Näin ollen veikkaan, että Trump voittaa presidentinvaalit. Biden saattaa hyvin saada enemmistön äänistä, vaikkei tämäkään ole varmaa, koska Trumpin hallinto käyttää kaikki olemassa olevat keinot demokraattien äänisaaliin alas painamiseen. Masinoinnit keskitetään vaa’ankieliosavaltioihin ja prosessia kontrolloiva Trumpin hallinto on nyt selvässä etulyöntiasemassa. Republikaanit näyttävät olevan Trumpin hanskassa ja muutenkin ennen kunniakas puolue on taantunut hämärän rajamaille eikä sieltä nouse ellei presidentti vaihdu. Demokraatit eivät voi tehdä juuri mitään vaalivilpin estämiseksi, saati sen näyttämiseksi toteen myöhemmin, vallan ollessa vastapuolella.
Mikäli Trump silti häviäisi avainosavaltiot, hän ei tule hyväksymään vaalitulosta, vaan tämän jälkeen alkaa kuukausia kestävä kamppailu vaalien mitätöimiseksi, äänten peruuttamiseksi ja valitsijamiesprosessiin puuttumiseksi. Myös ulkoparlamentaariset keinot otetaan käyttöön. Demokraatit eivät ole vakuuttaneet kyvystään käyttää sellaisia voimatoimia, joilla Trump saataisiin fyysisesti siirrettyä pois virastaan. On vaikea uskoa, että hän luovuttaisi, kun tietää virasta luopumisen merkitsevän hänelle sekä henkilökohtaista vararikkoa että vankilaa. Ellei hän sitten kiristä itselleen diiliä, jossa saa jonkinlaisen syytesuojan sitä vastaan, että tukimilitioidensa aseellinen vallankaappaus pysäytetään - tai jotain vastaavaa.
Turkin skenaario ei ole mahdoton. Erdoğan sementoi autoritäärisen hallinnon Turkkiin ja puhdisti valtion instituutiot länsimielisistä demokraateista mielikuvituksellisella mutta todellisella vallankaappausoperaatiolla, jossa Venäjä häntä avusti. Tällainen on helpompaa toteuttaa silloin kun ylipäällikkö ja korkeimmat käskynhaltijat ovat mukana juonessa – joko aloitteentekijöinä tai autettavina asiakkaina. Venäjän ylivoimaisesti suosima toimintatapa on auttaa epäsuosituksi tai haastetuksi joutunutta autoritääristä hallitsijaa pysymään vallassa, ja edellyttää sitten lojaalisuutta ja palveluksia apuaan vastaan. Trump on neljän vuoden ajan pehmittänyt Yhdysvaltoja banaanivaltioksi, jonka avaininstituutiot ovat halvaantuneessa tilassa, joten se, mikä oli mahdollista Naton toiseksi suurimmassa jäsenmaassa, ei ole enää mahdotonta suurimmassakaan.
Se, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu, on ratkaisevaa Euroopan ja muun maailman lähitulevaisuuden kannalta. Trumpin uudelleenvalinta heikentää Länttä vielä ratkaisevammin kuin hänen ensimmäinen valintansa, sillä institutionaalinen vastarinta kotimaassa alkaa olla nujerrettu. Seuraavaksi voidaan suuntautua määrätietoisemmin viemään vallankaappausta myös ulkomaille, eikä Venäjä takuulla jää tässä toimettomaksi myöskään Euroopan suunnalla. Ei ole sattumaa, että Ruotsi lisäsi juuri puolustusbudjettiaan 40 prosentilla. Tällä toimella Ruotsi varmistaa sen, mikä Itämeren pohjoispuolisista, Natoon kuulumattomista valtioista tulee Venäjän sotilaallisen kehittelyn pääkohteeksi.
Ei Naton jäsenmaillakaan tosin ole hurraamista. Trumpin uudelleenvalinta merkitsee luottamuspulaa Natossa. Kun Natolla kokonaisuutenakaan ei ollut riittävää puolustuskykyä torjumaan Venäjää itäisen Euroopan rintamalla, ei sitä tietenkään ole silloin, kun Naton kaksi suurinta armeijaa ovat pois pelistä.
Valko-Venäjän, Kirgisistanin ja Libanonin demokratialiikehdinnällä ei näin ollen ole kovin otollista aikaa käsissään, vaikka ne siitä huolimatta ovat myönteisiä, elähdyttäviä tapahtumaketjuja, jotka pitävät liekkiä elossa. Hongkongilaiset saavat sydän kurkussa odottaa samanlaisia keskitysleirejä, joihin uiguurit, tiibetiläiset ja sisämongolit on jo kärrätty. Niillä leireillä koronarokotteitakin kaiketi testataan. Sisä-Mongoliaan on jo valmiiksi rakennettu Taiwanin hallintorakennuksia simuloivia harjoitteluleirejä. Eri puolilla Itä- ja Keski-Eurooppaa Venäjä lujittaa asemiaan vähitellen korruptoimalla – tavoittelemalla sitä itselleen mieluisinta asiaintilaa, jossa voisi toimia suoraan myötämielisen paikallisen eliitin kautta.
Bidenin voitto yllättäisi minut iloisesti, ja jos hän vielä voiton jälkeen onnistuisi saamaan vallan – siis kampeamaan Trumpin pois pallilta, mikä vaatii vähintään valmiutta voimankäyttöön – olisivat tulevaisuudennäkymät sekä Euroopassa että Aasiassa olennaisesti toisenlaisia. Mikään ei muuttuisi aivan hetkessä, mutta olennaisempaa onkin pysäyttää tilanteen tämänhetkinen raju paheneminen. Aasian rintamalla Biden saattaisi alustavasti jopa liennyttää suhteita Kiinaan saadakseen Kiinan luopumaan toimiensa eskaloimisesta, mutta periaatteellisen tason vastakkainasettelua se ei poistaisi. Antaisipa vain hieman aikaa muille Aasian maille kalibroida kestävyyttään ja suojella omia järjestelmiään, jotta pystyvät panemaan Kiinalle hanttiin.
Euroopan rintamalla Bidenia epäilemättä tervehdittäisiin pelastajana, mutta ei hän toki sellainen olisi. Hän olisi vain paluu amerikkalaisen ulkopolitiikan perinteisemmille linjoille. Marshall-apua ei Eurooppaan virtaisi, vaan Eurooppa joutuisi edelleen vakavissaan kehittelemään strategista autonomiaansa ja omaa puolustustaan, vaikka Nato säilyisikin sen peruskalliona. Bidenista huolimatta Venäjä etenisi jo aloittamissaan hankkeissa Armeniassa, Azerbaidžanissa, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Georgiassa, Serbiassa ja monessa muussa Euroopan kolkassa. Venäjä niin ikään pyrkisi yhä laajentamaan vaikutusvaltaansa yhteistyössä Iranin kanssa Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Afganistanissa. Bidenin valinta voisi myös johtaa Venäjän nopeisiin operaatioihin, koska Moskova haluaisi hyödyntää ajan, joka Bidenilta menee ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä sisäisen turvallisuuden instituutioiden puhdistamiseen ja palauttamiseen toimintakykyisiksi. Niinpä Baltian mailla, Suomella ja Puolalla ei ole aihetta hengähdystaukoon siinäkään tapauksessa, että Biden voittaa.
