Lähdin Helsingistä takaisin Brysseliä kohti toissaviikon torstaina ja saavuin nykyiseen asuinpaikkaani sunnuntai-illaksi. Suomi jätti hyvästit sateisella ja harmaalla säällä. Tällä kertaa matkustin itäistä reittiä, Baltian ja Puolan kautta. Tähän oli kaksi syytä.
Ensinnäkin, matkustamiseen vaadittavat koronatestit maksoivat Suomessa toistasataa euroa ja myös tulosten saaminen viipyi kohtuuttoman kauan automatkailijan kannalta. Sen sijaan Tallinkin laivoilla testin sai muutamalla kympillä ja tuloksen jo tuntien sisällä. Samalla testituloksella saattoi sitten matkustaa kaikkien edessä olevien rajojen yli, ja koska tulos tuli kohtuuajassa, ei tarvinnut ajaa tuli perseen alla sitä peläten, että Puolan tai Saksan rajalla testi ei enää kelpaisi.
Viro ei tarkastanut testitulosta eikä passiakaan. Latvia sen sijaan valokuvasi autoni ja tarkisti otsa kurtussa sekä passini että koronatestini tuloksen ja päivämäärän. Liettuassa poliisi seurasi rajanylittäjiä tien vierestä, muttei pysäyttänyt. Puolalla oli kovat ukaasit hallituksen verkkosivuilla, mutta rajalla ei tarkistettu mitään. Saksa edellytti yhä oma-aloitteista ilmoitusta ja koronatestin postaamista, ja rajan ylitettyäni sain taas viranomaisten tekstarin puhelimeeni. Belgiakaan ei tarkistanut mitään rajalla.
Toinen syy oli käydä tapaamassa Tarton yliopistosta vasta maisteroitunutta ystävää, joka oli jo pidempään halunnut, että kävisin. Saavuin vanhaan opiskelukaupunkiini viiden jälkeen iltapäivällä. Ystäväni asui Emajoen toisella puolen Annelinnan puolella, mutta lähellä siltaa, joten sieltä oli lyhyt kävelymatka keskustaan. Söimme sianreittä Münchenerissä, joimme Weihenstephaneria ja tapasimme monihattuista tarttolaista akateemikkoa. Toomemäen heleässä vehreydessä olivat äänessä sirittäjä ja kultarinta. Emajoen satakielet musisoivat Tartolle ominaisen tyynen yön tullen.
Perjantaiaamuna lähdin ajamaan etelään ylittäen rajan Latviaan Valgassa. Sitten Liivinmaan Sveitsin tietä Valmieran kautta kohti Riian ohitustietä, sieltä perinteiseen ostospysähdyspaikkaan Bauskaan ja sitten Liettuan läpi Suwałkin käytävään. Baltian läpi ajaessa oli vuoroin satanut, vuoroin paistanut, mutta Suwałkin käytävässä, jossa usein on huono sää, oli nyt seesteinen ja kuuma kesäsää, jota jatkui pitkin Koillis-Puolaa.
Vaikken tehnyt Baltiassa tällä kertaa varsinaisia lintupysähdyksiä, onnistuin silti näkemään muutamia mukavia lajeja siellä. Kosen kohdalla lensi yli mustahaikara - siinä oli eräänlaista nostalgiaa, koska aikoinaan näin ensimmäisen Virossa näkemäni mustahaikaran samalla paikkakunnalla. Mustahaikara tuli vastaan myös Puolassa. Latviassa näyttäytyi tammitikka, Liettuassa juhla-asuinen uros niittysuohaukka. Jälkimmäistä tuli vastaan vielä pari lisää Puolan päivinä.
Ehdin joka tapauksessa Puolaan niin hyvin, että kävin syömässä Sztabinissa ja suuntasin sitten Biebrzan kansallispuistoon, koska en malttanut vastustaa kiusausta hankkia itselleni tältä matkalta edes yksi elis (eli elämänpinna, kokonaan uusi lintulaji listoilleni). Sellainen oli sarakerttunen, jonka maailmankannasta 70 % elää muutamalla kosteikkoalueella Puolan ja Valko-Venäjän rajaseudulla - ja talvehtii niin ikään vain muutamalla paikalla Senegalissa. Sarakerttunen elää suomenkielisen nimensä mukaisesti matalilla saraniityillä ja on habitaatin suhteen tarkka - siksipä se kai on taantunut niin uhanalaiseksi.
Ilta oli kuuma ja matalalle painuva aurinko värjäsi niityt ja kosteikot tavattoman väkevin värein. Lisäksi Biebrzan kansallispuiston eri vyöhykkeet osoittautuivat suorastaan lintuja kuhiseviksi. Koko ajan oli pensaan nokassa sirkkua tai lepinkäistä, petolintuja kaarteli taivaalla - yksi pikkukiljukotka myös pensaassa istumassa - ja hämärän tullessa räjähtivät kaikki mahdolliset yölaulajat laulamaan, välittämättä saraniityille hiipivästä usvasta. Kansallispuistossa on yhdet tietyt pitkospuut, joiden varrella sarakerttunen on yleisin lintulaji - ja se onkin kansallispuiston opastekstien mukaan koko maailman varmin paikka nähdä laji. No, niitä tosiaan oli siellä kymmenittäin.
Viivyin pitkospuilla ja torneissa niin kauan, että malttaessani lopulta lähteä pois, oli jo pimeää, pöllöt ääntelivät, kehrääjiä nousi lentoon metsätieltä ja vastaan tuli jopa minervanpöllö - luultavasti pohjoisin tähän asti tekemäni havainto kyseisestä lajista. Yövyin sinä yönä Łódźissa, koska se oli suurin Puolan kaupungeista, johon en ollut vielä aiemmin kunnolla tutustunut.
Łódźia kyllikseni katseltuani lähdin ajamaan lännen suuntaan ja otin iltapäivän pikkukaupunkikohteeksi alasleesialaisen Lubinin. Siellä oli vieraillessani käynnissä jonkinlainen kaupunkifestivaali rockkonsertteineen. Oli kaupungintalo, keskiaikainen linna ja tietysti kirkkoja. Jatkoin sitten länteen Saksaa kohti, Görlitzin ja Dresdenin kautta kohti Weimaria. Kolumbialainen ystäväni näki, että minun tulisi yöpyä Jenan tiedekaupungissa ja tutustua aamulla seesteiseen Weimariin, joten niin tein.
Kulttuurikaupunki Weimarissa oli kaunista ja aurinkoista. Goethen kantapaikka Zum Schwarzen Bären ei kuitenkaan ollut auki. Läheisen puiston terassikahvila sen sijaan oli. Oltiin sunnuntaissa ja ajelin autobaanoja pitkin Aacheniin ja sieltä rajan yli Belgiaan, jossa huomasin, että minulla oli hyvin aikaa vielä yhdelle kulttuuripysähdykselle. Sellaiseksi kävi hyvin Belgian etnisen saksalaisväestön pääpaikka Eupen Ardennien kupeessa.
Eupenissa sain nähdä, että poissa ollessani Belgia oli mennyt yhdestä äärestä toiseen - kaikki terassit olivat tupaten täynnä väkeä kaljoittelemassa eikä kukaan enää pitänyt kasvomaskia. Tästä ei välttämättä hyvää seuraa. Kotona odotti kasa postia, mukaan lukien ilmoitus, jonka mukaan Belgiakin olisi nyt huolimassa minut rokotuslistoilleen. No, ehdin jo Suomessa saada ensimmäisen rokotuksen.
Automatkailu halki toukokuunvihreän Euroopan on aina miellyttävää, jopa pandemia-aikana. Meillä on kaunis ja mitä monipuolisin manner, jota voi elämänsä aikana ajella ristiin rastiin vaikka satoja kertoja ja silti joka matkalle löytyy uusia kaupunkeja ja uusia luontokohteita, joissa vierailla.
Pidän saksalaisten ja ranskalaisten tavasta pystyttää moottoriteiden varsille kylttejä, jotka kertovat kulttuurisista, historiallisista ja taloudellisista kohteista ohitettavilla paikkakunnilla. Ne houkuttelevat autoilijaa poikkeamaan tylsältä motarilta, ja vähintäänkin tallentavat tämän mielen perukoille joitain muistijälkiä niiden alueiden historiasta ja kulttuurista, joiden läpi on ajanut. Taukopaikat sen sijaan hyödyntävät ikävän vähän ympäröivien alueidensa omaleimaisuutta ja tuotantoa. Ne ovat kaikkialla persoonattomia ja usein vielä aidattuja, niin etteivät pysähtyjät voi kävellä vessaa tai huoltoasemaa kauemmas.
Italiassa ja Ranskassa on jonkin verran panostettu siihen, että taukopaikkojen kaupat on varustettu paikallisen alueen omaleimaisilla tuotteilla (on juuri sen alueen juustoja, viinejä, vohveleita ja niin edelleen), mutta 90 % Euroopan motareiden taukopaukoista ei ole hyödyntänyt tällaisia mahdollisuuksia oikeastaan mitenkään - huolimatta siitä, että miljoonat eurooppalaiset pysähtyvät näillä paikoilla joka päivä. Huoltoasemien kaupat ovat usein ketjujen hallussa, mutta ei niiden silti tarvitsisi olla niin yhdenmukaisia ja vailla paikallisväriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti