Koronaviruksen brittiläinen variantti riehuu ja leviää Euroopassa valtoimenaan eikä rokotuksia näy eikä kuulu. Belgia panee jälleen kaiken kiinni, kaupat ja parturit mukaan lukien, ja rajoitukset tiukentuvat. Sama kuulemma naapurissa Saksassa.
Ihmisten energia puolestaan tuntuu menevän siihen, kuinka parhaiten välttää ja rikkoa määräyksiä ja levittää tautia mahdollisimman laajalle. Tämänkin talon naapuriasunnoista kuuluu harva se ilta bileiden jumputus ja ison porukan synnyttämä kohoavien äänten meteli, jolle viron kielessä on oma nimi, läbu.
Covidin sairastaneista vajaa kolmannes kärsii vielä kuukausia, todennäköisesti vuosia tai koko elämänsä, oireista, joita kutsutaan "pitkäksi covidiksi". Ne eivät muistuta kovinkaan paljon sitä hengityselinsairautta, jollaisena covidia alun perin pidettiin, ja jollaisena se viruksen iskiessä näyttäytyy. Virus nimittäin tekee vahinkoa autonomiselle hermostolle ja autoimmuunijärjestelmälle, tuottaen kroonisen sairauden, jolla on enemmän yhteistä AIDS:in kuin kausiflunssan kanssa. Kun vielä tiedämme, ettei parannuskeinoa - ainakaan toistaiseksi - ole, luulisi ihmisten kantavan hieman enemmän huolta itsestään ja läheisistään. Myös lapsista, jotka hekin saavat hermostovaurioita.
Viikonloppuna kävin Belgian rannikolla tervehtimässä Atlanttia. Tällä kertaa kävin tuon rannikon lounaisosassa Nieuwpoortissa, jossa sijaitsee Yserjoensuu (hollanniksi Ijzermonding) ja samanniminen luonnonsuojelualue. Se käsittää heinikkoisia dyynejä, majakan ympäristön sekä kahlaajien suosimia rantalietteitä. Naapurissa sijaitsee sotilasalue, joka sekin lienee taannut, että linnut saavat olla rauhassa.
Viimeksi olin Zwinissä, jossa oli valtavia hanhiparvia. Yserjoensuussa ei hanhia ollut, koska ei ollut niiden suosimia mataliksi laidunnettuja kosteita laitumia, vaikka lampaita paikalla laidunsikin ja niiden lomassa lömppi kaniineja. Ristisorsia oli sen sijaan paljon, samoin harmaasorsia, meriharakoita ja isokuoveja. Jonkin verran avosettejä, punajalkavikloja, tundrakurmitsoja, taveja ja sekalaista muuta.
Merellä muutti lokkeja, kuoveja ja merimetsoja. Muita merilintuja ei näkynyt. Belgian rannikko ei oikein sovi ruokkilinnuille, suulille tai myrskylinnuille, kun sieltä puuttuvat sellaiset kalkkikivijyrkänteet, joita Britannian ja Ranskan rannikoilta löytyy.
Aamulla matkaan lähtiessäni pudotin harmikseni kamerani maahan siirtäessäni kalustoa autoon, ja vasta illalla kotiin palattuani havaitsin, että muistikortti tai sen lukija oli vioittunut. Kaikki ottamani kuvat olivat menneet hukkaan - kadonneet tai jääneet kokonaan tallentumatta. Tämä harmitti enemmän kuin kameran vaurioituminen, koska voisin kyllä investoida uuteen kameraan - se olisi pitänyt tehdä jo vuosikausia sitten, koska eihän minun pikkukamerani mikään oikea vehje lintukuvaukseen ole - mutta sen sijaan tuona päivänä Nieuwpoortissa ottamani kuvat olivat ainutkertaisia. Olin mielestäni ottanut esimerkiksi loistavia kuvia meriharakoista ja ristisorsista, joiden mustavalkoiseen olemukseen maaliskuinen kolea ja pilvinen iltapäivä oli sopiva. Ja otin kuvia, joissa meriharakat laidunsivat yhdessä nokivaristen ja sepelkyyhkyjen kanssa, kinastellen. Ja kaikki tuo katosi kuin kyyneleet sateeseen.
Myös kännykkäni näyttää hajoavan. Osa sovelluksista lakkasi viime yönä mystisesti toimimasta, kun taas toiset sovellukset toimivat virheettä. Toimimattomia ei myökään saa poistettua, jotta ne voisi asentaa uudelleen. Kännykänkin vaihto voisi olla hyvä tehdä, mutta se ärsyttää, kun silloin pitää taas opetella uusi laite, tehdä uusiksi kaikki sen asetukset, tallentaa uudelleen kaikki kontaktit ja niin edelleen.
Niin kuin arvata saattaa, rannikolla ei ollut erityisen lämmintä. Kova tuuli ja pipokeli. Kevät alkoi tässä maassa varhain, mutta se ei ole sittemmin edistynyt erityisemmin. Puut eivät vielä viherrä. Kaksi viikkoa sitten oli oikeastaan keväisempää kuin nyt. Mutta ehkä tämä tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti