Rintamaviestiä karanteenista II

Viikko sitten maanantaina olin lääkärissä. Ajoin keskustaan omalla jeepilläni, jotten tartuttaisi inhaa virusta viattomiin kanssaihmisiin. Radiosta tuli koko ajan karanteeniläppää ja kotimaisia lauluja, joiden sanoista aina jostain kummasta löytyi yhteys vankilaan, lääkkeisiin tai yksinäisyyteen. Saarrettu Uusimaa pääkaupunkeineen oli autiona, ei kuitenkaan ihan vielä kummituskaupunki. Askeleeni kaikuivat tyhjässä luolastossa, jonne kalliilla tuntitaksalla pysäköin. Kampissa vanhempi nainen halusi tietää, mistä olin saanut hengitysmaskini.

Lääkäri ymmärsi heti yskän; tiesi saman minkä minäkin. Koronavirushan se oli. Hänen mielestään testit olisi pitänyt tehdä jo viikkoa aiemmin, heti oireiden alettua, mutta viimeistään nyt. Testauskapasiteetti oli kaikki valmiina, sain jo ohjeet siihenkin, miten mennä testihuoneeseen tartuttamatta käytävillä lohduttomasti yskiviä sairaita, jos joku heistä vielä oli vailla virusta.

Pettymys olikin suuri, kun ylhäältä tuli yhtäkkiä mahtikäsky, ettei testiä saa minulle tehdä. Lääkäri yritti soitella korkeammille tahoille; kuulin, kun hän puhelimessa perusteli tuntemattomalle taholle, että eikö nyt yhden testin voisi tehdä; he ovat jo olleet äärimmäisen pidättyväisiä testaamisessa - viimeisistä 200 hengitystiepotilaasta (koodi koronapotilaille) oli testattu vain kymmenen. Vastaus oli kuitenkin ehdoton ei. En kuulu niin kutsuttuihin riskiryhmiin, enkä ole niin kutsuttu avainhenkilö.

Olin siis matkustanut sairaana keskustaan, vaeltanut autioiden parkkihallien ja ostoskeskusten kautta ja istuskellut odottelemassa sydäntäsärkeviä yskijöitä tungeksivissa käytävissä täysin turhaan. Minulle läiskäistiin käteen diagnoosi "tunnistamaton hengityselinsairaus", vaikka sekä lääkäri että minä aivan hyvin tiesimme, mikä tauti oli kyseessä.

Näin demarien johtama hyvinvointivaltio kohtelee veroja maksavia alamaisiaan. Se ei halua tietää tartuntojen laajuutta. Se ei halua tietää, mikä meillä on. Se haluaa vain, että katoaisimme koteihimme sairastamaan sairautemme pois ilman diagnoosia, jotta valtio ja työnantajani voivat pestä kätensä kaikesta vastuusta. Eipä taida vakuutusyhtiökään lämmetä "tunnistamattomalle hengityselinsairaudelle". Sillä välin THL:n johto jatkaa valehtelua ja harhaanjohtavaa viestintää. Luottamus järjestelmään kohosi taas suorastaan kohisten. Jos paranen, taidanpa laittaa saman tien alulle varallisuuteni siirtämisen ulkomaille.

Lääkäriseikkailuni jälkeen olen kitunut kotona toisen viikon putkeen, virallisesti työkyvyttömänä "tunnistamattomasta sairaudesta". Useimmiten tauti on mennyt pahemmaksi aina jos olen liikkunut liikaa - esimerkiksi tuona päivänä keskustassa käytyäni. Sellaisina päivinä, joina olen nukkunut suurimman osan päivästä, olen tuntenut itseni paremmaksi. Vaikkakin myös pelottavimmat hetket kuten rytmihäiriöt ja rintakivut ovat yleensä tulleet keskellä yötä, yrittäessäni nukkua.

Onneksi on ystäviä. Kun en saa itse mennä kauppaan ja kotiintilauksissa on monen päivän, jopa viikkojen odotusaika, muutamat ystäväni ovat tuoneet ruokakasseja asuntoni oven ulkopuolelle. Olen tervehtinyt heitä vain ikkunalasin läpi. Mutta yhtäkkiä pienet asiat kuten yhä lämmin keitto tai Fazerin suklaalevy lämmittävät kummasti sydäntä, ja ehkä keuhkojakin. Ehkä tämä tästä, jonain päivänä. Taudin aiemmin saaneet ja jo voiton puolelle päässeet tutut eripuolilla maailmaa ovat puhuneet jopa kuukauden itämisajasta ennen ilmeisiä oireita ja sairauden huippua seuraavasta kuukauden kestävästä hitaan toipumisen ajasta.

*   *   *

Olen edennyt Hessen tuotannon lukemisessa pitkälle Arosuteen, jota muistan lukeneeni jo joskus poikasena, mutta se lienee silloin vielä puhutellut minua vähemmän, koska en enää muista juuri muuta kuin maagisen teatterin. Sitäkin koskevat muistot ovat jotenkin sekoittuneet Lynchin teatteri Silencioon. 

Olen ankarasti pelannut šakkia, mutta vaikka voitan 3-4 kertaa niin paljon pelejä kuin häviän, putoavat pisteeni yhä tasaista tahtia alaspäin, niin että olen jo sata elopistettä alempana kuin huipullani helmikuun alussa. Tämä on oikeastaan pelikaverieni syytä. Olen yrittänyt pitää samanaikaisesti meneillään olevien pelien määrän jotenkuten aisoissa, enkä siksi ole enää aloittanut juuri lainkaan pelejä tuntemattomien kanssa, vaan kaikki pelini ovat säännöllisten pelikaverien kanssa, ja näistä monet nykyisin jo hyviä ystäviä, joten en millään surmin vaihda heitä enää tuntemattomiin. On vain käynyt niin, että vaikka useimmat heistä yhä ovat todellisuudessa kanssani enemmän tai vähemmän tasaveroisia pelaajia (jotkut enemmän, jotkut vähemmän), heidän elopisteensä ovat säännöllisesti alempana kuin todellinen osaamisensa. Tai ehkä minun pisteeni pääsivät vahingossa liian korkeiksi, mene ja tiedä.

Naapurissa asuva serkkuni, jolla hänelläkin on virus, on yrittänyt pitää kiinni elämänlaadusta saarrossa ja sairaudessakin, niin että iltana muutamana on grillattu vanhaan hyvään tapaan entrecôtea ja juotu Coto de Imazin vuoden 2015 reservaa ja vuoden 2012 gran reservaa. Se ei ehkä aina ole ollut aivan viisasta, joskin olemme rajoittaneet juomisen yleensä yhteen pulloon, kun ei ole vieraitakaan.

Näin päivät vierivät - nukkuen, lukien, pelaten. Ja toivoin, että olisin pystynyt myös kirjoittamaan, mutta tässä suhteessa olen tuottanut itselleni pettymyksen. Päivät tuntuvat vain valuvan pois. Sentään huvitin itseäni suomentamalla erään vuodelta 2014 löytämäni apokalyptisen runon, jonka olen kirjoittanut Kiovassa. Ja olen koettanut kommentoida irakilaisen ystäväni novelleja ja puolalaisen ystäväni fantasiaromaania, kaikki yhä julkaisemattomia. Suomalaisen ystäväni tietokirja on odottanut omatuntoani soimaten pöydänkulmalla koko ajan, sekaisena printtikasana, jossa on eri versioita (ja se varmaankin syynä siihen, että kommentoimiseen tuntuu koko ajan olevan hankalaa ryhtyä).

*   *   *

Mutta mihin päivät sitten menevät? Niin yllättävältä kuin se tuntuukin, ne menevät lähinnä sosiaaliseen elämään. Viestitulva on jatkuva, koska ihmiset ympäri maailmaa ovat tylsistyneinä kodeissaan. Ja moni, joka tietää minun olevan sairas, koettaa piristää minua jutustelemalla, mitä tietysti kovasti arvostan. Toisin kuin normaaliaikoina ihmisten ollessa kiireisinä omissa askareissaan, näinä poikkeusaikoina jutut jatkuvat ja rönsyilevät ikuisuuksia, ja yhtäkkiä tunteja on vierähtänyt.

Lisäksi sairaana ollessani minulla on ollut mahdollisuus pelastaa ihmisiä pulasta. Ei vain rahapulasta, vaan maailmanlaajuisen pandemian aiheuttamista tilanteista, joissa tuhannet ja taas tuhannet ovat jääneet jumiin eripuolille maailmaa. Esimerkiksi šakkiharrastukseni aloittanut tunisialainen nuorukainen, joka vasta hiljattain tänä talvena pääsi taloustieteilijöiden opiskelijajärjestön vaihtoon Harkovaan. Kun koronakriisi tuli Ukrainaan, lennot peruuntuivat (hänen paluulentonsa olisi ollut maaliskuun viimeisenä päivänä Rooman kautta), junatkaan eivät enää kulkeneet, ja heti kriisin alettua ulkomaiset opiskelijat heitettiin harkovalaisesta asuntolasta kadulle, käskien jotenkin hoitaa itse itsensä kotimaihinsa.

Tunisian konsulaatti ja suurlähetystö eivät ole auttaneet ystävääni millään tavoin, lentoyhtiö ja opiskelijajärjestö vielä vähemmän. Niinpä minun osakseni tuli taas kerran olla sosiaalinen turvaverkko. Onneksi sain hänelle AirBNB-asunnon, niin hänen ei tarvinnut värjötellä Harkovan hyytävillä kaduilla, jotka nekin ovat autioituneet, kun kaikki paikat ovat sulkeneet ovensa ja ihmiset piileksivät kodeissaan.

Kaverin yritteliäisyydessä ei kuitenkaan ole mitään vikaa, sillä hän on onnistunut löytämään itselleen harkovalaisen tyttöystävän, joka auttaa kieliongelmissa, sekä työpaikan huonekaluverstaasta, joka maksaa hänelle yhdeksän euroa päivässä. Sehän ei ole paljon, mutta ruokarahoihin Ukrainassa se riittää. Ukraina on myös onneksi säätänyt lain, jonka pitäisi taata, etteivät koronaviruksen vuoksi jumiin jääneet ulkomaalaiset joudu maksamaan viisumiensa ylittämisestä lankeavia sakkoja päästessään lopulta lähtemään kotimaihinsa.

Poikkeusolot paljastavat usein nopeasti, keihin ihminen voi luottaa ja keihin ei. Kokemukseni on aina uudelleen sama: ystäviin voi luottaa, valtioon ei. Hyvinvointivaltion pehmeä naamio on jälleen pudonnut paljastaen altaan eliitin kovan itsekkyyden. Vastuuta vältellään vaikka valehdellen, mutta henkseleitä paukutellaan kuitenkin ikään kuin kaikki olisi hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla, koska tärkeäähän on vain, mitä julkisesti näkyy, eikä se, millä tolalla tosiasiat ovat. Pahantahtoisesti sairastuvista ikävistä alamaisista ja syyttä suotta konkurssiin menevistä pienyrityksistä piittaamatta.