Kirjat

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Blankaartissa ja Dijlenlaaksossa

Olin ajatellut pääsiäislomalla mennä Ranskan Atlantin-rannikolle lintuja katsomaan, mutta koronatilanteen pahennuttua rajat ovat taas kiinni. Niinpä olen kiertänyt pyhinä Belgian lintupaikkoja. Sää täällä on ollut kolea ja tuulinen. Maanantaina alkoi suoranainen takatalvi ja maassa on vieläkin lunta myös Brysselissä.

Lauantaina olin Blankaartissa, joka lukeutuu Belgian parhaisiin lintupaikkoihin. Se on Länsi-Flanderissa, Diksmuiden kaupungin lähellä sijaitsevan Blankaartin kartanon maille muodostettu suojelualue, joka käsittää kosteikoita ja tulvivia laitumia. Kävin Blankaartissa myös matkallani elokuussa 2018 - silloin sain sieltä kapustahaikaran uutena Belgian-pinnana.

Ensimmäiseltä lahdelta ei vielä löytynyt mitään kovin erikoista. Siellä kellui harvakseltaan tavanomaisia sini- ja harmaasorsia, silkkiuikkuja, nokikanoja. Metsissä lauloivat peukaloiset, punarinnat ja tiltaltit, äänessä myös jokunen mustapääkerttu ja silkkikerttunen. Närhet rääkyivät.

Laitumilta löysin suuria parvia merihanhia, jotka kaakattivat äänekkäästi ja lentelivät silloin tällöin laitumelta toiselle. Uusia parvia saapui taajaan. Myös kanadan- ja niilinhanhia oli pienempinä ryhminä, mutta alueen valtalaji oli merihanhi. Tuntui, että jokaisesta merihanhiparvesta löytyi jotain epätavallista. Yhden parven mukana matkasi outo ruskeaposkinen hanhi, joka valokuvia analysoitaessa on osoittautunut meri- ja kanadanhanhen risteymäksi. (Kuulemma sellaisia on liikkunut muutama myös Viikin pelloilla tänä keväänä.) 

Parvien mukana matkusti myös useampia valkoisia - tai valkeita ja harmaaläikkäisiä - merihanhia. Tarkistin tietysti, etteivät olleet lumihanhia (joita liikkuu varsinkin talvisin jonkin verran Alankomaiden valtavien hanhiparvien matkassa). Ei, kyllä nämä merihanhia olivat. Ilmeisesti kyse on Nils Holgerssonin seikkailuista tutusta ilmiöstä, että jonkin verran kotihanhia on aikojen saatossa karannut villien lajikumppaniensa merihanhien joukkoon ja niiden villeinä syntyneet jälkeläiset ovat täysin lentokykyisiä, muuttavat ja liikkuvat normaalien harmaiden merihanhien joukossa. Belgiassa tapaa varsin usein myös sinisorsia, joissa on esimerkiksi valkeaa kaulassa tai siivissä, merkkinä risteytymisestä ankkojen kanssa. Maatalous on ollut satojen vuosien ajan niin lähellä kosteikoita, että kotihanhien ja ankkojen geenejä on villeissä vesilintupopulaatioissa selvästi enemmän kuin vaikkapa Suomessa.

Yllättävin löytöni oli niin ikään merihanhiparvesta - sen laskeutuessa tulvaniitylle näin heti, että yksi hanhista oli vaalea ja muita pienempi. Sehän paljastuikin tiibetinhanheksi, vanhalta nimeltään intianhanheksi. Luontaisesti laji pesii Tiibetin, Sinkiangin ja Mongolian ylängöillä ja talvehtii Intiassa ja Nepalissa. Aikoinaan laji metsästettiin talvehtimisalueillaan lähes sukupuuttoon, mutta nykyisin Intia ja Nepal suojelevat luontoaan esimerkillisesti ja hanhet ovat siellä turvassa. Nykyisin metsästyspaine uhkaa lajia sukupuutolla Kiinassa ja Keski-Aasiassa.

Euroopassa tavattavat tiibetinhanhet ovat kuitenkin peräisin populaatiosta, joka joskus vuosisata sitten istutettiin Alankomaihin. Sieltä jotkut linnut lensivät pohjoiseen, Norjan vuonoille pesimään, ja noista Norjan linnuista osa seikkaili sittemmin myös Suomen Lapin järvillä. Minä näin tiibetinhanhen yllätyksekseni ensimmäisen kerran varusmiesaikanani Santahaminassa, jossa se lensi iloisesti etelään valkoposkihanhien parvessa. Alankomaissa on alettu nykyään hävittää tiibetinhanhia vieraslajina, mikä on mielestäni sekä turhaa että haitallista puuhaa - erityisesti ottaen huomioon, että lajin alkuperäispopulaatio Aasiassa kutistuu hälyttävästi (kuten kaikki Kiinan alueilla pesivät vesilinnut).

Hanhet ovat liikkuvaisia lintuja, jotka pystyvät nopeasti kolonisoimaan uuden pesimäalueen, kunhan niitä ei vainota. Tästähän Alankomaiden, Ruotsin ja Suomen nopeasti kasvanut valkoposkihanhikanta on hyvä esimerkki. Eurooppaan riistalajiksi istutettu kanadanhanhi ja Länsi-Euroopassa laajasti levinnyt niilinhanhi muita hyviä esimerkkejä. Niilinhanhi on nykyiseltä viralliselta nimeltään afrikanhanhi, mutta Pensselisedän tehtyä lajin Suomessa tunnetuksi vanhalla nimellään, annan mennä.

Hanhet eivät ole niin tarkkoja maantieteellisestä sijainnista - ne ovat historiallisesti muuttaneet muuttoreittejään ja pesimäalueitaan merkittävästikin, riippuen siitä, missä on ollut tarjolla lyhyttä ruohoa. Pleistoseeniarojen aikaan sitä oli kaikkialla, koska suuria kasvissyöjänisäkkäitä laidunsi pohjoisilla aroilla kuin Serengetissä ikään. Siksi Egyptin faaraoiden aikaiset maalauksetkin kuvaavat suuria hanhiparvia - tundrahanhia, valkoposkihanhia, punakaulahanhia... - jollaisia Egyptissä ei ole enää viime vuosisatoina talvehtinut. Niilin suistossa talvehtineet miljoonapäiset hanhiparvet ovat olleet peräisin Pohjois- ja Itä-Euroopan valtavilta kosteikkoisilta aroilta, joita arovisentit, alkuhärät ja mammutit pitivät avoimina.

Hanhien ongelma on ollut ihminen. Ne ovat isoja, helposti nähtäviä ja helposti ammuttavia. Lisäksi niiden suurissa kerääntymissä on usein merkittävä osa maailmankannasta, mikä antaa illuusion siitä, että kyse olisi hyvin yleisestä lajista. Kuitenkin jos esimerkiksi Suomessa sallittaisiin nyt valkoposkihanhen vapaa metsästys, suomalaiset ampuisivat koko lajin maailmankannan sukupuuton partaalle vain muutamassa päivässä, sillä niin suuri osa hanhista on kerrallaan tietyillä alueilla. Niillä alueilla, joissa on niille sopivaa lyhyttä ja mehevää laidunmaata.

Epäilemättä Alankomaiden populaatiosta kotoisin oleva tiibetinhanhi oli sen päivän ensimmäinen uusi laji Belgian-listalleni. Näin saman päivän aikana vielä kolme muutakin: kaulushaikaran, pitkäjalan ja ruokokerttusen. Kaulushaikara ja ruokokerttunen ovat tyypillisiä lajeja Blankaartin tapaiselle kosteikolle. Pitkäjalka sen sijaan ei ole Belgiassa yleinen, ja Blankaartissa näkemäni viisi yksilöä ovatkin pohjoisimmat, jotka tästä lajista olen nähnyt. Pitkäjalka on viime vuosikymmeninä levittäytynyt pohjoista kohti ja se on Belgian lisäksi pesinyt säännöllisesti Alankomaissa, jopa Tanskassa. Suomessa sitä on havaittu vasta muutama yksilö. Koska kyseessä on muuttolintu, sillä ei sinänsä olisi ongelmaa levittäytyä Etelä-Suomeenkin, jos vain kesä riittää poikasten kasvattamiseen lentokykyisiksi.

Haikaralinnuista puheen ollen, näin jälleen Blankaartissa kapustahaikaroita, tällä kertaa kaksi. Samoin näin kaksi jalo- ja kaksi silkkihaikaraa, ja tietysti useita tavanomaisia harmaahaikaroita. Kahlaajista mieleen painuivat pitkäjalkojen lisäksi soidintavat mustapyrstökuirit. Myös taivaanvuohia röhähteli lentoon ojanpientareilta. Kesän tulosta kertoivat suuret parvet muutolla olevia haarapääskyjä kosteikkojen yllä. Ne olivat ensimmäiset tänä keväänä - ellei lasketa niitä, joita näin jo tammikuussa Andalusiassa.

*   *   *

Maanantaina olin parikymmentä kilometriä Brysselistä itään Leuvenin suuntaan sijaitsevassa Dijlenlaaksossa, jossa on pienellä etäisyydellä useita mielenkiintoisia luontopaikkoja. Laakso sijaitsee Flaamin-Brabantissa ja merkittävimmät pikkukaupungit lähistöllä ovat Huldenberg ja Oud-Heverlee. Aloitin Doode Bemden suojelualueen parkkipaikalta Sint-Joris-Weertin puolelta ja kävelin järvien kautta Neerijsen kylään, jossa belgialaiseen tapaan on kylän kokoon nähden merkittävän mahtipontinen kirkko.

Sääolosuhteet olivat alusta alkaen koleat ja viimaiset, ja pian alkoi taivaalta tulla ensin rakeita, sitten lunta. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän suuremmin järvillä kelluvia harmaasorsien, tukka- ja punasotkien, nokikanojen ja silkkiuikkujen parvia. Pikku-uikku huuteli ruovikon puolella. Silkkikerttunen oli äänessä täälläkin ja muutama ahdistunut haarapääsky sinnitteli lennossa lampien yllä. Niillä ei varmaankaan ollut kivaa.

Ehdin lähes Neerijsen kirkolle saakka, kun lumisade väistyi auringonpaisteen tieltä. Palatessani olikin jo kauniimpi sää. Se ei kuitenkaan kestänyt, sillä autolle ehdittyäni alkoi taas tulla lunta. Ja kun saavuin Meerdaalin metsään, sääolot olivat muuttuneet siinä määrin ekstreemeiksi, että tein kuten muutkin sinne rohjenneet retkeilijät, evakuoiduin nopeasti takaisin autoille ja päätin ajaa Brysseliin juomaan kupin teetä ja katsomaan, mitä olin onnistunut päivän mittaan kuvaamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti