Amerikka, Karabah, Moldova

Marraskuun uutisvirtaa ovat hallinneet Yhdysvaltain vaalit jälkipuinteineen. Biden voitti lopulta yllättävän selvästi sekä annettujen äänten että niiden perusteella odotettavissa olevien valitsijamiesten perusteella. Vaikka gallupit tällä kertaa näyttivät osuneen ennustuksissaan oikeampaan kuin neljä vuotta sitten, näytti ääntenlaskenta alkuvaiheessa suosivan selvästi Trumpia. Sitten suurten kaupunkien ja muiden Bidenia suosineiden vaalipiirien äänet tulivat lasketuiksi, kääntäen vaa'ankieliosavaltion toisensa jälkeen siniseksi.

Tulokset kertovat jotain hyvää Yhdysvaltain järjestelmästä: Trump ja tukijansa eivät onnistuneet tavoitteissaan huijata voittoa itselleen vaaliprosessia manipuloimalla. Monet vaaliorganisaatiota kontrolloineet republikaanit ja Trumpin nimittämien viranhaltijoiden alaiset siis tekivät työnsä rehellisesti huolimatta presidentin kuukausien ajan selvästi signaloimasta tahdosta väärentää vaalit. Tämä on varmaankin asia, jota Trumpin ja hänen venäläisten käsittelijöidensä on kulttuurisista syistä mahdotonta ymmärtää. Miksi joku toimisi rehellisesti, vaikka voisi hyötyä huijaamisesta? Länsimaissa on yhä mystisiä kulttuurisia arvokonventioita, joita bolševistinen mieli ei kykene sisäistämään.

Bidenista ei silti välttämättä tule Yhdysvaltain presidenttiä. Trump ei ole suostunut hyväksymään tappiotaan eikä tule luovuttamaan vapaaehtoisesti. Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, läntisen sivilisaation ja demokratian tulevaisuus riippuu Yhdysvaltain demokraattien kyvystä poistaa vallankaappaukseen pyrkivä presidentti pakkokeinoin Valkoisesta talosta tammikuun 20. päivän takarajaan mennessä. Tähän ei riitä vaalitulos, vaan tarvitaan kontrollia niistä voimankäyttöinstituutioista, joiden avulla perustuslakia - ja ylipäätään lakia - voidaan tarvittaessa pakottaa voimaan.

Rikollisethan eivät lakia noudata, vaikka sitä heille luettaisiin, ja siksi poliiseja ja tuomareita on pakko olla olemassa. Muuten Trumpin kaltaiset petosmiehet sanelisivat säännöt lakikirjan sijaan, ja senkin, mitä todellisuudessa on muka tapahtunut. Poliisia tarvitaan usein myös kantamaan ulos kiukuttelija, jonka oma emotionaalinen tila estää tilanteen tosiasiapohjaisen käsittelyn. Tauoton propaganda on valitettavasti lisännyt tällaisten ihmisten määrää maailmassa miljoonilla. Vaalien lisäksi se on näkynyt pandemian aikana synkissä läheisväkivaltatilastoissa.

Trump onkin kiirehtinyt vallankaappaukseen tähtääviä toimia erottamalla voimankäyttöinstituutioiden johtoa ja korvaamalla lakia noudattavia republikaaneja omilla lojalisteillaan. Republikaanien johtajat eivät ole hylänneet irvokasta presidenttiään. Peruuttamattomasti pimeyden puolelle siirtyneiden Giulianin, Barrin ja Pompeon puheita on ollut kiusallista seurata.

Mikäli Trump lojalisteineen ei onnistu vallankaappauksessa valtakoneiston manipuloinnin keinoin, jäljelle jää turvautuminen järjestelmän ulkopuoliseen asevoimaan ja ulkovaltoihin, joista erityisesti yksi on panostanut suurvaltakapasiteettinsa Trumpin vallassa pitämiseen. Venäjän toiminta antaakin tällä hetkellä paremman käsityksen ennustettavissa olevasta kuin länsimedian ikään kuin itsestään selvänä uutisoima paluu normaaliuteen.

Putin ei ole suostunut onnittelemaan Bidenia vaalivoitosta. Päinvastoin, Venäjän propagandakoneisto ja psykologiset operaatiot jauhavat täydellä höyryllä Trumpin voittoa. Venäjä on masinoinut propagandansa taakse myös korkean tason vaikuttaja-agentteja sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Heitä istuu myös hallituksissa ja valiokunnissa. Nämä ovat ihmisiä, jotka menettävät kasvonsa, mikäli Biden lopulta istuu Valkoisessa talossa ja Trump vankilassa. Siksi tällaisten ihmisten pelaaminen toivottomalta näyttävään kamppailuun kertoo siitä, ettei pelaaja ainakaan vielä pidä kamppailua toivottomana.

Joskus Venäjä tekee virhearvioita. Esimerkiksi Ukrainan tapauksessa Venäjän toimet Ukrainan integroimiseksi Euraasian unioniin ja Ukrainan suhteiden katkaisemiseksi Länteen johtivat lopulta venäläismielisten tappioon ja vallankumoukseen. Vuoden 2014 alussa Venäjä poltti tärkeissä asemissa istuneita vaikuttaja-agentteja propagandaansa, niin että nämä vuosikymmeniä toimineet vaikuttaja-agentit tulivat näkyviksi läntisille tiedustelupalveluille, jopa suomalaisille. Se ei kuitenkaan tuonut voittoa Ukrainassa: Venäjän tukema epärehellinen johtaja menetti valtansa ja joutui maanpakoon. Sen sijaan Venäjän propagandatoiminta hämmensi riittävästi läntistä tilannekuvan muodostusta ja päätöksentekoa niinä ratkaisevina hetkinä, joina Venäjä miehitti Krimin ja hyökkäsi Itä- ja Etelä-Ukrainan suuriin kaupunkeihin (Donetskin ja Luhanskin lisäksi alun perin myös Harkovaan, Odessaan jne.).

Venäjän tämänhetkisestä toiminnasta voi vetää sen johtopäätöksen, että Venäjä uskoo Trumpilla olevan mahdollisuudet pysyä vallassa epälegitiimisti. Trumpin oma toiminta tähtää samaan. Hän pyrkii pysymään vallassa samaan tapaan kuin Erdoğan ja Maduro. Tarkkailijoiden kannattaakin tällä hetkellä opiskella se, mitä toistaiseksi tiedetään Turkin vuoden 2016 vallankaappauksesta (siis nimenomaan Erdoğanin vallankaappauksesta, jonka viime hetkillä näyteltiin myös vastapuolen epäonnistunut, epätoivoinen vallankaappausyritys), samoin kuin Maduron vallankaappauksesta epärehellisten vaaliensa jälkeen. Venäjä oli mukana molemmissa. Hiljattaisempana ja yhä käynnissä olevana tapauksena myös Lukašenkan takertuminen valtaan vallankaappauksen keinoin Valko-Venäjällä antaa virikkeitä.

Venäjä ei kuitenkaan näytä uskovan Trumpin varmaan voittoon, ja harjoittaa siksi viisasta pidättyvyyttä. Wagnerin koneet eivät ole aivan heti lentämässä Yhdysvaltain avainpaikkojen kentille Trumpin allekirjoittamalla avoimella valtakirjalla. Ei niin, että Trumpin kannattajilta Amerikassa puuttuisi aseita tai valmiutta laittomaan hallintorakennusten miehitystoimintaan, mutta sellainen provosoisi herkästi päinvastaiseksi kääntyvän lopputuleman, kun viralliset instituutiot saisivat suoran syyn puuttua asiaan. Tällä hetkellä Trump pyrkiikin varmistamaan lähinnä puuttumattomuuden, eli instituutioiden hämmennyksen ja lamaantumisen ratkaisevina hetkinä. 

Tähän myös Venäjän maailmalle masinoima propaganda pyrkii. Sehän on esimerkiksi Suomessa jo riistäytynyt omia aseellisia vallankaappauslistojaan laativaksi kulttimaiseksi ääriliikkeeksi, johon toivon viranomaisten ja mielenterveyden ammattilaisten kiinnittävän huomiota ennen kuin on liian myöhäistä. Donbas-riehuntaan verrattuna radikalisoitumiskehitys on nyt ollut merkittävästi nopeampaa, käsittänyt paljon laajempia kansalaispiirejä (Yhdysvallat on suomalaisille tärkeämpi kuin Ukraina) ja ammentaa poliittisen lisäksi uskonnollisesta fanatismista.

Trumpin hyväksi kiihkoilevat länsimaalaiset ovat Venäjän kannalta niitä hyödyllisiä idiootteja, jotka ovat helposti uhrattavissa sitten, kun psyopsin lupaamat apokalyptiset tavoitteet eivät toteudukaan. Sen sijaan korkean tason vaikuttaja-agenttien käyttäminen on verrattavissa parempien pelinappuloiden uhraamiseen. Jos tiedossa olisi gambiitti, siinä olisi järkeä. Sen sijaan kukaan hyvä šakinpelaaja ei uhraa (tai polta, paljasta) hyviä nappuloita täysin tyhjän takia - vain hämmentääkseen länsimaailmaa vielä parin ylimääräisen kuukauden ajan, vaikka tappio jo olisikin edessä. 

Johtopäätös: Venäjä ei katso vielä hävinneensä peliä. Se pelaa yhä Trumpin vallassa pysymistä. Se ei pyri korjausliikkeeseen eikä hyvien suhteiden pikaiseen luomiseen Bidenin hallinnon kanssa. Se siis katsoo, että edelleen kannattaa pyrkiä voittoon, ja vasta myöhemmin minimoida tappiot, mikäli Biden todella saa Trumpin pihalle. Tämä koskee myös monia johtavia republikaaneja, jotka tällä hetkellä uhraavat poliittisen tulevaisuutensa mikäli Trump lopulta häviää pelinsä.

Venäjällehän laittomasti vallassa pysyvä Trump olisi lottovoitto - vielä parempi voitto kuin laillisesti vaalit voittanut Trump. Länsi hajoaisi lopullisesti ja Yhdysvaltain epälegitiimi presidentti joutuisi turvautumaan Venäjän apuun murskatakseen kotimaisen järjestelmän, kotimaiset vastustajansa sekä kansainvälisistä reaktioista syntyvät vaikutukset. Muu länsimaailma olisi pitkään šokissa ja kyvytön toimimaan millään järkevällä tavalla. Venäjä ja Kiina voisivat käyttää tilaisuutta hyväkseen ennennäkemättömin tavoin, varsinkin naapurustoissaan.

Venäjän johto ei juurikaan välitä siitä, näyttääkö sen toiminta pahalta. Päinvastoin, jos Venäjä voittaa vääryydellä, se näyttää vahvalta ja on tyytyväinen. Se, mistä Venäjän johto sen sijaan kantaa paljon huolta, on ettei vain näyttäisi häviäjältä. Ja tämä seikka onkin eurooppalaisten hyvä tiedostaa nyt, kun Venäjä edelleen sitoutuu propagandassaan Trumpin voiton tukemiseen. Jos Venäjä varmasti uskoisi tappion häämöttävän, alkaisimme nähdä selviä signaaleja Trumpin hylkäämisestä ja toimivien sidosten etsimisestä Bidenin tulevaan hallintoon. Näitä signaaleja emme tällä hetkellä näe.

*   *   *

Yhdysvaltain vaalit ovat vieneet paljon huomiota muuallakin maailmassa, mikä kertoo toisaalta Yhdysvaltain suuresta vaikutusvallasta, toisaalta juuri tämänkertaisten vaalien ratkaisevasta vaikutuksesta siihen, mihin suuntaan maailma lähtee seuraavaksi vierimään. On paljon asioita, joihin Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos ei tuo muutosta, kuten Kiinan vaikutusvallan nousu, Venäjän periolemus, propagandan ja urkinnan paisuva teknologistuminen, ilmastonmuutos, pandemian välitön hoito, väestöpaine lämpimiltä alueilta pohjoisen vähäväkisille mutta vauraille alueille, jne. Toki avoimesti tiedevastaisen ja todellisuuspakoisen presidentin tappio on näissäkin suhteissa hyvä uutinen ja valtaan takertumisensa puolestaan huono uutinen.

Länsimaisten yhteiskuntien huonot merkit jatkuvat siinäkin tapauksessa, että Biden astuu ruoriin. Trumpin miljoonat kannattajat sekä Amerikoissa että Euroopassa on lietsottu harhaiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa vallitsevat länsimaiselle kulttuurille vieraat arvot ja todellisuuskäsitykset. Luonteeltaan ja toiminnaltaan lähinnä petoa muistuttava Trump on väärien profeettojen toimesta nostettu messiaaniseen rooliin yhä radikalisoituneemmassa evankelisessa liikkeessä, jonka retoriikka ja ajattelutapa jo nykyisin muistuttavat muslimimaailman radikaaleimpia islamisteja. Sen amalgamoituessa yhä syvemmin uusnatsistiseen äärioikeistoon molemmilla mantereilla syntyy miljoonia ihmisiä käsittävä, terrorismiin, poliittiseen ja uskonnolliseen väkivaltaan valmis vihan kulttuuri, jonka vaikutukset länsimaisiin yhteiskuntiin voivat pahimmillaan olla suuremmat kuin islamisteilla on ollut muslimiyhteiskuntiin.

Ei ole myöskään nähtävissä selviä merkkejä, että amerikkalainen ja länsieurooppalainen vasemmisto olisivat oppineet läksyjään Trumpin ensimmäisestä ja vähältä piti toisesta vaalivoitosta. Bidenin vaalivoitto luo heille pikemminkin harhaista oikeassa olemisen tunnetta, mikä entisestään lisää katkeruutta mikäli vaalivoitto Bidenilta varastetaan ja Trump takertuu valtaan tammikuun jälkeenkin.

Paasikivi varoitti aikoinaan, ettei ole viisautta teeskennellä sen, minkä haluttaisiin olevan totta, olevan totta, ja toimia sen mukaisesti. Yleensä se johtaa tappioon - jos ei heti, niin viiveellä. Maailma ei ole tammikuussa palaamassa yhtäkkisesti ysärien loppuun tai 2000-luvun alkuun. Postmoderni höpinä ei äkillisesti muutu reaalitodellisuudeksi. Eurooppa ja Latinalainen Amerikka eivät yhtäkkiä saa miljardien Marshall-apua omien ongelmiensa ratkaisemiseksi. Amerikka ei automaattisesti riennä pelastamaan Aasian pienempiä maita Kiinan mahdilta. Radikaali äärioikeisto ei katoa puoluekentiltä eikä sen propaganda muutu aiempaa sivistyneempään suuntaan. Rasismi, seksismi ja taloudelliset epäkohdat eivät katoa maailmasta mihinkään. Ilmastonmuutos ei hidastu edes promillen vertaa - päinvastoin, mikäli pandemia saadaan kuriin, planeetan tuhoaminen kiihtyy jälleen.

Trump on poikkeuksellisen epämiellyttävä sekä ihmisenä että poliittisena johtajana. Uransa petosmiehenä tehnyt mies päättänee elämänsä maanpetturina, mutta se tuskin on yllättävää. Kuulun siis totta kai siihen leiriin, jonka mielestä "kuka tahansa" on parempi. Tuo kuka tahansa näyttäisi nyt olevan Joe Biden - amerikkalaisen järjestelmän ja politiikan perinteitä edustava vanha setä, joka toivottavasti ehtii ennen seniloitumistaan nimittämään hallintoonsa päteviä, tieteeseen ja moraaliin uskovia amerikkalaisia, niin ettei suurvallan politiikka enää ole yhden ihmisyksilön oikkujen armoilla.

Biden ei takuulla ole täydellinen, mutta nykyisessä maailmantilanteessa onkin paljon parempi, että johtavan läntisen suurvallan johdossa on hieman tylsä vanhahko herrasmies kuin joku, joka pitää itseään täydellisenä, vaikka hänen vikojensa näkemättä jättäminen vaatii jo poikkeuksellista ja fanaattista sokeutta.

Normaalielämässä psykopaatit ja patologiset valehtelijat kiistävät tosiasiat eivätkä katso sääntöjen koskevan itseään. Heille on turha yrittää osoittaa, kuka sanoi mitäkin tai mitä vaalitulos osoitti. Näiden ihmisten olemassaolon vuoksi oikeusvaltiolla on pakko olla poliiseja, tuomareita ja mielisairaaloita. Näitä ihmisiä ei missään nimessä kannattaisi päästää käyttämään korkeinta valtaa - siis sitä valtaa, jossa pääsee vaihtamaan poliisipäälliköitä, tuomareita ja psykiatreja - koska kun niin tapahtuu, ei yleensä enää ole mitään kaunista ja sivistynyttä keinoa päästä mainituista ihmisistä eroon. He varmistavat hamaan loppuun saakka, että muut ihmiset - jotka heidän mielestään ovat syyllisiä heidän kärsimyksiinsä - saavat päälleen niin paljon vahinkoa kuin mahdollista.

Näin tulee myös Trump tekemään.

*   *   *

Maailmassa on tapahtunut marraskuussa paljon muutakin, mikä on suurelta osin jäänyt Yhdysvaltain vaalien varjoon. Yksi merkittävistä tapahtumaketjuista oli uudelleen taisteluiksi puhjennut sota Armenian ja Azerbaidžanin välillä. Kuten aiemminkin, sotimisen kohteena oli maiden keskivaiheilla sijaitseva vuoristoinen Karabahin alue. 

Karabağ on turkkia ja tarkoittaa mustaa puutarhaa. Armenialaiset kutsuvat aluetta ja sinne pystyttämäänsä lumevaltiota nimellä Artsakh, joka merkitsee jotain takametsän tapaista. Muun maailman medioissa alue on tullut tunnetuksi venäläisellä nimellään Nagorno-Karabah, jota alettiin käyttää lähinnä neuvostoaikana. Silloinhan koko konflikti luotiin, edistämään Venäjän ylivaltaa molemmissa maissa. Azerbaidžanin sisällä sijainnut alue, jossa kuitenkin oli väestöllinen armenialaisenemmistö, liitettiin Neuvosto-Azerbaidžaniin Kaukasian kansakuntien itsenäisyyspyrkimysten vaikeuttamiseksi. Sellaisena Venäjä on sitä käyttänyt myös Armenian ja Azerbaidžanin itsenäistyttyä.

Karabahin konflikti aktivoitiin 80-luvulla välineeksi Kaukasian alueen päätään nostaneita kansallisia ja reformistisia liikkeitä vastaan. Armenialaiset miehittivät laittomasti viidenneksen Azerbaidžanin maa-alasta ja toimeenpanivat alueella julmia etnisiä puhdistuksia, ajaen azeriväestön kodeistaan. Venäläiset saapuivat sitten "rauhanturvaajiksi" hallitsemaan aluetta. Niin kutsutun Artsakhin tasavallan mafia nostettiin valtionjohtoon myös Jerevanissa, varsinaisessa Armeniassa, ja Karabahin mafia hallitsikin maata aina vuoden 2018 kansannousuun, jossa kehityksessä jälkeenjäänyt Armenia sai viimein uudistusmielisen hallituksen Nikol Pašinianin johdolla.

Niin kutsutun Artsakhin tasavallan pääkaupunkia kutsutaan yhä neuvostonimellään Stepanakertiksi, bolševikkijohtaja Stepan Šaumianin mukaan. Kaupungin azerbaidžanilainen nimi Xankändi (isoturkiksi Hankent) on historiallisempi ja merkitsee Kaaninkaupunkia. Karabağin kaanikunta oli 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun alulle itsenäinen kaanikunta, joskin muodollisesti Persian šaahin alainen. Kaupungille olisi olemassa myös vielä varhaisempi armenialainen nimi ajalta ennen muslimivalloitusta, nimittäin Vararakn, mutta jostain syystä armenialaismielisten ei näe juurikaan käyttävän sitä.

Azerbaidžan on jo vuosien ajan valmistautunut sotilaallisesti uuteen erään laittomasti miehitettyjen alueidensa vapauttamiseksi, ja se on modernisoinut armeijaansa öljyrahoilla sekä erityisesti Turkin ja Israelin tuella. Armenia on perinteidensä mukaisesti nojannut Venäjään ja Iraniin, jotka taas eivät ole katsoneet tarpeelliseksi vähentää Armenian riippuvuutta Moskovasta - esimerkiksi vahvistamalla armenialaisten omaa kapasiteettia tai integriteettiä.

Armenialaiset kärsivät tämän syksyn Karabahin sodassa murskatappion. Venäjä katseli jonkinmoisella hymynkareella vierestä, kun sen entisiä suojatteja nöyryytettiin sotakentällä. Päästipä Venäjä vieläpä Erdoğanin pullistelemaan lihaksiaan omalle takapihalleen, vaikka Syyriassa ja Libyassa Venäjä ja Turkki ovat vastakkaisilla puolilla. Venäjä antoi ymmärtää, että Armenian marttyyrius kasvaisi sitä enemmän, mitä länsisuuntautuneempaa ja reformihenkisempää politiikkaa Karabahin mafian syrjäyttänyt ja Euroopan kanssa flirttaillut Pašinian harjoittaisi. Kuvaavaa on, että Eurooppa ei tietenkään rientänyt apuun - vaikka Ranska, Kreikka ja Kypros toki keskittyivät demonisoimaan Turkkia ja etsimään siitä pääsyyllistä konfliktiin.

Kun Azerbaidžan oli tuhonnut perusteellisesti Armenian puolustusvoimain kärjen, vallannut merkittävän määrän Karabahin reunamain laittomasti miehitettyinä olleita alueita takaisin, eteni Šušaan ja uhkasi Stepanakertin valtaamisella, Venäjä päätti lopulta panna sodalle tämänkertaisen pisteen. Se antoi Azerbaidžanin pitää joitain valtaamistaan alueista, jotta Alijev voi kotikentällä esittää sodan suurena nationalistisena voittona. Turkki heitettiin ratkaisusta ulos - tosin niin, että Erdoğankin saattoi kotiyleisölle pullistella suurta voittoa - ja tilalle tuotiin molempiin maihin tuhansia venäläissotilaita, jotka siirtyivät maisemiin heti tulitaukoa seuranneena yönä (joten operaatio oli pitkään valmisteltu).

Nyt molemmat maat ovat Venäjän hallinnassa, Venäjä valvoo Karabahin lisäksi myös Armenian Iranin-vastaista rajaa, azerit saavat venäläisten valvoman, helposti katkaistavissa olevan mutta taloudellisesti tärkeän tieyhteyden Nahitševanin erillisalueelle, länsimaat on pelattu ulos Kaukasiasta, Georgia on saarrettu kaikilta puolilta venäläisjoukoilla, Alijev pysyy yksinvaltiaana ja Azerbaidžan autoritäärisenä, Pašinian on nöyryytetty ja heikko, Karabahin mafia voi taas pullistella kansallisella marttyyriudella, ja kaiken kaikkiaan Putin on tyytyväinen lopputulokseen, koska sekä Armenia että Azerbaidžan ovat entistä riippuvaisempia Venäjästä ja entistä eristetympiä länsimaista. Lisäksi pidemmän tähtäimen tavoite, Turkin eristäminen länsimaista ja lähentäminen Venäjän etupiiriin, on jälleen ottanut ison askeleen. Jatkossa Venäjä voi pelata Turkkia ja Irania toisiaan vastaan samoin kuin on aiemmin pelannut Azerbaidžania ja Armeniaa.

*   *   *

Georgian parlamenttivaaleissa voitto näytti jälleen tiukasti menevän venäläismielisen oligarkin Bidzina Ivanišvilin puolueelle. Oppositio keräsi tuhansia kaduille, osoitteli vaalien vilppiä ja manipulointia.

Moldovassakin maansisäiset mielipidemittaukset lupasivat voittoa venäläismieliselle oligarkille, Igor Dodonille. Toisin kävi. Ensimmäisellä kierroksella venäläismielisten äänet jakautuivat ratkaisevasti kahden venäläismielisen oligarkin välille, joten länsimielisten uudistusmielisten Maia Sandu kiri johtoon. Vielä yllättävämpää oli kuitenkin, ettei hävinneen venäläismielisen Usatiin perintö auttanut Dodonia voittamaan myöskään toista kierrosta, vaan Sandu voitti, ja Eurooppa sai näin ollen uuden, nuorehkon, uudistusmielisen ja länsisuuntautuneen naisjohtajan.

Vaalien analysointi on osoittanut, että ratkaiseva noste Sandun voittoon tuli EU-alueella asuvilta moldovalaisilta, joista suurin osa on työikäisiä ja/tai opiskelevia nuoria. Nämä ovat aiemmin jääneet Moldovan vaaleissa pahasti alakynteen, kun äänestää on pitänyt niillä paikkakunnilla, joissa ihmiset ovat kirjoilla. Niinpä neuvostonostalgiassa elävä maalaismummosto ja neuvostolähiöiden eläkeläiset ovat ylivoimaisina dominoineet vaalituloksia, äänestäen siten kuin elämänsä puitteita hallitsevat oligarkit kulloinkin määräävät.

Nyt äänestysprosentti nousi ulkomoldovalaisten keskuudessa vielä korkeammaksi kuin Moldovassa itsessään ja jäi puolestaan Venäjän miehittämässä Transnistriassa hyvin alhaiseksi. Venäjälle tuli ehkä maan sisällä tehtyjen gallupien valossa väärä käsitys, että Dodon voittaisi vaalit joka tapauksessa, sillä transnistrialaisia ei vaivauduttu mobilisoimaan hänen tuekseen. Toinen mahdollisuus on, että Usatiin äänestäjät eivät suostuneet siirtymään Dodonin taakse, mikä kertoo oligarkkien keskinäisistä riidoista.

Sandun voitto oli joka tapauksessa myönteinen signaali Moldovan suunnasta. Korruption torjuntakin saattaa uudelleen alkaa tuottaa tulosta. Niin ikään vaalitulos oli myös merkittävä osoitus siitä, että EU-alueelle töihin siirtyneellä diasporalla voi olla ratkaiseva vaikutus kotimaidensa politiikkaan - mikäli kotimaat ovat demokraattisia.

Anekdotaalisena havaintona, tähän asti ulkomoldovalaiset ja ulkoromanialaiset ovat yleensä näyttäytyneet uusissa kotimaissaan varsin matalalla profiililla. Heillä on perinteisesti ollut huono itsetunto kansallisuudestaan. Oli tavanomaista tavata Länsi-Euroopassa etnisiä romanialaisia, jotka mieluummin esiintyivät italialaisina, jottei heitä assosioitaisi entiseen kotimaahansa. Nyt kuitenkin Romania on ollut jo varsin pitkään EU:n ja Naton jäsen - ja satojentuhansien moldovalaisten portti muualle Eurooppaan. Itsetunto on ilmeisesti kasvanut, koska hiljattain näin Delhaizen lähikaupassa, ilmeisesti vaalien hengessä vakiohyllystäni viinejä ostostelleen miehen, jonka paidassa luki "Bessarabia on Romaniaa".

*   *   *

Brysselissä on harmaata. Lokakuun puolivälin paikkeilta alkaen koronan toinen aalto iski Belgiaan pahasti ja niinpä otettiin taas iso askel taaksepäin. Ravintolat ja kahvilat ovat kaikki kiinni ja kaikki täällä tekevät etätöitä kotoa käsin. Maskipakko on taas voimassa myös ulkona liikuttaessa.

Jotain myönteistä toivoa tilanteeseen tuo kuitenkin se uutinen, että turkkilaisten maahanmuuttajien jälkeläisten Saksassa perustama BioNTech ja saksalaisen maahanmuuttajan Amerikassa perustama Pfizer ovat saaneet yhteistyössä kehitetyn koronarokotteensa 90-prosenttisesti toimivaksi. Sittemmin on kuulunut hyviä uutisia muistakin lääkefirmoista.

Omasta elämästäni voin mainita, että pitkään työstämäni romaanitrilogia on viimein myynnissä Amazonissa. Kaikki kolme kirjaa englanniksi. Suomenkielinen versio on olemassa, mutta sille ei ole löytynyt julkaisukanavaa, eikä kiinnostusta suomalaisten kustantajien keskuudessa ilmennyt, joten motivaationi sen editoimiseen julkaisukuntoon on ollut matalampi kuin englanninkielisen, jossa minulla sentään oli olemassa valmis lukijapohja, levittäytyneinä pitkin maailmaa.

Trilogian ensimmäinen kirja on kirjoitettu Kiovassa vuosina 2015-2016, toinen kirja Kiovassa vuosina 2016-2017 ja kolmas kirja Kiovassa ja Helsingissä vuosina 2017-2018. Vuoden 2020 koronakriisin aikana editoin englanninkielistä versiota Wattpadissä, ja tästä olikin apua, sillä sain siltä pohjalta työstetyksi parannellun version, jonka saatoin toimittaa melko vähällä vaivalla Amazonin kustannusputkeen KDP:lle.

Niinpä ne, jotka tietävät oikean nimeni, voivat nyt hakea sillä Amazonista ja löytävät kaikki kolme kirjaa sekä paperikantisina että Kindle-kirjoina. Ne blogin lukijat, jotka eivät tiedä oikeaa nimeäni, mutta haluaisivat silti lukea romaanitrilogian, joutuvat näkemään vähän enemmän vaivaa sen etsimiseksi, mutta tässä blogissa aiemmin mainitut asiat ko. kirjasarjasta auttavat kyllä löytämään sen. Hyvää lukemista pimeään koronajouluun sitä jännitettäessä, mitä tammikuussa tapahtuu.

Tihkuisia lintupaikkoja

Paul Milne julkaisi vuonna 2006 kirjan nimeltä Where to Watch Birds in World Cities, joka on sittemmin maksanut itsensä takaisin moninkertaisesti. Se esittelee kaikilta maailman mantereilta kattavan valikoiman suurimpia ja vilkkaimpia kaupunkeja. Kirja esittelee kyllä myös sen linnuston, joka on löydettävissä näiden kaupunkien puistoista ja vastaavista paikoista, mutta erityinen ansio tässä kirjassa on muualla. Se on nimittäin suunniteltu palvelemaan sellaisia lintuharrastajia kuin minä, jotka käyvät paljon työmatkoilla, konferensseissa ja vastaavissa maailman kaupungeissa, ja joilla saattaa olla vapaata aikaa jonain aamuna, iltana tai viikonloppuna. Kaupunkien sisällä olevien lintupaikkojen lisäksi kirja listaa myös hyviä lintupaikkoja, jotka ovat saavutettavissa kaupungista käsin päivämatkan päässä, joko julkisilla kulkuneuvoilla tai autolla.

Euroopasta mukana on 20 kaupunkia: Amsterdam, Barcelona, Berliini, Bryssel, Budapest, Kööpenhamina, Dublin, Frankfurt, Geneve, Lontoo, Madrid, Milano, Moskova, München, Pariisi, Praha, Rooma, Wien, Varsova ja Zürich. Idea on siinä määrin hyvä, että joku voisi jatkaa sitä rakentamalla esimerkiksi sivuston maailman kaupungeista ja niiden lähistöllä olevista parhaista lintupaikoista vastaavaan formaattiin. Erilaisia havaintojenkeräyssivustojahan on jo monia, toiminta tuntuu tosin usein vahvasti painottuvan Alankomaihin ja Britanniaan, joissa lienee Euroopan suurimmat lintuharrastajaskenet.

Tänä viikonloppuna kävin kahdessa Milnen listaamassa paikassa Brysselin ulkopuolella: L'Escaillen pienellä suojelualueella, joka on luotu Gembloux'n pikkukaupungin ulkopuolelle, vanhan myllyn ja muutamien raunioiden muodostamaan kokonaisuuteen, jossa on pikkulampia ja lehtoja. Ja Longchampsin sokeritehtaan altailla, Longchampsin kylän ja Éghezéen pikkukaupungin välissä, jossa on rykelmä muuttavien kahlaajien ja vesilintujen suosiossa olevia tekolampia. Ensimmäinen paikka on noin 40 km päässä Brysselistä ja toinen noin 50 km päässä, samalla suunnalla.

Lokakuun loppu ei ole ihanteellisinta aikaa. Tänäkin viikonloppuna on ollut sateista, mikä lisää yleistä alakuloa. Koronaviruksen toinen aalto on iskenyt Belgiaan ja sääntely tiukkenee taas: ravintolat ja kahvilat ovat jälleen joutuneet sulkemaan, maskipakko palaa käyttöön. Puut ovat alkaneet muuttaa väriään keltaisiksi, oransseiksi ja ruskeiksi.

Sepelkyyhkyjä liikkui kaikkialla valtavina parvina. Pelloille on kertynyt myös rastaita ja peippoja. Vesilinnustoa ei juurikaan ollut: vain sinisorsia ja jokunen liejukana. L'Escaillessa oli lisäkseni vain näytteitä keräävä tyttö. Longchampsissa taas pääsy altaille saakka oli estetty - jostain syystä koronavirukseen vedoten. Mitään erikoista en kummassakaan paikassa nähnyt. Tavanomaisia lajeja. Yksi uuttukyyhky tuhansien sepelkyyhkyjen lisäksi sekä parvi pyrstötiaisia (joilla täällä on mannermainen musta silmäkulmajuova) olivat ilahduttavimpia löytöjäni.

Sunnuntaina kävin illallisella, juomassa pullon Kiovan ajoilta jäänyttä romanialaista punaviiniä sekä pelaamassa šakkia ranskalaisen kollegan ja hänen vaimonsa luona. Hän asuu minusta vajaan 20 minuutin kävelymatkan päässä. Palatessa satoi kaatamalla.

Kuunatsien paluu

Trumpin suhteen kriittinen media Atlantin molemmin puolin hehkuttaa lakkaamatta Bidenin etumatkaa mielipidemittauksissa. Niin se teki myös Clintonin kohdalla vuoden 2016 vaaleissa. Bidenin etumatka on kuitenkin kaventunut nopeasti ja Trump näytti hyödyntävän koronasairastumisensakin mielialavaikuttamisen välineenä. Demokraattien puolella oleva media jatkaa saarnausta jo käännytetyille, aiheista, jotka eivät muuta Trumpin äänestäjien kantoja. Trumpia tukeva propaganda – sekä kotimainen että venäläinen – sen sijaan jauhaa samoilla menestystekijöillä, joilla Mantšurian kandidaatti nostettiin presidentiksi, mutta nyt vahvempana, valtapositiosta käsin, ja vaaliprosessia kontrolloiden.

Näin ollen veikkaan, että Trump voittaa presidentinvaalit. Biden saattaa hyvin saada enemmistön äänistä, vaikkei tämäkään ole varmaa, koska Trumpin hallinto käyttää kaikki olemassa olevat keinot demokraattien äänisaaliin alas painamiseen. Masinoinnit keskitetään vaa’ankieliosavaltioihin ja prosessia kontrolloiva Trumpin hallinto on nyt selvässä etulyöntiasemassa. Republikaanit näyttävät olevan Trumpin hanskassa ja muutenkin ennen kunniakas puolue on taantunut hämärän rajamaille eikä sieltä nouse ellei presidentti vaihdu. Demokraatit eivät voi tehdä juuri mitään vaalivilpin estämiseksi, saati sen näyttämiseksi toteen myöhemmin, vallan ollessa vastapuolella.

Mikäli Trump silti häviäisi avainosavaltiot, hän ei tule hyväksymään vaalitulosta, vaan tämän jälkeen alkaa kuukausia kestävä kamppailu vaalien mitätöimiseksi, äänten peruuttamiseksi ja valitsijamiesprosessiin puuttumiseksi. Myös ulkoparlamentaariset keinot otetaan käyttöön. Demokraatit eivät ole vakuuttaneet kyvystään käyttää sellaisia voimatoimia, joilla Trump saataisiin fyysisesti siirrettyä pois virastaan. On vaikea uskoa, että hän luovuttaisi, kun tietää virasta luopumisen merkitsevän hänelle sekä henkilökohtaista vararikkoa että vankilaa. Ellei hän sitten kiristä itselleen diiliä, jossa saa jonkinlaisen syytesuojan sitä vastaan, että tukimilitioidensa aseellinen vallankaappaus pysäytetään - tai jotain vastaavaa.

Turkin skenaario ei ole mahdoton. Erdoğan sementoi autoritäärisen hallinnon Turkkiin ja puhdisti valtion instituutiot länsimielisistä demokraateista mielikuvituksellisella mutta todellisella vallankaappausoperaatiolla, jossa Venäjä häntä avusti. Tällainen on helpompaa toteuttaa silloin kun ylipäällikkö ja korkeimmat käskynhaltijat ovat mukana juonessa – joko aloitteentekijöinä tai autettavina asiakkaina. Venäjän ylivoimaisesti suosima toimintatapa on auttaa epäsuosituksi tai haastetuksi joutunutta autoritääristä hallitsijaa pysymään vallassa, ja edellyttää sitten lojaalisuutta ja palveluksia apuaan vastaan. Trump on neljän vuoden ajan pehmittänyt Yhdysvaltoja banaanivaltioksi, jonka avaininstituutiot ovat halvaantuneessa tilassa, joten se, mikä oli mahdollista Naton toiseksi suurimmassa jäsenmaassa, ei ole enää mahdotonta suurimmassakaan.

Se, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu, on ratkaisevaa Euroopan ja muun maailman lähitulevaisuuden kannalta. Trumpin uudelleenvalinta heikentää Länttä vielä ratkaisevammin kuin hänen ensimmäinen valintansa, sillä institutionaalinen vastarinta kotimaassa alkaa olla nujerrettu. Seuraavaksi voidaan suuntautua määrätietoisemmin viemään vallankaappausta myös ulkomaille, eikä Venäjä takuulla jää tässä toimettomaksi myöskään Euroopan suunnalla. Ei ole sattumaa, että Ruotsi lisäsi juuri puolustusbudjettiaan 40 prosentilla. Tällä toimella Ruotsi varmistaa sen, mikä Itämeren pohjoispuolisista, Natoon kuulumattomista valtioista tulee Venäjän sotilaallisen kehittelyn pääkohteeksi.

Ei Naton jäsenmaillakaan tosin ole hurraamista. Trumpin uudelleenvalinta merkitsee luottamuspulaa Natossa. Kun Natolla kokonaisuutenakaan ei ollut riittävää puolustuskykyä torjumaan Venäjää itäisen Euroopan rintamalla, ei sitä tietenkään ole silloin, kun Naton kaksi suurinta armeijaa ovat pois pelistä.

Valko-Venäjän, Kirgisistanin ja Libanonin demokratialiikehdinnällä ei näin ollen ole kovin otollista aikaa käsissään, vaikka ne siitä huolimatta ovat myönteisiä, elähdyttäviä tapahtumaketjuja, jotka pitävät liekkiä elossa. Hongkongilaiset saavat sydän kurkussa odottaa samanlaisia keskitysleirejä, joihin uiguurit, tiibetiläiset ja sisämongolit on jo kärrätty. Niillä leireillä koronarokotteitakin kaiketi testataan. Sisä-Mongoliaan on jo valmiiksi rakennettu Taiwanin hallintorakennuksia simuloivia harjoitteluleirejä. Eri puolilla Itä- ja Keski-Eurooppaa Venäjä lujittaa asemiaan vähitellen korruptoimalla – tavoittelemalla sitä itselleen mieluisinta asiaintilaa, jossa voisi toimia suoraan myötämielisen paikallisen eliitin kautta.

Bidenin voitto yllättäisi minut iloisesti, ja jos hän vielä voiton jälkeen onnistuisi saamaan vallan – siis kampeamaan Trumpin pois pallilta, mikä vaatii vähintään valmiutta voimankäyttöön – olisivat tulevaisuudennäkymät sekä Euroopassa että Aasiassa olennaisesti toisenlaisia. Mikään ei muuttuisi aivan hetkessä, mutta olennaisempaa onkin pysäyttää tilanteen tämänhetkinen raju paheneminen. Aasian rintamalla Biden saattaisi alustavasti jopa liennyttää suhteita Kiinaan saadakseen Kiinan luopumaan toimiensa eskaloimisesta, mutta periaatteellisen tason vastakkainasettelua se ei poistaisi. Antaisipa vain hieman aikaa muille Aasian maille kalibroida kestävyyttään ja suojella omia järjestelmiään, jotta pystyvät panemaan Kiinalle hanttiin.

Euroopan rintamalla Bidenia epäilemättä tervehdittäisiin pelastajana, mutta ei hän toki sellainen olisi. Hän olisi vain paluu amerikkalaisen ulkopolitiikan perinteisemmille linjoille. Marshall-apua ei Eurooppaan virtaisi, vaan Eurooppa joutuisi edelleen vakavissaan kehittelemään strategista autonomiaansa ja omaa puolustustaan, vaikka Nato säilyisikin sen peruskalliona. Bidenista huolimatta Venäjä etenisi jo aloittamissaan hankkeissa Armeniassa, Azerbaidžanissa, Valko-Venäjällä, Ukrainassa, Georgiassa, Serbiassa ja monessa muussa Euroopan kolkassa. Venäjä niin ikään pyrkisi yhä laajentamaan vaikutusvaltaansa yhteistyössä Iranin kanssa Lähi-idässä, Pohjois-Afrikassa ja Afganistanissa. Bidenin valinta voisi myös johtaa Venäjän nopeisiin operaatioihin, koska Moskova haluaisi hyödyntää ajan, joka Bidenilta menee ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä sisäisen turvallisuuden instituutioiden puhdistamiseen ja palauttamiseen toimintakykyisiksi. Niinpä Baltian mailla, Suomella ja Puolalla ei ole aihetta hengähdystaukoon siinäkään tapauksessa, että Biden voittaa.

*   *   *

Trumpin voitto eskaloisi äärioikeiston muodostamaa uhkaa Euroopassa lähes eksponentiaalisesti. Bidenin voitto hillitsisi sitä, muttei poistaisi uhkaa itsessään. QAnon-kultin räjähdysmäinen kasvu Atlantin molemmin puolin on tästä hyvä esimerkki. Kultti luotiin alun perin vuoden 2016 vaalien edellä sarjaksi psykologisia operaatioita (psyops) amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoimiseksi ja joukkohysterian suuntaamiseksi Clintonia ja johtavia demokraatteja vastaan. Operaatio on siinä määrin suoraan kuin KGB:n ja GRU:n psyops-manuaaleista, että olisi ihme jos taustalta ei löytyisi valtiollista vaikuttamistoimintaa – joko alusta alkaen tai viimeistään siinä vaiheessa, kun kultti alkoi paisua nettimaailmassa.

Psyopsit ovat tyypillisesti operaatioita, joilla pyritään kohdeyhteiskunnan henkiseen lamauttamiseen tai kiihdyttämiseen polarisoivan hysterian partaalle. Niillä voidaan luoda mystistä kuvaa vihollisen voittamattomuudesta, jotta tarpeeksi moni ei H-hetken koittaessa ryhtyisi vastarintaan. Niillä voidaan myös vieraannuttaa ja passivoida. Äärimmillään tehokas psyops johtaa suurten ihmisjoukkojen mielenterveyden järkkymiseen. QAnonin kohdalla puhutaankin nyt jo miljoonista, mikä lienee historiallisestikin käsittämättömän laaja ja nopea, kliiniseen mielenterveyteen suoraan vaikuttava joukkoharha. Vertauskohtia voi hakea lähinnä apokalyptisistä uskonlahkoista (mm. ne, joiden jäsenet ovat tehneet joukkoitsemurhia) sekä kylmän sodan ajan ufohysterioista.

Moni muukin informaatio-operaatio sisältää psyopsia, mutta QAnon on sitä aivan klassisimmassa ja venäläisimmässä muodossaan – suoraa neuvostoajan vanhan koulun KGB:tä. Tosin myös natsit ja Goebbelsin propagandakoneisto toteuttivat samanlaisia operaatioita.

Ideologisesti ja narratiivien muodossa kyse on vanhan toisinnosta. Myös edelliskerralla länsimaiden historiassa alkumateriaalin tuotti väärennöksenä Venäjän salainen poliisi. Sen Pariisissa toiminut agentti käänsi ja sovelsi tuntemattomuuteen jääneen pamfletöörin Maurice Jolyn alkujaan bonapartisteja vastaan kirjoittaman vuodatuksen propagandaoperaatioksi. Tarkoituksena oli leimata Venäjän liberaalit uudistajat osaksi maailmanlaajuista juutalaisen eliitin salaliittoa, joka mädätti kunniallista konservatiivista itsevaltiutta. Silloinkin salaliiton kerrottiin muun muassa uhraavan kristittyjen lasten verta. Lapsiin kohdistuva hyväksikäyttö ja verenimentä ovat ydinsanomana myös nykyisessä QAnon-kultissa.

Maailma tuli tuntemaan venäläisten tuottaman väärennöksen Siionin viisaiden pöytäkirjoina. Silloinkin homma lähti käsistä. Natsien valtaantulo Euroopassa tuotti aika monta miljoonaa ruumista myös Venäjälle, puhumattakaan siitä, että tsaari oli kaatunut jo aiemmin. Moni Siionin viisaiden pöytäkirjat tuottaneista ohranoista loikkasi bolševikkien salaisen poliisin palvelukseen, myöhemmin KGB:nä tunnetuksi tulleeseen orgaaniin. Mahtoivatko nuo konspiraattorit yhä hieroskella tyytyväisinä käsiään siinä vaiheessa, kun Hitler petti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja hyökkäsi Neuvostoliittoon?

Ikävintä tällaisen mittaluokan kansankiihotuksessa on se, etteivät edes toinen maailmansota ja Hitlerin kukistuminen puhdistaneet maailmaa tehdystä vahingosta. Siionin viisaiden pöytäkirjat ja antisemitismi jäivät elämään, tulehduttaen paitsi Euroopan pitkään piilleitä alakulttuureja (jotka nyt ovat ryömineet loukoistaan kiljumaan valtavirrassa), myös Lähi-idän ja muslimimaailman politiikkaa.

Edellisten viidentoista vuoden ajan näytti siltä kuin islamofobiasta tulisi uusi Siionin viisaat. Maahanmuuttovastaisuus hallitsikin länsimaista äärioikeistoa sen voimakkaan nousukauden ajan. Ohjelmallinen islamofobia saavutti kannattajissaan kulttimaisia piirteitä, ja se tuntuu yhä tänä päivänä toimivan porttihuumeena muuhun äärioikeiston mytologiaan. Moni ei siitä kuitenkaan välittänyt – nehän tulevat hakemaan vain muslimeja. Nyt natsismin uusi nousu on kuitenkin saturoitunut siihen pisteeseen, jossa fantasiat aivan kohta myrskyn myötä pystytettävistä keskitysleireistä demokraateille, liberaaleille, toimittajille, virkamiehille, kulttuurieliitille ja kaikille muille natsien vihaamille kotimaisille rotupettureille alkavat olla jokapäiväistä rahvaan poliittisen puheen valtavirtaa. Sen kohtaamiselta ei voi enää välttyä. Ollaan tilanteessa, jollaisessa Eurooppa viimeksi oli 30-luvulla.

Kun joukkohysteria yltyy tälle tasolle, se ei yleensä laannu ilman väkivaltaa. Väkivaltaa on siis luvassa. Sitä toivoisi, että joku vielä muistaisi kaikkia niitä ’ei koskaan enää’ -vannomisia, joita Euroopan raunioilla viime kerralla itkettiin. Sitä toivoisi, ettei ihan koko kierrosta tarvitsisi käydä uusintana läpi. Toistaiseksi ei kuitenkaan hyvältä näytä, koska ihminen on mitä on. Viidennet kolonnat eivät enää lymyä piilossa, vaan ovat jo kaikkien nähtävillä. Nyt olisi aika ryhtyä toimenpiteisiin, jos emme halua niiden nousevan valtaan myös Euroopan maissa. Vahinko voi olla täällä paljon pahempaa kuin Amerikassa, koska täällä ei ole valtameriä erottamassa vieraista suurvalloista eikä yhtä vankkoja instituutioita hidastamassa Hitler-skenaariota tai suojelemassa ei-natsien sananvapautta sitten kun ollaan niillä kierroksilla, joilla Amerikassa nyt mennään.

*   *   *

Näyttää hieman siltä, että kulttimaiset joukkohysteriat ovat usein päässeet valloilleen jonkin uuden joukkotiedotusinnovaation kehityttyä. Sellainen oli aikoinaan radio, sittemmin televisio, kylmän sodan jälkeen sähköposti, sitten satelliittikanavat, sosiaalinen media ja viimeisimpänä videojakokulttuuri. Vaikka joukkotiedotuksen ja sitä palvelevan teknologian kehitys on tuonut ihmisille myös paljon hyvää, kannattaa joukkohysterioista ja niiden karmeista seurauksista oppia se, mikä on opittavissa, jotta ihmiskunta osaisi edes ajatusten tasolla varustautua siihen, mitä seuraa, kun virtuaalitodellisuus, keinoäly, konemieli ja singulariteetti alkavat tehdä tuloaan.

Hermann Hessen kirjoissa on vaikutteita itämaisesta ajattelusta, jossa ihmiskunta on eräällä tavoin skitsofreniaan vajonnut Jumala. Kukin erillissielu huutaa maailmantuskaansa ja yksinäisyyttään. Itämaisissa uskonnoissa tämä kärsimys lakkaa sillä, että erilliset sielut lopulta lakkaavat, sulautuen suureen maailmansieluun nirvanassa. Länsimaisissa uskonnoissa – joita myös Lähi-idän aabrahamilaiset uskonnot ovat – on perinteisesti tavoiteltu päinvastaista asiaintilaa: sielun kuolemattomuutta erillisenä olentona jossain kauniiksi kuvitellussa tuonpuoleisessa, olipa se sitten Elysion, Valhalla, Taivas tai Janna. Jonain päivänä taistelu erillissieluisuuden ja suuren kaikkinielevän maailmansielun välillä voikin hahmottaa maailmanpolitiikan Armageddonia, mikäli yksilöuskoinen Amerikka ja kollektivistinen Kiina yhä tulevalla keinoälyn aikakaudella ovat johtavia suurvaltoja. Skitsofreenikko vastaan Borg. Siinä välissä varmaan yhä riehuu Venäjän kaltaisia googeja ja maagogeja.

Mutta mistä silloin tunnistaa oikean Vapahtajan, jos kumpaakin mahtihuonetta johtavat väärät profeetat, ja kumpikin järjestelmä mitä ilmeisimmin on korruptoitavissa? Miten erottaa valonlähteen valonkantajasta, Kristuksen antikristuksesta? Ihmisiä on eri aikoina kehotettu tutkimaan sydäntään, mutta massahysteriat jos mitkä osoittavat, että se tunneolento, joka tämä alaston apina on, on kykenevä vielä suurempaan pahaan kuin valistuksen olettama rationaalinen ja hillitty, joskin omahyväinen yli-ihminen. Ehkä meidän onkin syytä yhdistää sydämen opetus järjen ytimeen, kausaalisuuteen. Puu on tunnistettava hedelmistään. Syy seurauksista.

Hedelmien kypsyminen vie usein aikaa, minkä vuoksi voikin olla vaikea heti nähdä, mitä puuta pitäisi vaalia ja mihin lyödä pilkka tai hakata päreiksi. Yksilöllä harvoin on mahdollisuuksiakaan päättää muiden kuin pihapuidensa kohtalosta. Avuksi voi kuitenkin ottaa kolmannen kehotuksen: ajatelkaa lapsia. Oman elämänhän voi helposti viettää kääntäen katseensa toisaalle, tai tarvittaessa poskensakin, mutta lasten tulevaisuudesta luulisi monen, ehkä jopa enemmistön, kantavan huolta. Ainakin jos lapset ovat omia. Siksipä joukkohysteerikotkin ovat ottaneet lapset propagandansa välineeksi, uskotellessaan, että maailmaa johtava eliitti koostuu lapsia metsästävistä pedofiileistä. Kuriositeettina mainittakoon, että esim. Suomessa paljastuneessa sadististen pedofiilien ringissä ilmeni poliisilähteiden mukaan viitteitä natsismista ja satanismista, joten tässäkin suhteessa äärioikeisto ilmeisesti projisoi kuvitteellisiin vihollisiinsa sitä, mitä liikkuu omassa mielessä.

Lastensuojeluvietin soisi suuntautuvan salaliittoteorioiden sijaan siihen, millaisessa maailmassa haluamme lasten tulevaisuudessa elävän. Haluammeko jättää heille jotain siitä demokratiasta, yhteiskunnallisesta vapaudesta, jäljellä olevasta luonnosta ja suopeasta ilmastosta, joiden puitteissa olemme itse saaneet kasvaa ja elää? Millainen vanhempi haluaa jättää lapsilleen perinnöksi lohduttoman diktatuurin, petomaisesti ärjyvän politiikan, raunioitetun yhteiskunnan, saastutetun ja hävitetyn maan?

Nykyään hävyttömyys on muotia, ja mitä vanhempi ihminen, sitä törkeämpi arvoiltaan – pois lukien ehkä kaikkein vanhimmat, pian keskuudestamme poistuvat sukupolvet, jotka ovat vielä jäljellä herrasmiesten ja kunnon naisten aikakausista. Mutta eikö edes vähän voisi hävetä?

Luxemburgissa

Viime viikonloppuna piipahdin Luxemburgiin, koska miksipä ei. Lauantaina satoi tosin rankasti pitkin päivää. Vallonian halki ajaessani ruuhkista ja vastaavista varoittavissa valotauluissa oli uhkauksia siitä, että Luxemburgin raja olisi kiinni, mutta kun kysyin Belgian puolella Luxemburgin maakunnassa kahvilanpitäjältä, hänen käsityksensä oli, että raja suurherttuakuntaan oli yhä auki. Niin olikin. Poliisit kyyläsivät tienposkessa, mutteivät pysäytelleet autoja.

Tapasin virolaisen kollegani, joka oli kuuden Ukrainan-vuoden jälkeen siirtynyt Luxemburgiin tekemään pari vuotta käännöstöitä saadakseen astinlaudan mielenkiintoisempiin hommiin sen jälkeen. Sain myös kolme vuotta kateissa olleen kaukoputkeni takaisin. Söimme; joimme erinomaisen pullon portugalilaista Douron alueen Prazo de Rorizia ja vielä erinomaisemman pullon italialaista Apulian Nero di Troiaa.

Sunnuntaiaamuna ajoin Luxemburgin eteläisimpään osaan, Moselin laaksoon, jossa sijaitsee Luxemburgin parhaaksi lintupaikaksi mainittu Haff Réimech. Siellä on varsin runsas lajikirjo. Kesällä pesimälajistoon kuuluvat esimerkiksi pikkuhaikara ja taiturikultarinta, mutta nyt kumpikaan ei ollut enää läsnä. Sää oli onneksi sikäli suosiollinen, ettei sunnuntain aamupäivän aikana satanut. Tihutus alkoi vasta iltapäivällä, ja silloin päätin olevan aika ajaa takaisin Belgiaan.

Haff Réimechissä oli suuria hanhiparvia, tosin kumpikaan laji ei alkuperäislajistoa: parvet nimittäin koostuivat niilinhanhista ja kanadanhanhista. Sorsia oli paljon vähemmän, vain sini- ja harmaasorsia. Talvehtiva vesilinnusto ei selvästi ollut vielä saapunut. Sen sijaan syysmuutolla olevia pikkulintuja oli runsaasti – yllättävän kesäisiäkin lajeja, kuten kaikki kolme pääskyä, harmaasieppo, pensaskerttu ja metsäkirvinen. Nokikanoja kellui lauttoina paljon, liejukanat ääntelivät ja kömpivät rantaryteiköissä, ja sieltä täältä kuului luhtakanojen mylvähdyksiä ja sianvingutusta. Moni punarinta oli vielä laulupäällä. Myös kuningaskalastaja näyttäytyi, mikä oli hyvä lisä vielä melko lyhyelle Luxemburgin lajilistalleni.

Suojellun alueen ympärillä on pari kylää sekä viiniviljelmiä kukkuloiden rinteissä. Isohaarahaukka tuli vastaan sekä Luxemburgin että Belgian puolella, kuten myös hiirihaukkoja ja tuulihaukkoja.

Brysselissä on joka viikko jokin Turkkia vastaan suunnattu mielenosoitus. Viime viikolla metelöivät kurdit, tällä viikolla oli armenialaisten vuoro. Väkeä oli rehattu autolasteittain Ranskan puolelta, Belgian armenialaisyhteisö kun ei varmaan riittäisi täyttämään keskeisiä katuja. Saahan sitä mieltä osoittaa, mutta ärsyttää, kun ei tiedä, mitä katua minäkin päivänä pääsee työpaikalleen. Brysselin poliisi tyytyy katselemaan vierestä ja tukkimaan kadut tavallisilta työssäkävijöiltä. Pippurikaasua ei ole ainakaan toistaiseksi näkynyt. No, keskeisten länsimaisten instituutioiden vuoksi kaupunki on tottunut jatkuviin mielenosoituksiin vaihtuvain painostusryhmäin toimesta.

Maailmanpolitiikassa eletään synkkiä aikoja. Trumpia ei saada pois vallasta kuin väkisin. Hän saattaa hyvin voittaa vaalit samalla matematiikalla kuin viimeksi, ja ellei voita, edessä on tammikuuhun saakka jatkuva kamppailu, jossa käytetään kaikki keinot juristeriasta vaalivilppisyytöksiin, katumellakoihin ja terrorismiin, ja särjetään kaikki särjettävissä olevat instituutiot ja konventiot, jotta huijarin huijaus voisi jatkua. Venäjä on pannut pyörät pyörimään Armeniassa ja Azerbaidžanissa – ehkä siltä varalta, ettei Mantšurian kandidaatti sittenkään pysyisi vallassa. Valko-Venäjällä ja Kirgisistanissa kansa on noussut kaduille vaalivilppiä vastaan, mutta ajan henki ei ole tänä vuonna heidän puolellaan.

Kiina on kiihdyttänyt imperiuminsa etnisten vähemmistöjen pakkoassimilointia keskitysleireillä, joille on uiguurien jälkeen lähetetty myös tiibetiläiset ja sisämongolit. Hongkongin demokratia on murskattu. Taiwanilla eivät ole edessä turvalliset ajat. Väkirikkaat demokratiat natisevat autoritääristen johtajien ikeessä Intiassa, Brasiliassa, Turkissa ja Filippiineillä. Kalifornia, Amazonas, Pantanal ja Australia ovat kuukausi kuukauden perään liekeissä – korvaamattomat luontoarvot katoavat savuna ilmaan tahallisesti väärän metsä- ja maankäyttöpolitiikan seurauksena, samalla kun maailma hurskastelee sillä, pitäisikö valkoisten heteromiesten syödä poltettujen sademetsien paikalla tehoviljeltyä soijaa nautojen sijaan tai pitäisikö miesselittäminen kieltää lailla. Aikana, jolloin rationaalisuutta tarvittaisiin enemmän kuin koskaan, ihmiskunta vajoaa yhä syvemmälle mystiikan suohon – niin politiikan kuin kulttuurin puolella. 

Maailma on kummallinen paikka, mutta se on toistaiseksi ainoa, joka meillä on, joten pakopaikkaa siitä ei ole. Maailmassa olisi vielä niin paljon, minkä haluaisin nähdä ennen tuhoutumista, mutta koronakriisi näyttää toistaiseksi rajoittaneen oman matkailuni siihen, mitä yksityisautolla tavoitan.

Papukaijain Bryssel

Kuukausi on kulunut Brysselissä, jonka ilmanala on vähitellen muuttunut kuumankosteasta viileämmäksi ja sateisemmaksi. Ilmankosteus ja lämpimät yöt tosin vieläkin aiheuttavat tunteen kuin olisi tropiikissa.

Iltaisin vihreät parvet eksoottisia papukaijoja (tarkemmin sanoen kauluskaijoja ja munkkiaratteja) lentävät kovaa vauhtia ja matalalla kujia pitkin kuin näköharhat. Ehkä välttääkseen varpushaukkojen tai muiden petolintujen saalistusta, vaikka eipä kaupungissa juuri petolintuja näy, ja niinpä varsinkin kauluskaijan kantakin on paisunut melkoiseksi. Ne tuntuvat pärjäävän Brysselissä erinomaisesti. Ja mikäpä tuossa ollessa. Runsaat ja suuret puistot ovat täynnä hyvin vanhoja lehtipuita, joiden rungoista löytynee paljon sopivia pesäpaikkoja kolopesijöille.

Alkuperäisillä asuinalueillaan kauluskaija elää Himalajalla sen verran korkealle saakka, että se kestää Keski-Euroopan talvia. Argentiinasta kotoisin oleva munkkiaratti taas rakentaa suuria yhteispesiä, joissa linnut talvisin lämmittelevät toisiaan joukkovoimalla. Sekin pärjää hyvin, koska alkuperäisellä kotiseudullaan on ihan oikea talvi.

Suomessa papukaijoista saataisiin varmaan valtaviin mittasuhteisiin paisuva ongelma, jolle pitäisi heti tehdä jotain. Kansaa kiihotettaisiin lintuja vastaan päivittäisellä propagandalla, kuten Suomessa tapahtuu luonnonvaraisten hyötylintujen, valkoposkihanhien, kohdalla. Brysselin puistolampia ja nurmia laiduntavat suuret parvet niilinhanhia, jotka ovat papukaijojen tavoin ihmisen tänne levittämä vieraslaji - toisin kuin Suomen valkoposkihanhet, joista suurin osa ilmaantuu kohtapuoliin näille main. Pääosa lajin maailmankannasta nimittäin talvehtii pohjoisnaapurissa Alankomaissa, vaikka onhan niitä suurin parvin Flanderissakin.

Asuinpaikkani lähellä on Brysselin vapaan yliopiston suuri kampusalue. Kyseisen opinahjon dekaani on perinteisesti aina myös vapaamuurarien suurmestari ja kommentoi siinä ominaisuudessa kaikenlaista, mitä maailmalla tapahtuu. Alankomaiden ja Belgian kauppakaupungit ovat historiallisesti olleet salaseuran kultamaita, siinä määrin, ettei se täällä olekaan kovin salainen. On julkinen museokin. Bryssel on niin ikään vohvelien, simpukoiden, sarjakuvan ja länsimaisten instituutioiden kaupunki. 

Mutta Belgian valtio pysyy yhtenä Euroopan kummallisimmista. Yleensä liittovaltiot ovat syntyneet siten, että aiemmin erilliset yksiköt ovat liittyneet yhteen luodakseen jotain yhtenäisempää. Belgiassa on kuitenkin yhtenäismuotoinen valtio muutettu myöhemmin liittovaltioksi, jonka pääosat, hollanninkielinen Flanderi ja ranskankielinen Vallonia, yhä ponnistelevat enemmän erilleen toisistaan, jakaen maata syvemmin kahtia. Valtakunnallisen tason politiikka on hallituskriisiä toisensa perään.

Brysselissä jotkut asiat - etenkin ruoka-, juoma- ja terveydenhuolto - toimivat perinteisesti Suomea paremmin, kun taas toiset - kuten byrokratia ja nettipalvelut - selvästi huonommin. Jätehuolto on oma kummallisuutensa. Kaikkea kyllä erotellaan ja kierrätetään, mutta jätehuolto tapahtuu niin, että eri viikonpäivinä joku kerää jotain tiettyä, ja ihmiset kasaavat sen edellisenä iltana kadulle kotitalonsa eteen. Esimerkiksi lasipulloille on astia vain tiettyinä päivinä, pahville toisina.

Suurin osa jätteistä kerätään tänään keskiviikkona, mikä tarkoittaa, että väki kasaa roskapussinsa katujen varsille tiistai-iltana, ja sitten tiistain ja keskiviikon välisen yön ajan ketut, kissat, rotat ja varikset repivät pusseja auki ja levittelevät niiden sisältöä pitkin katuja. Spurguja roskiksilla ei täällä juurikaan näy, mutta ehkä Venäjän vakoojat käyttävät jokaviikkoisen tilaisuutensa etsiä heikkouksia länsimaisten ihmisten arkitottumuksista, terveydentilasta, kulutusvalinnoista tai parisuhteista.

Sain viime viikon lopulla koko Titaanien aika -trilogian englanniksi Wattpadiin, kun kolmas ja viimeinenkin kirja tuli editoitua loppuun. Seuraavaksi harkitsen Amazon-kustannusta, jotta ystävät ja tutut saavat sitten halutessaan koko kolmen kirjan sarjan myös painettuina kirjoina hyllyihinsä. Kreikkalainen kollegani on sillä tavoin julkaissut oman romaaninsa, kun ei hänellä ollut aikaa markkinoida sitä alati toivottomammaksi muuttuneelle perinteiselle kirjakustannusalalle. Kirjassaan autoritäärinen antikosmopoliittinen liike on noussut hävittämään liberaalia eliittiä maailmasta, mutta pari urheaa kansainvälistä ihmistä taistelee pimeyden voimia vastaan.

Kuukauden tässä kaupungissa asuttuani on oma lukupinokin alkanut vähitellen paisua. Tarkoituksella jätin kirjastoni Suomeen ja toin mukanani vain pari matkalukemisena ollutta nidettä. Nyt on kuitenkin tullut hankittua työhön liittyen luettaviksi paljon teoksia demokratian tilasta ja tulevaisuudesta. Luen paraikaa Matthew Kroenigin Paluuta suurvaltakilpailuun, Anne Applebaumin Demokratian iltahämärää sekä John Boltonin Huonetta, jossa se tapahtui. Seuraavina vuorossa lienevät Ivan Krastevin Euroopan loppu, Steven Levitskyn ja Daniel Ziblattin Kuinka demokratiat kuolevat sekä David Stasavagen Demokratian lasku ja nousu. 

Stasavagen kirjan esittelyssä on mielenkiintoa herättävä kuvaus demokratian alkuperästä ja kehityksestä: 

"Usean vuosituhannen ajalle ulottuvista esimerkeistä Stasavage johtaa päätelmiä siitä, miksi valtiot kehittivät joko demokraattisia tai itsevaltaisia hallintomuotoja, väittäen demokratian tavallisesti kehittyneen pienissä paikoissa, joissa oli heikko valtio ja - toisin kuin olettaisi - yksinkertaiset teknologiat. Keskusvaltion instituutioiden (kuten verobyrokratian) puuttuessa - esimerkiksi keskiajan Euroopassa - hallitsijat tarvitsivat hallitakseen väestönsä suostumusta. Keskushallinnon instituutioiden ollessa vahvoja - kuten Kiinassa ja Lähi-idässä - ei suostumus ollut välttämätön ja niinpä itsevaltius oli todennäköisempi hallintomuoto. Stasavage tutkii sitten siirtymää varhaisesta moderniin demokratiaan, mikä tapahtui ensin Englannissa ja sitten Yhdysvalloissa, osoittaen modernin demokratian nousseen tarpeesta yhdistää kansalaisvalvonta vahvaan valtioon yli laajan alueen. Demokratia on muuttanut muotoaan ajan myötä ja pitkin maailmaa - ja sen muodonmuutos on yhä käynnissä." 

Luen toki muutakin kuin demokratiaa. Posti toi minulle myös Vladimir Nabokovin muistelmat, joissa kerrotaan enemmän lepidopterologiasta ja šakista kuin Lolitasta. Ja Bertolt Brechtin Galilein elämä löytyi hylättynä kadulta.

Hellettä pitänyt

Ollaan yli syyskuun puolenvälin, mutta Brysselissä on päivästä toiseen yli 30 astetta lämmintä. Oi aikoja, joita elämme! Olen nyt ollut täällä kolme viikkoa; aika on kiitänyt siivillä yrittäessäni ratkoa lukuisia käytännön pikku ongelmia, sikäli kun en ole ollut työntekoon sidottu.

Eniten hankaluuksia on koitunut näinä etätyösuositusten aikoina siitä, että paikallinen operaattori ei ole vieläkään saanut minulle kotinettiä kuntoon. Kyse ei ole teknisistä ongelmista, vaan yksinkertaisesti siitä, ettei palvelua saa. Puhelimiin vastaavat vain robotit, jotka odotuttavat tuntikausia musiikkia kuunteluttaen, sähköposteihin ei vastasta lainkaan, ja jos käyn operaattorin kaupoissa, siellä ei osata auttaa, koska kaikki toimitus- ja asennuspalvelu on automatisoitu. Kolme viikkoa, eikä mitään ole tapahtunut, paitsi että ovat kadottaneet ainakin yhden modeemin ja lähettäneet minulle turhia asiakastyytyväisyyskyselyjä. Olen vastannut niihin murskaavasti, koska en ole saanut tilaamaani tuotetta, ja raksinut ruutuun ”haluan, että ongelmasta otetaan minuun yhteyttä”, mitä ei tietenkään koskaan tapahdu. Yritin jo vaihtaa operaattoria toiseen, mutta se taas ei palvele tähän osoitteeseen.

Takapihan joutomaata ja hylättyä entisen sotilassairaalan kappelia asuttavat ainakin kahdeksan kettua haukahtelevat ja ulvahtelevat trooppisen kuumassa illassa. Läheisten talojen antenneilla on ollut syksyyn valmistautuvien kottaraisten kokoontumisajoja omituisine äänineen. Rautiaiset ja mustaleppälinnut hyppelehtivät pensaiden, raunioiden ja kivikoiden väliä. Pihassa käy myös taajaan sepelkyyhkyjä ja turkinkyyhkyjä, kumpiakin melkein enemmän kuin tavanomaisia puluja.

Viime viikonloppuna kävin ranskalaisen kollegan ja hänen tyttärensä kanssa laajassa Soignes’n metsässä, jossa kasvaa lukuisana vanhaa pyökkiä sekä vähälukuisempana vielä vanhempaa tammea. Siellä vallitsee aivan erityinen kirkas ja vehreä vihreys. Lintumaailmassa oli varsin hiljaista, joskin pähkinänakkeli huuteli, tulipäähippiäinen inisi ja viitatiaiset hyörivät askareissaan.

Viime sunnuntaina matkakumppanini palasi takaisin Suomeen. Ehdimme kuitenkin vielä käydä illallisella ystäväperheeni luona Waterloossa. Ehdin myös hänen kanssaan testata ainakin tusinan verran hyviä ravintoloita Etterbeekissä, Ixelles’issä ja Saint-Gilles’issä – useita belgialais-ranskalaisia ja italialaisia, lisäksi japanilaisen, kiinalaisen, vietnamilaisen ja thaimaalaisen, portugalilaisen ja libanonilaisen. Saint-Gilles’issä kävimme myös suomalais-kiinalaisessa taidenäyttelyssä, jonka teemana olivat vuoret, itäaasialaisittain maalattuina.

Suomalaiskaverin lähdettyä olen jatkanut ravintoloiden kokemista ja käynyt muutamia kertoja oluella tai viinillä kollegojen ja kontaktien kanssa: ruotsalaisen, slovakin, kreikkalaisen, amerikkalaisen ja parin eri suomalaisen. Lähiparturini, jota nimen perusteella oletin ensin libanonilaiseksi, osoittautuikin olevan assyrialaiskristitty Qamishlista, joten saatoimme puhua vanhoista ajoista Syyriassa.

Toimisto-olosuhteeni paranivat huomattavasti, kun hankin sinne oman yksityisen kahvinkeittimen. Enää ei tarvitse maksaa puolentoista euron kahveja päivän mittaan.

Toisena hyvänä asiana mainittakoon Zeissin kaukoputkeni, jonka olen viimeiset kolme vuotta olettanut tulleen varastetuksi Kiovassa, kaaoksessa, joka seurasi tulipaloa Kiovan-asunnossani ja paluutani Georgiasta. Se löytyi ihmeen kautta virolaisen kollegan muuttokuormasta, kun tämä muutti Kiovasta Luxemburgiin. Kun asuntoani puhdistettiin noesta, olin pari päivää evakossa hänen asunnossaan, ja siellä kaukoputki oli jotenkin joutunut korkean kaapin päälle, jossa se sitten lojui seuraavat vuodet ilman, että kukaan löysi sitä. No, onneksi Luxemburg ei ole kovin kaukana täältä; saanen kaukoputkeni takaisin ja sitten minulla on niitä kaksi.

Länsi-Eurooppaan muttei takaisin

Merimatka Vuosaaresta Itämeren toiselle puolelle, Saksan Travemündeen, kestää 29 tuntia. Siinä ehtii pari kertaa katsastaa yhdistetyn rahti- ja matkustajalaivan kaupan, ravintolan ja kahvilan tarjonnan. Pallomerikin siellä näytti olevan. Pitkällä laivamatkalla ehdin nukkua, kirjoittaa blogia, pelata paljon šakkia ja lukea Muumipapan muistelmia. Yhtäkkiä oltiin jo Skoonen rannikon ja Bornholmin välissä. Vähän myöhemmin tuli näkyviin Rügenin saari.

Travemündessä oltiin puoli kymmeneltä illalla, elokuun viimeisenä päivänä, joten ajoimme sieltä yöksi hotelliin Lyypekin rautatieaseman lähelle. Ajatus oli, että aamulla etsisimme ensi töiksemme Lyypekistä korjaamon, joka korjaisi autojen tuulilaseja. Netistä päätellen usea niistä avautuisi jo aamukahdeksalta.

Lyypekillä (saks. Lübeck) on niin erityinen asema suomalaisten kansanperinteessä, että kaupunki on saanut oman suomalaisen nimensä – kuten Berliini ja Hampuri. Kovin harvalla keskieurooppalaisella kaupungilla loppujen lopuksi on oma suomalainen nimi. Pariisilla, Varsovalla, Krakovalla, Kiovalla ja Harkovalla sellaiset on, mutta esimerkiksi Wienillä ei. Suomalaiset eivät ole vaivautuneet suomentamaan Müncheniä eivätkä Zürichiä, vaikka niissä esiintyy vieras ü-kirjain sekä suomalaisittain vaikeuksia tuottava ch-yhdistelmä, joka äännetään eri eurooppalaisissa kielissä kovin eri tavoin.

Lyypekin erityislaatuisuus on siinä, että juuri tämä saksalainen kaupunki oli vuosisatoja suomalaisten portti Eurooppaan. Melkoista nostalgiaa, että myös tänä päivänä laivayhteys Suomesta Saksaan liikennöi samaan paikkaan. Waltarin historiallisissa romaaneissakin Mikael Karvajalka matkusti Eurooppaan Lyypekin kautta ja pääsi siellä ensi kerran ihmettelemään Keski-Euroopan suuruutta, urbaania ympäristöä ja väenpaljoutta. Siihen aikaan lahdenpohjukassa sijainnut Lyypekki itsessään oli satamakaupunki. Sittemmin Itämeren altaan maannousema on jättänyt Lyypekin toistakymmentä kilometriä sisämaahan, joten uusi satama on rakennettu Travemündeen – Travejoensuuhun.

Seuraavana aamuna tosiaan etsiydyimme lähimmälle ovensa avanneelle korjaamolle, josta meidät ohjattiin toiselle. Siellä korjaaja vakuutti, ettei halkeama aiheuta vaaraa, vaan me voimme ajaa autolla Brysseliin saakka ja korjauttaa tuulilasin siellä. Hän kun ei pystyisi vielä samana päivänä sitä korjaamaan.

Näin sitten tehtiin. Saksan autobaanoja pitkin matkanteko on ikävystyttävänkin nopeaa, kun keskinopeus on 140 km/h tai enemmän ja pakolliset bensa-, kahvi- ja vessatauot hoituvat säännöllisesti toistuvilla asemilla tarvitsematta lainkaan ajaa sisään taajamiin. Bryssel piti tavoittaa samana iltana, joten pidimme pidemmän tauon lounaineen ja kahveineen vasta Aachenissa, tavaten siellä teknologiaa opiskelevaa jordanianirakilaista ystävääni ja muuatta kreikkalaista, joka opiskelee siellä fysiikkaa.

Kaarle Suuren kaupunki ja yksi Saksan vanhimmista kaupungeista, Aachen, on jo todella lähellä sekä Alankomaiden että Belgian rajaa. Sitä kautta ajamalla vältimme sen, että olisimme ylittäneet useampia valtionrajoja kuin oli tarvis – se kun on muuttunut korona-aikoina arvaamattomaksi. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että kun lähdimme ajamaan Aachenista kohti Brysseliä, ja luulin meidän yhä olevan Aachenin esikaupungeissa, päätin tankata viimeisen kerran halvempaa bensaa Saksassa – mutta bensa-aseman mainokset olivatkin ranskaksi ja bensakin kalliimpaa. Olimme vahingossa ylittäneet kylän keskellä sijainneen rajan Belgian puolelle.

Brysseliin päästyämme noudin avaimen kontaktilta ja sitten oli aika etsiä uusi kotini, ainakin tulevaksi vuodeksi eteenpäin. Se löytyi ja autopaikkakin löytyi. Asunto on varsin hyvä, joskin ilmanvaihto ei tunnu toimivan, pyyhkeenlämmittimet paahtavat liian kuumina ja postilaatikon avain on kateissa. Myös netin saaminen kotiin näyttää Brysselissä olevan paljon hankalampi prosessi kuin Suomessa. Viikko on kulunut ja yhä ollaan suomalaisen puhelinlinjan varassa – kiitos EU:lle roaming-hintojen harmonisoinnista.

Asunnon takapihalla on lähtökuopissa oleva rakennustyömaa sekä hylätty kirkko, joka luo jossain määrin goottilaista tunnelmaa. Sitä tiivistävät mainitulla joutomaalla elävän neljän ketun ajoittaiset parkaisut pimenevässä yössä. Nokivariksia, harakoita, sepelkyyhkyjä ja rautiaisia vierailee myös taajaan takapihalla.

Uudella työpaikallani vallitsee samanlainen outo pandeeminen tunnelma kuin muuallakin näinä aikoina. Käytävät kaikuvat tyhjyyttään ja suurin osa väestä on etätöissä, tavaten toisiaan loppumattomissa videopalavereissa. Toisin kuin viime kuukaudet Suomessa, jossa tein töitä suurimman osan aikaa kotoa käsin, täällä hengailen harvojen joukossa toimistolla, ainakin niin kauan kunnes kotinettini alkaa toimia. Matkakumppaninikin sai huomata tulleensa Brysseliin vähän kuin turhan takia, kun hänen konferenssinsa peruttiin tai muutettiin virtuaalisiksi. Onneksi Bryssel on nykyisin alalla kuin alalla paikka, josta aina löytyy jotain – jos ei muuta, niin hyödyllisiä kontakteja.

Brysselillekin suomalaiset ovat antaneet suomalaisen nimen, tosin jostain syystä se on jäänyt ikään kuin puolitiehen. Hollanniksi kaupunki on Brussel, ranskaksi Bruxelles ja saksaksi Brüssel, mutta suomalaiset ovat päättäneet muuttaa vain y-kirjaimen siihen, millä tuota äännettä suomen kielessä merkitään. Olisivat samalla vaivalla nimenneet kaupungin muotoon Rysseli – tai edes Prysseli. Mutta nimien antaminen harvoin etenee loogisesti.

Keski-Eurooppaan ja takaisin

Kesän toiseksi viimeisenä aamuna Helsinki hyvästeli minua sateisin säin. Hyvä niin, tulee vähemmän ikävä kuin jos kesä olisi jatkunut seesteisenä ja kauniina. Pakkasin vuoden tykötarpeet autoon ja ajoin Vuosaaren satamaan, kohti uutta maata, uutta tehtävää, uutta versiota itsestäni.

Tätä ennen ehdin kuitenkin pitää viimeisen kesälomani, käytännössä elokuun viimeisen viikon lisättynä yhdellä perjantailla, jonka aamuna suuntasin Tallinnaan ja sieltä eteenpäin kohti Pärnua. Tarkoitukseni oli ollut ajaa ensin Tarttoon ja sieltä Valmieran ja Cēsisin kautta Riian ohitustielle. Matkakumppanillani oli kuitenkin sittemmin vääräksi osoittautunut käsitys, että miehemme Tartossa olisi tarvinnut pidemmän varoitusajan, emmekä voisi noin vain ilmaantua sinne. Joten päätimme ajaa Via Balticaa pitkin Pärnuun lounaalle.

Säät olivat aurinkoiset ja kuumat suurimman osan matkaa. Elokuinen Eurooppa tervehti meitä avosyleineen. Virossa ja Latviassa ei juuri näkynyt Suomea kummempia koronarajoituksia, Liettuassa ja Puolassa olikin sitten jo maskipakko voimassa kaupoissa ynnä muissa tiloissa, muttei ravintoloissa ruokaillessa.

Ylitettyämme rajan Heinastesta Latvian puolelle päätimme sittenkin suunnata Liivinmaan Sveitsin maisemiin, Gaujan kansallispuiston metsien ja pikkujärvien keskelle. Pysähdyimme matkalla katselemaan Limbažin taajamaa. Metsät olivat melko hiljaisia. Elokuu on sitä aikaa, kun linnut ovat jo pesineet, jotkut alkaneet syysmuuttonsakin. Vain peippojen ja tiaisten varoitusääniä, harmaasiepon sirahduksia ja muuttomatkaa varten marjoilla lihottautuvia mustapääkerttuja. Raiskuman kartanon mailla riehui käpytikka. Pelloilla oli liikkeellä kurkia, muutama viimeinen kattohaikara. Parilla pellolla sekä Latviassa että Liettuassa oli parvittain jalohaikaroita - ne totisesti ovat runsastuneet Pohjois-Euroopassa viime vuosina.

Olimme iltaa ja yötä Cēsisissä. Seuraavana päivänä kävimme sekä Siguldan että Turaidan linnat, vastakkaisilla äyräillä Gaujaa. Bauskan Rimissä kävimme ostamassa ruokia ja juomia. Ennätimme hyvissä ajoin jo iltapäiväksi Kaunasiin, Liettuan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, jossa tapasimme suomalais-venäläisen ystävämme, joka oli ollut Puolassa ja matkasi nyt meihin nähden päinvastaiseen suuntaan Suomea kohti. Illastaessamme kansallista sianreittä alkoi kaatosade ja tuosta illasta tulikin yksi matkan harvoista sateisista.

Seuraava aamupäivä Kaunasissa oli kuitenkin aurinkoinen. Jatkoimme Liettuan halki Suwałkin käytävään ja sieltä edelleen Mazurian järvimaisemiin. Kävimme Wolfsschanzessa tutustumassa räjäytettyihin Hitlerin bunkkereihin - paikkaan, jossa Stauffenberg ikävä kyllä epäonnistui yrityksessään räjäyttää Hitler ja käynnistää operaatio Valkyria Saksan pelastamiseksi täystuholta. Viimeksi olin käynyt noissa Kolmannen Valtakunnan tuhosta muistuttavissa maisemissa erään toisen ystävän kanssa 18 vuotta aiemmin, marraskuisessa usvassa, ollessamme matkalla Wieniin Otto von Habsburgin syntymäpäiville. Illaksi majoittauduimme Olsztyniin (Allenstein). Olsztynin vanhassakaupungissa söimme jälleen hyvin, vaikkakin kaupungissa parveili häiritsevän paljon hiljaisina vaanivia hyttysiä.

Neljäntenä matkapäivänä ajoimme Toruńiin, kaupunkiin, josta Nikolaus Kopernikus oli kotoisin, ja sen totisesti näki katujen ja yliopiston nimistä, patsaista ja muusta. Toruńissa on hieno vanhakaupunki. Olimme ajatelleet tavata kaksi Puolassa asuvaa ystäväämme, mutta selvisi, että he olivatkin lähteneet käymään Suomessa ja tulisivat vasta seuraavana päivänä huokealla lennolla Turusta Gdańskiin. Niinpä jatkoimme illaksi aina Krakovaan saakka ja päätimme tavata mainitut ystävät siellä, jahka seuraavana päivänä saapuisivat. Meille jäi siis kokonainen päivä, kaksi iltaa ja yötä Krakovalle. Onhan tuo yksi Keski-Euroopan hienoimmista ja historiallisimmista kaupungeista, joten ei lainkaan paha siellä viipyä.

Kävimme illalla vanhassakaupungissa ja raatihuoneentorilla, joimme pari pulloa viiniä ja katsoimme hotellihuoneessa elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Seuraavana päivänä kävelimme läpi Kazimierzin juutalaiskorttelit, teimme ostoksia juutalaisissa kirjakaupoissa, kävimme suursynagogassa ja vielä Veikselin etelärannalla Podgórzessa. Söimme israelilaisessa ravintolassa marokkolaista ja libanonilaista ruokaa. Ystävämme saapuivat aikanaan Gdańskista ja kävelimme kanssaan Dolne Młynyn hipsterikortteliin, josta on tullut viihtyisä ravintolakeskittymä, mahdollisesti tilapäiseksi jäävä, jos rakennuskaavailut toteutuvat.

Kuudentena matkapäivänä lähdimme neljään henkeen kasvaneella matkaseurueella ajamaan Krakovasta etelään Karpaatteja kohti. Söimme aamiaista tai aikaista lounasta Białka Tatrzańskassa vuorten alemmilla rinteillä ja jatkoimme sitten Slovakian puolelle Tatralle. Mehiläishaukka tuli uutena Slovakian listalleni. Ždiarissa kävimme kuusimetsissä ja myöhemmin toisella puolen Tatraa Dobšinan jääluolassa sekä vuoristojärven rannalla Dedinkyn kylässä.

Ajoimme illaksi Unkariin ja Bükkin pyökkimetsien läpi viinikaupunki Egeriin, ehtien vielä parahiksi viinejä maistelemaan ja ostamaan Szépasszonyvölgyyn eli Kauniinnaisenlaaksoon. Seuraavana aamuna katselimme Egerin sievän ja historiallisen pikkukaupungin vanhaakaupunkia, raatihuoneentoria, minareettia, linnaa ja kirkkoja. Eger oli ollut tämänkertaisen matkamme etäisin piste, josta alkaisi paluu takaisin kohti Puolaa ja edelleen Suomea. Myöskään Unkarin ja Slovakian rajoilla ei ollut minkäälaisia ongelmia, mutta kasvomaskeja piti käyttää kaupoissa ja sen sellaisissa.

Muttei aivan vielä. Seitsemännen päivän lounaspysähdyspaikkana toimi Prešovin viehättävä pikkukaupunki Slovakian itäosissa, eräänlainen pikku-Košice. Sitten oli aika ajaa kohti Bieszczadyn vuoria ja Puolan Alakarpatiaa, kohteena Rzeszówin kaupunki, jossa minulla oli jonkin aikaa netistä tuntemani ystävä, jota en ollut aiemmin tavannut livenä - oikeustieteen opiskelija, šakinpelaaja ja fantasiakirjailija; sama, jota on kiittäminen minun tuomisestani Wattpadin kirjailija-alustalle. Kiertelimme hänen kanssaan kaupunkia ja sen olutpaikkoja. Söimme pizzaa. Puhuimme.

Rzeszówista alkoi pitkä paluumatka Itä-Puolan halki Baltiaan ja Suomeen. Puolatar, jonka oli pitänyt lähteä tekemään jatko-opintoja Taiwanille, päätti koronasta johtuvien kustannusten ja vaikeuksien vuoksi sittenkin lähteä kanssamme Suomeen. Teimme varsin tehokasta työtä ajamista vuorotellen, sillä ehdimme melko kiireettömästi ajaa Rzeszówista koko matkan illaksi Marijampolėen. Lounastimme ja illastimme karczmoissa. Yksi matkakumppaneistani onnistui tosin ajamaan itselleen ylinopeussakot tulkitsemalla taajama-alueen loppuneen liian aikaisin, ja toinen sai vastaantulevasta rekasta sinkoavan kiven autoni tuulilasiin, johon tuli ilkeä halkeama vähän ennen Viron rajaa. Oli lauantai, joten kaikki korjaamot sekä Pärnussa että Tallinnassa olivat kiinni. Ei auttanut kuin tuoda auto sellaisenaan Suomeen. Augustówista alkaen tuli lisäksi seuraksemme koiranilma, jota sittemmin on jatkunut tähän hetkeen saakka.

Ehdimme kuitenkin Tallinnassa virolaisen kahvinmaahantuojan järjestämälle illalliselle argentiinalaiseen pihvipaikkaan Telliskivessä ja sinne tulivat myös sittemmin eläköitynyt ja Tallinnaan muuttanut entinen esimieheni ja hänen vaimonsa. Liha oli hyvää, seura samoin. Jätimme suomalais-puolalaisen pariskunnan Punavuoreen ja palasimme asunnolleni viimeiseksi yöksi vähäksi aikaa. Nukkumiseen, pyykinpesuun ja tulevan vuoden tavaroiden pakkaamiseen autooni jäi yhteensä 12 tuntia, mikä riitti yllättävän hyvin, koska olimme Vuosaaren satamassa hyvissä ajoin ennen seuraavan laivan lähtöä. Tällä kertaa kohti kaukaista Travemündeä ja uusia seikkailuja.

Pitkässä laivamatkassa on autolla ajamiseen nähden ainakin se etu, että vaikka ulkona näkeekin vain avomerta, ainakin ehdin pitkästä aikaa kirjoittaa tätä blogia ja nostaa elopisteeni šakkipeleissä tähänastiseen ennätykseeni. Lyypekin kulmilla pitäisi myös olla saapuessamme paikkoja, joissa saan tuulilasini korjautettua.

Apollon kyyneleet

Niin kuin minut paremmin tuntevat tietävät, olen aina ollut pohjimmiltani introvertti. Kiinnostunut omista jutuistani enkä yleensä niistä asioista, jotka muilla ovat koko ajan mielessä. Lapsena olin yksinäinen, vaikkei se yksinäisyys minua häirinnyt. Parempi se oli kuin olla jatkuvasti minulle pahaa tahtovien ihmisten seurassa, olivatpa he kotona tai koulunpihalla. Lapsuus jätti jälkiä. Yksi jälki oli lähtökohtainen epäluottamus niitä kohtaan, jotka käyttävät mielivaltaa yli toisten - tai ainakin haluaisivat kovasti käyttää, milloin milläkin verukkeella. Toinen jälki oli perimmäinen sympatia niitä kohtaan, jotka ansaitsisivat osakseen parempaa kuin mitä ovat saaneet.

Jotenkin teiniminä kuitenkin onnistui hilaamaan itsensä yksinäisyydestä ihmisten ilmoille ja kasvamaan ihmiseksi, josta jotkut vieläpä saavat sen aivan väärän käsityksen, että olisin sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja onnekkaiden tähtien alla kasvanut. Aikuistuminen oli yksi ratkaiseva mahdollistaja. Kun lapsi kasvaa fyysisesti isommaksi, on ainakin joidenkin paljon vaikeampaa jatkaa hänen kohtelemistaan samalla tavoin kuin kohtelevat puolustuskyvyttömiä pikkulapsia tai viattomia lemmikkieläimiä. (Yleensä pahan ihmisen tunnistaakin siitä, kuinka hän kohtelee lapsia ja eläimiä - siis niitä, jotka varmasti eivät voi muodostaa hänelle henkilökohtaista uhkaa. Pelostahan moni muukin kuin paha ihminen tappelee, hakkaa, kiusaa ja vainoaa, ja jokainen osaa olla ilkeä vihamiehilleen.)

Fyysisen isoksi kasvamisen lisäksi aikuistuminen mahdollistaa myös muuttamisen pois holhoojien huostasta. Voi hallita omaa kodiksi kutsumaansa tilaa ja saavuttaa tavalla tai toisella taloudellisen itsenäisyyden. Elämän fyysisten edellytysten parantuessa parantuu myös mieli, koska perimmiltään ihminen on kuitenkin rakennettu selviytyjäksi. Jos on jo selvinnyt elossa paljon heiveröisempänä ja tietämättömämpänä maailman pahuudesta, niin miksei sitten selviäisi aikuisuutensa kynnyksellä saati sen yli.

Jos joku psykologian ammattilainen olisi saanut tilaisuuden arvioida minua lapsena (ei saanut), hän olisi varmaan vuosia myöhemmin hämmästynyt suuresti kuullessaan, että kirjoitin ylioppilaaksi parhailla mahdollisilla arvosanoilla, minkä jälkeen vielä menin armeijaan ja sen jälkeen yliopistoon. Sittemmin menin töihin, valmistuin, menin parempiin töihin, ja niin edelleen. Ja kaikenlaista sen jälkeen onkin tullut tehtyä. Elettyä elämää, josta ei voi oikein kirjoittaa kirjaa, kun ei kukaan pitäisi sitä uskottavana.

Kaikkea en tehnyt elämässä yksin. Oli minulla liittolaisiakin. He kuitenkin useimmiten olivat ikätovereitani, myöhempinä aikoina myös itseäni nuorempia. Lapsuuteni oli jättänyt jälkeensä myös alitajuisen epäluottamuksen kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat itseäni vanhempia. Eihän aikuisiin voinut koskaan luottaa. Tietoinen minäni on toki tätä vaisto-oletusta myöhemmin korjannut, sillä olenhan tutustunut elämäni varrella myös hyväsydämisiin ja oikeamielisiin vanhuksiin, joilla on ollut paljon annettavaa minulle. Silloin kun olin nuori, olivat yleensä myös liittolaiseni ja auttajani muita nuoria, ja itse olin heidät maailman väenkirjosta löytänyt ja värvännyt.

Aikuisina vuosinani olen antanut paljon takaisin. Auttanut monia lahjakkaita nuoria, jotka ovat niin kuin minä kerran olin - eivät ehkä identtisissä tilanteissa, vaan kaikenlaisissa. Ymmärtäminen ei edellytä yhdenmukaisuutta. Joku voisi tulkita sen, mitä teen, karmaksi. Joku toinen kristilliseksi lähimmäisenrakkaudeksi. Mutta itse en alun perin tulkinnut sitä kummallakaan hengellisellä kehyksellä. Se vain tapahtui.

Jos olisin nuorempana kuvitellut voivani olla merkittävä tuki ja auttaja niin monelle lahjakkaalle nuorelle, olisin ehkä alun perinkin hakeutunut opettajan, psykologin tai jonkin vastaavan uralle. Mutta enhän minä voinut sellaista kuvitellakaan, kun omakuvani oli täysin päinvastainen: epäsosiaalinen, kulmikas, outolintu. Keskityin siihen, mikä tekisi itsestäni vahvemman ja paremman, enkä suinkaan kuvitellut voivani auttaa ketään muuta. 

Mutta niin vain kävi, että kun kyllin kauan olin tuota tietä kulkenut, aloin nähdä varjoja perässäni - ponnistelemassa eteenpäin, kompuroimassa, mutta jälleen kulkemassa. Vasta silloin aloin huomata, kuinka kauas olin jo itse ehtinyt. Ja etsiessäni vuoren vanhusta, joka ei ehkä hänkään niin vanha ollut, olin itse tahtomattani tullut tuoksi vanhukseksi vuorellaan, jolle moni nuori etsijä nyt vaelsi, kukin omaa polkuaan. Vuorelta näki nuo polut ja niiden kulkijat. Ja kun ojensi käden polullaan kaatuvalle tai kylmettyvälle, hän yleensä siihen tarttui.

Vuosia myöhemmin vuorella olikin jo leegio.

*   *   *

Muuan polullaan loukkaantunut etsijä oli kolumbialainen ystäväni, jota kutsukaamme Apolloksi, koska se on ollut hänen taiteilijanimenään jo vuosia. Tutustuin häneen alun perin šakkipelin kautta, jossa hän oli ilmiömäinen, mutta huomasimme pian, että meillä oli toinenkin yhteinen harrastus, nimittäin kirjoittaminen. Apollo kirjoitti niin proosaa kuin runojakin, harrasti myös julkista lausumista ja räppiä. 

Hiljattaiset tapahtumat käynnistyivät videopuhelusta, jonka Apollo halusi kanssani järjestää. Niistä on tullut koronakriisin myötä yleistä huvitusta monille kotikaranteeneissaan eläville. Suomen aikaa oltiin perjantain ja lauantain välisessä yössä, pikkutunneilla. Mutta ei se minua haitannut, kun seuraava päivä olisi lauantai ja voisin nukkua myöhään. Puhuimme pitkään ja Apollo oli puhelun aikana iloinen ja hymyilevä. Hänen aiempien masennustensa synkät pilvet näyttivät väistyneen. Olihan hän vastikään tullut hyväksytyksi yliopistoon kirjallisuutta lukemaan. Juuri sitä, mistä oli uneksinut. Lukukausimaksuun vaadittavat rahatkin oli saatu kokoon, suurin osa lainana eräältä hänen sukulaiseltaan.

Lauantaina puhuimme taas normaalikanavallamme, chatissä, ja tulimme puhumaan edellisyön videopuhelustamme. Silloin Apollo kysyi, asuiko joku lisäkseni talossani. Sanoin, että kyllä täällä asuu muuan koodari, joka on vuokrannut minulta huoneen. Apollo vaikutti huojentuneelta ja totesi nähneensä tämän videopuhelun aikana kirjastossani: noin viisikymppinen mies, hieman surullisen näköinen, silmälasipäinen. Apollo oli ihmetellyt, miksi näytti kuin minä ja mies emme mitenkään reagoineet toisiimme, kun tämä näyttäytyi videolla. Minä tätä kovin ihmettelin, koska koodari oli viikonloppuna kotipuolessaan Itä-Suomessa, eikä hän sitäpaitsi ollut viisikymppinen vaan alle kolmekymppinen. Videopuheluni aikana kotonani ei ollut lisäkseni ketään, eikä varsinkaan kirjastossa samaan aikaan kanssani.

Tässä vaiheessa asiat alkoivat mennä outoon suuntaan. Näytin varmuuden vuoksi koodarin kuvaa, josta Apollo sanoi, ettei ollut ollenkaan samannäköinen. Päinvastoin, kirjastossani oli ollut, aivan vieressäni, minua vanhempi ja lyhyempi silmälasipäinen mies, joka kuitenkin jotenkin oudosti oli muistuttanut minua. Samaa näköä kuin naapurissani asuvalla serkullani, jonka Apollo oli nähnyt aiemmin valokuvissa.

Tarjosin selitykseksi, että Apollo oli todennäköisesti nähnyt heijastukseni kirjaston ikkunassa tai jonkin häiriön videokuvassa (niitä oli sen yön aikana), ja hänen mielensä on sitten korjannut näkemänsä kuvan vastaamaan naapuriani, koska mieli varmasti olettaisi juuri tämän olleen paikalla jos siellä joku olisi ollut. Apollo oli kuitenkin varma, ettei tuntematon mies ollut minun peilikuvani - hän oli erityisen varma silmälaseista.

Mitä hän sitten oli nähnyt videolla? Aaveen? Samana yönä kotiinsa (naapuriini) saapuvan serkkuni etiäisen?

Tässä vaiheessa muistin kuitenkin jotain, minkä olin ehtinyt välillä unohtaa. Huonompina aikoinaan, ennen yliopiston hyväksyntää ja muita hyviä uutisia, Apollo oli ollut juhlissa yhdessä tyttöystävänsä ja parhaan kaverinsa kanssa. Kaikki kolme olivat juoneet siellä. Sitten Apollo oli mielestään aivan varmasti nähnyt parhaan kaverinsa ja tyttöystävänsä suutelevan salaa. Oli kehkeytynyt suuri mustasukkaisuusdraama, mutta sekä tyttöystävä että kaveri olivat pyhästi vakuuttaneet, ettei moista ollut tapahtunut.

Me olimme puhuneet asiasta silloin. Apollo oli tietoinen siitä, että he olivat juoneet. Silti hän uskoi vakaasti nähneensä sen, mitä näki. No, minä sanoin hänelle, että oli kuitenkin parempi antaa anteeksi johonkin syyllistyneelle kuin syyttää petoksesta syytöntä. Apollo sopi riitansa kummankin kanssa, ja elämä jatkui. Mutta se oli niitä asioita, jotka saivat hänet huolestumaan, että jotain oli vialla. Sama huolestus palasi nyt kirjastossani näkemänsä tuntemattoman rillipäisen sedän muodossa.

Myöhään lauantai-iltana alkoi puhelimeeni tulla sekavia ja hätääntyneitä viestejä. Vastailin niihin niin kuin parhaiten pystyin, mutta jossain vaiheessa kuitenkin nukahdin. En ole varma, mikä minut yöllä herätti, mutta herätessäni oli puhelimeni tulvitettu viesteillä. Apollo oli päättänyt päättää päivänsä. Hän oli napsinut jo tappavan annoksen pillereitä ja oli paraikaa ottamassa loppujakin, kuvaillen itsemurhaviestinsä päätteeksi kipuaan. Hän vastaili vielä viesteihini, joissa taivuttelin häntä oksentamaan ja muuttamaan mielensä.

Tämä oli tapahtunut minulle aiemminkin, vaikka eri ystävän kanssa. Silloinen itsemurhantekijä selvisi hengissä, koska yksi hänen ystävistään sai sanan eteenpäin, hänen kylpyhuoneensa ovi murrettiin ja hänet pakotettiin oksentamaan ottamansa.

Niinpä etsin netin kautta käsiini kaikki ne kolme ihmistä, joiden nimet tiesin Apollon kotikaupungista, mukaan lukien hänen tyttöystävänsä ja kaksi kaveriaan. Lähettäessäni näille hätäviestit, olivat kaikki kolme kuitenkin nukkumassa eivätkä nähneet viestejä. Minulla ei valitettavasti ollut Apollon vanhempien yhteystietoja - oletin kuitenkin hänen olevan näiden talossa, joten toivoin, että joku kolmesta heräisi ja hälyttäisi Apollon vanhemmat, tai ryntäisi itse näiden talolle.

Tällä välin soitin itse Kolumbian yleiseen hätänumeroon, mutta se ei toiminut lainkaan. Löysin netistä tietoja sen toimintahäiriöistä koronakriisin vuoksi. Paikkakunnan poliisin numero ei sekään vastannut. Kansallisen poliisin sivuilla oli yleinen sähköpostiosoite hätätapauksia varten ja sinne sain lopulta läpi tiedot, jotka minulla oli. Kyseinen lafka toimitti tiedot eteenpäin partiolle Apollon kotikaupungissa, mutta partio vastasi, etteivät tiedot riittäneet - nimi oli varsin yleinen ja tarkka osoite puuttui.

Kaiken tämän aikana oli aamu jo valjennut Suomessa, ja lopulta sain vastausviestin - Apollolta itseltään. Yksi niistä kolmesta, joihin olin ensin ottanut yhteyttä, oli saanut sanan hänen äidilleen, joka oli rynnännyt etsimään poikaansa ja löytänyt tämän. Apollo oli sitten oksentanut kaiken ottamansa ja äiti oli edennyt šokista raivokohtaukseen, heittäen poikansa kadulle, jossa hän nyt vaelsi. Sanoin hänelle, että parempi kuitenkin kadulla kuin kuolleena ja tarjouduin etsimään hänelle tilapäismajoituksen joko kotikaupungistaan tai yliopistokaupungistaan. Olen jo melkein ammattilainen turvatalojen hankkimisessa kotiväkivaltaa tai aseellisia militioita yön pimeään paenneille ystäville.

Pari tuntia myöhemmin äiti kuitenkin katui poikansa ulos heittämistä ja päästi tämän takaisin kotiin. Apollo ymmärsi jo mitä oli tapahtunut. Hän oli häpeissään teostaan ja kiitollinen niille, jotka olivat auttaneet. Lupasi mennä ammattilaisen puheille, joskin hänen vanhempansa pelkäsivät mielenterveysongelmien stigmaa. Heidän logiikkansa mukaan jos poika menisi ammattiauttajalle, hän joutuisi laitokseen tai ainakaan ei enää koskaan saisi kunnon työpaikkaa.

Jälkikäteen vaikutti selvältä, että Apollon näkemät asiat - suutelukohtaus juhlissa ja vieras mies kirjastossani - olivat olleet hallusinaatioita. Apollokin huippuälykkäänä nuorukaisena ymmärsi tämän, vaikka havainnot olivatkin vaikuttaneet pelottavan tosilta ja hän oli itse uskonut näkemäänsä.

Apollo sai diagnoosin, lääkkeitä ja jälkeenpäin hän vaikutti hieman pettyneeltä siihen, miten pikaisesti ja rutiinilla tämä oli tapahtunut. Hän olisi ehkä sittenkin, stigmasta huolimatta, kaivannut kunnollista konsultaatiota. Mutta sellainen on kallista ja koronakriisi on muutenkin ylityöllistänyt mielenterveyden ammattilaiset kaikkialla maailmassa. Potilaat tulevat ja menevät kuin liukuhihnalla.

Itsemurhayrityksestä lähtien olen puhunut Apollon kanssa joka päivä. Hän vaikuttaa taas normaalilta, puhuu yliopistoon menemisestä. Pelaamme šakkia ja hän on siinä yhtä hyvä kuin ennenkin. Hän heittelee edelleen ihmeellisiä, syvällisiä ajatuksia ja viisauksia, mitä kauneimmalla kielellä. Ja toivon, ettei se kaikki ole vain kulissia, jotta minulla olisi parempi olla.

*   *   *

Vuosikausia ennen kuin ensimmäisen kerran verkossa kohtasimme, oli Apollo hetken aikaa ollut paikallinen kuuluisuus. Hän oli voittanut kirjoituskilpailun ja vaikutusvaltainen YK-järjestö oli halunnut hänestä paikallista lapsimannekiinia naisten ja lasten oikeuksiin liittyvälle ohjelmalleen. Aikuiset olivat hyllanneet lapsineroa, hänestä kirjoitettiin lehtiartikkeleita ja häntä haastateltiin televisiossa. Olen nähnyt yhden noista haastatteluista ja siinä esiintyy pikkuvanha, hymyilevä, elämäniloiselta vaikuttava poika, pyhävaatteissa ja silmät loistaen. Pikku-Apollolle tarjottiin myös vapaata pääsyä maan parhaaseen yliopistoon, pääkaupunkiin Bogotáan, reippaasti alaikäisenä.

Tuon ajan tapahtumia seurannut olisi varmaan sanonut, että Apollo on syntynyt onnellisten tähtien alla, kun on niin lahjakas ja rikkaat järjestöt ja yliopistot tarjoavat hänelle mainetta ja kunniaa. Apollo itse oli innoissaan; näki unta siitä, kuinka hänestä tulisi vielä Kolumbian presidentti. Vaan miten ollakaan, Apollon vanhemmat torjuivat molemmat tarjoukset, koska heidän mielestään poikansa oli liian lapsellinen ja herkkä eikä voisi mitenkään selvitä itsekseen kaukana Bogotássa.

Eivät he sitä varmaan ilkeyttään tehneet. He olivat huolissaan, ja ehkä syystäkin. Tapaus kuvaa kuitenkin sitä, miten kohtalokkaita virheitä vanhemmat voivat tehdä lastensa tulevaisuuden suhteen, pelkästään siksi, etteivät ymmärrä lapsensa erityislahjoja eivätkä sitä maailmaa, joka on hetken ajan osoittanut suopean kiinnostuksensa. Tarjonnut lottovoittoa, joka ei koskaan tulisi toistumaan.

Apollolle itselleen tapaus jätti ikuisen pettymyksen tunteen. Vastedes hän piti itseään kadotettuna mahdollisuutena, hukattuna elämänä, ja nämä sanat toistuivat hänen runoissaan ja viesteissään monia vuosia myöhemmin.

Apollon vanhemmat olisivat halunneet hänen olevan niin kuin isoveljensä. Opiskelevan insinööriksi, menevän pian naimisiin ja hankkivan kunnon työn. Kuka nyt runoilijaa tai kirjailijaa pojastaan haluaisi, varsinkaan machokulttuurissa?

Apollon kouluarvosanat pysyivät kuitenkin loistavina. Hänen vanhemmillaan oli hänen varalleen selvä suunnitelma: jos arvosanat pysyisivät ylioppilaskirjoituksiin saakka yhtä hyvinä, Apollo pääsisi yliopistoon maksuttomana stipendiaattina eikä rasittaisi perhettä, joka oli investoinut rahansa hänen isoveljeensä. Apollo alkoi pukeutua mustiin ja hänen lapsuudenaikainen lempinimensä, Kuiskaus, vaihtui teinimaailmassa uuteen, joka merkitsi Synkeää tai Pimeää. Apollo hankki ensimmäisen tyttöystävänsä - suhteen, jota hän myöhemmin kuvailisi kirjoituksissaan nykyajan muotisanalla toksiseksi.

Kun tuo suhde päättyi, Apollo yritti ensimmäisen kerran riistää hengen itseltään. Hän joutui sairaalaan. Ylioppilaskirjoitukset, joiden paineet olivat samaan aikaan päällä, menivät sivu suun. Äiti julisti hänet pettymykseksi ja häpeäksi. Isä sanoi, että yliopistoon ei enää olisi menemistä, joten paras mennä ammattikouluun ja opetella autokorjaajaksi - se olisi edes jotenkin hyödyllistä ja maskuliinista. Suurin osa kavereista kaikkosi. Kukaan ei halunnut hengailla hullun kanssa.

Feeniks nousi kuitenkin vielä tuhkasta, loi nahkansa. Ei ollut enää Kuiskausta, ei Pimeää. Esiin kuoriutui Apollo - hän kirjoitti myöhemmin ryhtyneensä käyttämään Apollo-nimeä irtiotoksi entisestä minuudestaan, johon olivat kuuluneet mustat vaatteet, emorokki, toksinen tyttöystävä sekä synkät runot ja lyriikat. Hän halusi ihmisten hänen nimensä kuullessaan ajattelevan taas aurinkoa, joka hän kerran oli ollut - silloin kun aikuiset olivat vielä ylistäneet häntä ihmelapseksi.

Apollo palasi lukioon, kertaamaan menetetyn abivuoden. Hän löysi uuden tyttöystävän - herkän, runoja kirjoittavan kiltin tytön. Hän tapasi professorin, joka ymmärsi hänen ongelmaansa (tai siis vanhempiensa ongelmaa) ja sanoi, että yliopistoon voisi päästä myös stipendillä, jos Apollo saavuttaisi riittävän huipputason šakissa, jota professori mitä ilmeisimmin itse harrasti. Apollo ryhtyi jälleen pelaamaan ja tässä toimessaan hän törmäsi minuunkin.

Hän kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin, mutta se ilmaisväylä yliopistoon, joka oli ollut olemassa edellisvuonna, oli ilmeisesti suljettu mahdollisuus, eivätkä hänen vanhempansa suhtautuneet suopeasti ajatuksiin kalliista lukukausimaksuista. Stipendin saaminen šakkia pelaamalla kaatui siihen, että ELO-pisteistä tuli Apollolle liian suuri paine, ja hän alkoi taas saada ahdistuskohtauksia. Minä sain kuulla niistä, kun hän tällaisen tuoksinassa lopetti yllättäen kaikki pelinsä, vaikka oli ollut niissä todella hyvä.

Hän alkoi myös saada mustasukkaisuuskohtauksia tyttöystävänsä vuoksi. Hänen äitinsä väitti kuulleensa huhuja, että tyttö petti häntä. Äiti vaati poikaansa jättämään tytön, jottei kohtaisi sitä häpeää, että tyttö hengaili jonkun muun kanssa tämän selän takana. Näin oli käynyt jopa kaikin puolin täydelliselle isoveljelle, joka oli löytänyt naisensa itse teosta vieraan miehen luota, ja koko suku oli mennyt skandaalista sekaisin. Sanoin Apollolle, että kyse oli hänen tyttöystävästään, ei äitinsä - vain sillä oli väliä, rakastivatko Apollo ja tyttönsä toisiaan. Kehotin vakavasti olemaan kuuntelematta pahansuopain juoruilua.

Ajatus epäonnistumisesta vainosi Apolloa, oli sitten kyse opiskelupaikasta, seurustelusta, vanhempiensa mielipiteistä tai šakkipelistä. Kaikesta huolimatta hän tuli valituksi yliopistoon, ja vielä erinomaisin pistein. Rahoituskin järjestyi kun pari sukulaista ja ystävää yhdisti voimansa, niin ettei hänen vanhempiensa tarvitsisi vaivautua. Tämä toi selvän huojannuksen ystäväni mieleen, ja huomasin ilokseni kuinka Apollo taas hymyili. Useimpina päivinä. Kunnes edellä kuvattu uusi tragedia tapahtui.

*   *   *

Mitä me tästä tarinasta opimme? Sen, että emme voi koskaan etukäteen tietää. Se, joka vaikuttaa onnellisten tähtien alla syntyneeltä, voi yksin pimeässä itkeä itsensä uneen yö toisensa jälkeen. Sen, että ympärillä olevilla ihmisillä on suuri merkitys. He voivat viiltää tahtomattaankin pysyviä haavoja. Toisaalta, he voivat oikeaan aikaan paikalle ehtiessään pelastaa hengen. Sen, että useimmat ihmiset ovat pelkureita, jotka tekevät huonoja ratkaisuja tai hylkäävät ystävänsä, koska eivät ymmärrä, mitä tapahtuu, ja mitä pitäisi tehdä.

Sen, että ihminen voi luoda itsensä yhä uudelleen. Voi olla, että masennus palaa aika ajoin, mutta toivottavasti jokaisella uudella kerralla Apollo - samoin kuin hänen ympärillään olevat ihmiset - ovat oppineet jotain edellisestä kerrasta, ja osaavat käsitellä tilannetta paremmin. Hankkia apua. Välttää hätiköityjä huhuja ja hölmöjä äkkireaktioita, jotka muistuttavat latinalaisamerikkalaista draamasarjaa.

Suomessa yleinen ongelma on se, että ihmiset eivät puhu, jos heillä on ongelma itsensä kanssa tai toisen. Kolumbiassa he tuntuvat puhuvan liikaakin, sohien sanan säiläänsä kuin humalainen miekkamies väkijoukossa. Mikä sitten olisi parempi, puhumattomuus vai typerä puhe? Mene ja tiedä. Joidenkin tutkimusten mukaan maailman onnellisinta kansaa olemme me jurrittavat, umpimieliset suomalaiset. Toisten mukaan taas onnellisimpia ovat Latinalaisen Amerikan eläväiset ja tanssivaiset kansat. 

Silti niin revontulten alla kuin kahvipensaiden katveessa - ja kaikissa muissa maailmankolkissa - nuori Werther yhä uudelleen heittäytyy sillalta siihen mustaan veteen, jota jo paljon on virrannut; tai pillerien pimeään. Ja minä, luonnonoikku ja hämärän lapsi, jonka ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla olemassa saati elossa, suren nähdä hyviä elämiä sillä tavoin heitettävän hukkaan. Niin ulotan käteni vuorelta yhä uudelleen ja uudelleen, ja pelkään sen päivän koittamista, jolloin käteen ei tartuta.

Jotain universaalia tavoittaa kaukaisen pohjoisen maamme kansallisrunoilija Eino Leino hymnissään Hymyilevä Apollo (tätä viittausta lukija varmaan jo odotti): 

Mitä siitä, jos nuorna ma murrunkin
tai taitun ma talvisäihin!
Moni murtunut ompi jo ennemmin
ja jäätynyt elämän jäihin.
Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan?
Ikinuori on nuoruus laulujen vaan
ja ulpukat lemmen ja unelmien;
ilot kuihtuvat ihmisten.

Mitä siitä, jos en minä sammukaan
kuin rauhainen, riutuva liesi,
jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan
ja vaipuvi merillä miesi!
Kas, laulaja tähtiä laulelee,
hän meriä suuria seilailee
ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin
käy purjehin reivatuin.

Mitä siitä, jos en minä saanutkaan,
elon aamu min niin lupas varmaan,
kun sain minä toivehet suuret vaan
ja kaihojen kantelon armaan!
Ja vaikka ma lien vähä lapsi vain,
niin jumalten riemut ma juoda sain
ja juoda ne täysin siemauksin --
niin riemut kuin murheetkin.

(...)

Nyt tulkaa, te murheet ja vastukset,
niin saatte te kokea muuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.
Kas, Apolloa, joka hymyilee,
sitä voita ei Olympo jumalineen,
ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon;
hymyn voima on voittamaton.

Meri pauhaa ja ukkonen jylisee --
Apollo saapuu ja hymyy.
Ja katso! Ukkonen vaikenee,
tuul' laantuu, lainehet lymyy.
Hän hymyllä maailman hallitsee,
hän laululla valtansa vallitsee,
ja laulunsa korkea, lempeä on;
lemmen voima on voittamaton.

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies,
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kuin itse hän hävennyt ois.

(...)

Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomita voi, ken ymmärtää.
Sävel selvittää, mikä salahan jää,
näin ihmiset toistansa lähemmän vie;
sen kautta vie Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

(...)

Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnyimme tänne vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se mikä niiden on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä.
Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks,
käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän yössä vain astukaan,
myös aamussa astelemme.
Vaikk' kuljemme kumpuja mustan maan,
niin maassa tok' kiinni emme.
Tääll' onhan niin paljon muutakin
kuin multaa, on kaunista, kultaakin,
kun elämän ääriltä etsimme vain
tai kuiluista kuolevain.

Kolmijalan tapaus

Kävin katsomassa Robert Harrisin käsikirjoittaman ja Roman Polanskin ohjaaman uuden elokuvan Ranskaa taannoin kuohuttaneesta Dreyfus-afääristä. Elokuvan nimi, J'accuse, viittaa avoimeen kirjeeseen, jonka kirjailija ja intellektuelli Émile Zola kirjoitti Dreyfusin puolustukseksi, ja jossa hän nimeltä mainitsi Dreyfusia vastaan tekaistun oikeusmurhan arkkitehdit. Dreyfus itse virui vuosikausia syyttömänä miehenä Ranskan Guyanan pahamaineisella Pirunsaarella.

Elokuva oli väkevä kokemus jo sen vuoksi, että Dreyfus-tapaus on ajan saatossa pengottu niin perusteellisesti, että Harrisin kirjaan perustuvan elokuvan faktat lienevät oikein. Minun oli elokuvaillan jälkeen luettava valtava määrä aineistoa tapauksesta palauttaakseni mieleeni kaiken, mitä siitä olin muinoin lukenut. Erityisesti halusin tarkistaa, mitä kaikille elokuvassa sivuosiin jääneille toimijoille lopulta tapahtui.

Toinen syy, miksi elokuva tuntui luissa ja ytimissä, oli sen tuttuus eräisiin omiin kokemuksiini urani varrella. Oli helppo tunnistaa ihmistyyppejä ja näiden halpamaisia piirteitä varsinkin niiden henkilöiden joukosta, jotka tekaisivat vakoilujutun Dreyfusia vastaan ja myöhemmin valehtelivat, väärensivät, lavastivat todisteita, painostivat ja uhkailivat virkamiehiä sekä kiihottivat valheillaan kansanjoukkoja peitelläkseen entisiä rikoksiaan yhä uusilla. Elokuvassa tulivat nyanssit varsin hyvin esiin: Oli niitä, jotka valehtelivat ja väärensivät alusta alkaen - tai jotka, kuten kenraali Charles-Arthur Gonse, tiesivät asioiden todellisen laidan, mutta jatkoivat silti masinointeja hinnalla millä hyvänsä. Ja sitten oli niitä, jotka vain asenteellisuutensa harhauttamina uskoivat mitä tahansa (vaikka väärennettyä), mikä sopi heidän uskomuksiinsa.

Tuttuja piirteitä tuli vastaan myös Dreyfusin puolustajien leirissä, johon liittyi aiemmin Dreyfusin syyllisyyteen uskoneita mutta todisteiden valossa kantaansa korjanneita ihmisiä. Sellaisia, jotka halusivat tehdä oikein. Ja myös sellaisia, jotka näkivät Dreyfusin tapauksessa keppihevosen omille poliittisille pyrinnöilleen. Vihollisen vihollisista tulee usein potentiaalisia ystäviä, mutta tuo ystävyys ei välttämättä kanna eriävien agendojen yli. Lopultahan monet Dreyfusin tukijat suuttuivat Dreyfusin perheelle, kun nämä vuosikausien oikeustaistelun jälkeen hyväksyivät armahduksen - ja siten lykkäsivät lopullista rehabilitointia yli hallitusvallan ja presidentin vaihtumisen. Jälkeenpäin on vaikea sanoa, olisiko silloisessa tilanteessa kannattanut yrittää puskea saman tien loppuun saakka. Historian henkilöillä ei omia ratkaisujaan tehdessään ole vielä käsissään meidän myöhempien sukupolvien jälkiviisautta siitä, mitä tuleman piti. Dreyfusilla tuskin oli kokemustensa perusteella syytä uskoa, että jossain lähitulevaisuudessa edessä olisi rehellinen oikeusprosessi.

Elokuvan päähenkilöksi oli nostettu eversti Georges Picquart, joka alun perin uskoi entisen upseerioppilaansa, kapteeni Alfred Dreyfusin syyllisyyteen, mutta sai myöhemmin haltuunsa todisteet todellista vakoojaa, Ferdinand Walsin-Esterházya vastaan. Tutkittuaan Dreyfusia vastaan kerätyn aineiston Picquart totesi sen vuotavan kuin seula. Picquartin valinta näkökulmaksi on ollut tapauksen tarinan kertomisen kannalta mitä hedelmällisin. Osoittaahan se myös, mitä tapahtuu väärinkäytöksistä pilliin viheltävälle viranomaiselle - huolimatta siitä, että tällä oli varsin korkea asema järjestelmässä. Elokuva myös alleviivaa sitä, ettei Picquart ollut missään määrin juutalaismielinen eikä Dreyfusin ystävä, vaikka hänestä myöhemmin tämän ratkaiseva puolustaja tulikin.

Saksa oli vuonna 1871 anneksoinut Ranskalta pääosin saksankielisen Elsass-Lothringenin (Alsace-Lorrainen), jonka väestön ranskalaismieliset saivat kuitenkin mahdollisuuden muuttaa Ranskaan. Sekä Dreyfus itse että useat hänen antisemiittisistä vihollisistaan Ranskan armeijan johdossa olivat elsassilaisia. He osasivat saksaa, minkä vuoksi heillä oli yliedustus varsinkin tiedustelutoimialalla. Olivathan etniset saksalaiset muutenkin vuosisatoja prominentisti edustettuina armeijoissa ympäri Eurooppaa, Venäjää ja Turkkia myöten.

Vielä varsin kömpelösti organisoitu sotilastiedustelu oli kuppatautia sairastavan elsassilaisen antisemiitin, eversti Jean Sandherrin käsissä. Tämän asenteellisuus heijastui huonona hallintona koko organisaatioon, josta oli muodostunut korruptiivisesti toimiva omavaltainen veljesklubi. Rikollisia vasikoita ja korruptoituneita poliiseja pyöri nurkissa, todisteita peukaloitiin ja tarvittaessa tekaistiin, asenteellisuus rehotti ammattimaisuuden kustannuksella, omia suojeltiin ja toiminta tuntui usein keskittyvän enemmän vastustajien syntyperän tai seksielämän märehtimiseen kuin maanpetoksellisen toiminnan estämiseen ja paljastamiseen.

Myöhemmin vakoojaksi paljastunut ja toimintansa maanpaosta käsin tunnustanut majuri Esterházy oli Sandherrin kakkosmiehen, majuri Hubert-Joseph Henryn entinen työtoveri ja upseeriveli, jonka persoona tuntuu sopineen poikkeuksellisen hyvin lukuisien myöhempien maanpetturien klassiseen kaavaan: mahtaileva ylhäistaustainen pönöttäjä, joka on velkaantunut elostelevalla elämäntyylillään, ei ole mielestään saanut haluamansa tasoista asemaa, ja joka katsoo suhteidensa ja syntyperänsä perusteella olevansa koskematon. Toki hän oli myös antisemiittinen kirjoittelija, joten hänellä oli epäilemättä Sandherrin, Henryn ja muiden silmissä oikeat asenteet.

Dreyfusin syntejä olivat puolestaan juutalaisuus - jonka ei olisi luullut tekevän hänestä Saksan ystävää - mutta myös kohoaminen yleisesikuntaan väärästä koulusta käsin, polyteknisestä eikä upseeriveljien Saint-Cyristä. Dreyfus oli myös rikas mies ja ilmeisen lahjakas - syyttäjien häntä vastaan latomat "todisteet" palasivat yhä uudelleen vatvomaan hänen henkilöään, ja niinpä hänen epäilyttäviin piirteisiinsä luettiin esimerkiksi "liian hyvä muisti", emotionaalinen etäisyys ja jonkinasteinen nenäkkyys. Kovin monille tuntui sopivan, että juuri hän jotenkin osoittautuisi mädäksi omenaksi. Väliäkö sillä, olivatko todisteet tekaistuja, tai jatkaisiko todellinen maanpetturi myyräntyötään esteittä.

Dreyfus oli naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta. Tämä ei estänyt Henryä, Gonsea ja muita salaliittolaisia pyrkimään hänen maineensa likaamiseen väärentämällä hänen homoseksuaalisuudestaan vihjailevia kirjeitä. Asia saatiin liitetyksi maanpetossyytteisiin sitä kautta, että salaisia tietoja vastaanottaneet Saksan ja Italian sotilastiedustelijat Pariisissa (Maximilian Schwartzkoppen ja Alessandro Panizzardi) olivat tiedettyjä homoseksuaaleja ja keskenään suhteessa. Dreyfusilla ei ollut kuitenkaan miesten kanssa mitään tekemistä - eikä oikea vakoojakaan, Esterházy, tiettävästi ollut niitä miehiä, vaan hänen motiivinaan näyttää olleen raha. Homofobinen vihjailu näytti kuitenkin olevan se seikka, jolla asian substanssiin perehtymättömien ylimpien päättäjien - venäläismielisen puolustusvoimain komentajan kenraali Raoul de Boisdeffren ja sotaministeri Auguste Mercierin - päät saatiin kääntymään, kun alkoi näyttää siltä, ettei pelkkä antisemitismi kantanut tuomion saamiseen Dreyfusille. Dreyfus tuomittiin, koska hänet käskettiin tuomita.

Picquartille vastenmielisten huhujen levittäminen oli epäilemättä henkilökohtainen ongelma, sillä hän oli yhä everstin asemassakin naimaton. Elokuvassa hänellä oli avioton suhde naimisissa olevaan naiseen, millä asialla häntä myös yritettiin vahingoittaa ja henkilöään tahrata, mutta tästä aspektista en äkkiseltään löytänyt parempaa tietoa - rakastajatar kun ei ollut silloin tai myöhemmin julkisuuden henkilö kuten useimmat muut juttuun sekaantuneet.

Suomessa on varsin hiljattain koettu tapaus, jossa on paljon samoja piirteitä kuin Dreyfus-jutussa, nimittäin diplomaatti Alpo Rusia vastaan nostettu ajojahti, jossa häntä syytettiin entiseksi Itä-Saksan vakoojaksi. Samalla todellisia Stasin ja KGB:n tiedonantajia - vaikka heidän nimiään on sittemmin osoitettu dokumentein toteen - on suojeltu poliittisen eliitin toimesta, eikä heitä edelleen tähän päivään mennessä ole saatettu vastuuseen teoistaan. Rusin perisynti ja päämotiivi ajojahtiin lienee ollut poliittinen länsimielisyys, vaikka taustalla lienee ollut myös henkilökohtaisia erimielisyyksiä poliittisen eliitin jäsenten kanssa. Dreyfusinkin kohdalla hänen vihollisiaan tuntui ärsyttäneen hänen patrioottisuutensa Ranskaa kohtaan. Todellisuudessa Saksalle salaista aineistoa toimittanut Esterházy oli sen sijaan 'kunnollinen' äärioikeistolainen antisemiitti. Tämä ei toki sopinut poliittiseen narratiiviin juutalaisista epäluotettavina vehkeilijöinä ja maanpettureina.

Tapausta voitaisiin verrata myös ajallisesti lähempänä Dreyfusia tapahtuneisiin asioihin Suomessa - erityisesti äärioikeistolaisten ja saksalaismielisten jääkäriveljespiirien harjoittamaan mustamaalaukseen ja vehkeilyyn "ryssänupseereja" vastaan, kiistattomia patriootteja kuten Mannerheimia ja Kivekästä myöten. Tuolloinkin kunnianloukkauksissa hyödynnettiin kohteiden todellisesta ja kuvitteellisesta seksielämästä obsessoituneita huhuja, kuten myös vaikkapa adoptiolasta. Heidät yritettiin myös erilaisin narratiivein kehystää ulkopuolisiksi, vieläpä ulkomaalaisiksi.

Elokuva J'accuse jättää vähemmälle huomiolle sen roolin, joka julkisella disinformaatiolla ja propagandalla oli koko skandaalin synnyttämisessä - vaikkakin lehdistöstä tuli lopulta myös ratkaiseva ase Dreyfusin maineen puhdistamisessa. Äärioikeistolaisen antisemiitin Édouard Drumontin kustantama La Libre Parole oli keskeisessä osassa julkisessa ajojahdissa ensin juutalaisia yleensä ja myöhemmin nimenomaan syntipukiksi tekaistua Dreyfusia vastaan. Sille vuotivat pitkin prosessia "tietojaan" ideologisesti samanmieliset tahot armeijan johdossa ja oikeuslaitoksessa. Elokuvan tapahtumien jälkeen vuonna 1908, kun Dreyfusin maine oli jo virallisesti palautettu, saman lehden toimittaja ja Drumontin apuri Louis Grégori ampui Dreyfusia seremoniassa, jossa siirrettiin Émile Zolan tuhkia Pantheoniin.

Grégorille ei tapahtunut mitään, vaan hänet vapautettiin syytteistä. Kuten myös maanpetturi Esterházy aiemmin. Esterházy vietti sittemmin lopun elämänsä maanpaossa Britanniassa. Sieltä käsin hän mm. tunnusti kirjoittaneensa Dreyfusin kirjoittamaksi väitetyn muistion saksalaisille ja yritti avoimesti rahastaa vakoojan muistelmillaan.

Muutenkaan Dreyfus-jutussa paha ei lopulta saanut palkkaansa - ellei pitkällä viiveellä tullutta poliittista tappiota sellaiseksi lasketa. Majuri Henry tosin paljastui prosessin aikana homokirjeen väärentäjäksi ja teki vankilassa itsemurhan. Tämä oli myös elokuvassa huomioitu, joskin elokuva jätti sivuun sen mielenkiintoisen tapahtumaketjun, jonka myötä Henryn varsin tökerö väärennös paljastui, pakottaen uudelleenarvioon, joka pelasti mm. Picquartin vankilasta. Henryä korkeammille toimijoille koituneet seuraukset rajoittuivat kuitenkin muutamaan eroamiseen. Kenraalit, jotka olivat määränneet Henryn tuottamaan väärennökset, eivät joutuneet vastuuseen.

Zolan asianajajaa Fernand Laboria ampunut salamurhaaja ei koskaan jäänyt kiinni. Myös Zolan oma kuolema vuonna 1902 häkämyrkytykseen oli epäilyttävä, ja vuonna 1953 erään kattotyöläisen kerrottiin kuolinvuoteellaan tunnustaneen "heikäläisten" tukkineen tahallaan Zolan savupiipun. Juttu jäi kuitenkin toisen käden kautta saaduksi kuulopuheeksi jo kuolleen miehen sanoista, joten lopullista totuutta tuskin enää saadaan.

Dreyfusin tapaus muistuttaa myös siitä, mikä rooli korkeimman poliittisen vallan käyttäjällä ja tämän henkilökohtaisella suoraselkäisyydellä (tai pikemminkin sen puutteella) on Ranskan ja Suomen kaltaisissa presidenttivaltaisissa maissa. Vaikka todistusaineisto Dreyfusia vastaan oli jo aukottomasti osoitettu virheelliseksi ja todellinen vakooja tällä välin tunnustanut tekonsa, ei Dreyfusin syyllisyyttä kumottu, vaan hänet ainoastaan armahdettiin. Vasta kun presidentti oli vaihtunut, puhdistettiin Dreyfusin maine virallisella tasolla. Hän taisteli sittemmin ensimmäisessä maailmansodassa ja palkittiin sankarillisuudesta mitalilla. Dreyfus kuoli 75-vuotiaana vuonna 1935.

Picquartille kävi lopulta hyvin. Poliittisten suhdanteiden muututtua hän yleni kenraaliksi ja lopulta sotaministeriksi saakka. Hän kuoli tosin vuonna 1914, viisikymppisenä, kauan ennen Dreyfusia ja hivenen epäilyttävästi - ratsastusonnettomuuteen.

Liian monta kuolemantapausta ja syyttömien ihmisten maineen mustaamista edelsi vuosikausien ajan sitä, että Dreyfus-juttu viimein saatettiin viralliseen korjausliikkeeseensä. Suomessakin Rusi voitti lopulta oikeudenkäyntinsä, mutta useampia asianosaisia ehti sitä ennen kuolla merkillisissä olosuhteissa, eivätkä Neuvostoliiton ja Itä-Saksan hyväksi vakoilleet, sittemmin merkittäviinkin asemiin nousseet suomalaiset ole joutuneet minkäänlaiseen vastuuseen teoistaan. Puhumattakaan niistä henkilöistä, jotka osallistuivat syyttömien lavastamiseen, tietovuotoihin ja mustamaalaukseen.

Tapausten lopputulema liittyy kuitenkin myös toiseen erottavaan piirteeseen Suomen ja mannereurooppalaisten sivistysvaltioiden välillä: Suomesta puuttuu sankarilakimiesten ja sankaritoimittajien perinne. Nämähän olivat ratkaisevassa roolissa Dreyfusiin liittyneessä oikeustaistelussa Ranskassa. Suomessa asiat lakaistaan helposti hiljaisuuteen, oikeuteen ei haluta todisteita kunnolla penkovaa draamaa, ja lopulta kansalle jää vain hiljaisuuteen verhottu illuusio vakaudesta ja toimivasta oikeusvaltiosta. Korruptoituneet poliisit, poliittiset masinaattorit ja ulkovaltojen tiedonantajat palaavat vähin äänin keskeisiin asemiinsa ja kiivas mediahuomio keskitetään johonkin epäolennaiseen.