Kun edellisinä viikonloppuina suuntasin rannikolle Flanderiin, tällä kertaa ajoin viikonloppuna Valloniaan, tarkemmin Hainaut'n maakunnan Harchiesiin, aivan Ranskan rajoille. Vaikka pandemia-ajan liikkumisrajoitukset saavat Belgian tuntumaan liian pieneltä kaikkien vapaapäivien ja lomien viettämiseen, se hyvä puoli Belgian maantieteellisessä pienuudessa on, että mihin tahansa osaan maata voi ajaa päiväretkelle ja palata vielä samana päivänä takaisin Brysseliin.
Vaikka Bernissartin ja Harchiesin maasto on nykyisin perin maatalousvoittoista, kyse on varhaisteollisuuden alueesta, ja Harchiesin luonnonsuojelualuekin on muodostunut kauan sitten kadonneen teollisuuden jälkeensä jättämistä, sittemmin veden täyttämistä kaivannoista ja kanavista. Luonnon valtaamat avoimet alueet ja kosteikot vetävät puoleensa runsasta lintulajistoa.
Nyt vihertää maastossa jo kunnolla. Pajunkissat olivat puhjenneet kukkaan ja moni muukin kukki. Tiltaltit, punarinnat ja peukaloiset lauloivat kaikkialla, ja joskin vielä paljon harvalukuisempina, olivat saapuneet myös mustapääkerttu ja pajulintu. Kosteikoista kuuluivat silkkikerttusen ja pikku-uikun pekuliaariset huudot.
Yksi järvistä oli täynnä tukka- ja punasotkaa, toinen taas kellui valtoimenaan lapasorsaa. Näiden joukossa oli pienempinä määrinä muita sorsalajeja. Haapanoita oli vielä joitain ja lisäksi löysin yhdeltä järvistä telkän - se on Belgiassa vain talvivieras. Heinätavitkin olivat jo tulleet. Silkki- ja pikku-uikkujen lisäksi oli varsin paljon mustakaulauikkuja. Pienempiä haikaroita ei ollut vielä saapunut, harmaahaikarat olivat jo puuhissaan.
Nisäkäspuolella Belgiassa näkee paljon kettuja, kaneja ja metsäkauriita, mutta tällä kertaa näin uuden lajin, lumikon. Se oli tietysti kesäpuvussa. Mahtaako se täällä muuttua talvisin valkeaksi lainkaan, kun lunta ei juuri maahan jää, vaikka sitä muutaman kerran talvessa tuleekin.
Palatessa sain muistutuksen siitä, kuinka huolettomasti antaudumme teknisten laitteidemme helppojen ominaisuuksien varaan. Sinnittelin todella pitkään tiekartastojen ja oman muistin varassa mieluummin kuin navigaattorien, mutta viimeistään Euroopan roaming-sopimus teki minusta navigaattorin huolettoman suurkäyttäjän.
Kävi nimittäin niin, että paluumatkan alkajaisiksi kännykkä kuoli kokonaan. Syytä ihmetellessäni arvelin autolaturin lakanneen syystä tai toisesta toimimasta, ja arvelu osoittautui myöhemmin oikeaksi. No ei siinä mitään. Brysseliin oli helppo löytää. Sitten haasteet kuitenkin alkoivat. Saavuin nimittäin kaupunkiin oudosta suunnasta ja päädyin loputtomien lähiöiden sokkeloon Anderlechtiin ja Cureghemiin. Ympärillä oli lähinnä arabeja, afrikkalaisia ja itäeurooppalaisia - mutta ei siinä mitään. Suurempi ongelma oli, että kuten useimmiten on asiainlaita suurkaupungeissa ajaessa, kylttejä ei ole, monet kadut ovat yksisuuntaisia, pysähtyä ei voi, koska kadut ovat kapeita ja takana on aina letka autoja, ja jos mikään paikka tai risteys ei näytä tutulta, päätyy helposti harhaan.
Pandemian ja sunnuntai-illan vuoksi juuri mikään ei enää ollut auki, mutta onneksi lopulta löysin vielä auki olevan kaupan, ja ihme kyllä, siellä oli jäljellä yksi kappale oikeanlaista autolaturia. Ostin sen, palasin autooni, ja vot, pian kännykkä heräsi eloon. Kävi ilmi, että olin noin seitsemän kilometrin päässä kotoa, mutta navin jälleen toimiessa se ei tietysti ollut enää ongelma eikä mikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti