseen aikaan.

Elämän puuttuminen tuntuu olevan suomalaisuudelle luontaista. 'Hanki elämä!' on fraasi, jonka noudattaminen tekisi hyvää koko kansakunnalle. Ollessaan aktiivisessa vaiheessa, esimerkiksi töissä, suomalaisen toimintaa luonnehtii pakko. On tehtävä, vaikka väkisin. Töpinä on tärkeämpää kuin tulos. Ei ole aikaa pysähtyä ajattelemaan, sillä sijaistoiminta täyttää ajan. Mitään ei saa jättää rauhaan, niille sijoilleen, joissa se on hyvä ja hyväksi havaittu, vaan kaikkea on muutettava koko ajan vain muuttamisen vuoksi, eikä mikään saa olla vanhaa, perinteen mukaista eikä kaunista.

(Apropoo, kauneushan rakennetussa ympäristössä muodostuu pitkän ajan saatossa, kun kulttuuri vakiintuu ja investoi esteettisesti itseensä. Tämä näkyy Länsi-, Keski- ja Etelä-Euroopan vanhoissa kaupungeissa. Kauneus rakentuu myös pitkäjänteisestä työstä, jossa tietty perfektionismi ei ole pahasta, kunhan se ankkuroituu humanistiseen, ihmistä ymmärtävään perusvireeseen. Tähän teemaan palaamme tuonnempana kirjoituksessa.)

Yksityisyydessä suomalainen on päinvastaisessa, passiivisessa tilassa. Kaiken on lakattava, myös töpinän, jotta suomalainen voisi tuntea viimein rauhoittuvansa. Ei saa olla ääniä. Ei saa olla ihmisiä. Ei saa olla luontoa, varsinkaan valkoposkihanhia. Ei muuta elämää kuin minimiinsä pelkistynyt arki. Suomalainen tuntee silloin, että kaikki on tehty. Maailma on valmis. Tässä tilassa on vain yksi pahaenteinen piirre: metafyysisellä tasolla kyseessä on nimittäin kuolema. Juuri se, mitä vastaan suomalainen vimmaisella sijaistoiminnallaan kamppaili.

Vastuun ottamisen välttämiseksi suomalainen pyrkii siihen, että kaikki asiat olisivat joko pakollisia tai kiellettyjä. Vapaus on hänelle kauhistus, koska sehän koskisi silloin muitakin kuin itseä. Pahimmillaan joku muu voisi hyötyä vapaudesta enemmän kuin itse. Voidakseen kieltää vapauden muilta suomalainen kieltää sen itseltään. Pakko tehdä, kunnes ei saa tehdä. Sitten voi arvostella muita, jotka eivät tee vaikka pitäisi, tai tekevät, vaikkei tarvitse.

Pahinta on se, jos on tehnyt itse päätöksen tehdä. Ilman ulkopuolelta tulevaa mandaattia eli pakkoa. Suomalainen luonto karttaa päätöksen ottamista omalle vastuulle - se ulkoistetaan. Suomalaiset ovat hyviä huonossa johtamisessa sekä hyvässä alamaisuudessa.

*   *   *

Hieman marraskuun puolenvälin jälkeen asuinseudulleni pelmahti tilhiä ja räkättirastaita, tyhjentämään marjoista pitkään notkuneita pihlajia. Notkuvat tosin vieläkin. Tilhet ovat hyvä asia. Rastaatkin. Molemmat lajit olivat läsnä jälleen tällä viikolla, kun olin palannut takaisin Suomeen tilapäisestä pakopaikastani Pohjois-Afrikasta ja päässäni oli taas vähän enemmän tilaa.

Välttääkseni tietoisen mielen kuoleman olen pakotettu matkustamaan vuoden pimeimpään aikaan johonkin lämpimämpään ja valoisampaan paikkaan. Viime talvena kävin Kanarialla, Saksassa ja Kolumbiassa. Tänä talvena lomani sijoittuvat marras-joulukuun vaihteeseen ja tammikuun alkuun. Jouluna olen tavalliseen tapaan kiinni töissä, jotta perheelliset pääsisivät perheidensä luo.

Marras-joulukuun vaihteen kaksi viikkoa käytin Tunisiassa ja Algeriassa. Tämä oli hyvää jatkoa keväälle, kun šakissa lyömäni vedon vuoksi ajoin autolla Suomesta Marokkoon ja takaisin. Nyt onnistuin käymään kolmessa Pohjois-Afrikan maassa saman vuoden aikana.

Tunisiaan minun oli palattava, koska Suomi eväsi viisumit tunisialaisilta ystäviltäni eivätkä he siten päässeet kumpanakaan kesänä vierailemaan Suomessa. Suomen silloisen suurlähettilättären toiminta oli muutenkin perin erikoista - tosin katsellessa viime viikkojen uutisia meno on ilmeisesti maan tapa ja organisaatiot tuppaavat mätänemään huipuiltaan käsin.

Oli myös hyvä syy palata, koska kevään 2018 matkallani Tunisiaan, siis puolitoista vuotta sitten, sai alkunsa šakkiharrastukseni, joka on sittemmin tuonut minulle parisataa uutta ystävää ympäri maailmaa ja parantanut merkittävästi kielitaitojani etenkin espanjan ja ranskan osalta.

Ostin syksyllä Jakartasta kauniin käsityönä tehdyn puisen šakkilaudan, ja koska se oli hienoin, jonka omistin, vein sen lahjaksi tunisialaiselle ystävälleni, nykyiselle taloustieteiden opiskelijalle, joka oli vastuussa šakkiharrastukseni aloittamisesta. Pelasimme jälleen ankarasti kaikkina niinä iltoina, joina olin Tunisissa. Lukija saattaa muistaa, kuinka hän kesällä 2018 kehittyi pelissä niin nopeasti, että uhkasi vakavasti asemaani, aiheuttaen, että minun oli pakko perustaa tilit kahteen šakkisovellukseen voidakseni pelata muita ihmisiä vastaan ja kehittyä pärjätäkseni tunisialaiselle kilpakumppanilleni.

Harrastus eskaloitui niin, että minulla on jo pitkään ollut minä tahansa hetkenä 100-150 peliä samanaikaisesti käynnissä. Kahviloissa ja laudalla pelaamme pelin kerrallaan, mutta nettisovelluksissa suosin hidasta versiota, jossa on pari päivää aikaa per siirto. Kukin peli kestää tyypillisesti noin kuukauden, joskus vähemmän, joskus enemmän, riippuen siirtojen määrästä ja siitä kuinka usein minulla ja vastustajillani on vapaita hetkiä tehdä siirtojamme. Tällä tavoin pelatessa saattaa keskittyminen kuhunkin yksittäiseen peliin kärsiä, mutta toisaalta kyky hahmottaa ja muistaa lukuisia samanaikaisesti eteneviä prosesseja kehittyy, mikä ei voi olla haitaksi esimerkiksi työelämän, akateemisten ja kirjallisten harrastusten asettamissa haasteissa.

Hitaassa pelaamisessa on muitakin etuja: Kustakin pelistä tulee nopean adrenaliiniryöpyn sijaan pitkä seikkailu, ikään kuin matka. Lisäksi on hyvä mahdollisuus mielenkiintoisiin ja pitkiin keskusteluihin vastustajien kanssa, kun siirtojen ohessa voi lähettää myös viestejä pelin chattiin. Olen kehittänyt varsin toimivia menetelmiä vakiovastustajieni valitsemiseen, joten he poikkeuksetta ovat myös mielenkiintoisia ihmisiä.

Alkuperäisen tunisialaisen vastustajani alun perin nopea kehittyminen lopahti noin vuosi sitten, koska opinnot vaativat veronsa. Kesällä 2018 hän edistyi ripeästi kun taas minä pysyin samalla tasolla. Nyt vuonna 2019 oli käynyt päin vastoin - hän oli pysynyt samalla tasolla kuin oli vuosi sitten, koska ei pelannut kuin minun ja yhden muun kaverin kanssa, kun taas minulla oli takanani satoja ja taas satoja pelejä monentasoisten vastustajien kanssa. Niinpä voitin nyt kaikki toistakymmentä peliämme Tunisissa - nekin, joissa hän oli välillä jo pääsemässä voitolle. Tämä ei onneksi lannistanut nuortamiestä vaan hän aktivoitui matkan jälkeen uudelleen pelisovelluksessa, ja toivottavasti pian taas saavuttaa minut, jotta jännitys säilyy.

*   *   *

Minulla oli useita muitakin ystäviä tavattavina Tunisiassa - šakinpelaajia, runoilijoita, opiskelijoita. Useampi kotoisin Tunisista, yksi La Marsasta, yksi Kélibiasta, mutta kaikki olivat sopivasti tavattavissa Tunisissa jossain vaiheessa matkaani. Soussessa olisi ollut kaksi, mutta siellä en tällä kertaa käynyt.

Algeriassa minulla oli vain kaksi kontaktia: lintuharrastaja Constantinessa ja šakinpelaaja Cherchellissä. Algeria oli myös neljänneksi viimeinen arabimaa, jossa en vielä ollut käynyt. Nyt jäljellä ovat enää Saudi-Arabia, Libya ja Mauritania.

Toisin kuin Tunisia, Marokko ja Egypti, Algeria ei ole turistimaa vaan öljyntuottaja. Se ei ole tottunut matkailijoihin eikä näitä varten ole järkevää infraa. Algeria on myös edelleen sotilashallinnon alainen sosialistimaa, joten kaikki on siellä ulkomaalaisen kannalta aika lailla hankalampaa kuin Tunisiassa tai Marokossa. Valuuttakursseja on virallinen ja siitä noin 40 % poikkeava epävirallinen. Luottokortit eivät kelpaa juuri mihinkään, vaan kaikki pelaa käteisellä - ja aina epävirallisesti. Käteiseksi huolitaan lähinnä vain euroja tai dollareita - Algerian dinaareja saa normaalihintaan vain epävirallisilta rahanvaihtajilta.

Toisin kuin Tunisiaan tai Marokkoon, suomalainen tarvitsee viisumin Algeriaan. Sitä varten tarvittiin kaikenlaista dokumenttia: hotellivaraus, vakuutus, ennakkomaksu jne. Kaikenlaiset muutkin käytännön asiat, kuten lentovaraukset, niiden vahvistaminen, nettiyhteys puhelimeen jne. olivat monimutkaisia ja aikaavieviä. Arabeilla on yleensäkin taipumus saada outoa tyydytystä ajan tuhlaamisesta, oli se sitten omaa aikaa tai muiden, mutta algerialaiset ovat jotenkin vieneet taipumuksen vielä pidemmälle.

Niin, ja tietysti elämääni hankaloitti se, että kiikarit ovat Algeriassa laittomia. Sääntö tekee lintuharrastajan elämän erittäin vaikeaksi.

Yksi tunisialaisista ystävistäni olisi halunnut matkustaa Algeriaan kanssani, mutta hänelle tuli yllätyksenä, että alle 35-vuotias "nuori" ei "terroristiuhan" vuoksi enää saa matkustaa Tunisiasta ulos ilman isänsä notaarilla leimattua ja viranomaisten hyväksymää lupaa. Lupamenettelyn virallinen tarkoitus on olevinaan estää nuoria miehiä lähtemästä jihadiin ja nuoria naisia ihmiskaupan uhreiksi. Käytäntö on tietysti se, että jihadisteilta ja järjestäytyneeltä rikollisuudelta paperit järjestyvät käden käänteessä, kun taas tavallisia opiskelijoita ja työmatkalaisia käännytetään kentiltä ja rajoilta. Tämä älyttömyys koskee suurta enemmistöä Tunisian koko väestöstä. Voi vain kuvitella, millainen korruptiobisnes maastapoistumislupien ympärille on muodostunut.

Matkustin siis ilman ystävääni Tunisista Constantineen algerialaisella ryhmätaksilla, joka ensin vaati minua maksamaan kaikkien muidenkin matkustajien paikat, luvaten siinä tapauksessa lähteä heti liikkeelle ja ajaa suoraan Constantineen viidessä tunnissa. Maksettuani taksikuski kuitenkin keksi, että toinen kuski onkin menossa aivan hotellini lähelle Constantinessa, joten dumppasi minut tälle, ja tämä taas kolmannelle. Kolmas kuski tuhlasi kaksi tuntia Tunisin kaupungissa hakien kaksi muuta matkustajaa kodeistaan ja erilaisia pakaaseja sieltä täältä, juoden teetä ja juoruten. Juoruamiseen hän keskittyi niin paljon, että sai särjetyksi auton tuulilasin tietullin puomilla. Se taas johti poliisipysäytyksiin.

Algerian rajalta alkaen Constantineen saakka autoa saattoi santarmin auto, joka vaihtui joka wilayassa, tuhlaten loputtomasti lisää aikaamme - minun ja kahden muun matkustajan. Kun lopulta pääsin puoleltaöin hotellilleni Constantinessa, oli matkaan kulunut luvattujen viiden tunnin sijaan kymmenisen tuntia. Hotellissa pälyili nahkatakkinen viiksimies.

Vaikka siis tunnelma toi ensialkuun hieman mieleen Syyrian - siis Syyrian silloin kun siellä vielä oli rauhallista - osoittautui Algeria sittenkin paljon pehmeämmäksi diktatuuriksi. Poliisit tuhlasivat aika ajoin aikaa haluamalla kirjoittaa ylös kadulla havaitun ulkomaalaisen nimen ja myös tämän vanhempien nimet, ammatit ja syntymäkansallisuudet, mutta muuten ihmisiä ei juurikaan ahdisteltu. Kaikki hoitivat asiansa epävirallisia kanavia pitkin, epävirallisin maksuin.

Algerialaiset olivat ihmisinä varsin samanlaisia kuin tunisialaiset, vaikkakin selvästi konservatiivisempia. Jopa koulutetut ystäväni suhtautuivat alkoholiin nollalinjalla ja kävivät joka päivä rukoilemassa moskeijassa. Kiikareiden lisäksi laitonta oli myös naisten valokuvaaminen - mukaan lukien vahingossa. Onneksi kumpaakaan kieltoa ei sanottavammin valvottu, paitsi lentokentillä ja virallisten rakennusten liepeillä (joissa kuvaaminen oli joka tapauksessa muutenkin kielletty).

*   *   *

Constantinessa tapasin lintuharrastajakontaktini jo viideltä aamulla, joten vältimme mahdolliset santarmisaattueet, jotka epäilemättä olisivat heräilleet ja vääntäytyneet paikalle aikaisintaan puoleltapäivin, itseään loputtomasti odotuttaen. Tästä alkaen pysyin poissa santarmien tutkasta aina siihen saakka, kun olin Alger'n lentokentällä ottamassa lentoa Tunisiin.

Lintuharrastajan olen tavannut Ukrainan lintuharrastajaryhmässä, sillä hän on aikanaan opiskellut Odessassa ja hänellä on ukrainalainen vaimo sekä Ukrainan passi. Mies tekee nykyään kolmea eri työtä - konsulttina, maatalousneuvonantajana ja luontomatkanjärjestäjänä. Minulla oli hänen tapaamiseensa myös erityinen intressi. Hän nimittäin tietää ne laaksot Constantinea ympäröivillä vuorilla, joissa endeeminen algeriannakkeli elää.

Algeriannakkeli (Sitta ledanti) kuuluu ryhmään reliktejä nakkeleita Välimeren ympäristön maissa. Toiset kaksi lajia ovat Korsikalla elävä korsikannakkeli (S. whiteheadi) sekä Turkissa, Georgiassa ja Lesboksella elävä punarintanakkeli (S. krüperi). Punarintanakkeli ja korsikannakkeli ovat mieltyneet ikivanhoihin mäntyihin, kun taas algeriannakkeli tarvitsee tarpeeksi vanhoja ja vankkarunkoisia tammia. Korkkitammikin käy, jos puut ovat riittävän vanhoja (esim. yli satavuotiaita), mutta nakkelin suosikki on paikallinen tammilaji, joka syksyisin muuttuu keltaiseksi.

Matkasimme lintumiehen kanssa Constantinesta noin sadan kilometrin päähän vuorille Tamantotiin, jossa oli kannaltamme otollisin nakkelin esiintymisalue. Heti syksynkeltaisiin tammimetsiin päästyämme aloimme nähdä alueen endeemisiä erikoisuuksia, jotka olen lähes kaikki - nakkelia lukuun ottamatta - nähnyt aiempina vuosina Tunisiassa lähellä Algerian rajaa tai sitten Marokon Atlasvuorilla. Monien lajien populaatiossa Itä-Algerian ja Tunisian alalajit poikkeavat kuitenkin merkittävästi Länsi-Algerian ja Marokon alalajeista. Esimerkiksi kuusitiaisen osalta algeriantiainen (P. a. ledouci) on täysin keltainen, kun taas atlastiainen (P. a. atlas) varsin paljon eurooppalaisten kuusitiaisten näköinen.

Kaikki kolme tiaislajia - talitiainen, afrikansinitiainen ja mainittu algeriantiainen - olivat yleisiä, samoin etelänpuukiipijä. Närhen paikallinen, erikoisen näköinen alalaji rääkyi yhtenään. Alueella oli myös kolmea tikkalajia, nimittäin atlasvihertikan ja atlaskäpytikan lisäksi pienellä alueella Koillis-Algeriassa elää myös eristynyt populaatio pikkutikkaa. Siellä täällä kullankeltaisissa metsissä oli tiaisparvien lisäksi liikkeellä peippolintuja, punarintoja, musta- ja kulorastaita sekä tulipäähippiäisiä. Maakilpikonnakin möyri talvesta piittaamatta.

Meiltä ei kestänyt kovin kauan löytää ensimmäinen algeriannakkeli, vaikka ajankohta marraskuun lopulla ei ole yleensä aktiivista ääntelyaikaa. Nakkelit tuntuivat liikkuvan tiaisparvien ja kiipijöiden mukana, kuten ne tekevät muuallakin. Näimme tämän jälkeen algeriannakkelin vielä kolme kertaa uudelleen, mutta joka kerran linnut olivat jatkuvasti liikkeessä ja ujoja eivätkä juurikaan reagoineet ystäväni soittamiin nauhoituksiin.

Tärkeintä oli kuitenkin nähdä niitä. Kyseisestä lajista tuli minulle elämänpinna numero 3735. Nakkelin lisäksi sain tuona päivänä myös kaksi muuta uutta Afrikan-pinnaa, nimittäin pikkutikan ja valkopääsorsan.

Sorsa ei tietenkään ollut tammimetsässä. Menimme samana iltana kahdelle kosteikolle, joista ensimmäisellä saalisteli useita ruskosuohaukkoja - ja saaliina oli sillä kertaa töyhtöhyyppä. Hyyppiä ja kottaraisia oli satapäisinä talviparvina. Rantaniityillä oli jonkin verran vikloja ja taivaanvuohia pörähteli röhkäisten lentoon sieltä täältä. Ruovikossa eteni lieju- ja nokikanoja ja myös luhtakana mylvähteli. Silkkikerttunen ja heinäherttu olivat paikkalintuina läsnä, kun muut kerttuset ja sirkkalinnut olivat jo tropiikissa.

Toinen kosteikkokohde oli pieni järvi, jossa talvehti satapäin sinisorsia - osa paikallisia, osa Euroopasta saapuneita. Niiden joukosta löytyi kaikenlaisia muita vesilintuja, mutta vain melko pieninä määrinä. Aika paljon nokikanoja. Jonkin verran lapasorsia, puna- ja ruskosotkia, pikku- ja mustakaulauikkuja. Joukosta löytyi myös kaksi valkopääsorsaa, jotka olivat mitä ilahduttavimpia.

*   *   *

Constantinen kaupunki (arabiaksi Qasentina) on dramaattisessa paikassa rotkon molemmin puolin, tuoden siksi hieman mieleen Tbilisin. Se on kaunis ja näkemisen arvoinen kaupunki, yli miljoona asukasta. Constantinessa pesii myös runsaana naakka, jota on vaikea löytää muualta Algeriasta.

Mielenosoitukset ovat jatkuneet Algeriassa jo kuukausia kaikkien kaupunkien keskustoissa keskiviikosta lauantaihin joka iltapäivä. Algerialaiset kutsuvat prosessia vallankumoukseksi, vaikkakin puuha on järjestäytynyttä eikä ihmisiä ammuta tai paikkoja rikota. Radioasemat näyttivät olevan solidaarisia kansalle soittamalla vähän väliä Bella Ciao'ta, italialaista partisaanilaulua, josta on tullut tämän vuoden arabisyksyn jonkinlainen tunnussävelmä. Algeriassa seurattiin myös Libanonin ja Irakin samanaikaisia mielenosoituksia.

Vaikka Algeria on politiikassa yleensä napit vastakkain Marokon kanssa, kansalaisia tämä ei näytä koskevan. Molemmissa maissa kansa tuntuu arvostavan toista, kunhan kyse ei ole jalkapallosta. Algerialaiset, joita tapasin, eivät fanittaneet Assadia eivätkä olleet juurikaan omaksuneet venäläistä propagandaa. Se lienee siis rajoittunut hallitukseen. Muutenkin kiinalaiset ovat näemmä alkaneet näkyä Algeriassa venäläisiä enemmän.

*   *   *

Cherchellissä (arabiaksi Sharshal, entinen roomalaisajan Caesarea ja foinikialaisten Iol) asuva ystäväni on paitsi šakinpelaaja, myös arkkitehti ja opettaa arkkitehtuuria Tipasan yliopistossa. Koska Algeriassa rakennusurakat jaetaan korruptiosuhteiden perusteella eikä koulutuksen tai pätevyyden, hän on perustanut taloutensa turvaamiseksi oman yrityksen - autokoulun. Autokoulun myötä hänestä on tullut paitsi rakennetun ympäristön myös ihmisyhteisön arkkitehti, kauneuden ja toimivuuden tavoittelija.

Ystäväni on kiistattoman älykäs ja lahjakas ihminen, olipa kyse šakista, arkkitehtuurista tai elämänfilosofiasta. Niinpä hän on ottanut autokouluunsakin hieman holistisemman otteen kuin miksi autokoulu yleensä mielletään. Kun suurin osa autokouluista maksaa lahjukset ajokortin myöntäville viranomaisille ja saa siten oppilaansa läpi, ystäväni on ottanut tavoitteekseen, ettei maksa lahjuksia, vaan hänen oppilaansa oikeasti oppivat ajamaan autoa. Eikä vain sitä. He saavat siinä sivussa myös ammatinvalintaohjausta, parempaa itsetuntoa sekä johdatusta šakkiin ja potkunyrkkeilyyn.

Ystäväni oli perehtynyt kokeeksi myös hypnoosiin yrittäessään löytää uusia tapoja saada oppilaidensa ajaminen soljumaan yhtä täydellisenä kuin kokonaisuudessaan hahmotetun šakkilaudan siirrot tai toimivan rakennetun ympäristön ratkaisut. Hypnoosi ei ollut ystäväni mielestä kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla oppilaiden ohjauksessa, joten hän oli luopunut siitä ja loi sen sijaan oppilaisiinsa eräänlaisen mentorisuhteen. Näin sen toimivan kaikkialla missä kävimme, koskapa joka ravintolasta, parturista, matkatoimistosta ja jopa poliisista löytyi ystäväni entisiä oppilaita, ja he kaikki suhtautuivat häneen kunnioituksella. Eivät sellaisella kunnioituksella, jota herättää pelätty tai erityisen vaikutusvaltainen henkilö - vaan sellaisella, jota herättää sisäisesti vahva ihminen, joka ei suostu lahjusten antamiseen tai ottamiseen ja on valinnut mieluummin olla esimerkki nuorisolle kuin pönöttää rahakkailla urakoilla tai prestiisillä.

Ystäväni on ottanut kumppaniksi yritykseensä nuoren naispsykologin, joka ei valmistuttuaan saanut alaansa vastaavia töitä samasta syystä kuin ystäväni ei saanut arkkitehtiurakoita. Autoritäärisissä maissa työpaikat ovat wastasta riippuvaisia saavutettuja etuja, eivät seurausta opinnoista ja lahjakkuudesta. Ei ole ihme, että moni lahjakas turhautuu ja haluaa muuttaa Eurooppaan tai Amerikkaan. Ja vielä useampi, lahjattomat mukaan lukien, oppii jo varhain pitämään muodollista koulutusta hyödyttömänä, koska se ei johda mihinkään. Sitäpaitsi tenteistäkin saa paremmat tulokset lahjuksilla kuin vastaamalla oikein.

Keskustelin pitkään psykologin kanssa sillä välin kun ystäväni ohjasi oppilaitaan ajamisen ja elämänvarmuuden pariin. Huivipäinen neito oli alkuun kovin ujo, mutta heti kuoresta päästyään paljastui, että hän puhui sujuvasti sekä ranskaa että englantia ja teki autokoulun lisäksi ystäväni kanssa yhteistyötä myös paikallisessa lasten oikeuksien järjestössä.

Arkkitehdin ja psykologin pyörittämästä autokoulusta on tullut paikka, jossa paikalliset 17-19-vuotiaat kohtaavat, juovat teetä, puhuvat ystäväni kanssa siitä, miten olla kunnon mies, ja hänen psykologikumppaninsa kanssa siitä, miten löytää itselleen soveltuva paikka työmarkkinoilta. Kilpailijat eivät tästä pidä, kuten eivät myöskään ajorekisteriviranomaiset, joita ärsyttää ystäväni kieltäytyminen siitä, että hänen oppilaidensa pitäisi maksaa lahjuksia ajokokeesta läpi päästäkseen. Niinpä tarkastajat reputtavat tahallaan ystäväni oppilaat pari-kolme kertaa ennen läpi päästämistä ja panettelevat oppilaille ystävääni, antaen ymmärtää tämän olevan syynä oppilaiden epäonnistumiseen ajokokeessa. Oppilaat kuitenkin tietävät asioiden oikean laidan ja niinpä ystäväni autokoulusta on tullut muutamassa vuodessa seudun suosituin. Niin suosittu, että lopulta kilpailevat autokoulutkin luopuivat maineenmustauskampanjoista ja alkoivat sen sijaan ottaa käyttöönsä joitain ystäväni innovatiivisista menetelmistä. Ystäväni kertoi ironisella hymynkareella, että samat setämiehet, jotka aiemmin olivat yrittäneet mustata hänen maineensa, yrittivät nyt vaivihkaa kysellä oppilailta hänen metodeistaan, ja matkivat niitä.

Maineenmustauskampanjan hiipumiseen lienee vaikuttanut myös se, että ystäväni on valvontateknologian suhteen lahjakas ihminen. Hän kätki pienen vakoilukameran autoradioonsa ja sai videotallenteet lahjuksia vaatineista ja uhkauksia esittäneistä tarkastajista. Huhu tallenteiden mahdollisesta olemassaolosta oli hiljentänyt terävät kielet - samalla paljastaen epäsuorasti niiden alkulähteet ja motiivit.

Ystäväni oli tietoinen siitä, että taistelu korruption hydraa vastaan voi olla toivotonta ja vaikka se on tuonut kunnioitusta nuorisolta, on se myös tuonut vihamiehiä setien joukosta, joista monella voi olla vaikutusvaltaisia kontakteja. Panettelukampanja oli oireellinen, ja ystäväni onkin harkinnut palaamista arkkitehdin uralle riittävän pääoman hankittuaan. Hän haluaa tehdä sen mieluummin jossain suuressa maailmassa, ja palata Algeriaan vasta kun on luonut jotain pysyvää muualla. Vähän kuin Suomessa, Algeriassakin lahjakkuus tuo arvostusta yleensä vasta sitten kun joku ulkopuolinen on ensin antanut sille tunnustuksen. Esimerkiksi kansainvälisen palkinnon tai quebeciläisen virastotalon urakan.

Algerialainen ystäväni oli monessa mielessä erilainen kuin minä, mutta tunsin suurta sielunsukulaisuutta. Hän on ihminen, joka haluaa jatkuvasti tehdä itsestään paremman, ja tulee siten puolivahingossa vaikuttaneeksi myös ympärillään oleviin. Hän on sankari niille, joita on auttanut, mutta samalla on ihmisiä, jotka hautovat häntä vastaan myrkyllisiä ajatuksia ja kihisevät kateudesta - sitä suuremmasta, mitä suuremmista rahoista ystäväni kieltäytyy, mitä pyyteettömämmin auttaa kotiseutunsa nuoria, ja mitä vaatimattomammin itse elää. Ihminen on ilveskansa, ja niin edelleen.

Hän on tehnyt mielenkiintoisia kokeiluja myös bonsaipuiden parissa, luoden niitä kokonaisen rivin asuntoonsa johtavaan portaikkoon. Ne ovat jonkinlainen käänteisversio hänen oppilaidensa mielistä, jotka kasvavat hänen vaikutuksestaan normaalia suuremmiksi, eivät pienemmiksi. Hän on siirtänyt ajatuksensa arkkitehtuurista ja kamppailulajien sensein roolista autokouluun ja nuorisotyöhön, ja sen perusteella, mitä ehdin nähdä, on kymmenien Cherchellin seudun nuorten elämä hieman parempi kuin olisi, jos autokoulunopettajaa ei olisi ollut olemassa.

Tällaista arvostan.

Pelasimme yhdessä viettämänämme aikana vain kahdeksan peliä, koska olimme joka kerran niin tasaväkisiä että ne kestivät tuntikausia. Voitin kuusi, hävisin kaksi. Olen ihmetellyt ennenkin - nimittäin minä voitan algerialaisen ystäväni šakissa useammin kuin hän minut, mutta hän on silti yksi kerrallaan voittanut pelissä nimenomaan muutaman sellaisen vakiovastustajani, joita minun tuntui olevan mahdotonta voittaa. Kyse lienee jonkinlaisesta kivi-sakset-paperi -tilanteesta - tyyleissämme on jotain, mikä tehoaa yhteen muttei toiseen. Niin kai myös elämässä ja ihmissuhteissa.

*   *   *

Suurimman osan Algerian ajasta Constantinen jälkeen vietin ystäväni kotikaupungissa Cherchellissä samoin kuin sen lähellä sijaitsevissa Hajret an-Nasissa, Sidi Ghilesissä ja Tipasassa. Näissä paikoissa on runsaasti roomalaisia, foinikialaisia ja osmanilaisia raunioita, Numidian historiaa tulvivia museoita ja mausoleumeja. Hajret an-Nasissa kävimme myös merellä, tapaamassa paikallista kuvanveistäjää sekä aamiaisella vuorenrinteen linnakeraunioilla.

Kävimme myös Alger'ssa, maan pääkaupungissa. Suurin osa siitä päivästä vierähti Kasbah-kukkulan vanhassa orientaalisessa kaupunginosassa, jossa kamerat lauloivat. Kävimme lopuksi tapaamassa paria ystäväni ystävää myös Hydrassa (Hedra), joka on varakkaampi keskiluokkainen kaupunginosa.

Palattuani Tunisiaan oli tarkoitukseni ollut ehtiä vielä aavikolle ja pariin lintupaikkaan, mutta eri ystävieni aikataulut eivät sopineet toisiinsa ja niinpä päädyin loppupäiviksi pyörimään Tunisissa ja sen lähikaupungeissa kuten Marsassa ja Sidi Bou Saïdissa, pelaamaan šakkia paitsi ystävieni kanssa, myös heidän mukanaan tuomiensa uusien (joten ystävien määrä jälleen lisääntyi), juomaan kahvia ja silloin tällöin myös viiniä ja viskiä.

Matka oli hyvä ja täytti tarkoituksensa.

Menomatkalla ehdin käydä kokonaisen päivän verran myös sateisessa Pariisissa, jossa majoituin aivan Sorbonnen viereen, korttelin päähän Seinestä, totesin Notre Damen yhä seisovan paikoillaan (vaikkakin vielä remontoitavana) ja kävin kirjakaupoissa ja divareissa. Paluumatkalla Pariisissa oltiin aamuvarhain pakkasen puolella.

Gunung Gedellä

Ollaan vasta lokakuun alussa ja tänään tuli lunta taivaalta. Täällä se tosin suli saman tien maahan osuessaan eikä peittänyt maata valkovaippaansa, kuten Pohjois- ja Itä-Suomessa näköjään tapahtui.

Syyskuun lopulla kävin Indonesiassa. Se oli työmatka, mutta menin etuajassa voidakseni käyttää sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamupäivän maastossa lintuja etsimässä. Valitettavasti indonesialainen lintuharrastajakontaktini teki oharit - somepäivityksistä päätellen oli vaeltamassa jollain vuorella koiralauman kanssa eikä ollut viestien tavoitettavissa matkaani edeltävinä päivinä. Improvisoin siis asiat itse ja kun käytössä kuitenkin oli niin lyhyt aika, päädyin valitsemaan Gunung Geden kansallispuiston ja sen vieressä sijaitsevat Cibodasin kasvitieteelliset puutarhat, joissa olen käynyt vuonna 2017.

Viikonloppuisin puoli Jakartaa haluaa lähteä niihin harvoihin luonnonkauniisiin paikkoihin, jotka ovat ajoetäisyydellä metropolista. Niinpä perjantaista sunnuntai-iltapäivään kaikki tiet ruuhkautuvat, hotellit ja majatalot ovat täynnä, ja kansallispuistojen polut ruuhkautuvat opiskelijoista ja muista patikoijista. Sunnuntai-illaksi jengin on kuitenkin palattava Suur-Jakartaan, joten oletin pääseväni samoilemaan Gunung Geden maisemissa sangen rauhassa. Minä ja linnut.

Kontaktini kadottua vuorille jouduin turvautumaan taksikyytiin päästäkseni Cipanasiin, josta hankin majatalon 20 minuutin kävelyn päästä Cibodasin portilta. Taksikuski vaati tästä matkasta kuuttasataa rupiaa, joka suomalaisittain ei tietenkään ollut juuri mitään. Yllätys odotti kuitenkin Bogorin tuolla puolen, Puncakin solan alussa, kun kävi ilmi, että koko valtatie oli suljettu Jakartasta vuorille päin suuntautuvalta liikenteeltä - jotta kaikki kaistat olisivat käytössä paluuruuhkalle vuorilta takaisin Jakartaan.

Tätä seikkaa en ollut ottanut huomioon kuvitellessani, että pääsisimme mukavasti Cipanasiin kun koko muu väestö ajaisi päinvastaiseen suuntaan. Kysyin taksikuskilta, että tapahtuuko tätä useinkin, ja hän lipsautti tyhmyyttään, että sama käytäntö joka viikonloppu, olisihan valkoisen herran pitänyt tämä tietää. Taksikuski siis tiesi, ettemme pääsisi valtatietä Cipanasiin, muttei kuitenkaan vaivautunut kertomaan tätä minulle Jakartassa - ja nyt hän oli myös paljastanut tienneensä, joten oli turha kuvitella minun maksavan sovittua hintaa siitä, että hän dumppasi minut valtatien varteen.

Hetken riideltyämme ja taksikuskin nillitettyä köyhää osaansa, polttoaineiden hintoja ja huonoa kielitaitoaan maksoin hänelle puolet luvatusta - olihan hän kuitenkin tuonut minut yli puoliväliin linnuntiematkaa - ja maksoin puolestaan loput taksikuskille luvatuista rahoista kahdelle ojekille eli moottoripyöräkuskille. Toiselle itseni viemisestä ja toiselle laukuistani. Moottoripyörillä pujottelimme sitten pikkukylien läpi - ensin väärään paikkaan ja sitten oikeaan. Annoin heille vaivannäöstä pienen bonuksen, koska olin sittenkin saapunut kohdealueelle vielä ennen Cibodasin portin sulkeutumista.

Ikävä kyllä majatalossa kului aikaa huoneen säätämiseen, kun apupoika oli ensin ottanut väärät avaimet mukaan ja oikeiden löytämisessä kesti. Kun lopulta miellyttävän suomenkesäisen viileässä vuoristoilmassa patikoin kylien läpi Cibodasin portille - torjuen yksityisihmisten ja vieläpä madrasankin teetarjoukset - olivat metsänvartijat jo sulkemassa. He ymmärsivät kuitenkin minua ja päästivät sisään suojelualueelle - vieläpä maksutta (olivat jo sulkeneet kassan).

Niinpä saatoin avata matkapinnasaldoni jo sunnuntain puolella ja katsella vesiputouspolun ja bambupöheikköjen ihmistyhjissä maisemissa lintujen ilta-aktiivisuutta aina pimeän tuloon saakka. Pimeän tultua kohtasin polulla yhden metsänvartijoista, joka varoitti villisioista. Saman tien näimmekin yhden, ja heti perään makakeja ja tupain (puupäästäisen, tuon kädellisten varhaisen esi-isän). Se oli hyvä päivä. Mopokuski olisi mielellään vienyt majatalolleni, mutta päätin kävellä, tunsinhan jo tien.

Cibodasin porttien ulkopuolella olikin nyt hämärän langettua paikallisten teinien kokoontumisajot. Pojilla oli pimeästä huolimatta aurinkolasit, tytöt kikattivat huiveissaan ja tuhmemmat tytöt huiveitta ja yhtä reikäisissä farkuissa kuin pojat. Hämärä suojelee partojaan päristeleviltä aikuisilta ja nuoriso saa rauhassa päristellä mopojaan ja energiajuomiaan.

Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle varhain, toivoen, että jälleen voisin neuvotella metsänvartijoiden kanssa pääsyn suojelualueelle jo ennen kuin virallisesti avaisivat porttinsa. Lintujen sekaparvilla tropiikissa on nimittäin taipumus olla aktiivisimmillaan hyvin varhain aamuisin ja uudelleen hämärän alkaessa langeta. Elättelin toiveita, että ehtisin vielä Gunung Geden rinteillekin ennen porttien avaamista ja patikoijien tuloa - minulta kun puuttuu yhä endeeminen jaavankurppa, lehtokurpan trooppinen versio, jonka oharit tehnyt kontaktini olisi voinut löytää.

No, porteilla hengailleet epäviralliset vartijat päästivät minut kyllä sisään - virallinen vartija lipunmyyntivarustuksineen ei ollut tietenkään saapunut. Kurppaa ei löytynyt, kaikenlaista muuta mukavaa kyllä. Tunteja myöhemmin, kun olin jo Cibodasin ylemmissä osissa, virallinen metsänvartija tuli moottoripyörällä perään ja myymään minulle jälkikäteisesti lippuni. Minua ei ollut vaikea löytää, koska tuona varhaisena maanantaiaamuna olin lähes ainoa vieras - ja luultavasti ainoa ulkomaalainen. Kontrasti oli suuri viikonloppuun, jolloin paikka on tupaten täynnä jakartalaisia.

Sekä Cibodasissa että Gunung Geden vuorelle kiipeävällä polulla näin paljon samoja lajeja, joita olin täällä ensi kerran nähnyt vuonna 2017. Ajankohta oli kuitenkin hieman aiempi - sadekausi ei ollut vielä syyskuussa alkanut. Ero kuului enemmän kuin näkyi - äänimaailma oli erilainen. Kaksi lajia endeemisiä seppiä - yleisempänä kultasepelseppä, harvinaisempana ruskopääseppä - olivat äänessä kaikkialla. Mutta niin oli paljon muutakin. Myös itäpalearktisten muuttolintujen esiintymisessä ajankohtaero näkyi: nyt maisemissa oli monta lajia minulle uusia sieppoja, kun taas uunilintuja ei näkynyt lainkaan.

Vähän ennen ylempiä vesiputouksia, pysähdyttyäni katselemaan läheltä näyttäytyneitä jaavanviheltäjärastaita, kohtasin nuoria opettajia Cipanasista. Yksi heistä oli Dresdenissä asuva ja opiskeleva yhtenäisen Euroopan aatetta kannattava britti - hänen ruiskumaalari-isänsä oli aikoinaan muuttanut töihin Saksaan ja jäänyt sille tielle, joten hän oli brittiläisistä vanhemmistaan huolimatta syntynyt ja kasvanut lähes koko elämänsä Dresdenissä, kunnes oli lähtenyt vapaaehtoisena opettajana kiertämään Aasiaa, päätyen Japanista ja Koreasta Kiinan kautta Vietnamiin ja lopulta Jaavalle. Toinen puolestaan oli hänen paikallinen kollegansa, edellispäivänä kihloihin mennyt Prabowon kannattaja, jonka jutuissa nationalismi ja islamismi menivät merkillisesti sekaisin.

Opin paljon uutta. Lisäksi he olivat mielenkiintoisia ja avomielisiä ihmisiä, keskinäisestä erilaisuudestaan huolimatta. Joimme kahvia ja noissa luonnonkauniissa maisemissa tunnit vierähtivät kuin huomaamatta keskustellessamme populismista, valeuutisista, keinoälystä, kuolemattomuudesta, kvanttifysiikasta, ilmastonmuutokseen vaikuttavista tekijöistä, vieraiden planeettojen asuttamisesta ja biodiversiteetistä. Laskeuduimme vuorelta yhdessä, näimme läheltä indigosieppoja, luumuselkäsieppoja, jaavanviheltäjärastaita, jaavantiaistimaleja ja maaviidakkotimaleja - sekä vuoren juurella Länsi-Jaavan endeemisiä mustia langureita.

Kun kansallispuisto sinä iltana viideltä sulki, kävelin Cibodasin ja kylien halki takaisin majatalolleni, otin taksin Jakartaan. Saapuessani hotellilleni viidakkovarustuksessa oli minulla juuri sopivasti aikaa käydä suihkussa ja muuntautua kravattikaulaiseksi farangiksi työkokouksiin. Vuorelle kiipeämiseen käytetty aika on yleensä hyvin käytettyä aikaa.

Kesän loppuessa

Kävin Söderskärillä, jossa on majakka ja lintuasema, kumpikin omalla luodollaan ja niiden välissä riippusilta. Pörtön alukset liikennöivät Söderskärille Vuosaaren Aurinkolahdelta käsin, jossa kesän kohu-uutisten mukaan ovat lähiöt tulessa, monikulttuuriset nuorisojengit terrorisoivat väestöä ja mummot pyörtyilevät hamppuhuurujen sakeuteen. Mitään sellaista ei tosin seudulla näkynyt, kuulunut eikä haissut, ei aamulla eikä myöhemmin saarelta palatessamme.

Matkalla jäkitti valkeiksi paskottujen luotojen täydeltä merimetsoja, jotka ovat saariston luotojen ekologialle mitä hyödyllisimpiä olentoja, pyytäessään merestä roskakalaa ja jalostaessaan fosfaatit luodoille ketokasvillisuuden lannoitteiksi.

Tiirat olivat jo kadonneet. Sen sijaan koskeloita näkyi useaan otteeseen, Söderskärin yli lensi kalasääksi ja saarella oli paikallisina ainakin neljä luotokirvistä. Haarapääskyjä oli luodoilla sadoittain - mutta niitä on näkynyt yhä myös Helsingin keskustassa. Yllättävämpää oli, että myös räystäspääskyjä oli sankoin joukoin luodoilla kironomideja saalistamassa.

Asuntoni lähiseudulla on näkynyt muutolla olevia pajulintuja, leppälintuja ja punarintoja. Vähitellen maailma käy hiljaisemmaksi. Vielä kuitenkin on auringon ja lämmön puolesta kesäistä. Laajalahdella oli Suomeen pelmahtaneita punajalkahaukkoja arotuulten tuomina.

Espanjasta saapui neljä laatikollista Dueron viinejä - kaksitoista pulloa kussakin. Näiden tarkoituksena on auttaa pleistoseeniarojen kaksoismonarkiaa ankarassa taistelussa alkusyksyn luonnonvoimia vastaan, kun rajaseudut vääjäämättä kohtaavat pimenevät illat ja vetistyvät taivaat.

Majakanvartijan ammatti voisi sopia minulle, jos sellaisia yhä olisi. Ikävä kyllä majakat ovat nykyisin miehittämättömiä. Sääli, kun nettikin nykyään toimii saaristossa ja ruokaahan voisi toimittaa vaikka drooneilla, jos kalaonni ei ole myötä. Nyt on tyydyttävä virtuaaliseen majakkaan, mutta kun sen vartioinnista ei kukaan maksa, kuitenkin hankittava leipä pöydälle muualta.

Imeväisistä ja kyykäärmeen koloista

Kävin lopulta jossain etelärannikkoamme kauempana, nimittäin Liminganlahden rannalla Aurannokassa. Siellä grillattiin lihaa, juotiin ja saunottiin. Perämeren maisemat olivat esteettisesti järvimäisiä huolimatta saaristoluonnosta; murtovesikin kovin makeaa.

Lintujen syysmuutto oli jo hyvin käynnissä. Niemen yli meni hiiri- ja varpushaukkoja, yksi naaras sinisuohaukka. Rannoilta lähti taivaanvuohia ja punajalkavikloja. Ruovikossa oli vielä hiljaisina ja lähtöä tehden ruokokerttusia. Haarapääskyjä oli yhä liikenteessä pikkuparvina etelää kohti. Muuan käki viihtyi niemellä, lentäen välillä merta kohti mutta palaten aina takaisin niemen koivuihin tai vieläpä istumaan rantakivelle, yrittäen kerätä rohkeutta lähteä Hailuotoa ja Ruotsia kohti, ties mistä syystä, kun olisi voinut vain seurata Pohjanmaan rannikkoa etelää kohti.

Koska meitä oli Helsingistä kolme osallistujaa, menimme autollani - heti perjantaina töistä päästyäni keula kohti Oulua. Olimme Aurannokassa puolenyön jälkeen. Takaisin kotiin sunnuntai-illaksi. Pitkät ajomatkat antavat tilaa ajatuksille varsinkin jos ihmiset eivät koko ajan puhu.

*   *   *

Yleensä olen masentuneimmillani pimeänä kautena loppusyksystä keskitalveen, mutta tänä vuonna se on jatkunut pitkin kesää. Suomi heittää niskaani koko ajan lisää käsittämättömiä kuluja, kuten viimeksi keskustassa omistamassani asunnossa tapahtunut vesivahinko, josta uhkaa tulla kymmenien tuhansien kustannukset. Taloyhtiö ja vakuutusyhtiöt tietysti sanoutuvat irti vastuusta eikä vuokralaisenikaan ole syyllinen muuhun kuin että on sattunut asumaan siellä. Ei hänellä tietysti olisi tällaisia rahojakaan. Ennakkotapausten valossa kävi myös ilmi, että Helsinki on ilmeisesti täynnä vanhoja taloja, joissa kaikki kylpyhuoneet on aikoinaan rakennettu osakkaiden tai asukkaiden omalla vastuulla, mistä omistajien vaihtuessa uudet osakkaat ja asukkaat eivät tietenkään ole olleet tietoisia. Tyypillistä Suomea - täällä paukutellaan alituiseen henkseleitä kaikenlaisista turvaverkoista, mutta kun todellinen tilanne tulee, ne koskevat vain miljonäärejä ja tuilla eläjiä, eivät koskaan tavallista keskiluokkaa.

Suomi ei kuitenkaan ole ankea maa vain taloudenpidon suhteen. Ihmisten luonne on ankea. Ei tietenkään kaikkien - onhan minulla runsaasti hyviä ystäviä täällä. Kummallisen monet ovat kuitenkin mieleltään jotenkin sairaita, enkä tässä viittaa oikeasti mielenterveysongelmista kärsiviin ihmisiin. Ihmiset, joita tunnen vain pintapuolisesti jos ollenkaan, käyttävät aikaansa siihen, että miettivät pienissä mielissään minun yksityiselämääni, josta eivät tiedä eivätkä voi tietää mitään, koska eivät minua tunne. Lisäksi asialla on tietysti muutama aidosti pahantahtoinen yksilö, joista ainakin yhden diagnosoisin narsistiseksi psykopaatiksi ja patologiseksi valehtelijaksi. Hän on jatkanut tätä nyt jo kahdentoista vuoden ajan - ja sattumoisin iljettävät valheet tuntuvat joka vuosi tulevan pintaan samaan aikaan, jolloin niin kutsuttu käärmenäyttely on koolla Helsingissä.

Minulla on ollut elämäni varrella joitain haavoittuvassa asemassa olleita ihmisiä suojeltavana, mutta nyt kun tätä rajoitetta ei ole, voin panna enemmän aikaa itseeni kohdistuvien törkeiden kunnianloukkausten kirjaamiseen. Oikeuslaitos on näiden suhteen ääriflegmaattinen tekemään mitään, ellei ole dokumentoitavissa olevaa kärsimystä (esim. työpaikan tai kauppojen menettäminen), jolle saisi hintalapun korvausvaatimuksia varten. Silloinkin elektroninen ja muu todistusaineisto pitää itse tai yksityisammattilaisten toimesta kasata ja vääntää rautalangasta valmiiksi. Mutta kuka onkaan sanonut, että oikeuslaitos olisi oikea taho toimittamaan oikeutettua kostoa? Onhan niitä tapoja, vain mielikuvitus rajana, ja sekin hyvä puoli, että oman käden oikeudessa rikoksilla ei ole vanhenemisaikoja.

Juoruista on voinut päätellä, että jotkut levittäjistä seuraavat tätä blogia etsiäkseen täältä yksityiskohtia, joista juoruta, joten tämän luettuanne hyviä yöunia juorutädeille ja -sedille fantasioidenne parissa.

*   *   *

Siltä varalta, että jollain olisi yhä mielessään mainitunlaisia fantasioita eikä kykyä itse erottaa panettelua ja valheita reaalitodellisuudesta, todettakoon, etten ole vielä ikinä elämässäni sekaantunut prostituutioon, ihmiskauppaan tai (minkään monista nykyisin tunnetuista sukupuolista) hyväksikäyttöön. Paitsi mikäli sekaantumisella tarkoitetaan sitä, että olen ainakin kerran elämässäni suojellut tällaisen rikoksen uhria ja todennäköisesti pelastanut hänen henkensä.

Ottaen huomioon, että syntymärajoitteeni vuoksi olen todennäköisesti maailmankaikkeuden mielenkiinnottomimpia ihmisiä kaikenlaisen sukupuolisen ja parisuhde-elämän suhteen, on suorastaan häkellyttävää, mihin pahantahtoisten ihmisten mielikuvitus pystyy. Se ei lakkaa ihmetyttämästä pientä kulkijaa. Toisaalta, samoista syistä olen myös aina ollut eräällä tavoin sokea, kun mieleni ei ole luontaisesti millään tavoin kiinnostunut toisten ihmisten sukupuoli- ja parisuhde-elämästä, joten minulta jää ehkä tunnetasolla ymmärtämättä, mikä näitä ihmisiä oikein riivaa.

Edellä mainittu ei tarkoita, ettenkö olisi lainkaan kiinnostunut ihmisten tunne- ja parisuhde-elämästä - mutta lähinnä empaattisessa merkityksessä, sen koskettaessa aidosti minua, tai kun kyse on ihmisten ymmärtämisestä. On helppo väittää, etten ymmärrä ihmisiä, mutta toisinaan ulkopuolinen näkökulma (joka minun kohdallani on aina ollut perusasetus muuhun ihmiskuntaan nähden) auttaa näkemään sellaista, mitä ihmiset eivät kykene itse itsessään näkemään. Eivät näe ikään kuin metsää puilta, koska luontainen itsekeskeisyys (joka koskee minua aivan kuten kaikkia muitakin) estää näkemästä ja ymmärtämästä itseä siitä näkökulmasta, josta muut meidät näkevät, ja päinvastoin peilaa muihin omaa itseä ja ominaisuuksiaan.

Minua ei kiinnosta, kuka on kenenkin kanssa, onko joku kiinnostunut vastakkaisesta vai omasta sukupuolesta (tai molemmista tai ei kummastakaan), onko jollakulla 20 vuotta itseään nuorempi tai vanhempi puoliso, tai vieläpä ulkomaalainen. Minulle ihmiset ovat ihmisiä, eivät parisuhdemarkkinoiden objekteja eivätkä kilpailijoita. Tämä ei tarkoita, että ihmiset olisivat minulle samanarvoisia. Tarkoittaa vain, että heidän arvonsa minulle ei riipu heidän iästään, sukupuolestaan, suuntautumisestaan tai kansallisuudestaan. Ikävä juttu niille, jotka tuntevat itsensä kovin etuoikeutetuiksi arvokkaampaan statukseen silmissäni sillä perusteella, että ovat sitä-tai-tätä.

Olen elänyt lapsuuden, joka opetti äärimmäiseen epäluottamukseen vanhempia ihmisiä ja ylipäätään auktoriteetteja kohtaan, ja etsimään itse ja rekrytoimaan harvat liittolaiseni. No, niistä ajoista on kauan. Olen kasvanut, oppinut pois pahimmasta epäluottamuksesta maailmaa kohtaan, ja liittolaisten löytämisen ja rekrytoimisen kyky on aivan toista kuin lapsena. Niinpä myös verkosto, johon hirnyrkkini (ja muut sijoitukseni) sijoitan, on nykyisin maailmanlaajuinen ja diversi. Kaiken, mitä olen elämässäni saanut aikaan, olen saanut aikaan itse ja näiden ihmisten tuella, konkreettisella tai henkisellä. He ovat ansainneet kunnioitukseni, kuka mitenkin. Miksi siis tuhlaisin kunnioitustani sellaisiin, jotka eivät ole sitä ansainneet?

Minulta on turha vaatia kunnioitusta sukulaisuuteen, ikään, sukupuoleen tai auktoriteettiin vetoamalla. Lahjonta ja uhkailu harvoin toimivat, kiristys vielä huonommin. Näillä keinoilla saa minulta kyllä osakseen halveksuntaa, jos sitä hakee - vaikka se jäisikin sillä hetkellä piiloon kuoren alle. Olen työ- ja tutkimuselämäni varrella keskustellut tappokäskyn antajien, kiduttajien, raiskaajien ja fanaatikkojen kanssa ilman että ilmeeni on värähtänyt, joten kyllä se aina muutaman juorukellon ja fantasistinkin kestää. Älkööt kuitenkaan kuvitelko, että unohtaisin. Tai antaisin anteeksi. Anteeksianto, kuten tässä blogissa joskus taannoin puheena ollut Hannah Arendt on todennut, olisi kyllä suositeltavaa, muttei ole mahdollista ilman sen tahon katumusta, jolle pitäisi anteeksi antaa. Ei katumusta - ei anteeksiantoa. Tämä nyt vain menee näin.

*   *   *

Aidosti pahat ihmiset ovat melko harvinaisia. Sen sijaan maailmassa vipeltää valtoimenaan kaikenlaisia pikkunilkkejä, jotka saattavat olla omissa pienissä mielissään syvästi ahdistuneita, pettyneitä kunnianhimonsa toteutumattomuuteen ja kateuden riivaamia sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joiden elämässä ei pitäisi olla mitään kadehdittavaa. Näitä ihmisiä on yleensä ilmaantunut paikalle sen jälkeen, kun olen ensin käynyt myrskyn tai sotatantereen läpi ja savu on jo hälvennyt, ja he haluaisivat kovasti saada itselleen työni hedelmät mutteivät riskejä, verta, hikeä ja kyyneleitä. Onhan tämä tavallaan ymmärrettävää. Jos ei sitten kuitenkaan saa sitä, minkä olisi kauheasti halunnut, pitäisi itsestä löytää sen verran miestä tai naista, että keskittyy rakentamaan omaa menestystään eikä vahingoittamaan toisen mainetta. Muuten voi käydä jonain päivänä huonosti.

Hyvä uutinen on, että elämässä voi aina oppia, varsinkin jos kulkee vähemmän kuljettuja ja hankalia polkuja pitkin. Huono uutinen on, että niistä oppii myös asioita, jotka tekevät kyynisemmäksi, raskasmielisemmäksi ja ajoittain myös väsyneemmäksi sellaisen suhteen, mitä aikoinaan olisi voinut vielä sietää. Itsensä kehittäminen on kuitenkin elinikäinen tehtävä. Tehtävä vain muuttaa muotoaan riippuen siitä, mihin kohtaan elinkaarta haluaa itsensä kulloinkin kiinnittää. Paremmaksi ihmiseksi tuleminen ei ole koskaan huono päämäärä, ja herättää, vaikka viiveelläkin, niiden kunnioituksen, joiden kunnioituksella on väliä. Se myös palkitsee itsensä - yleensä vielä paremmin kuin yksittäisten hyvien tekojen tekeminen, sillä saavutukset pysyvät matkassa mukana tien seuraaviin mutkiin.

Geneerinen kehotukseni onkin: kehittäkää itseänne. Maisia saavutuksia tarvitaan leivän tuomiseksi pöytään ja itsetunnon pönkitykseksi, mutta se, millä on todellista väliä, on mitä ihmisestä itsestään tulee, koska se vaikuttaa hänen kaikkiin tuleviin valintoihinsa ja tekoihinsa. Kertautuupa se vielä vaikuttamalla myös muihin ihmisiin - parhaimmillaan sen kautta, että on jossain vaiheessa vanhemman, opettajan, neuvonantajan tai sensein roolissa jollekulle toiselle. Kenties monillekin.

Totean loppukaneetiksi vielä asian, jonka olen oppinut sankaruudesta: Vaikka se helposti ilmeneekin tekojen kautta, on sen ydin kuitenkin itsensä kehittämisessä. Sankari on nimittäin se, joka paitsi tekee itsestään alati paremman, myös vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin niin, että nämä tuntevat tulevansa paremmiksi ihmisiksi siksi, että sankari on olemassa ja heidän joukossaan. Vaeltaessamme pimeyden laaksojen halki meidän on hyvä etsiä sankarin soihdun lepattavaa valoa. Joskus se on toinen ihminen, mutta toisinaan käy niin, että on itse sytytettävä tuo soihtu, varsinkin jos ei sitä kukaan muu tehnyt. Ja katso - niin läpitunkevinkin pimeys väistyy heikoimmankin valonsäteen tieltä.

Valkoisten poskien saaret

Kesä on ollut lämmin. Heinäkuussa rikkoontui Suomen kaikkien aikojen lämpöennätys. Sääli sinänsä, sillä minulle kesä on ollut ikävystyttävä. Lomia ei ole ollut enkä ole käynyt missään kuukausiin, paitsi toistamiseen Öröllä. Örötä, Kasnäsiä ja Perniötä lukuun ottamatta en ole poistunut Helsingin kaupungin alueelta aikoihin, paitsi pari kertaa Otaniemen puolelle.

Öröllä oli hienot ilmat, mutta heinäkuulle ominaiseen tapaan lintumaailmassa hiljaista ja huomaamatonta. Nuolihaukka näyttäytyi tälläkin kertaa ja uutena saaripinnana yli lensi muutama törmäpääsky – varmaankin jo syysmuutolla kohti etelää. Lantiatar löysi saarella laiduntavien lehmien rannalle jättämistä jätöksistä huippu-uhanalaisia särkkälantiaisia – ja kymmenen muuta lantiaislajia.

Itähelsinkiläisen lähiöni elämään ovat kuuluneet kuolleiden sorkkaeläinten lihan grillaaminen ja Dueron punaviinien nauttiminen kaksoismonarkian rajaseudun eetoksessa, kotimaisin ja kansainvälisin vierain. Pesänsä jättäneet mustarastaiden poikaset ovat pomppineet pihoilla, lehtokurppa vedellyt öisin yli heinäkuulle saakka ja silloin tällöin on parvekkeelta voinut nähdä valkoposkihanhien kaakattavien rivien lentävän kohti Vuosaaren suunnan rannikoita.

Parvekkeella olen lukenut kirjoja – mm. kaksi uutta Akuninia viroksi – ja pelannut šakkia. Sieltä ulos katsoessa näkyy pihlajissa kypsyviä marjoja, jotka eivät vielä hetkeen näe rastas- ja tilhiparvia, mutta ehkä syksyn saadessa. Näkymä luo myös illuusion siitä, että olisi metsien ympäröimä, vaikka kaupungissahan tässä ollaan, eivätkä taivaanrannan peittävät puut oikeastaan ole metsiä vaan pari metsikköä ja valtatietä reunustavien matalien meluvallien puurivejä.

Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa aivoni toimivat ilmeisesti tehokkaammin kuin ennen tai jälkeen, sillä nykäisin silloin šakkitulokseni yli sata elopistettä ylöspäin, vain menettääkseni siitä yli puolet heinäkuun lopun tappiollisempana jaksona. Minulla ei ole pelin suhteen kilpailullisia tai rahantekemisen ambitioita, kuten joillain energisistä nuorista vastustajistani, jotka kilpailevat ja valmentavat muita opiskelurahojensa eteen. Pisteet ovat kuitenkin mittari oman edistymiseni empiiriseen seurantaan ja siksi mielenkiintoisia.

Kuten šakissa, myös tosielämässä parhaat siirrot ovat niitä, jotka toteuttavat useampaa kuin yhtä tehtävää kerralla. Pelissä hyvä siirto voi esimerkiksi samaan aikaan suojata omaa nappulaa, uhata vastustajan nappulaa ja edistää pidemmän tähtäimen suunnitelmaa saavuttamalla paremman aseman.

Pelaamiseni on itsessään tällainen monta tarkoitusta täyttävä siirto. Ilmeisimpänä tarkoituksena ovat pelin tarjoamat hupi ja älyllinen stimulaatio - molemmat asioita, joita Suomessa ei ole liikaa tarjolla, ainakaan ilmaiseksi. Samalla se toimii erinomaisena filtterinä yhä uusien älykkäiden ja mielenkiintoisten ihmiskontaktien hankkimiseen eri puolilta maailmaa. Moni näistä muodostuu investoinniksi ja lisää suuresti niiden kaupunkien, provinssien ja maiden määrää maailmassa, joissa minulla on assetti. Ja kolmanneksi pelien kuluessa tapahtuva interaktio kehittää aktiivisia kielitaitojani useammassa kielessä, joita olen pitkään osannut jonkin verran, mutta joissa taitoni ovat kuin itsestään parantuneet merkittävästi.

*   *   *

Heinäkuu, jolloin suomalaisia on mahdotonta tavoittaa paitsi sosiaalisen median lomakuvista, on aikaa, jolloin helsinkiläiset ovat taas tapansa mukaan kiivaasti vouhottamassa valkoposkihanhista. Heidän vimmansa tuntuu absurdilta. Valkoposkihanhi on ihmeellinen siunaus Helsingin seudulle ja sopisi vieläpä kaupungin maskotiksi – kuten tosin myös kalalokki tai meriharakka. Valkeine klovninnaamareineen, elegantteine mustan, valkean ja harmaan kirjavine väreineen on valkoposkihanhi epäilemättä maailman kaunein hanhi heti Siperiassa pesivän ja Bulgariassa talvehtivan punakaulahanhen jälkeen.

Suomessa kuulee yhtenään väitettä, että valkoposkihanhi olisi vieraslaji. Tämä perustuu paitsi valheelliseen propagandaan, myös ilmeisesti siihen, että ihmiset sekoittavat valkoposkihanhen paljon suurempaan kanadanhanheen, joka tosiaankin on Amerikasta riistalinnuksi istutettu vieraslaji. Valkoposkihanhi sen sijaan on aitoa arktista faunaa, joka on kaukaisina aikoina syöty Itämereltä loppuun mutta palannut tänne pesimään kun pahin vaino on laantunut. Lisäksi ihmiset ovat houkutelleet hanhet kaupunkiympäristöön pakkomielteellään viljellä joka paikkaan keinokasteltuja ja lyhyiksi leikattuja nurmikoita, jotka hanhien näkökulmasta vastaavat mehevää tuoretta tundraa.

Helsingin pitäisi olla ylpeä siitä, että täällä näkee niin helposti kyseistä epätavallista lintulajia, joka on mitä miellyttävin niin ulkonäöltään, ääniltään kuin elintavoiltaankin. On totta, että se paskoo, mutta käytännössähän kyse on siitä, että hanhet leikkaavat nurmea ilmaiseksi ja tuottavat tulokseksi ensiluokkaista lannoiteainetta, joka jonkun pitäisi vain korjata talteen voittoa tuottavalla tavalla. Valkoposkihanhen kannat kestäisivät kyllä hillittyä metsästystäkin, mutta suomalaisten fanaattisen kansanluonnon ja verenhimon tuntien sitä olisi vaikea pitää aisoissa. Suomalaisilla kun on asiassa kuin asiassa vain kaksi vaihdetta: se, mikä ei ole pakko, on kielletty.

*   *   *

Toinen eläinryhmä, joka tuntuu saavan helsinkiläiset kauhun valtaan, ovat lokit. Helsinki on poikkeuksellinen kaupunki siinäkin suhteessa, että täällä näkee helposti viisi eri lajia lokkeja (hyvällä onnella ja muuttoaikaan näiden päälle vielä pari lisää). Täällä ovat nimittäin yleisiä pesimälajeja niin kalalokki, harmaalokki, selkälokki, merilokki kuin naurulokkikin. Kauppatorilla ja vastaavissa paikoissa ne vihastuttavat helsinkiläisiä ja ihastuttavat ulkomaisia turisteja läsnäolollaan.

Lokkien määrä on kuitenkin nyt rankasti vähenemässä, mikä johtuu siitä, että Suomessa on päästy lähes kokonaan eroon avokaatopaikoista. Tämä taas johtuu siitä, että suurin osa aiemmin avokaatopaikoille dumpatusta jätteestä poltetaan nykyään energiaksi. Kuten järkevää onkin. Varsinkin harmaalokki hyötyi kaatopaikoista aikanaan niin paljon, että sen kannan voimakas kasvu alkoi uhata monia muita lintulajeja – harmaalokki kun on paitsi kaikkiruokainen opportunisti myös tehokas peto, kuten merilokkikin. Nyt sen taantumisen voisi odottaa välillisesti lisäävän saariston sorsalintujen ja kahlaajien pesimämenestystä.

*   *   *

Valkoposkihanhen ja kyhmyjoutsenen tavoin myös merimetso on Itämerellä paluumuuttaja. Yhdyskuntalintuna se on ollut helppo hävittää aikoinaan ihmisten toimesta yksinkertaisesti siten, että kaikki munat on kerätty pesimäluodolta kerralla. Aikoinaan merimetso on pesinyt yleisenä paitsi Itämerellä myös sisävesistöissä, kuten voidaan havaita keskiaikaisista kronikoista, joissa kerrotaan Suomen järvillä pesivistä mustista pelikaaneista. Voidaan siis odottaa merimetson palaavan aikanaan myös sisävesistöihimme, harmaahaikaran jatkoksi.

Merimetso syö niin kutsuttua roskakalaa ja sen yhdyskunnat siirtävät suuren määrän fosfaatteja lannoitteeksi muuten erämaaksi muuttuville luodoille. Ne lähtevät aikanaan pois ja muuttavat toiselle luodolle, minkä jälkeen niiden entisestä pesimäpaikasta tulee ennennäkemätön kukkaketo. Suomessa tätä ei tietenkään ymmärretä. Mutta eipä ymmärretä juuri muutakaan – siksipä Suomi satsaa miljoonittain veronmaksajien rahaa vuosittain siihen, että täysin järjenvastaisesti niitetään kukkakasvit monta kertaa kesässä, jottei mihinkään pääsisi syntymään uhanalaisia keto- ja ahoympäristöjä.

Suurin osa suomesta pidetään ihmisvoimin luonnoltaan köyhänä happamena mäntytaimitarhana, jossa risteilevät miljoonat veronmaksajien tukiaisin kustantamat ojat tuottamassa miljardeja hyttysiä ja pilaamassa lietteillään kaikki maan järvet ja lammet. Jos johonkin pääsee kasvamaan puu, se kaadetaan – varsinkin Helsingissä. Suomessa rakastetaan rumuutta ja vihataan sitä, että joku asia saisi olla.

Örööttisiä elämyksiä

Olin viikko sitten jälleen kolme päivää Öröllä. Yhteysalus Kasnäsistä ja majoitus tällä kertaa vajan sijaan oikeassa talossa, jossa oli vuoteet, keittiö ja kaikki. Mukana olivat serkkuni ja turvatalossani asuva tyttö, biologeja molemmat. Yksi tutkii saarella yöperhosia, toinen lantakuoriaisia. Minä taas vain hengailin, chillailin luonnonkauniissa maisemissa, katselin lintuja ja luin Akuninin kirjaa Ei jätä hyvästi, joka sijoittuu Venäjän sisällissodan vuosiin 1918-1919.

Säät suosivat. Vain yhtenä yönä oli rajua sadetta, mutta se oli lakannut aamuun mennessä. Saari oli vehreimmillään ja kukkeimmillaan. Lintumaailmassa oltiin tosin jo syvällä pesinnässä, joten lintuja näki vähemmän kuin aiemmin. Hyönteissyöjien määrät ovat myös ylipäätään romahtaneet Suomessa usean peräkkäisen paskan kesän vuoksi, eikä viime vuoden hyvä kesä ole vielä korjannut asiaa. Esimerkiksi saarella aiemmin runsaita pikkulepinkäisiä näki nyt paljon vähemmän, vaikka olivat ne kyllä asemissaan.

Sen sijaan yksi saaren lehtovehreyteen mieltyneistä tyyppilajeista, kultarinta, oli jälleen läsnä runsaana, virtuoosimaisia laulunäytteitään vedellen. Ilahduttavaa oli myös isokäpylintujen mukava määrä - niitä tuntui kutsuäänistä päätellen olevan enemmän kuin pikkukäpylintuja. Minulle tuli saaripinnaksi myös idänuunilintu, joita oli ainakin kolme laulavaa yksilöä. Myös yleisemmät uunilinnut - pajulintu, tiltaltti ja sirittäjä - olivat kaikki edustettuina.

Kahlaajia ei tällä kertaa juuri näkynyt - lukuun ottamatta paikallisesti pesiviä lajeja (meriharakkaa, rantasipiä, tylliä, töyhtöhyyppää ja punajalkavikloa). Korpitkin olivat vähissä - ja ehkä sen vuoksi varikset puolestaan runsaampia kuin ennen. Peippolintuja, jotka eivät ole kärsineet hyönteiskadosta siinä määrin kuin hysyt, oli varsin runsaasti ja monia yleisiä lajeja. Erikoisin oli urpiainen, jota en odottanut löytäväni saarelta kesäkuussa. Petolinnut jäivät tällä kertaa nuolihaukkaan.

Huolimatta saaristoluonnon ankarista olosuhteista soimme itsellemme laatuateriat grillaamalla saaressa entrekoottia ja juomalla sen kanssa mitä mainiointa Bordeaux'ta.

Helsinkiäkin ilmat ovat hellineet. Grillikautemme on jatkunut kesäisissä merkeissä. Olin viikon verran lomalla ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en lähtenyt lomalla mihinkään (mainittua saarta edemmäs) vaan pysyin kotona. Syyt lähinnä taloudelliset - Suomi on rokottanut ankarasti talouttani ja uuden hallituksen myötä odotettavissa on vain vaikeampia aikoja.

Alussa mainitussa Akuninin kirjassa on mieskirjailijalta poikkeuksellisen kauniisti kirjoitettu naishahmo, jonka mielenmaiseman kautta asioita tarkastellaan tarinan edetessä Ukrainan suurten jokien maisemiin ja valkokenraali Denikinin hallitsemaan Harkovaan. Tämä naisen silmin miehisen sotatantereen tarkastelu inspiroi minua ottamaan taas esiin pitkään laiminlyötynä lojuneen romaanitrilogiani - miettiessäni miltä tarina näyttäisi naishahmon kautta kirjoitettuna.

Casablancasta Helsinkiin

Matka vuoren vanhuksen luo (joka ei ollut kovinkaan vanha) oli tullut siihen pisteeseensä, että etsijän oli aika jättää viisaan luola ja laskeutua vuorelta. Palata takaisin entiseen olemiseensa, mutta mukanaan kaikki se, mitä matka viisaan luo oli jo tuonut mukanaan. Ilman pitkää paluumatkaa ei matka ole kunnon matka, sillä paluumatkan olemukseen kuuluu se, mitä menomatkalla ei vielä ollut: vuoren viisaalta saatu opetus. Pitkät automatkat ovat kävelyjen ohella parhaita aikoja ajatteluun.

Kotka, joka oli laskeutunut, nousikin uudelleen siivilleen suoraan Tiedon puun oksilta. Oli nimittäin niin, että koska marokkolainen ystäväni - ekonomisti, šakkimestari ja nuorisotyön vapaaehtoinen - asui yhä leskeksi jääneen äitinsä kanssa, majoituin minä puolestani hänen ystävänsä, psykologin, omistamassa turvatalossa, jota hän käyttää Airbnb-toimintaan. Kyseisen psykologin käyttämä avatar viittaa suoraan Alamutiin. Lukija osannee yhdistää pisteet, koska alkuperäisen tarun vuoren vanhus asui Alamutin linnassa.

Alamutin ruhtinaan vierashuoneessa avasin silmäni aamunkoittoon, jätin isännälle kiitoksiksi jäljelle jääneet ranskalaiset ja portugalilaiset viinit sekä loppuun saattamani Krajewskin, ja karistaen Casablancan tomut suuntasin ulos kaupungista ennen kuin ruuhkat alkaisivat. Casablanca muistutti siinä suhteessa hieman Helsinkiä, että kaupungissa katu kuin katu oli remontissa - tosin sillä erotuksella, että Casablanca on päättänyt tehdä ison kasan remontteja nyt ollakseen eheä ennen arabimaailman kulttuuripääkaupungin asemaansa, kun taas Helsinki on remontissa jok'ikinen kesä eikä mikään koskaan valmistu.

Erehtynyt on se, joka kuvitteli minun ajavan suoraan Tangerin satamaan. Ei suinkaan. Ajoin sen sijaan Rabat'n eteläpuolella aukeaville Zaërin metsäsavanneille, jossa kasvaa runsain mitoin alkuperäisiä korkkitammea ja sandarakkia (ja paikoin jonkin verran ei-alkuperäistä eukalyptusta). Tämä biologisesti tavattoman rikas loivasti kumpuileva tasankomaasto sijoittuu suurin piirtein Sidi Yahyan, Ben Slimanen ja Merchouchin pikkukaupunkien väliin jäävään kolmioon, jonka eteläosassa sijaitsee Sidi Bettache. Sidi Bettachen metsät puolestaan ovat Marokon paras paikka nähdä länsipalearktisella alueella ainoastaan Marokossa tavattava afrikkalainen relikti, kannusfrankoliini.

Frankoliini on perin piilotteleva kanalintu, joten sen löytäminen Zaërin ja Sidi Bettachen savannimaisista tammimetsistä ei ollut aivan helppoa. Se vaati tuntikausia vuorotellen ajelua ja oikeannäköisten habitaattien löytyessä yhtä paljon kävelyä pienillä hiekkaisilla teillä ja poluilla. Löysin kyllä runsain mitoin mielenkiintoisia lintuja. Löysin pienen järvenkin, jonne oli pakkautunut kasoittain ruostesorsia, punapäänarskuja, sinisorsia, sulttaanikanoja ja muuta. Kaikenlaista kivaa kuten kalliovarpusia, marokonharakoita, atlasnärhiä ja pensaslepinkäisiä tuli vastaan. Myös eksoottisempia otuksia - nimittäin kuninkaallisten metsästysmaiden alkaessa minut yllätti ärhentelevä strutsi, ja vähän myöhemmin löysin tienposkesta täysin villinä liikkuvan parven helmikanoja. Molemmat lajit ovat aiemmin kuuluneet Marokon luonnonvaraisiin lintulajeihin mutta ehtivät kadota sukupuuttoon 1900-luvun puolella, joten nykyiset edustavat kuninkaallisille metsästysalueille tehtyjä siirtoistutuksia.

Lopulta eräällä metsäpolulla, jossa päätin saattaa haudan lepoon puhki kävellyt kenkäni, päristytin lopulta edestäni lentoon kannusfrankoliinin, jonka näin vain muutaman metrin päästä. Oltiin jo reilusti iltapäivässä. Tavoitteeni saavuttaneena saatoin lähteä viimein kohti Eurooppaa. Oli yhä valoisaa kun saavutin Tangerin sataman, mutta jouduin odottelemaan pimeään saakka seuraavaa laivaa. Rajamuodollisuudet olivat yllättävän leppoisia - vain Marokon puolella läpivalaistiin auto, mutta tuntui, että kiinnostuneita oltiin lähinnä salamatkustajista, ei autosta eikä lastista. Espanjassa sitä tuskin vilkaistiin. Oli jo myöhä, joten ajoin Algecirasiin yöpymään.

Seuraavana aamuna suuntasin Algecirasin pohjoisten lähiöiden Carrefouriin lastaamaan ensimmäisen suuremman erän viinilaatikoita, lihaa, juustoa ja muuta, millä on tarkoitus selvitä jonkin aikaa Suomessa. Toistin kuvion vielä pariin kertaan sekä Espanjassa että Ranskassa, jotta oli mitä tuoda. Pitkän Euroopan halki Marokkoon ja takaisin ajamisen korkein hinta nimittäin muodostuu bensiinistä. Majoituksista - silloin kun niistä ylipäätään maksoin - maksoin alimmillaan 25 euroa ja korkeimmillaan 49 euroa. Muut kulut rajoittuivat lähinnä kahviin ja ruokaan. EU:n ansiosta tuontirajat olisivat sallineet vielä paljon enemmän kuin mitä jeeppiini mukavasti mahtui, mutta onpahan nyt taas sitten, ettei tarvitse Alkon hinnoilla grillata.

Andalusiasta ajoin seuraavaan iltaan mennessä vasta Kataloniaan, koska pysähdyin niin monissa mielenkiintoisissa paikoissa. Seuraavana päivänä ajoin aina Lyoniin saakka ja yövyin siellä. Burgundissa tein sen virheen, että yritin vältellä Ranskan kalliita maksullisia moottoriteitä ja ajaa pienempiä teitä pitkin. Ne ovatkin paljon mielenkiintoisempia ja kulkevat läpi kauniiden ja historiallisten pikkukaupunkien, mutta aikaa tuhrautui liikaa, joten seuraavana yönä ehdin vasta Baijerin Altdorfiin saakka Saksassa, Nürnbergin lähellä. Sitten edelleen itää kohti ja Puolaan, Puolan halki, ja yöpymään Marijampolėen. Tänäkin vuonna satuin Suwałkin käytävään kun siellä oli saksanturilaiden parveilu.

Viimeisenä matkapäivänä ajoin Liettuasta ostoksille Latviaan ja sitten Viroon. Pärnun saavutettuani havaitsin, että iltapäivälautoissa ei enää ollut tilaa autoille - niin moni Suomessa asuva virolainen palasi sunnuntaina Suomeen - joten jouduin palaamaan vasta yölaivalla. Hengailin sitten ylimääräistä aikaa Pärnussa ja Tallinnassa. Löysin uuden Akuninin vironnoksen - Mustassa kaupungissa lopussa päähän ammuttu Fandorin ei olekaan kuollut, vaan herää koomasta neuvostojen maan absurdiin epätodellisuuteen.

Saavutin asuntoni yhden jälkeen yöllä, ja täällä olikin omituisen siistiä. Silloin muistin, että olin vähän ennen lähtöäni päästänyt erään tytön tänne kesäasukkaaksi. Hän on oikein mukava, biologi - on jo muuttanut olohuoneeni jonkinlaiseksi laboratorioksi mikroskooppeineen ja hyönteisineen. Minulla on nykyisin hyvin tilaa, kun kotikaukaasi pääsi viimein viranomaisten suojelun piiriin eräässä länsimaassa ja minun vastuuni tuli siten päätökseensä (loppu hyvin kaikki hyvin, toivon niin).

Helsingissä on ollut enimmäkseen kesäistä, joskin välillä oli sateisia ja koleita päiviä. Oli eurovaalit ja Suomen leijonat hakkasivat lätkässä Ruotsin, Venäjän ja Kanadan, voittaen maailmanmestaruuden. Se toi taas väen toreille, miehet suihkulähteisiin ja loputtomat mörkömeemit someen. Helatorstai oli vapaa, joten kävin Laajalahdella ja Finnoolla - mielenkiintoisimmat lajit olivat jänkäsirriäinen, pari vesipääskyä ja räyskä.

Coimbrasta Casablancaan

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, tuli automatkalleni kohti Casablancaa viivytys Portugalissa, jonne päädyin odottelemaan uuden rekisteriotteeni saapumista pikapostilla Suomesta. En kuitenkaan jäänyt aloilleni vaan käytin nuo muutamat viivytyspäivät hyödyllisesti tutustumalla useisiin hyviin lintupaikkoihin ja muutamiin uusiin kaupunkeihin Keski-Portugalissa, Tejon suistossa ja Alentejossa sekä Espanjan puolella Extremadurassa. Minulla oli tässä tehtävässä erinomaisena opastuksena Colm Mooren, Gonçalo Eliaksen ja Helder Costan kirja A Birdwatcher's Guide to Portugal.

Läksin aluksi Coimbrasta pohjoiseen, Ria de Aveiron alueen laguuneille ja kosteikoille. Aveiron kaupungista kaikkiin suuntiin sijaitsikin lukuisia hyviä pysähdyskohteita, joista löysi vesilintuja, kahlaajia samoin kuin maatalousympäristöjen lukuisia lajeja. Varelan sillan molemmin puolin on hyviä maastoja ja putkella nähtäviä laguuneja flamingoineen ja kapustahaikaroineen. Niemellä, joka päättyy São Jacinton pikkukaupunkiin losseineen, on myös hiekkapohjaista mäntymetsää sekä pensaikkoisia ja heinäisiä dyynejä käsittävä luonnonsuojelualue, jolla tapaa pohjoisempaa tuttuja metsälajeja, kuten töyhtötiaisia ja peukaloisia.

Sinä iltapäivänä palasin takaisin Coimbran tasolle, Mondegon alajuoksun kosteikoille Arzilassa, Taipalissa ja Madrizissa. Näiltä paikoilta löytyi hyvin mm. ruskohaikaroita ja luhtakanoja, samoin kosteikkojen pikkulintuja, kuten silkki-, ryti- ja rastaskerttusia ja ruokosirkkalintuja. Illaksi palasin Coimbraan, yliopiston läheiseen hyvään hotelliin, jolla oli muurein suojattu parkkipaikka. Bongasin muutaman lajin lisää Coimbran kasvitieteellisistä puutarhoista, illastin läheisessä kahvilassa ja kävin oluella opiskelijapaikassa.

Penichen niemenkärjessä, Cabo Carvoeirolla, oli majakan molemmin puolin oikein hyviä merilintujen staijipaikkoja, joista saattoi seurata, kun satoja atlantinliitäjiä ja baleaarienliitäjiä pyyhki rannikkoa edestakaisin, kääntyillen jäykkine siipineen aaltojen yllä. Merestä nousevilla kallioilla pesi jonkin verran karimetsoja.

Paul de Boquilobo on järven ympärille levittäytyvä vaihteleva lehto-, kosteikko- ja maatalousympäristöjen mosaiikki, jossa on rikas linnusto. Pelloille vievät tiet tosin olivat mutaisia ja autoni likaantui pahoin. Tämä kompensoitui enemmän kuin hyvin lintujen määrässä. Haikaralintujen, rantakanojen ja kerttusten lisäksi löytyi esimerkiksi pikkutikkaa, viiriäisiä, turturikyyhkyjä ja nokkavarpusia. Yövyin Torres Novasin pikkukaupungissa.

Lissabonin kupeessa sijaitsee eräs Portugalin tärkeimmistä kosteikkoalueista, nimittäin Tejon suisto, tai oikeammin joensuulahti ympäröivine kosteikkoineen. Kesä oli nyt jo ehättänyt kuumaksi, joten talvehtivat vesilinnut olivat pääosin kaikonneet. Paikallista pesimälajistoa ja kahlaajamuuttoa kuitenkin näki runsaasti, samoin avoimien viljelysmaiden yllä saalistavia petolintuja. Tejon suiston erikoisuuksiin kuuluvat useampi sinne villiintynyt eksoottinen lintulaji, joista ainakin vahanokkaa ja kultapiispaa on yhä varsin helppo nähdä suurinakin määrinä.

Tärkeimmät avomaat tuntuivat olevan alueen pohjoisosassa, johon pääsee kolmea portein suljettua tietä pitkin Vilafranca de Xiran ja Porto Alton väliseltä päätieltä. Portit saattavat kuulemma joskus olla suljettuina tai sulkeutua, jolloin on vaarana, että sisään ajanut jää lukkojen taa, mutta vierailuni aikana ne olivat ja pysyivät onneksi kaikki auki, ja uskalsin siihen uskoa, koskapa lahdelle oli kertynyt autoineen myös paikallisia kalamiehiä.

Alueen itä- ja kaakkoispuolella oli paljon hyviä korkkitammimetsiä välimerellisine lajistoineen. Eteläpuolella Corroiosin vuorovesimyllyllä ja Ponta dos Corvosilla näki suuria määriä ristisorsia, pienempiä määriä muita sekä paljon mm. pitkäjalkoja ja avosettejä. Kävin myös Paul da Barrocassa, jossa on pieni kosteikko maatilojen keskellä ja jonkin verran ruovikkoa kanavien varsilla. Vahanokka oli yleinen ja punatiikeripeippoakin näki. Pronssi-iibiksiä ja kapustahaikaroita oli paljon liikkeellä. Illan hämärtyessä näin myös pari liitohaukkaa ja minervanpöllö oli tullut jo valoisan aikaan esille kätköstään.

Olin yötä Setúbalin rannikkokaupungissa ja käytin seuraavan aamuni tutustumalla toiseen joensuulahdistoon, nimittäin Sadon suistoon. Kävin siellä läpi aika monta niemeä, lahdenpohjukkaa ja pikkukosteikkoa ja olihan siellä runsaasti mm. kahlaajia, nokikanoja ja tiiroja, muttei juurikaan lajeja, joita en olisi nähnyt jo Tejon suistossa. Tapasin myös muutaman paikallisen lintumiehen ja ryhmän hollantilaisia, jotka ehtivätkin aina joka paikkaan.

Ilonaiheena voi todeta sen, että Portugalissa, kuten koko Euroopassa, eräät lajit, varsinkin moni haikaralintu, ovat yleistyneet ja levittäytyneet takaisin entisille levinneisyysalueilleen pohjoista kohti, kun niiden aktiivinen vainoaminen on loppunut. Niinpä esimerkiksi jalohaikara, silkkihaikara, lehmähaikara, kapustahaikara ja pronssi-iibis ovat yhä tavanomaisempia lajeja ja esiintyvät jo säännöllisesti Länsi-Euroopan pohjoisemmissakin osissa. Sama on tapahtunut mm. merimetson kohdalla - kertovathan keskiaikaiset kronikat "mustista pelikaaneista" Suomen järvialueella, mutta vasta viime aikoina on merimetso alkanut palailla vanhoille esiintymisalueilleen.

Sadon suiston jälkeen suuntasin aivan toisentyyppisiin maastoihin sisämaahan ja kohti Espanjan rajaa - nimittäin Evoran historiallisen kaupungin lähiseudulle sekä Mourãon ja Alquevan aromaille. Näillä alueilla voi vielä löytää hietakanoja, pikkutrappeja ja sininärhiä. Mehiläissyöjät ja ruostepääskyt ovat yleisiä, samoin tammea kasvavilla mailla punapäälepinkäinen, etelänisolepinkäinen, harjalintu ja monet muut. Tekojärven rannikoilla on hietatiiroja, pronssi-iibiksiä ja merimetsoja. Muuan parhaista paikoista on Portugalin ja Espanjan rajalla sijaitseva São Leonardon pohjoispuolinen pieni järvi, joka sijaitsee jonkinlaista suojelua nauttivien laajojen kumpuilevien arojen ympäröimänä. Täältä löysin useita hietakanoja ja illansuussa myös pikkutrapin. Seuraavana päivänä kaarteli saman alueen yllä hanhikorppikotkia ja mustahaikaroita.

Jatkoin Espanjan puolelle Villanueva de Fresnoon, sillä minun oli huolehdittava toisesta itseäni kohdanneesta vastaiskusta: joku oli joskus alkuvuodesta varastanut joko kopiointilaitteella tai hakkeroimalla luottokorttitietoni ja käyttänyt niitä ostelemalla yhdellä kortilla kamaa Japanin Amazonista ja pelaamalla toisella. Summat eivät olleet suuria, enkä joudu niitä maksamaan, mutta pankki jäädytti korttini, mistä seurasi kaikenlaista harmia loppumatkan ajaksi, sillä jouduin olemaan käteisen varassa - ja nykyään se on yllättävän hankalaa, kun juuri mitään varauksiakaan ei enää voi tehdä tunnistautumatta nimenomaan luottokorttitiedoilla. Juuri tämä seikka tietysti altistaa sille, että ennemmin tai myöhemmin ne aina varastetaan jonkin tietoturva-aukon vuoksi.

Varustettuani itseni käteisellä ja selviteltyäni asioita pitkällisesti pankin kanssa saatoin jatkaa iltaan saakka perehtymistä aroalueeseen Extremaduran puolella, ja päädyin lopuksi yöpymään Reguengosin kylään Portugalin puolelle, koska vaikka bensa on halvempaa Espanjassa, ovat majoitukset selvästi edullisempia Portugalissa.

Seuraavana päivänä kaupunkikohteeni oli Badajozin kaupunki Espanjan puolella, kun taas pääasiallinen luontokohteeni oli Elvasin aro- ja tasankoalue Portugalin puolella, johon minun oli joka tapauksessa palattava, sillä lähetykseni oli saapumassa Coimbraan ja minun pitäisi illaksi vielä kerran palata tuohon viehättävään kaupunkiin. Elvasin laajoilla tasangoilla näin jälleen mm. hanhikorppikotkia ja pikkutrappeja samoin kuin paksujalkoja ja paljon muuta kivaa. Guadianan ylittävä vanha kivisilta ympäristöineen on hieno piknik- ja lintupaikka. Alfarófian patojärvi ei sen sijaan tuottanut mitään kovin sävähdyttävää, lähinnä liejukanoja ja tavanomaisia haikaroita. Parhaat alueet ovat pitkien tietaipaleiden niitä alueita, joissa maatalouskäyttöön otettu maa vielä mahdollisimman paljon muistuttaa aroja - missä viiriäiset plyplyttävät pelloissa ja sieltä täältä löytää hyvällä onnella pikkutrapin.

Illan pimetessä palasin Coimbraan ja varoituksestani oli majatalon isäntä ottanut talteen minulle saapuneen lähetyksen. Kävin viimeisen kerran illastamassa tuossa persoonallisessa kaupungissa. Seuraavana aamuna olikin edessä pitkä ajomatka halki Portugalin ja Andalusian, jonka aikana tein kylläkin monia pysähdyksiä, mutta yritin pitää ne lyhyinä, jotta tavoittaisin iltalautan Marokkoon. Matkan varrelta jäivät Andalusian puolelta mieleen hanhikorppikotka, pikkukotka, useampiakin liitohaukkoja ja siniharakoita, samoin muuttohaukka, joka oli uusi laji Espanjan-listalleni. Saavuin Tarifan satamaan hyvissä ajoin ja näin vielä Gibraltarinsalmea ylittäessä paitsi liitäjiä, myös vesipääskyjä. Ne olivat selvästi lähempänä Espanjaa kuin Marokkoa, joten niistä tuli uusi maapinna Espanjan-listalle, mutta jos olisivat olleet Marokon vesillä, olisi laji ollut uusi koko Afrikan-listalleni.

Marokkoon saavuin auringonlaskun aikaan, suuremmitta kommelluksitta. Espanjalaiset sen enempää kuin marokkolaisetkaan eivät olleet kovin kiinnostuneita minusta ja autostani. Pian patsastelin jo Tangerin Cornichella auringonlaskua ihailemassa ja saatoin viestittää marokkolaiselle šakkikaverilleni saavuttaneeni Afrikan mantereen. Koska ilta pimeni ja Casablancaan olisi vielä kuuden tunnin ajo Tangerista, majoituin Tangeriin ja lähdin vasta aamulla kohti Casablancaa.

Matkalla Tangerista Rabat'n suuntaan ja sitten Casablancaan on useita erinomaisia luontokohteita, esimerkiksi Wadi Tahadartin ja Asilan suojelualueet, joilla elää yhä isotrappia, sekä Larachen laajat kosteikot suurine flamingo- ja kapustahaikarayhteisöineen. Moulay Bousselhamin lähellä sijaitsee Merja Zergan laguuni kosteikoineen, josta olen kirjoittanut blogissani aiemmin. Saavutin joka tapauksessa Casablancan pian puolenpäivän jälkeen, kirjoittauduin hotelliini, ja lähdin kaupungille. Tapasin marokkolaisen ystäväni ja vietin sitten hänen ja kaveriensa kanssa hyvin pitkän illan Casablancan runsaassa tarjonnassa.

Mainittu ystäväni oli matka itsessään. Hän ei tosiaan ollut lainkaan vähemmän vaikuttava kuin mitä olin aavistellut. Samoin hänen susilaumakseen kuvaamansa ystäväpiiri, kaikki nuoria aikuisia, jotka ovat omalla aloitteellisuudellaan saavuttaneet itsenäisen ja taloudellisesti kestävän elämän. Kaverini opiskelee taloustieteitä, mutta tekee siinä sivussa töitä sijoitusfirmalle (käyttäen uskomattomia aivojaan innovatiivisten sijoitusmuotojen eksperimentointiin) ja vapaaehtoistyötä vaikeammista oloista tulevien nuorten hyväksi. Hänen parhaista kavereistaan yksi oli psykologi, joka on tehnyt asuntojen Airbnb-vuokrauksesta itselleen sivutoimen, ja lääketieteen opiskelija, joka oli vielä kaverianikin suurempi šakkiguru - sekä suomalaisen metallimusiikin ystävä.

Jokaisena Casablancassa viettämistäni päivistä tulin entistä vaikuttuneemmaksi tämän joukon älyllisistä kyvyistä ja siitä, kuinka he olivat tukeneet toisiaan nostaakseen itsensä uudelle tasolle - ja yhä aikuisina kilvoittelivat itsensä kanssa ja keskenään asiassa kuin asiassa, mutta aina suopeasti ja auttaen liittolaisiaan. Tällaisia ystäviä ei löydä joka päivä. Jostain syystä minä kuitenkin onnistun aina löytämään parhaat ihmiset, missä hyvänsä olenkin. En voi sanoa olevani tyytymätön.

Ystäväni vei minut Casablancassa myös šakkiklubille, jossa vanhat mestarit päivät pääksytykseen pelaavat toistensa kanssa. Kaverini oli jo herättänyt siellä varsin paljon huomiota ja kiinnostusta. Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, hän on puolessa vuodessa saavuttanut pelaajana huipputason, ja tietysti voitti myös meidän vetomme sulkevan pelin tuossa kahvilan takaloošissa. Mutta tunnen itseni paljon paremmaksi tämän suhteen tietäessäni, että kaverini myöskin haastoi marokkolaisen kansallisen mestarin ja voitti heidän molemmat ottelunsa - mikä aiheuttikin sen, että vanhat mestarit nyt olivat noteeranneet hänet aivan uudenlaisella kunnioituksella. Tiedän, että tuskin enää pystyn saavuttamaan hänen tasoaan - se vaatisi ponnistuksia, joihin minulla ei ole aikaa eikä mahdollisuutta - mutta toisaalta saatan ihmetellä itseäni, että vielä joitain kuukausia sitten pystyin voittamaan hänet useaan kertaan peräkkäin, ja tämä herättää ajatuksia myös itseni, liian vanhana aloittaneen, piilevästä potentiaalista.

Viimeinen päiväni Casablancassa oli sellainen, että ystäväni oli varattu aina iltaan saakka, joten sinä päivänä otin autoni ja ajoin Jadidan viehättävän rannikkokaupungin sekä Safin väliin sijoittuvalle ketjulle laguuneja katselemaan lintuja ja maisemia. Löytyihän niitä, molempia. Illaksi palasin viimeisen kerran Casablancaan, sillä ystäväni olivat järjestäneet pienimuotoiset grillikutsut jäähyväisikseni. Hankittiin halal-lihaa ja kaivoin laukuistani useamman Ranskasta ja Portugalista mukaan tulleen viinipullon. Heillä oli myös suomalaista metallimusiikkia.

Seuraavana aamuna alkoi pitkä paluumatkani kohti Suomea, mutta se olkoon seuraavan blogikirjoituksen aiheena.

Helsingistä Coimbraan

Kirjoitan tätä Coimbrassa, Portugalissa. Oli tarkoitus päästä koleaa ja sateista säätä pakoon Suomesta, mutta kehitys on ollut päinvastaista. Saavuttaessamme Duisburgin siellä oli kesäsää, puut täydessä lehdessä ja lämmintä. Vielä Keski-Ranskassa oli kesäistä. Mutta kun saavutimme Bordeaux'n seudulla Atlantin rannikon, alkoi pilviä kasautua uhkaavasti taivaalle. Espanjaan päästyämme on satanut joka päivä, ja milloin ei ole satanut, on ollut koleaa. Portugalissa sama juttu. Niinpä oli aika pitää passiivinen huoltopäivä, hoitaa asioita ja vieläpä kirjoittaa.

Tämänkertaisen automatkan päämäärä on Casablancassa. Kaikki alkoi siitä, että hävisin vedon marokkolaiselle šakkikaverilleni helmikuun lopulla. Olin sitä ennen voittanut kolme edellistä peliämme putkeen, mutta marokkolainen oli joka pelissä yhä vahvempi vastustaja. Neljännessä pelissä hän alkoikin saada yliotetta. Sanoin hänelle, että tällä kertaa hän voittaa. Ystäväni oli epäileväinen asian suhteen, väittäen, että kuitenkin vedän lopulta jonkin tempun hihasta ja voitan. Löimme sitten vedon, että mikäli voitan, hänen on hankittava itsensä Suomeen pelaamaan kanssani vuoden 2021 loppuun mennessä. Mikäli taas hän voittaa, minun on hankkiuduttava Casablancaan ja pelattava hänen kanssaan tämän vuoden loppuun mennessä. Ehdot olivat hieman tiukemmat minulle, koska minun on paljon helpompi päästä Marokkoon kuin ystäväni on päästä Suomeen. Kävi kuten aavistin, marokkolainen voitti. Päätin, etten odota vuoden loppuun, kun syksystä on kuitenkin tulossa kiireinen, ja lentäminen olisi liian helppoa, joten kunnioitan lupaustani tekemällä tämän matkan kunnolla - omalla autollani Helsingistä Casablancaan ja takaisin.

Marokkolainen ystäväni on muutenkin nerokas ja ihailtava ihminen. Hänen lapsuutensa ei ollut helppo, mutta poikkeuksellisella lahjakkuudellaan ja sisullaan hän pääsi lukion jälkeen huippuyliopistoon Ranskaan. Kaikki kadehtivat häntä. Huomatessaan kuitenkin, että se aiheutti kohtuuttoman taloudellisen taakan hänen leskeksi jääneelle äidilleen, hän palasi jatkamaan opintojaan Marokkoon. Auttaakseen omaa kansaansa ja lapsia, jotka ovat samassa asemassa, jossa hän oli kerran ollut, hän toimii myös vapaaehtoisena opettajana, opettaen vaikeista oloista tuleville lapsille matematiikkaa, kieliä (hän osaa sujuvasti useita) ja šakkia. Hän tuli itse asiassa kiinnostuneeksi šakista yhden oppilaansa kautta ja alkoi sitten hengailla casablancalaisella šakkiklubilla seuraten paikallisten mestarien pelejä ja oppien niistä. Eräänä päivänä hän kulki puiston läpi, jossa vanhat mestarit aina odottivat turhaan haastajia, ja päätti haastaa yhden oppimillaan taktiikoilla. Vanhus saavutti nopeasti yliotteen pelissä, ja oli syönyt ystävältäni useita arvonappuloita. Ystäväni taas keskittyi ainoastaan liikuttamaan solttuja, tunkien niitä yhä edemmäs, ja lopulta - vanhuksen suureksi šokiksi ja yllätykseksi - teki soltulla šakkimatin.

Hänen asenteensa on samanlainen myös toisessa harrastuksessaan, taistelulajeissa. Kerran oli hänellä vastassaan vastustaja, joka oli sekä isompi että vahvempi - ja lisäksi myös nopea. Ystäväni havaitsi kuitenkin hänen hyökkäävän koko ajan samalla kaavalla, ja alkoi itse varioida hyökkäyksiä joka puolelta. Hän laski, että isompi vastustaja tulee väsymään nopeammin kuin hän itse, koska joutuu liikkumaan enemmän ja liikuttamaan isompaa massaa. Näin kävi ja ystäväni voitti ottelun.

Supersankaruudesta huolimatta marokkolainen ystäväni on kuitenkin mitä vaatimattomin ja ystävällisin. Hän sanoo olevansa tietoinen erinomaisuudestaan, mutta että hän vielä lukiolaisena oli koppavampi ja kerskaili, mutta Ranskasta kotimaahan palaaminen oli muuttanut häntä. Hän pitää huolta äidistään, oppilaistaan, kissasta ja koirasta, tekee loppuun ekonomiopintojaan yliopistossa, pelaa ja ottelee ilokseen - ja samasta syystä kuin minäkin, tunteakseen kehittyvänsä. Hän halusi alun perin myös väitellä kanssani kehittääkseen väittelytaitojaan englanniksi ja ranskaksi (espanjaakin hän osaa), mutta vaikka me keskustelemme mitä syvällisimmistä ihmisyyden kysymyksistä, väittelyä niistä ei oikein koskaan tule, koska olemme jotenkin vaistomaisesti samaa mieltä ja jaamme samat arvot. Olemme kokeilleet jopa politiikkaa ja uskontoa, mutta emme saa aikaiseksi taistelua paitsi šakkilaudalla. Ja siellä hän on nykyään minua edellä, voittaen useimmat pelimme, mutta hyväksyn poikkeuksetta kaikki hänen haasteensa, koska parempaa pelikaveria saa hakea.

*   *   *

Otin siis pääsiäisestä alkaen kolme viikkoa lomaa - tämän vuoden pisimmän lomajaksoni - ja lähdin viideltä aamulla pitkänäperjantaina ajamaan Helsingistä kohti Turun satamaa. Mukaan lähti vanhempi suomalainen kaveri, jolla on ensyklopediset tiedot Euroopasta, ja joka on tottunut autoilija, joten saatoimme vaihtaa kuskia aina toisen väsyessä.

Turusta jatkoimme lautalla Maarianhaminan kautta kohti Tukholmaa. Söimme ja nukuimme yhdentoista tunnin laivamatkalla, jotta saatoimme sitten ajaa illalla koko Ruotsin halki ilman muita pysähdyksiä kuin huoltoasemia, joilla tankkasimme bensaa ja kahvia. Perjantain ja lauantain välisenä yönä saavutimme Helsingborgissa lautan Tanskaan ja jatkoimme sitten Själlannin ja Fynin halki ja sillan kautta Jyllantiin. Aamu valkeni Pohjois-Saksassa. Siellä puut olivat vielä lehdettömiä, mutta tiltaltit olivat jo äänessä.

Jatkoimme Duisburgiin, jossa ystäväni Kettu otti meidät vastaan. Kuten aiemmin mainitsin, Duisburgissa oli jo kesä. Puut olivat lehdessä, ulkona tarkeni teepaidassa ja mustapääkertut lauloivat jo. Söimme ja joimme, suomalaiskaverini nukkuessa kävin Ketun kanssa kaupunkia kiertelemässä ja pubeissakin.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, jatkoimme Belgiaan. Ardennien laaksoissa vastaan tulivat ensimmäiset haarapääskyt. Kävimme Luxemburgissa ostoksilla ja täyttämässä tankin ja jatkoimme sitten Ranskaan. Teimme kulttuuripysähdyksen Reimsissä, joka on kuuluisa katedraalistaan. Sitten jatkoimme pikkukylien halki, pysähtyen Bonnevalissa ja Châteaudunissä. Ranskassa haarapääskyt olivat jo runsaita, tervapääskyjä alkoi näkyä ja illalla kuulimme jo ensimmäisen kuhankeittäjän ja käen.

Kohteemme sinä päivänä oli Lhommen kylä, jossa tapasimme erään Syyrian-aikaisen ystäväperheeni. He ovat syyrialaiskristittyjä Homsista, jossa olin monesti heidän vieraanaan Syyriassa asuessani. Sittemmin heidän asuntonsa pommitettiin hajalle, kuten suurin osa Homsista. Perheen vanhin poika oli päässyt lääkäriksi Ranskaan jo ennen kuin tapasin heidät. Nuorempi poika on töissä Qatarissa. Vanhemmat pakenivat ensin Turkkiin, sittemmin Ranskaan vanhimman poikansa luo. Pöytä katettiin kebbellä ja muilla herkuilla puutarhaan. Puhuimme paljon, myös Syyriasta.

Maanantaina aloitimme Toursista ja jatkoimme kulttuuripysähdykselle Poitiers'hen. Tervapääskyt kirkuivat taivaalla sankoin parvin. Katselimme kaupunkia, katedraalia, muita pyhiä paikkoja. Taistelukentällä, jossa Kaarle Martel kukisti maurien hyökkäyksen vuonna 732, emme tällä kertaa käyneet. Poitiers'ssa on 600-luvulta peräisin oleva Pyhän Johanneksen kastaamo, katedraali on vasta 1100-luvulta.

Matkamme jatkui Akvitaniaan ja Bordeaux'n kohdalla jouduimme ensimmäistä kertaa matkan aikana pariin ruuhkaan. Kävin Arcachonin lahdenpohjukan Teichissä, joka on merkittävä lintupaikka. Siellä olikin sankkoina parvina kahlaajamuuttoa: iso- ja pikkukuoveja, mustapyrstökuireja, pitkäjalkoja, avosettejä, tundrakurmitsoja, suo- ja lapinsirrejä, valko-, musta- ja punajalkavikloja. Oli myös paljon lapasorsia, silkkikerttuset ja etelänsatakielet lauloivat kaikkialla pöpeliköissä, mutta ensimmäiset ruokokerttusetkin olivat jo äänessä. Yksinäinen flamingo oli tällä kertaa ainoa lajiaan. Majoituimme Luën kylän lähellä olleessa maalaismajatalossa, jota piti ystävällinen perhe. Vihertikka ja harjalintu mekastivat illalla ja aamulla.

Tiistaiaamuna aloitimme Orxin kosteikoilta, jossa oli lehmähaikara, mutta muuten lähinnä tavanomaisia peruslintuja. Muutamia taveja ja harmaasorsia, ruskosuohaukka. Saksan, Belgian ja Ranskan halki ajettaessa oli hiirihaukka ollut yleisin petolintu - muutama börringeläinenkin nähtiin - mutta Akvitaniasta alkaen haarahaukasta tuli yleisin. Jokunen isohaarahaukka, pari niittysuohaukkaa.

Ajoimme rajan yli Espanjaan, Baskimaahan, jossa ensimmäinen kulttuuripysähdyksemme oli Donostia eli San Sebastián. Donostiassa oli jo kovasti koleaa ja sateista, kylmä tuuli puhalsi Biskajanlahdelta. Kävimme kahvilla. Sateiden piiskatessa ajoittain tuulilasiamme ja maisemaa, jatkoimme Kastilian puolelle ja Burgosiin, johon ehdimme vielä hyvissä ajoin valoisan aikaan, katselemaan vanhaakaupunkia, katedraalia ja muita nähtävyyksiä. Kävimme ostamassa kinkkua, juustoa ja viinejä sekä paikallisessa bodegassa.

Keskiviikkona ensimmäinen kulttuurikohteemme oli Salamancan kuuluisa yliopistokaupunki Kastilian ylänköisellä sydänmaalla. Salamancassa on hyvin näyttävät vanhakaupunki ja yliopisto ja se onkin espanjan kielen ja kulttuurin kehtoja. Sade latisti hieman vierailuamme ja jouduimme pariin otteeseen suojautumaan ravintoloihin. Kastilian halki ajettaessa sateettomina hetkinä näkyi kuitenkin muutamia hyviä lintuja: katto- ja mustahaikaroita, molempia haarahaukkoja, suohaukkoja, pikkukotka.

Ajoimme Ciudad Rodrigon kautta Portugaliin, jossa piti sääennusteiden mukaan olla aurinkoisempaa, mutta eipä ollut. Sateet jatkuivat vähän väliä. Heti rajan ylitettyämme suuntasimme Vilar Formososta etelään kohti Sabugalia. Tällä Ribacoan alueella on arohabitaatteja, jotka ovat linnustollisesti ja muutenkin luontonsa puolesta tavattoman rikkaita. Alueella kasvaa paljon kahta alkuperäistä tammilajia. Käki ja kuhankeittäjä olivat tulleet tännekin, samoin etelänsatakieli ja runsaasti haarapääskyjä, mutta kevät oli silti vasta aluillaan, monet puut vielä lehdettömiä - kyse on ylämaasta - ja niinpä esimerkiksi sylviakerttuja tai kultarintoja ei vielä näkynyt. Kävimme Focalhosin kylässä sekä vuorenhuipulla Sortelhan kivisessä kylässä, jossa on näyttävä linna. Siellä oli myös kalliopääskyjä, kivikkokiuru ja nokkavarpusia.

Ribacoan alueen jälkeen olisi huvittanut retkeillä hieman Serra de Estrelan vuoristomaastoissa, mutta sää äityi niin surkeaksi, että jouduimme vain ylittämään vuoret serpentiiniteitä pitkin vuoroin räntäsateessa, vuoroin hernerokkasumussa. Ylhäällä oli metsissä vielä lunta. Sää pysyi huonona aina Coimbraan saakka, johon majoituimme.

Ilta oli kuitenkin mielenkiintoinen. Oli neilikkavallankumouksen muistopäivä, joka on Portugalissa pyhä ja koko tämän yliopistokaupungin nuoriso oli lähtenyt baareihin. Päädyimme myös taidegalleriaan, jossa paikallinen vasemmisto juhli vallankumousta ja jakeli edullisesti hyviä viinejä myös paikalle sattuneille ulkomaisille vieraille. Coimbran vanhakaupunki on erittäin kaunis, myös kaukaa katsottuna - valkeat talot kohoavat vuoren huipulla. Jyrkkiä ja kapeita mukulakivikujia riittää. Katedraali ja yliopisto ovat kukkulalla.

Suomalaiskaverini lähti Espanjaan rannalle, minä taas jäin Coimbraan. Joudun odottelemaan jonkin aikaa aiottua enemmän Portugalissa, koska olen kadottanut rekisteriotteeni ja jouduin tilaamaan Suomesta uuden, jotta pääsisin autollani Marokkoon. Tämä on takaisku, mutta hyödynnän sitten odottelupäivät tutustumalla uusiin lintupaikkoihin ja kaupunkeihin Portugalissa, jossa en ole tullut aiemmin matkailleeksi kuin kerran, ja silloinkin kolusin lähinnä eteläisintä osaa maasta.

Kevään neljä hetkeä

En yleensä muista lapsuudestani juuri muuta kuin väläyksiä eivätkä nekään tavallisesti onnellisia. Muistan kuitenkin jostain syystä, kuinka neljäs neljättä tapasi olla vuodesta toiseen se päivä, jolloin alkoi näkyä muuttolintuja. Maaliskuussa oli ehkä nähnyt mahdollisia muuttolintuja, jotka kuitenkin olivat saattaneet talvehtia rannikollamme, mutta huhtikuun neljäntenä olivat jo saapuneet töyhtöhyypät, kiurut ja ensimmäiset peipot. Töölönlahdella talvehtineiden sorsien lisäksi alkoi ilmaantua ensimmäisiä telkkiä ja isokoskeloita sisävesienkin harvoihin sulapaikkoihin.

Nykyisin keväät alkavat hieman aikaisemmin. Ensimmäiset töyhtöhyypät ja kiurut ilmaantuivat maaliskuun lopussa Viikin lumettomille pelloille. Oli jo hemppoparvia ja naurulokkeja meni yli parvissa. Vanhankaupunginlahden jäällä jäkitti parikymmentä harmaahaikaraa asennossa odottamassa jään sulamista. Pelloilla laidunsi jo useita lajeja hanhia. Talvilinnutkin olivat saaneet äänensä kuuluville. Tiaisten lisäksi tikat olivat hyvin aktiivisia: pikkutikat soidinsivat, käpytikat takoivat kaarnaa ja palokärki huusi. Seuraavan viikon aikana peipot ja rastaat jo valtasivat metsät. Laulunsa palasi etelästä iloksemme pitkän ankean talven päätteeksi.

Kevät on hieman herätellyt mieltäni horroksesta. Olen tullut ravituksi kuolleiden sorkkaeläinten punaisesta lihasta ja sitäkin punaisemmasta viinistä, sillä naapurini ja minun kaksoismonarkiassa on ympärivuotinen grillikausi. Aika ajoin käy vieraita. Muuten elämä itäisissä lähiöissä voisi käydä yksitoikkoiseksi.

En ehkä enää koskaan osaa suhtautua mihinkään residenssiini kotina. Kaikki tuntuu aina väliaikaiselta, eikä se välttämättä ole huono asia, koska ajatus lopullisesta asettumisesta viettää kaltevasti kuolemaan päin. Neljä ja neljä, slaavilaisen mytologian kuolemanluku. Odotan aina lähtöä johonkin, mutten lopullista. Sitä ei tarvitse odottaa - se tulee kuitenkin kun aika on.

Oikeastaan ei minulla ole koskaan ollut kotia siinä merkityksessä kuin useimmat sen vaiston varassa mieltävät. Lapsena minulle tehtiin aina selväksi, että paikka, jossa asuin, oli vanhempieni koti, ei minun. Aikuisena ei ollut sellaista paikkaa, johon olisin palannut lomillani tai sukujuhlien yhteydessä - niin, että se olisi jotenkin tuntunut omalta, osalta itseäni.

Koti sijaitsee minulle muualla kuin taloissa. Talot puhuttelevat minua hyvin vähän. Olen niissä vieraana tai käytän niitä vieraiden majoittamiseen, ollen itse yksi noista vieraista. Kokonaiset kaupungit ja maisemat tuntuivat sen sijaan ajoittain kotoisilta, mutta vain ajoittain. Palatessani niihin olen vieras. Tämä ei johdu siitä, että kaupungit olisivat ulkoisesti muuttuneet minulle vieraiksi, vaan siitä, että entiset ystävät kussakin kaupungissa ovat hajaantuneet uusiin paikkoihin. He ovat jossain, mutta eivät siellä, missä kerran tunsimme olevamme kotonamme. Hetken ajan. Hetki saattoi kestää pari vuotta, kolme tai äärimmäisillään neljäkin. Neljä. Sitä pidempään en ole aikuisiälläni asunut yhteen menoon missään.

Lähimmäksi kodin tunnetta pääsen tiettyjen ihmisten seurassa. Enkä välttämättä edes seurassa. Heidän olemassaolonsa riittää. He ovat kuin eläviä hirnyrkkejä (Harry Potter -viittaus), joista kukin kantaa sisällään osaa sielustani. Ilman heidän olemassaoloaan tuntuisi kuin en olisi oikeastaan lainkaan olemassa. Yhteys heihin taas palauttaa esiin tuon kätketyn palan sielustani, tuottaen tunteen, joka muistuttanee sitä, mitä normi-ihmiset kokevat käydessään lomilla kotonaan tai mummolassa. Useimmat (joskaan eivät aivan kaikki) elossa olevista hirnyrkeistäni ovat nykyään itseäni nuorempia. Sekin kertoo tarinaa eräänlaisesta juurettomuudesta. Takerrun tulevaisuuteen, toivoon, niin kuin muut menneisyyteensä, muistoon.

Siellä missä nuo ihmiset tulevat yhteen, kokoontuu useampia hirnyrkkien kätkemiä palasia sielustani, ja sellaisina kodikkuuden hetkinä tuntuu kuin olisin melkein materialisoitumassa kokonaiseksi. Ainakin hetkeksi. Sitten kaikki jotenkin taas haihtuu ja katoaa kuten se aave, joka olen. Se kaikki ei kuitenkaan katoa lopullisesti, vaan jatkaa olemassaoloaan hirnyrkkien kautta, jotka kulkevat kulkujaan, ja sieluni kappaleet heidän kanssaan.

On ihmisiä, jotka ovat luontaisesti niin mustasukkaisia, etteivät halua ystäviensä tapaavan tai edes tuntevan toisiaan. Tällaiset ihmiset aiheuttavat minulle rasitusta, mutta koetan heitä ymmärtää - menettämisen pelko on kova asia. Itse kuulun kuitenkin päinvastaiseen ihmistyyppiin. Vaikka olen introvertti enkä mikään suuri seuramies, tuntuu minulle luontevalta ja mielekkäältä, että verkostoni paitsi laajenee, myös vahvistuu synaptisesti. Sen elävät hermosolut luovat synaptisia yhteyksiä paitsi minuun, myös toisiinsa - ja katso, näin on hyvä. Varsinkin kun se tarkoittaa samalla, että sieluni palasia ajoittain tulee kokoon useampia, jolloin tunnen olevani todellisempi.

Tiedon puuni varjosta katselen suopeudella, kun ystävistäni tulee myös toistensa ystäviä. Lopulta sielunkappaleeni ovat levinneinä niin laajalle ympäri maailman, ettei niitä voi koskaan kokonaan hävittää tai myrkyttää. Olisikin epäilemättä virhe, jos kaikki munat olisivat samassa korissa. Sellainen kori vetää liikaa puoleensa vihollisia ja tuhovoimia. Se, että Gulistanin salainen puutarha on olemassa vain ideana, ehkäisee avohakkuun määräämistä juuri sinne, kuten epäilemättä tapahtuisi, jos jotain niin kaunista olisi yhdessä ja vain yhdessä konkreettisessa paikassa.

Maaliskuu marssii

Olkoon tämä sitten maaliskuun blogikirjoitus. Viesti siitä, että kirjoittaja on yhä elossa, vaikkei juuri kirjoitakaan enää. Muusan katoaminen koskee ikävä kyllä kaikkia kirjoittamisen lajeja: en ole aikoihin saanut aikaan runoutta, proosaa sen enempää kuin blogikirjoituksia tai artikkeleitakaan. Yksi syy tähän on tietysti se, ettei kukaan maksa mistään niistä. Suomessa asuessa on lakkaamatta ajateltava, mistä hankkia lisää uhrattavaksi verottajamoolokin ahnaaseen kitaan. Mutta kun en aiemminkaan ole juuri maksusta laulanut, on taustalla oltava muitakin syitä.

Apatialle pitäisi olla odotettavissa muutosta sikäli, että maaliskuun ennätettyä lopputaipaleelleen alkaa päivänvaloa jo nähdä työmatkoilla aamuisin ja iltaisin. Maanantaiaamuna lensi suuri parvi kalalokkeja lähiöni yli pohjoiseen - ensimmäiset varmat muuttolinnut tänä vuonna, kun tähän asti nähdyt harmaalokit, musta- ja räkättirastaat ovat saattaneet talvehtia täällä. Hankien alta on paljastunut martaanruskeaa sellaisena kuin se sinne talven alle jäi, mutta myös viheriöivää. Jossain on jo löydetty leskenlehtiä.

Vaalit ovat koittamassa, ja vaikka Kokoomus on monessa suhteessa pettänyt äänestäjänsä, jää oikeastaan ainoaksi mahdolliseksi suosituksekseni äänestää puoluetta, joka ei ole yhtä fanaattisesti korottamassa veroja ja sääntelyä kuin muut. Uudellamaalla äänestyssuositukseni on puolueen muutoksentuuli, Elina Lepomäki, joka on hankkinut kannuksensa kansainvälisessä liike-elämässä eikä muiden ihmisten rahojen polttamisessa (jota politiikaksi kutsutaan), ja ehkä juuri siksi tuntuu tajuavan asioista muita enemmän. Tai ehkä hänellä on vain vähemmän tarvetta kumarrella kummisetiä, mikä on aina hyväksi itsenäiselle ajattelukyvylle.

Ehkä muissakin vaalipiireissä on vastaavia henkilöitä. Olen kuullut hyvää useammasta tutustani, jotka ovat ehdolla - useammassa puolueessa. En kuitenkaan suoralta kädeltä osaa nimetä ketään, koska äänestyssuositukseni ei voi mennä kenellekään autoritarismin, fasismin tai rasismin kanssa flirttailevalle tai julkisten menojen paisuttamista kannattavalle, ja nämä jo ulossulkevat reippaasti yli 90 % ehdokkaista.

Rationaalisia äänestysstrategioita on nähdäkseni kolme. Ensimmäinen niistä on äänestää puolueista vähiten huonoa, vaikka päätyisi siten äänestämään pienpuoluetta, joka ei nykyjärjestelmällä tule pääsemään Eduskuntaan ellei tee vaaliliittoa jonkun isomman kanssa. Vaalit voivat silti tuoda sellaiselle julkisuutta ja siten mahdollista nostetta kunnallisella tasolla.

Toinen rationaalinen äänestystapa on yrittää äänestää terveitä voimia jonkin ison tai keskisuuren puolueen sisällä, jotta hyvien ehdokkaiden noste vähitellen muuttaisi koko puolueen linjaa terveempään suuntaan. Tämä on se strategia, johon itse päätynen.

Kolmas kiistattoman rationaalinen ratkaisu on äänestää kaveria. Siinä on se järki, että voi ajatella pystyvänsä vaikuttamaan suoraan henkilöön ja hänen ajatuksiinsa. Tämä äänestysratkaisu on erityisen perusteltu silloin, jos kaveri on kiikun-kaakun mahdollinen läpimenijä. Jos mitään toivoa ei ole, silloin ääni menee puolueelle, joten on hyvä varmistaa, että kaveri on ellei optimaalisessa niin ainakin siedettävässä puolueessa.

Äänestämättä jättäminen ei ole rationaalinen strategia, sillä se vain eliminoi oman vaikutuksen. Mitään kannanottoa sillä ei voi antaa - tai jos huono äänestysprosentti sellaiseksi tulkitaan, se tulkitaan kuitenkin väärin, koska tulkinnasta päättävät ne, jotka hallitsevat julkista tilaa.