Mietoja ja teräviä signaaleja

Kovat kuumeet tulivat maanantaina ja olivat jonkin verran pelottavia. Mutta otin panadolia, menin sänkyyn ja ne menivät pois aamuyöhön mennessä, jolloin pystyin myös nukkumaan. Herättyäni en ollut enää kuumeessa, vaan päinvastoin koko päivän olen ollut alilämpöinen, vain 34 astetta. Olen kuitenkin varmistanut, että reagoin yhä normaalisti valkosipuliin enkä ainakaan vielä himoitse verta, vaikka espanjalaiset punaviinit ovatkin ehtyneet. Krusifiksin kalpealle iholle jättämää merkkiä en ole vielä kokeillut.

Karanteenissa sosiaalinen elämäni on vilkkaampaa kuin tavanomaisessa elämässä. Tämä johtuu siitä, että kaikki pari tuhatta nettikaveriani pitkin maailmaa ovat sulkeutuneina koteihinsa, ikävystyneitä ja kaipaavat juttu- tai peliseuraa. Yksi pelikaveri, lääketieteen opiskelija, palasi kotikaupunkiinsa Bergamoon auttaakseen toisia. Toinen kertoi jo varhain olosuhteista eristyksissä Koreassa, kolmas kauppojen tyhjenemispaniikista Calissa ja neljäs samanlaisesta hamstraus- ja hintapakokauhusta Manilan lähiöissä.

Marokkolainen koodari sairasti taudin lievemmän version eikä juuri muuttanut elintapojaan, koska muutenkin teki töitä kotoaan. Toinen marokkolainen, joka siirtelee ammatikseen sijoituksia, kertoi länsimaisten osakkeiden romahdettua Kiinan valtion bulvaanien ostaneen halvalla valtavia määriä omistuksia kriittisten alojen yrityksistä. Eri puolilla maailmaa Venäjä ja Kiina ovat hyödyntäneet koronakriisiä levittämällä propagandaa ja disinformaatiota, hyökkäämällä kybersodan keinoin länsimaiden viranomaisia ja yrityksiä vastaan, tunkeutumalla järjestelmiin sekä kylvämällä epäluottamusta ja eripuraa. Samaa ovat toki tehneet myös poliittista hyötyä tavoittelevat populistit samoin kuin yksityisiä voittoja hakevat keinottelijat.

Vaikka tieteellinen näyttö viittaakin siihen, että virus on luonnollista alkuperää eikä laboratoriossa valmistettu, monet pahantahtoiset tahot koettavat käyttää kriisiä yhteiskuntien ja poliittisten järjestelmien vahingoittamiseksi.

Olen myös sivistänyt itseäni, kun siihen kerrankin on aikaa. Kuumeet nimittäin lopettivat etätöiden tekemisen kotoa käsin sairaana. Jotain on silti tehtävä levon ohessa. Niinpä olen lukenut Hermann Hessen tuotantoa. Morgenlandfahrtista se alkoi ja sen jälkeen päätin lukea kaikki muutkin, sillä minunkin on palattava Morbio Inferioreen yhä uudelleen.

Hessen tuotannon lukeminen alkoi siitä, kun muuan historioitsijaystäväni, joka on kävelevä ensyklopedia, luki romaanini, ja totesi sen idean tuovan mieleensä Hessen Morgenlandfahrtin eli suuren itämaanmatkan, joka on suomennettu nimellä Matka aamun maahan. Ystäväni oli oikeassa. Tarinoiden syvimmissä ideoissa on totisesti paljon samaa.

Sairasvuoteella olen edennyt Demianiin saakka, ja lainaan tähän erityisesti pätkää nuoren Sinclairin keskusteluista urkuri Pistoriuksen kanssa. Urkuri valistaa nuorukaista tähän tapaan:

"Me vedämme persoonallisuutemme rajat aina liian ahtaiksi! Luemme omaksi itseksemme aina vain sen, minkä erotamme yksilölliseksi, minkä tunnemme heltiävän kokonaisuudesta. Mutta me olemme itse kukin koko maailman elimellinen osa, ja aivan niin kuin meillä on ruumiissamme kehityksen sukutaulu aina kalaan asti ja vielä paljon kauemmaksi taaksepäin, niin on meillä sielussammekin kaikki, mitä ikänään ihmissielussa on elänyt. Kaikki jumalat ja perkeleet mitä koskaan on ollut olemassa, kreikkalaisilla tai kiinalaisilla tai zulukaffereilla, samantekevää, kaikki ne piilevät meissä itsessämme, ovat tässä, tällä hetkellä, mahdollisuuksina, toiveina, pakoteinä. Vaikka ihmissuku kuolisi sukupuuttoon paitsi yhtä ainoaa kohtalaisen lahjakasta lasta, jolle ei koskaan ole opetettu mitään, niin tämä lapsi keksisi uudestaan kaikki asiayhteydet, taas syntyisi jumalia, demoneja, paratiiseja, käskyjä ja kieltoja, Vanhoja ja Uusia Testamentteja; hän pystyisi tuottamaan kaiken taas uudestaan." (...)

"Siinä on suuri ero, kannatteko vain maailmaa sisimmässänne, vai tiedättekö sen myös! Joku mielipuoli voi putkauttaa ajatuksia, jotka muistuttavat Platonia, ja pieni viaton koulupoika jossakin herrnhutilaisten instituutissa luo mielessään syviä mytologisia yhteyksiä, joita esiintyy gnostikoilla tai Zarathustralla. Mutta hän ei tiedä sitä!"

*   *   *

Meksikosta paluuni ja koronaviruksen välisenä lopputalven aikana luin Kaarlo Kivekkään elämäkerran, jonka ovat kirjoittaneet Jarmo Loikkanen ja Mirko Harjula. Kolmen armeijan kenraalilla oli sangen mielenkiintoinen elämä Turkestanissa, Pamirilla, Ukrainassa ja lopulta puolustusvoimiaan rakentavassa ja uuteen sotaan joutuvassa Suomessa.

Kivekäskin joutui Turkestanissa kesällä 1892 tekemisiin pandemian kanssa. Silloin meno oli jossain määrin toisenlaista, mikä asettaa nykypäivänkin mittasuhteisiinsa:

"Pian retkikunnan lähdettyä koko Ferghanassa puhkesi ankara kolera, joka sitten levisi koko Turkestaniin ja myöhempään Euroopan Venäjällekin. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä joka päivä. Vanhassa-Margelanissa kuolleitten tunnettu lukumäärä oli päivittäin keskimäärin noin 600 henkeä. Uudessa-Margelanissa ja sen liepeillä sijaitsevassa alkuasukaskaupunginosassa asukkaita kuoli vain muutamia kymmeniä päivittäin. Hallintoviranomaiset ryhtyivät nopeasti tarmokkaisiin ja menestyksellisiin toimenpiteisiin taudin hävitysten ehkäisemiseksi. Kun hallinto oli sotilaallinen, niin voitiin toimia nopeasti ja päättäväisesti ja niin tehtiinkin. Hätähätää järjestettiin lyhyitä sanitäärikursseja, joille kutsuttiin sivistyneitä sotilas- ja siviilivapaaehtoisia. Minä kävin myös semmoisen kurssin, sain komennuskunnan, johon kuului välskäri, muutamia sotamiehiä ja sanitääreiksi koulutettuja alkuasukkaita. Sellaisia komennuskuntia muodostettiin paljon. Muutamia sellaisia varten oli yhteinen lääkäri. Lääkäreitä ei tietenkään ollut riittävästi.

Kaikki oli mainion hyvin ja nopeasti järjestetty. Ankara kuri vallitsi. Meidät lähetettiin eri suuntiin kokoamaan ja lähettämään määräpaikkoihin tuota pikaa kokoon kyhättyihin eristettyihin koleraparakkeihin koleraan sairastuneita ihmisiä sekä suorittamaan desinfektiota heidän asunnoissaan, jotka usein olivat niin saastutetut, että ne piti polttaa. Pääasiallisena desinfektioaineena käytimme sublimaatti- ja karbolihappoliuoksia, joita meillä oli tarpeeksi. Asukasten piti noudattaa elämässään ankaria sanitäärimääräyksiä, joihin he alistuivatkin mielellään, kun pian huomasivat, kuinka hyvin ne tepsivät ja kuinka pian kuolevaisuus saatiin vähenemään yksinäisiä tapauksia lukuun ottamatta. Mitään epäjärjestystä tai mellakoita ei Turkestanissa tämän koleraepidemian aikana tapahtunut.

Kun se myöhempään levisi Euroopan Venäjälle, niin siellä etenkin Volgan rannoilla syntyi paljon mellakoita, joiden aikana murhattiin useita lääkäreitäkin ja tehtiin kaikenmoisia hävityksiä. Siellä levitettiin huhuja, että muka lääkärit tahallaan aiheuttivat koleran leviämistä myrkyttämällä kaivoja, jokien veden, ruokatavaroita yms. Mahdollista on, että näitä huhuja sivistymättömän kansan keskuuteen levittivät nihilistit, jotka aina ja kaikin keinoin taistelivat valtiovaltaa vastaan, eivätkä koskaan jättäneet mitään tilaisuutta hyväkseen käyttämättä saadakseen aikaan tyytymättömyyttä, epäjärjestystä ja hävitystä. He kävivät 'totaalisotaa' valtiovaltaa vastaan, josta lopulta oli seurauksena ensin vuoden 1905 epäonnistunut vallankumousyritys ja sitten vuoden 1917 suuri vallankumous, jota varten sen toimeenpanijat saivat saksalaisilta suunnattomia rahasummia ja vähän myöhempään tehokkainta avustusta järjestelytyössä eri aloilla."

Osat Saksan ja Venäjän välillä ovat sittemmin vaihtuneet, mutta ainakaan nykyinen koronavirus ei ole kuolettavuudeltaan koleran luokkaa, ellei siitä sellaista tehdä pystyttämällä yhteiskunnat konkurssiin ajavia totalitaristisia hallintoja - jollaisia kansa nyt huutaa - tai projisoimalla vihaa huonojen uutisten tuojiin tai muuten vain muukalaisiin.

Luin myös yhden David Ignatiuksen vähemmän tunnetuista romaaneista, CIA:sta kertovan SIRO:n. Sekin pyörii Turkestanin ympärillä, sillä muutama hieman omavaltaisesti toimiva syvävaltion edustaja on Iranin islamilaisen vallankumouksen jälkimasennuksessa turhautunut Yhdysvaltain hallinnon ja CIA:n kyvyttömyyteen panna lainkaan vastaan Neuvostoliitolle. Kun poliittisen tuen puutteessa ei voida oikeasti tukea Neuvostoliiton eri kansallisuuksien separatistisia tendenssejä - Yhdysvallat oli syvällä kylmässä sodassakin aina sitoutunut tukemaan neuvostovaltakunnan yhtenäisyyttä - niin ruokittiin sitten edes venäläisten valmista vainoharhaa siitä, että niin CIA varmaankin teki.

Tämän lähestymistavan ajatuksena oli saada vastapuoli - siis neuvostotiedustelu ja päätöksenteko - tuhlaamaan resurssejaan Afganistanin miehityksen kaltaisiin asioihin, mikä edesauttaisi pahuuden imperiumin tuhoutumista ja lietsoisi sen vielä hajoamaankin. Tässä fiktiivisessä tarinassa haluttiin siis rakentaa hiljaisista signaaleista venäläisille päähänpinttymä, josta tulisi itsensä toteuttava profetia - mutta profetian toimeenpanoon provosoisivat venäläiset imperialismillaan itse.

Ignatiuksella on isänsä puolelta armenialaista sukutaustaa Elâzığ'n suunnalla ja vaikka tarina alkuun keskittyykin Turkestaniin, Armeniasta tulee lopulta erään henkilön lempilapsi. Ignatiuksen vahvuus on CIA:n ja sen virastonsisäisten poliittisten ja hallinnollisten vastakkainasettelujen hyvä tuntemus pitkältä aikaväliltä, samoin kuin hänen kokemuksensa Lähi-idän kirjeenvaihtajana. Nämä vahvuudet tekivät esikoisromaanista Agents of Innocence niin realistisen tiedustelumaailman ja tuon ajan Beirutin kuvauksen. Se on yhä mielestäni paras Ignatiukselta lukemani kirja. Hän ei kaunokirjallisesti yllä John le Carrén tasolle, mutta kuvaa aihepiiriään vähemmällä poliittisella arvolatauksella ja realistisemmin, usein myös banaalimmin. Tämä pätee myös henkilöhahmojen kuvaamiseen, vaikka ihmisten psykologisten motiivien kuvaamisessa le Carré on paljon syvällisempi.

Ignatius kuvaa kirjassaan osuvasti Moskovaa amerikkalaisten työympäristönä:

"Kollegamme ulkoministeriössä eivät ole koskaan oikein ymmärtäneet sitä. (...) Kuinka läpitunkeva kontrollijärjestelmä on. He eivät ymmärrä, että KGB tarkkailee Moskovassa joka diplomaattia ja joka toimittajaa ja pelaa heitä toisiaan vastaan. Ne, jotka ovat yhteistyöhaluisia, saavat palkintoja - myönnytyksen neuvotteluissa, erikoishaastattelun. Niitä, jotka vastustelevat, rangaistaan - he eivät löydä asuntoa, heidän vessansa tukkeutuvat, heidän autonsa eivät toimi. Lopulta kovapintaisimmatkin antavat periksi ja lähtevät kotiin. Surullisinta on, kuinka diplomaattimme näyttelevät mukana tässä lumeteatterissa. Liberaali nuori ulkoasiainhallinnon virkailija kuvittelee menestyvänsä Moskovassa, koska on niin sensitiivinen ja järkevä kaveri, ja kuvittelee itsepäisemmän kollegansa epäonnistuvan, koska tämä ei riittävästi ymmärrä venäläisten luontoa tai heidän kieltään. Älytöntä! Nämä ihmiset eivät näytä lainkaan tajuavan, että Moskova on suuri Skinnerin laatikko, joka on suunniteltu ehdollistamaan tietynlaiseen käyttäytymiseen. Ja Yhdysvaltain diplomaattikunnasta on tullut elävä todiste siitä, että ehdollistaminen toimii!"

Tähän päättyy tämänkertainen tuokio karanteenipäiväkirjassa. Ehkä lukija näki asiayhteyksiä näiden toisistaan riippumattomien fragmenttien välillä. Onhan ihmiskunnan tarina kuitenkin yksi suuri monomyytti, vaikka se kulkeekin ruohoarolla kuin mastodontti, jota sokeat eri puolilta tunnustelevat, päätyen aivan eri hahmotelmiin sen muodosta ja luonteesta. Tai ehkäpä lukija näkee tässä vain kuumeen riivaaman mielen hajanaisia ja epäoleellisia havaintoja tiedon virrasta. Mies katselee ruohon kasvua, sillan ali virtaavaa vettä, ja odottaa. Pasilan Rauno Repomies, jonka toinen nimi on Ignatius, varmaan vetäisi yhteen paremmin, kettusetien sukua kun on.

Lienee viisainta jatkaa lääkinnällisiä kokeitani valkosipulilla ja inkiväärillä sekä paneutua siirtojani odottaviin sataanviiteenkymmeneen käynnissä olevaan šakkipeliin.