* * *
Trumpin voitto eskaloisi äärioikeiston muodostamaa uhkaa Euroopassa lähes eksponentiaalisesti. Bidenin voitto hillitsisi sitä, muttei poistaisi uhkaa itsessään. QAnon-kultin räjähdysmäinen kasvu Atlantin molemmin puolin on tästä hyvä esimerkki. Kultti luotiin alun perin vuoden 2016 vaalien edellä sarjaksi psykologisia operaatioita (psyops) amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoimiseksi ja joukkohysterian suuntaamiseksi Clintonia ja johtavia demokraatteja vastaan. Operaatio on siinä määrin suoraan kuin KGB:n ja GRU:n psyops-manuaaleista, että olisi ihme jos taustalta ei löytyisi valtiollista vaikuttamistoimintaa – joko alusta alkaen tai viimeistään siinä vaiheessa, kun kultti alkoi paisua nettimaailmassa.
Psyopsit ovat tyypillisesti operaatioita, joilla pyritään kohdeyhteiskunnan henkiseen lamauttamiseen tai kiihdyttämiseen polarisoivan hysterian partaalle. Niillä voidaan luoda mystistä kuvaa vihollisen voittamattomuudesta, jotta tarpeeksi moni ei H-hetken koittaessa ryhtyisi vastarintaan. Niillä voidaan myös vieraannuttaa ja passivoida. Äärimmillään tehokas psyops johtaa suurten ihmisjoukkojen mielenterveyden järkkymiseen. QAnonin kohdalla puhutaankin nyt jo miljoonista, mikä lienee historiallisestikin käsittämättömän laaja ja nopea, kliiniseen mielenterveyteen suoraan vaikuttava joukkoharha. Vertauskohtia voi hakea lähinnä apokalyptisistä uskonlahkoista (mm. ne, joiden jäsenet ovat tehneet joukkoitsemurhia) sekä kylmän sodan ajan ufohysterioista.
Moni muukin informaatio-operaatio sisältää psyopsia, mutta QAnon on sitä aivan klassisimmassa ja venäläisimmässä muodossaan – suoraa neuvostoajan vanhan koulun KGB:tä. Tosin myös natsit ja Goebbelsin propagandakoneisto toteuttivat samanlaisia operaatioita.
Ideologisesti ja narratiivien muodossa kyse on vanhan toisinnosta. Myös edelliskerralla länsimaiden historiassa alkumateriaalin tuotti väärennöksenä Venäjän salainen poliisi. Sen Pariisissa toiminut agentti käänsi ja sovelsi tuntemattomuuteen jääneen pamfletöörin Maurice Jolyn alkujaan bonapartisteja vastaan kirjoittaman vuodatuksen propagandaoperaatioksi. Tarkoituksena oli leimata Venäjän liberaalit uudistajat osaksi maailmanlaajuista juutalaisen eliitin salaliittoa, joka mädätti kunniallista konservatiivista itsevaltiutta. Silloinkin salaliiton kerrottiin muun muassa uhraavan kristittyjen lasten verta. Lapsiin kohdistuva hyväksikäyttö ja verenimentä ovat ydinsanomana myös nykyisessä QAnon-kultissa.
Maailma tuli tuntemaan venäläisten tuottaman väärennöksen Siionin viisaiden pöytäkirjoina. Silloinkin homma lähti käsistä. Natsien valtaantulo Euroopassa tuotti aika monta miljoonaa ruumista myös Venäjälle, puhumattakaan siitä, että tsaari oli kaatunut jo aiemmin. Moni Siionin viisaiden pöytäkirjat tuottaneista ohranoista loikkasi bolševikkien salaisen poliisin palvelukseen, myöhemmin KGB:nä tunnetuksi tulleeseen orgaaniin. Mahtoivatko nuo konspiraattorit yhä hieroskella tyytyväisinä käsiään siinä vaiheessa, kun Hitler petti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja hyökkäsi Neuvostoliittoon?
Ikävintä tällaisen mittaluokan kansankiihotuksessa on se, etteivät edes toinen maailmansota ja Hitlerin kukistuminen puhdistaneet maailmaa tehdystä vahingosta. Siionin viisaiden pöytäkirjat ja antisemitismi jäivät elämään, tulehduttaen paitsi Euroopan pitkään piilleitä alakulttuureja (jotka nyt ovat ryömineet loukoistaan kiljumaan valtavirrassa), myös Lähi-idän ja muslimimaailman politiikkaa.
Edellisten viidentoista vuoden ajan näytti siltä kuin islamofobiasta tulisi uusi Siionin viisaat. Maahanmuuttovastaisuus hallitsikin länsimaista äärioikeistoa sen voimakkaan nousukauden ajan. Ohjelmallinen islamofobia saavutti kannattajissaan kulttimaisia piirteitä, ja se tuntuu yhä tänä päivänä toimivan porttihuumeena muuhun äärioikeiston mytologiaan. Moni ei siitä kuitenkaan välittänyt – nehän tulevat hakemaan vain muslimeja. Nyt natsismin uusi nousu on kuitenkin saturoitunut siihen pisteeseen, jossa fantasiat aivan kohta myrskyn myötä pystytettävistä keskitysleireistä demokraateille, liberaaleille, toimittajille, virkamiehille, kulttuurieliitille ja kaikille muille natsien vihaamille kotimaisille rotupettureille alkavat olla jokapäiväistä rahvaan poliittisen puheen valtavirtaa. Sen kohtaamiselta ei voi enää välttyä. Ollaan tilanteessa, jollaisessa Eurooppa viimeksi oli 30-luvulla.
Kun joukkohysteria yltyy tälle tasolle, se ei yleensä laannu ilman väkivaltaa. Väkivaltaa on siis luvassa. Sitä toivoisi, että joku vielä muistaisi kaikkia niitä ’ei koskaan enää’ -vannomisia, joita Euroopan raunioilla viime kerralla itkettiin. Sitä toivoisi, ettei ihan koko kierrosta tarvitsisi käydä uusintana läpi. Toistaiseksi ei kuitenkaan hyvältä näytä, koska ihminen on mitä on. Viidennet kolonnat eivät enää lymyä piilossa, vaan ovat jo kaikkien nähtävillä. Nyt olisi aika ryhtyä toimenpiteisiin, jos emme halua niiden nousevan valtaan myös Euroopan maissa. Vahinko voi olla täällä paljon pahempaa kuin Amerikassa, koska täällä ei ole valtameriä erottamassa vieraista suurvalloista eikä yhtä vankkoja instituutioita hidastamassa Hitler-skenaariota tai suojelemassa ei-natsien sananvapautta sitten kun ollaan niillä kierroksilla, joilla Amerikassa nyt mennään.
* * *
Näyttää hieman siltä, että kulttimaiset joukkohysteriat ovat usein päässeet valloilleen jonkin uuden joukkotiedotusinnovaation kehityttyä. Sellainen oli aikoinaan radio, sittemmin televisio, kylmän sodan jälkeen sähköposti, sitten satelliittikanavat, sosiaalinen media ja viimeisimpänä videojakokulttuuri. Vaikka joukkotiedotuksen ja sitä palvelevan teknologian kehitys on tuonut ihmisille myös paljon hyvää, kannattaa joukkohysterioista ja niiden karmeista seurauksista oppia se, mikä on opittavissa, jotta ihmiskunta osaisi edes ajatusten tasolla varustautua siihen, mitä seuraa, kun virtuaalitodellisuus, keinoäly, konemieli ja singulariteetti alkavat tehdä tuloaan.
Hermann Hessen kirjoissa on vaikutteita itämaisesta ajattelusta, jossa ihmiskunta on eräällä tavoin skitsofreniaan vajonnut Jumala. Kukin erillissielu huutaa maailmantuskaansa ja yksinäisyyttään. Itämaisissa uskonnoissa tämä kärsimys lakkaa sillä, että erilliset sielut lopulta lakkaavat, sulautuen suureen maailmansieluun nirvanassa. Länsimaisissa uskonnoissa – joita myös Lähi-idän aabrahamilaiset uskonnot ovat – on perinteisesti tavoiteltu päinvastaista asiaintilaa: sielun kuolemattomuutta erillisenä olentona jossain kauniiksi kuvitellussa tuonpuoleisessa, olipa se sitten Elysion, Valhalla, Taivas tai Janna. Jonain päivänä taistelu erillissieluisuuden ja suuren kaikkinielevän maailmansielun välillä voikin hahmottaa maailmanpolitiikan Armageddonia, mikäli yksilöuskoinen Amerikka ja kollektivistinen Kiina yhä tulevalla keinoälyn aikakaudella ovat johtavia suurvaltoja. Skitsofreenikko vastaan Borg. Siinä välissä varmaan yhä riehuu Venäjän kaltaisia googeja ja maagogeja.
Mutta mistä silloin tunnistaa oikean Vapahtajan, jos kumpaakin mahtihuonetta johtavat väärät profeetat, ja kumpikin järjestelmä mitä ilmeisimmin on korruptoitavissa? Miten erottaa valonlähteen valonkantajasta, Kristuksen antikristuksesta? Ihmisiä on eri aikoina kehotettu tutkimaan sydäntään, mutta massahysteriat jos mitkä osoittavat, että se tunneolento, joka tämä alaston apina on, on kykenevä vielä suurempaan pahaan kuin valistuksen olettama rationaalinen ja hillitty, joskin omahyväinen yli-ihminen. Ehkä meidän onkin syytä yhdistää sydämen opetus järjen ytimeen, kausaalisuuteen. Puu on tunnistettava hedelmistään. Syy seurauksista.
Hedelmien kypsyminen vie usein aikaa, minkä vuoksi voikin olla vaikea heti nähdä, mitä puuta pitäisi vaalia ja mihin lyödä pilkka tai hakata päreiksi. Yksilöllä harvoin on mahdollisuuksiakaan päättää muiden kuin pihapuidensa kohtalosta. Avuksi voi kuitenkin ottaa kolmannen kehotuksen: ajatelkaa lapsia. Oman elämänhän voi helposti viettää kääntäen katseensa toisaalle, tai tarvittaessa poskensakin, mutta lasten tulevaisuudesta luulisi monen, ehkä jopa enemmistön, kantavan huolta. Ainakin jos lapset ovat omia. Siksipä joukkohysteerikotkin ovat ottaneet lapset propagandansa välineeksi, uskotellessaan, että maailmaa johtava eliitti koostuu lapsia metsästävistä pedofiileistä. Kuriositeettina mainittakoon, että esim. Suomessa paljastuneessa sadististen pedofiilien ringissä ilmeni poliisilähteiden mukaan viitteitä natsismista ja satanismista, joten tässäkin suhteessa äärioikeisto ilmeisesti projisoi kuvitteellisiin vihollisiinsa sitä, mitä liikkuu omassa mielessä.
Lastensuojeluvietin soisi suuntautuvan salaliittoteorioiden sijaan siihen, millaisessa maailmassa haluamme lasten tulevaisuudessa elävän. Haluammeko jättää heille jotain siitä demokratiasta, yhteiskunnallisesta vapaudesta, jäljellä olevasta luonnosta ja suopeasta ilmastosta, joiden puitteissa olemme itse saaneet kasvaa ja elää? Millainen vanhempi haluaa jättää lapsilleen perinnöksi lohduttoman diktatuurin, petomaisesti ärjyvän politiikan, raunioitetun yhteiskunnan, saastutetun ja hävitetyn maan?
Nykyään hävyttömyys on muotia, ja mitä vanhempi ihminen, sitä törkeämpi arvoiltaan – pois lukien ehkä kaikkein vanhimmat, pian keskuudestamme poistuvat sukupolvet, jotka ovat vielä jäljellä herrasmiesten ja kunnon naisten aikakausista. Mutta eikö edes vähän voisi hävetä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti