Kirjat

torstai 8. lokakuuta 2020

Luxemburgissa

Viime viikonloppuna piipahdin Luxemburgiin, koska miksipä ei. Lauantaina satoi tosin rankasti pitkin päivää. Vallonian halki ajaessani ruuhkista ja vastaavista varoittavissa valotauluissa oli uhkauksia siitä, että Luxemburgin raja olisi kiinni, mutta kun kysyin Belgian puolella Luxemburgin maakunnassa kahvilanpitäjältä, hänen käsityksensä oli, että raja suurherttuakuntaan oli yhä auki. Niin olikin. Poliisit kyyläsivät tienposkessa, mutteivät pysäytelleet autoja.

Tapasin virolaisen kollegani, joka oli kuuden Ukrainan-vuoden jälkeen siirtynyt Luxemburgiin tekemään pari vuotta käännöstöitä saadakseen astinlaudan mielenkiintoisempiin hommiin sen jälkeen. Sain myös kolme vuotta kateissa olleen kaukoputkeni takaisin. Söimme; joimme erinomaisen pullon portugalilaista Douron alueen Prazo de Rorizia ja vielä erinomaisemman pullon italialaista Apulian Nero di Troiaa.

Sunnuntaiaamuna ajoin Luxemburgin eteläisimpään osaan, Moselin laaksoon, jossa sijaitsee Luxemburgin parhaaksi lintupaikaksi mainittu Haff Réimech. Siellä on varsin runsas lajikirjo. Kesällä pesimälajistoon kuuluvat esimerkiksi pikkuhaikara ja taiturikultarinta, mutta nyt kumpikaan ei ollut enää läsnä. Sää oli onneksi sikäli suosiollinen, ettei sunnuntain aamupäivän aikana satanut. Tihutus alkoi vasta iltapäivällä, ja silloin päätin olevan aika ajaa takaisin Belgiaan.

Haff Réimechissä oli suuria hanhiparvia, tosin kumpikaan laji ei alkuperäislajistoa: parvet nimittäin koostuivat niilinhanhista ja kanadanhanhista. Sorsia oli paljon vähemmän, vain sini- ja harmaasorsia. Talvehtiva vesilinnusto ei selvästi ollut vielä saapunut. Sen sijaan syysmuutolla olevia pikkulintuja oli runsaasti – yllättävän kesäisiäkin lajeja, kuten kaikki kolme pääskyä, harmaasieppo, pensaskerttu ja metsäkirvinen. Nokikanoja kellui lauttoina paljon, liejukanat ääntelivät ja kömpivät rantaryteiköissä, ja sieltä täältä kuului luhtakanojen mylvähdyksiä ja sianvingutusta. Moni punarinta oli vielä laulupäällä. Myös kuningaskalastaja näyttäytyi, mikä oli hyvä lisä vielä melko lyhyelle Luxemburgin lajilistalleni.

Suojellun alueen ympärillä on pari kylää sekä viiniviljelmiä kukkuloiden rinteissä. Isohaarahaukka tuli vastaan sekä Luxemburgin että Belgian puolella, kuten myös hiirihaukkoja ja tuulihaukkoja.

Brysselissä on joka viikko jokin Turkkia vastaan suunnattu mielenosoitus. Viime viikolla metelöivät kurdit, tällä viikolla oli armenialaisten vuoro. Väkeä oli rehattu autolasteittain Ranskan puolelta, Belgian armenialaisyhteisö kun ei varmaan riittäisi täyttämään keskeisiä katuja. Saahan sitä mieltä osoittaa, mutta ärsyttää, kun ei tiedä, mitä katua minäkin päivänä pääsee työpaikalleen. Brysselin poliisi tyytyy katselemaan vierestä ja tukkimaan kadut tavallisilta työssäkävijöiltä. Pippurikaasua ei ole ainakaan toistaiseksi näkynyt. No, keskeisten länsimaisten instituutioiden vuoksi kaupunki on tottunut jatkuviin mielenosoituksiin vaihtuvain painostusryhmäin toimesta.

Maailmanpolitiikassa eletään synkkiä aikoja. Trumpia ei saada pois vallasta kuin väkisin. Hän saattaa hyvin voittaa vaalit samalla matematiikalla kuin viimeksi, ja ellei voita, edessä on tammikuuhun saakka jatkuva kamppailu, jossa käytetään kaikki keinot juristeriasta vaalivilppisyytöksiin, katumellakoihin ja terrorismiin, ja särjetään kaikki särjettävissä olevat instituutiot ja konventiot, jotta huijarin huijaus voisi jatkua. Venäjä on pannut pyörät pyörimään Armeniassa ja Azerbaidžanissa – ehkä siltä varalta, ettei Mantšurian kandidaatti sittenkään pysyisi vallassa. Valko-Venäjällä ja Kirgisistanissa kansa on noussut kaduille vaalivilppiä vastaan, mutta ajan henki ei ole tänä vuonna heidän puolellaan.

Kiina on kiihdyttänyt imperiuminsa etnisten vähemmistöjen pakkoassimilointia keskitysleireillä, joille on uiguurien jälkeen lähetetty myös tiibetiläiset ja sisämongolit. Hongkongin demokratia on murskattu. Taiwanilla eivät ole edessä turvalliset ajat. Väkirikkaat demokratiat natisevat autoritääristen johtajien ikeessä Intiassa, Brasiliassa, Turkissa ja Filippiineillä. Kalifornia, Amazonas, Pantanal ja Australia ovat kuukausi kuukauden perään liekeissä – korvaamattomat luontoarvot katoavat savuna ilmaan tahallisesti väärän metsä- ja maankäyttöpolitiikan seurauksena, samalla kun maailma hurskastelee sillä, pitäisikö valkoisten heteromiesten syödä poltettujen sademetsien paikalla tehoviljeltyä soijaa nautojen sijaan tai pitäisikö miesselittäminen kieltää lailla. Aikana, jolloin rationaalisuutta tarvittaisiin enemmän kuin koskaan, ihmiskunta vajoaa yhä syvemmälle mystiikan suohon – niin politiikan kuin kulttuurin puolella. 

Maailma on kummallinen paikka, mutta se on toistaiseksi ainoa, joka meillä on, joten pakopaikkaa siitä ei ole. Maailmassa olisi vielä niin paljon, minkä haluaisin nähdä ennen tuhoutumista, mutta koronakriisi näyttää toistaiseksi rajoittaneen oman matkailuni siihen, mitä yksityisautolla tavoitan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti