Kirjat

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Pajunkissoja ja lumikko

Kun edellisinä viikonloppuina suuntasin rannikolle Flanderiin, tällä kertaa ajoin viikonloppuna Valloniaan, tarkemmin Hainaut'n maakunnan Harchiesiin, aivan Ranskan rajoille. Vaikka pandemia-ajan liikkumisrajoitukset saavat Belgian tuntumaan liian pieneltä kaikkien vapaapäivien ja lomien viettämiseen, se hyvä puoli Belgian maantieteellisessä pienuudessa on, että mihin tahansa osaan maata voi ajaa päiväretkelle ja palata vielä samana päivänä takaisin Brysseliin.

Vaikka Bernissartin ja Harchiesin maasto on nykyisin perin maatalousvoittoista, kyse on varhaisteollisuuden alueesta, ja Harchiesin luonnonsuojelualuekin on muodostunut kauan sitten kadonneen teollisuuden jälkeensä jättämistä, sittemmin veden täyttämistä kaivannoista ja kanavista. Luonnon valtaamat avoimet alueet ja kosteikot vetävät puoleensa runsasta lintulajistoa.

Nyt vihertää maastossa jo kunnolla. Pajunkissat olivat puhjenneet kukkaan ja moni muukin kukki. Tiltaltit, punarinnat ja peukaloiset lauloivat kaikkialla, ja joskin vielä paljon harvalukuisempina, olivat saapuneet myös mustapääkerttu ja pajulintu. Kosteikoista kuuluivat silkkikerttusen ja pikku-uikun pekuliaariset huudot.

Yksi järvistä oli täynnä tukka- ja punasotkaa, toinen taas kellui valtoimenaan lapasorsaa. Näiden joukossa oli pienempinä määrinä muita sorsalajeja. Haapanoita oli vielä joitain ja lisäksi löysin yhdeltä järvistä telkän - se on Belgiassa vain talvivieras. Heinätavitkin olivat jo tulleet. Silkki- ja pikku-uikkujen lisäksi oli varsin paljon mustakaulauikkuja. Pienempiä haikaroita ei ollut vielä saapunut, harmaahaikarat olivat jo puuhissaan.

Nisäkäspuolella Belgiassa näkee paljon kettuja, kaneja ja metsäkauriita, mutta tällä kertaa näin uuden lajin, lumikon. Se oli tietysti kesäpuvussa. Mahtaako se täällä muuttua talvisin valkeaksi lainkaan, kun lunta ei juuri maahan jää, vaikka sitä muutaman kerran talvessa tuleekin.

Palatessa sain muistutuksen siitä, kuinka huolettomasti antaudumme teknisten laitteidemme helppojen ominaisuuksien varaan. Sinnittelin todella pitkään tiekartastojen ja oman muistin varassa mieluummin kuin navigaattorien, mutta viimeistään Euroopan roaming-sopimus teki minusta navigaattorin huolettoman suurkäyttäjän.

Kävi nimittäin niin, että paluumatkan alkajaisiksi kännykkä kuoli kokonaan. Syytä ihmetellessäni arvelin autolaturin lakanneen syystä tai toisesta toimimasta, ja arvelu osoittautui myöhemmin oikeaksi. No ei siinä mitään. Brysseliin oli helppo löytää. Sitten haasteet kuitenkin alkoivat. Saavuin nimittäin kaupunkiin oudosta suunnasta ja päädyin loputtomien lähiöiden sokkeloon Anderlechtiin ja Cureghemiin. Ympärillä oli lähinnä arabeja, afrikkalaisia ja itäeurooppalaisia - mutta ei siinä mitään. Suurempi ongelma oli, että kuten useimmiten on asiainlaita suurkaupungeissa ajaessa, kylttejä ei ole, monet kadut ovat yksisuuntaisia, pysähtyä ei voi, koska kadut ovat kapeita ja takana on aina letka autoja, ja jos mikään paikka tai risteys ei näytä tutulta, päätyy helposti harhaan.

Pandemian ja sunnuntai-illan vuoksi juuri mikään ei enää ollut auki, mutta onneksi lopulta löysin vielä auki olevan kaupan, ja ihme kyllä, siellä oli jäljellä yksi kappale oikeanlaista autolaturia. Ostin sen, palasin autooni, ja vot, pian kännykkä heräsi eloon. Kävi ilmi, että olin noin seitsemän kilometrin päässä kotoa, mutta navin jälleen toimiessa se ei tietysti ollut enää ongelma eikä mikään.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Meren tervehdys

Koronaviruksen brittiläinen variantti riehuu ja leviää Euroopassa valtoimenaan eikä rokotuksia näy eikä kuulu. Belgia panee jälleen kaiken kiinni, kaupat ja parturit mukaan lukien, ja rajoitukset tiukentuvat. Sama kuulemma naapurissa Saksassa. 

Ihmisten energia puolestaan tuntuu menevän siihen, kuinka parhaiten välttää ja rikkoa määräyksiä ja levittää tautia mahdollisimman laajalle. Tämänkin talon naapuriasunnoista kuuluu harva se ilta bileiden jumputus ja ison porukan synnyttämä kohoavien äänten meteli, jolle viron kielessä on oma nimi, läbu.

Covidin sairastaneista vajaa kolmannes kärsii vielä kuukausia, todennäköisesti vuosia tai koko elämänsä, oireista, joita kutsutaan "pitkäksi covidiksi". Ne eivät muistuta kovinkaan paljon sitä hengityselinsairautta, jollaisena covidia alun perin pidettiin, ja jollaisena se viruksen iskiessä näyttäytyy. Virus nimittäin tekee vahinkoa autonomiselle hermostolle ja autoimmuunijärjestelmälle, tuottaen kroonisen sairauden, jolla on enemmän yhteistä AIDS:in kuin kausiflunssan kanssa. Kun vielä tiedämme, ettei parannuskeinoa - ainakaan toistaiseksi - ole, luulisi ihmisten kantavan hieman enemmän huolta itsestään ja läheisistään. Myös lapsista, jotka hekin saavat hermostovaurioita.

Viikonloppuna kävin Belgian rannikolla tervehtimässä Atlanttia. Tällä kertaa kävin tuon rannikon lounaisosassa Nieuwpoortissa, jossa sijaitsee Yserjoensuu (hollanniksi Ijzermonding) ja samanniminen luonnonsuojelualue. Se käsittää heinikkoisia dyynejä, majakan ympäristön sekä kahlaajien suosimia rantalietteitä. Naapurissa sijaitsee sotilasalue, joka sekin lienee taannut, että linnut saavat olla rauhassa.

Viimeksi olin Zwinissä, jossa oli valtavia hanhiparvia. Yserjoensuussa ei hanhia ollut, koska ei ollut niiden suosimia mataliksi laidunnettuja kosteita laitumia, vaikka lampaita paikalla laidunsikin ja niiden lomassa lömppi kaniineja. Ristisorsia oli sen sijaan paljon, samoin harmaasorsia, meriharakoita ja isokuoveja. Jonkin verran avosettejä, punajalkavikloja, tundrakurmitsoja, taveja ja sekalaista muuta. 

Merellä muutti lokkeja, kuoveja ja merimetsoja. Muita merilintuja ei näkynyt. Belgian rannikko ei oikein sovi ruokkilinnuille, suulille tai myrskylinnuille, kun sieltä puuttuvat sellaiset kalkkikivijyrkänteet, joita Britannian ja Ranskan rannikoilta löytyy.

Aamulla matkaan lähtiessäni pudotin harmikseni kamerani maahan siirtäessäni kalustoa autoon, ja vasta illalla kotiin palattuani havaitsin, että muistikortti tai sen lukija oli vioittunut. Kaikki ottamani kuvat olivat menneet hukkaan - kadonneet tai jääneet kokonaan tallentumatta. Tämä harmitti enemmän kuin kameran vaurioituminen, koska voisin kyllä investoida uuteen kameraan - se olisi pitänyt tehdä jo vuosikausia sitten, koska eihän minun pikkukamerani mikään oikea vehje lintukuvaukseen ole - mutta sen sijaan tuona päivänä Nieuwpoortissa ottamani kuvat olivat ainutkertaisia. Olin mielestäni ottanut esimerkiksi loistavia kuvia meriharakoista ja ristisorsista, joiden mustavalkoiseen olemukseen maaliskuinen kolea ja pilvinen iltapäivä oli sopiva. Ja otin kuvia, joissa meriharakat laidunsivat yhdessä nokivaristen ja sepelkyyhkyjen kanssa, kinastellen. Ja kaikki tuo katosi kuin kyyneleet sateeseen.

Myös kännykkäni näyttää hajoavan. Osa sovelluksista lakkasi viime yönä mystisesti toimimasta, kun taas toiset sovellukset toimivat virheettä. Toimimattomia ei myökään saa poistettua, jotta ne voisi asentaa uudelleen. Kännykänkin vaihto voisi olla hyvä tehdä, mutta se ärsyttää, kun silloin pitää taas opetella uusi laite, tehdä uusiksi kaikki sen asetukset, tallentaa uudelleen kaikki kontaktit ja niin edelleen.

Niin kuin arvata saattaa, rannikolla ei ollut erityisen lämmintä. Kova tuuli ja pipokeli. Kevät alkoi tässä maassa varhain, mutta se ei ole sittemmin edistynyt erityisemmin. Puut eivät vielä viherrä. Kaksi viikkoa sitten oli oikeastaan keväisempää kuin nyt. Mutta ehkä tämä tästä.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Elävien ja kuolleiden kirjoissa

Lauantaina oli ensimmäinen päivä kuukauteen, kun tunsin itseni miltei terveeksi. Ulkona paistoi aurinko, joten päätin lähteä maaseudulle, tällä kertaa Pohjois-Flanderin rannikolle aivan Alankomaiden rajalle, jossa sijaitsee Zwinin luonnonsuojelualue. Alueella on poldereita, tulvaniittyjä, kahlaajien suosimia lietteitä ja pitkäsarvisen karjan laitumia, joilla laiduntaa lehmien lisäksi myös tuhansia talvehtivia hanhia. Kansallispuisto sijaitsee molempien maiden alueella, joten polkuja ja kannaksia pitkin voi kävellä myös Alankomaiden puolelle.

Hämmästyin, kuinka keväistä on jo tullut. Se näkyi myös linnustossa. Laitumilla oli yhä satamäärin talvehtivia hanhia, lukuisimpina tundra- ja valkoposkihanhia, mutta näin alueella kokonaista kuusi hanhilajia. Kahden edellämainitun lisäksi melko runsas oli myös merihanhi, joka on ympärivuotinen laji. Lisäksi oli pieniä määriä metsähanhia sekä kanadan- ja niilinhanhia, jotka eivät ole alkuperäislajistoa. Haapanoita oli vielä paljon, mutta myös lapasorsia oli jo saapunut parvittain. Myös kattohaikarat kalisuttelivat jo nokkiaan sekä suojelualueen keskuksen ympärillä olevissa suurissa puissa että Knokken kylässä.

Isokuoveja, meriharakoita ja avosettejä oli sadoittain, suurina keskittyminä. Myös pienempiä kahlaajia oli paikalla näin aikaiseksi yllättävän paljon, jotkut lajeista ilmeisesti ympärivuotisina. Punajalkavikloja ja tyllejä oli runsaimmin, mutta varsin paljon myös isosirrejä, tundrakurmitsoja ja karikukkoja. Pikkulintuja ei juurikaan ollut vielä liikkeellä, lukuun ottamatta niittykirvisiä, joita oli parvina.

Koska tunsin itseni pitkästä aikaa ihmiseksi, kävin kansallispuistosta lähtiessäni Knokkessa leipomossa ja otin kroissanttien kyydikkeeksi pienen kahvin - ensimmäisen, jonka olen juonut kuukauteen. Kuuntelin ajomatkoilla Dear Sherlockin albumia, jonka bändi ystävällisesti kokosi minua varten ja lähetti, kun halusin nimenomaan CD-levyä (autossa kuunneltavaksi) enkä MP3-muotoa. Muse-fanit syyttävät bändiä Musen tyylin kopioimisesta, mutta minua se ei häiritse. Onhan Musen omakin musiikki täynnänsä viittauksia ja vaikutteita muualta.

*   *   *

Viime viikonlopun ekskursion tein Ixelles'in hautausmaalle. Se ei johtunut morbideista ajatuksistani, vaan siitä, että kolumbialainen ystäväni näki näyn tietystä hautamonumentista Brysselissä. Hautaan olisi haudattu lapsi, jonka ystäväni yhdisti omaan pikku kummitukseensa. Vaikka kummituksen pitäisi olla ystäväni itse lapsena (sivupersoona), hän piirsi kuvan näkemästään hautaveistoksesta ja pyysi, että kävisin katsomassa, onko siellä sellainen ja onko kyseessä lapsen hauta. Kuten ennenkin tällaisilla retkillä, otin kymmenittäin kuvia, jotta ystäväni voi tutkia niitä ja nähdä niissä mitä sitten näkeekin.

Ixelles'in hautausmaalla on myös sankarihautoja. Lisäksi siellä on runsaasti vanhoja mahtipontisia sukuhautoja, jotka kertovat Brysselin historian eri kerrostumista. Uloimmilla vyöhykkeillä oli koruttomampia nykyajan hautoja, joihin kaiverretut nimet olivat flaamilaisten ja ranskalaisten lisäksi vietnamilaisia, arabialaisia, puolalaisia, länsiafrikkalaisia...

En löytänyt ystäväni piirroksen kaltaista veistosta, vaikka kuvasinkin monia muita mielenkiintoisia, ja löysin myös haudan, jossa lepäsi ystäväni kuvaukseen sopivan ikäinen ja näköinen lapsi (italialainen nimi). Hautakivi ei kuitenkaan ollut oikean muotoinen eikä sen yhteydessä ollut veistosta.

Ystäväni näkemää hautaa ei siis lopulta löytynyt. Ehkä hautausmaa oli sittenkin väärä. Ehkä kyseistä hautaa ei koskaan ole ollutkaan olemassa, liekö poikaakaan. Tai sitten kummituksella oli muita tarkoitusperiä. Ystäväni ei palannut myöhemmin siihen, mitä kenties oli kuvista löytänyt - mutta hän palasi monta kertaa kysymään, eikö minulla olisi vielä lisää kuvia sieltä, sillä hän koki niiden tutkimisen hyvin mielenkiintoiseksi.

Löysin hautausmaalta sen sijaan jotain itselleni mielenkiintoista. Puiden varjostamassa osassa hautausmaata minua tuijotti nimittäin vanhasta hautakivestä oma sukunimeni. Nimi ei ole erityisen yleinen, ja vaikka laajennetun sukukokonaisuuden edustajia onkin vuosisatojen ajan vaikuttanut kaikkialla Itämeren rannikoilla, usein merenkulkuun ja kauppaan liittyvissä ammateissa, en ollut aiemmin ollut tietoinen, että "meikäläisiä" on joskus elänyt ja kuollut myös Brysselissä.

Haudassa oli kolme henkilöä: Nuori mies, jolla oli sukunimeni, ja joka oli kuollut vuonna 1933, vain 18-vuotiaana; vanhempi mies, joka oli nuorenmiehen isä, ja joka oli kuollut vuonna 1941; sekä nainen, jolla oli ranskalainen etunimi ja flaamilaiselta vaikuttava sukunimi, vanhempaa miestäkin vanhempi, mutta oli elänyt kolmikosta pisimpään, vuoteen 1944 saakka.

Sukunimessä oli liite, joka osoitti vanhan miehen ja poikansa kuuluneen sukukokonaisuuden pieneen aateloituun haaraan. Se sai alkunsa eräästä Skoonesta kotoisin olleesta mutta lopulta Kalmarissa vaikuttaneesta piispasta ja hänen kirjailijapojastaan, joten aloitin jäljittämisen näistä. Lopulta selvisikin, että Ixelles'in hautausmaalle haudattu vanhempi mies oli viimeinen aatelisarvon kantaja (koska hänen tiettävästi ainoa poikansa kuoli 18-vuotiaana, ennen isäänsä), ja tosiaan kyseisen piispan pojanpojanpojanpoika. Miehen isoveli oli vaikuttanut Stettinissä ja kuollut ennen häntä. Sisko, taiteilijatar, joka vaikutti pitkään Ruhnun (Runö) saarella Virossa, eli vielä näiden jälkeen. Samassa haudassa ollut vanha nainen oli ollut miehen anoppi, ranskalainen. Vaimo on ilmeisesti haudattu johonkin muualle. Ehkä hän palasi sodan päätyttyä Ranskaan ja kuoli siellä.

Vuodet 1933-1944 herättävät tietysti välittömän mielenkiinnon. Vanhempi mies oli toiminut ruotsalaisen kauppahuoneen edustajana Pariisissa. Ruotsin kansalaisena hän oli nähtävästi pysynyt puolueettomana henkilönä myös sotavuosina, mutta jokin oli kuitenkin saanut heidät siirtymään Pariisista Brysseliin jo ennen pojan kuolemaa (1933). Myöskään pojan kuolinsyy ei toistaiseksi minulle selvinnyt.

Rautiaiset, jotka tuntuvat olevan Brysselissä hyvin yleisiä, lauloivat hautausmaalla, kevättä rinnoissaan. Takapihani ketut ovat riehaantuneet ulvomaan ja päästämään parkaisujaan kaiket illat ja yöt.