Toukokuunvihreitä retkiä

Toukokuu on Belgiassa oikeastaan jo selkeä kesäkuukausi ja koko Euroopassa heleänvihreää aikaa, jolloin sävyt ovat kirkkaita ja linnut äänessä. Kesäinen asiaintila saavutettiin Belgiassa jo huhtikuun kuluessa ja aurinkoisena jatkunut sää paransi asiaa.

Pikkuveljeni saapui Suomesta vierailulle huhtikuun viimeisellä viikolla. Koska hän lensi Amsterdamiin ja saapumispäivänsä oli työpäivä, sanoin hänelle, että katselee ensin Hollantia ja tulee sieltä julkisilla kulkuneuvoilla johonkin Belgian rajoilla sijaitsevaan kaupunkiin, josta voin hänet töiden jälkeen poimia. Näin hän tekikin ja löysin hänet vaivatta pohjoisbrabanttilaisen Bergen op Zoomin pikkukaupungin rautatieasemalta.

Veljenikin on lintuharrastaja, joten ohjelmoimme vapaa-aikaamme täällä mahdollisimman monta minulle jo entuudestaan tuttua lintupaikkaa. Niinä päivinä, joina olin töissä, hän tutustui päiväsaikaan Brysselin, Antwerpenin ja Leuvenin kaupunkeihin, mutta illat ja viikonlopun vietimme luontokohteissa.

Aloitimme Kalmthoutin nummien suojelualueelta Alankomaiden ja Belgian rajalla, vain lyhyen matkan päästä Bergen op Zoomista. Mustapäätaskuja oli taas runsaasti maastossa, käet kukkuivat ja pajulinnut lauloivat. Ajomatkalla Bergeniin olin nähnyt kevään ensimmäiset turturikyyhkyt, jotka suhahtivat auton editse toisiaan takaa-ajaen. Kalmthoutin nummien yllä näimme kevään ensimmäiset tervapääskyt - ja ne olivatkin aikaisia, koska vielä viikkoa myöhemminkään laji ei ole yleisemmin ilmaantunut Belgian taivaille, vaikka säät ovat olleet mitä suotuisimpia.

Vappuaatosta teimme pitkän linjan lintupäivän - aamusta iltaan vain lintupaikkoja ja siirtymistä lintupaikasta toiseen, koska syöminen ja sen sellainen ovat heikoille. Aloitimme Belgian luoteiskulmasta Zwinistä, josta siellä talvehtineet hanhilaumat olivat jo kevään mittaan lähteneet pohjoiseen kuten suurin osa muustakin vesilintumuutosta. Kahlaajia sen sijaan piti löytymän ja löytyihän niitä.

Kattohaikarat olivat pesillään pitkin Zwiniä ja aiemmin tulleiden haarapääskyjen lisäksi taivaalle olivat jo ilmaantuneet räystäspääskyt. Suuntasimme ensin laguunille, koska se on ollut Belgian vuosinani varmin paikka - ja toinen kahdesta - josta yleensä löydän kapustahaikaroita. Veljeni lajilistan kannalta ikävästi kapustahaikarat jäivät kuitenkin koko matkalla puuttumaan - niitä ei ollut Zwinissä sen enempää kuin Blankaartissakaan. Mihin lienevät menneet. Meitä ilahduttivat laguunilla kuitenkin useammat mustanmerenlokit ja pikkutiirat, jotka kumpikin mukavia lajeja suomalaiselle. Pari uuttukyyhkyä saapui juomaan ja hyvin näkyville. Hernekerttu - joka itäisenä lajina ei ole yleinen Belgiassa - lauloi ainakin kahdessa paikassa.

Laguunin kahlaajisto koostui pääosin punajalkavikloista ja meriharakoista, mutta siellä täällä oli avosettejä, punakuireja, isokuoveja, jokunen mustaviklo ja tundrakurmitsa. Suurempia massoja kahlaajia löytyi kuitenkin joensuun särkiltä, missä Belgian ja Alankomaiden valtionraja menee. Kahlaajamassat tuntuivat viihtyvän jotakuinkin keskellä, joten ne saattoi halutessaan vaivatta laskea maapinnoiksi molempiin maihin. Runsaimpia lajeja olivat punajalkaviklo, suosirri ja tylli, mutta joukosta löytyi pieninä ryhminä tundrakurmitsoja, avosettejä, punakuireja, valko- ja mustavikloja sekä isosirrejä.

Ajoimme seuraavaksi toiseen Belgian rannikon kohteeseen, Nieuwpoortiin, jossa Ijzermondingin suojelualueella oli tarjolla lisää lietteitä koluavia kahlaajia. Vaikka määrät olivat pienempiä kuin Zwinissä, täältä löytyi joitain lajeja, joita emme Zwinissä vielä nähneet: rantasipejä, liroja, pikkukuoveja sekä majakan takaa Atlantin rannalta riuttatiiroja. Kaniineja lömppi kaikkialla. Tyrnipensaissa parveili hemppoja.

Vappuaaton ja samalla koko huhtikuun finaaliksi valikoitui pettämätön Blankaart, jossa olimme auringonlaskuun saakka. Vaikka vain viikkoa aiemmin olin siellä havainnut lehmähaikaroita, ruskohaikaran ja luhtahuitin, mitään näistä kolmesta lajista ei tällä kertaa löytynyt. Ruokosirkkalinnut olivat onneksi yhä äänessä ja yksi hyvin nähtävillä, koska lajista tuli veljelleni elis. Toinen paikan tyyppilaji, pitkäjalka, löytyi myös - joskaan ei tällä kertaa vakiopaikoistaan, jotka olivat käyneet liian kuiviksi, vaan mustapyrstökuirien suosimien niittyjen lammilta. Metsän puolelta tuli vuodariksi kirjosieppo. Kaulushaikarat puhaltelivat ruovikoissa, kuten edelliselläkin käynnillä. 

Pikkuveljeäni ilahdutti lehmien laitumella maassa loikkinut vihertikka. Itselleni paras laji ja uusi maapinna Belgiaan näyttäytyi juuri ennen Blankaartia maalaispikkutien varressa - nimittäin peltopyy. Sillä näkyy olevan hyvä kanta Blankaartin alueella. Olimme takaisin Brysselissä vasta puolelta öin, mutta eipä tuo haitannut.

Vapunpäivänä suuntasimme ensi töiksemme naapurimaahan, Luxemburgiin, ja suoraan sen parhaaseen lintupaikkaan Haff Réimechiin (Remich), eurooppalaisesta liikkuvuussopimuksesta tunnetuksi tulleen Schengenin kylän kupeessa. Koska oli aurinkoinen sunnuntai, paikalla oli varsin paljon väkeä sekä Luxemburgista että naapurimaista Saksasta ja Ranskasta. Ryti- ja rastaskerttuset sekä etelänsatakielet olivat jo saapuneet, taiturikultarintoja ei vielä kuulunut. Kuningaskalastajaa ja pikkuhaikaroita ei tällä kertaa näkynyt, mutta sen sijaan lammilla kalasteli monta paria kalatiiroja ja niiden yllä pyydysteli sudenkorentoja pari nuolihaukkoja - kumpikin minulle uusia maapinnoja Luxemburgiin.

Vaikka vesilinnusto näin pitkällä keväässä oli jo pääosin melko banaalia, koostuen vain pesimälajeista, oli paras Haff Réimechistä löytynyt laji sittenkin sorsalintu - nimittäin koiras punapäänarsku, jonka veljeni bongasi nukkuma-asennosta erään lammen pikkusaaresta. Toinen vähemmän tavallinen laji oli haarahaukka, joka näyttäytyi galloromaanisen, viinikulttuuria ja orgioita kuvaavan muinaismuiston luona. Isohaarahaukka on Ardenneilla ja Luxemburgissa yleensä selvästi yleisempi kuin tavallinen haarahaukka.

Palattuamme Belgiaan ajoimme Hainaut'n Harchiesiin, jossa sielläkin lauloi etelänsatakieli, ja jossa on ympäri vuoden Belgian mahdollisesti suurin silkkikerttustiheys. Olimme kuulleet silkkikerttusia jo Zwinissä ja Blankaartissa - Haff Réimechissä niitä ei sen sijaan tunnu olevan. Joten veljeni sai tältä matkalta sisäistettyä kunnolla ainakin yhden uuden laululinnun äänimuistiinsa. Silkkikerttusen räjähtävän aggressiivinen laulu on helposti tunnistettava ja lintua yleensä kuulee verrattomasti helpommin kuin näkee. Illansuussa myös Harchiesissa metsästeli nuolihaukka korentojahdissa järven yllä. Luhtakanat mesoivat ja tappelivat ruovikossa niin että siantappoääni raikasi ja ruo'ot heiluivat.

Seuraavalla viikolla olin päivisin töissä, mutta illalla kävimme sinikellomatoistaan tunnetuksi tulleessa Hallen metsässä. Sinililjat olivat yhä valtoimenaan kukassa. Tavanomaiset yleiset metsälinnut lauloivat. Hallen metsässä on myös joitain saarekkeita havumetsää ja sellaisessa lauloi tavallinen hippiäinen, joka on lehtimetsävoittoisessa Belgiassa vähälukuisempi kuin tulipäähippiäinen. Mannermaisen alalajin silmäkulmajuovaisia pyrstötiaisia oli pruittaillen liikkeellä.

Veljeni palasi keskiviikkona Alankomaihin ja sieltä edelleen Suomeen. Minä jatkoin tavanomaisia työrutiinejani. Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna ehdin kuitenkin käydä parissa luontokohteessa lisää - säiden jatkuessa lämpiminä ja aurinkoisina. 

Tarkoitukseni oli ollut ajaa Doode Bemden suojelualueelle, mutta tuntemattomasta syystä - ilmeisesti jonkin paikallisfestivaalin vuoksi - kaikki Neerijsen kylän suuntaan johtavat tiet oli tukittu ja kiertotiekyltit johdattivat koko ajan vain kauemmas Neerijsesta ja Doode Bemdestä. Lopulta navigaattorinikin lakkasi mystisesti toimimasta. Pysäytin auton tienposkeen tutkiakseni karttoja ja havaitsin, että olin tullut aivan maagisen Meerdaalin metsän kylkeen.

Viime keväänä yritin pariinkin kertaan retkeillä Meerdaalin metsässä, mutta joka kerran tuli kaatosade, ja niinpä jotenkin annoin periksi Meerdaalin suhteen. Nyt oli kuitenkin mitä kaunein päivä, joten heitin Doode Bemden lammet mielestäni, pysäköin ja talsin suoraan sisään maagiseen metsään. Meerdaalin metsässä ei ole sinikellomattoja, kuten Hallessa, mutta muuten vanha pyökkimetsä ja ajoittaiset tammet tarjoavat varsinkin näin toukokuun alussa ihmeellisen vihreyden ja verrattoman tunnelman.

Lisäksi, koska kyseinen metsä on maaginen, siellä tulee vastaan omituisia pakanallisia puuveistoksia, jotka tosin lienevät jonkun nykyajan taiteilijan työtä, vaikka niistä tuleekin mieleen muinaisten kelttien rituaaleja. Eniten himoitsemaani pesimälajia tässä metsässä, tammitikkaa, en tälläkään kertaa löytänyt - lupaavin yksilö osoittautui pitkän tiirailun jälkeen näyttäytyessään käpytikaksi. Sen sijaan löysin kaikenlaista muuta mukavaa: kuusi- ja viitatiaisia, paljon pähkinänakkeleita, jokusen etelänpuukiipijän, tulipäähippiäisen.

Minulla on aina ollut erityissuhde varislintuihin - onhan šamanistinen voimaeläimenikin korppi - ja matkoillani ne ilmaantuvat usein spontaanisti eläinoppaiksi. Etenkin varislintujen kuningas, korppi, tekee niin, mutta koska Belgiassa ei ole korppeja, oli tyytyminen nokivarikseen. Vaikka nokivaris on täällä yhtä yleinen kuin harmaatakkinen lähisukulaisensa Suomessa, ei ole tavallista, että nokivaris näyttäytyy tiheässä lehtimetsässä, varsinkaan latvuston alla pään korkeudella. Näin kuitenkin tällä kertaa kävi: nokivaris istui yhtäkkiä kasvojeni korkeudella puussa ja tuijotti minua intensiivisesti, kuitenkaan raakkumatta.

Koska kyseessä on maaginen metsä ja varislinnut puhuttelevat minua - ne tuntuvat aina huomaavan, että minä huomaan ne - päätin seurata varista. Se lennähti puusta toiseen edelläni, tuntuen ikään kuin odottelevan, että seurasin sitä. Se tuntui haluavan näyttää jotain. Vaikka tämä kuulostaa fantasialta, käyttäytyminen on itse asiassa varsin tyypillistä varislinnuille. Älykkäinä päättelijöinä ne saattavat johdattaa ihmisen tai muun nisäkäspedon saaliin luo, jonka toivovat näiden tappavan tai vaikkapa repivän auki (jos kyseessä haaska tai mehiläispesä). Näin toimiessaan ne toivovat tietysti pääsevänsä osingoille.

Varis johdatti minut lähes kätketylle metsälammelle, jota kaikilta puolilta ympäröivät suuret puut ja muutama oli vieläpä kaatunut lampeen, muodostaen sen keskelle kuolleista oksistoista muodostuneen suojaavan ryteikön. Lammella oli muutama sinisorsa, nokikana ja harmaahaikara - mutta huomioni kiinnittyi melkein heti siihen epätavalliseen seikkaan, että lammen keskellä ui upea koiraspuolinen mandariinisorsa. Tätä vieraslajia en olisi odottanut tapaavani Meerdaalin metsän keskellä olevassa lammessa. Pikemminkin olisin odottanut näkeväni sen jossain Brysselin monista puistolammista - jollaisessa olen itse asiassa mandariinisorsan joskus vuosia sitten nähnytkin.

Varis joka tapauksessa jätti minut lammelle ja lähti matkoihinsa.

Käveltyäni pitkään Meerdaalin metsässä palasin lopulta autolleni. Oli yhä kuuma ja ilta-aurinko paistoi. Navigaattori toimi nyt ongelmitta ja ajaessani takaisin kohti Neerijseä havaitsin tiesulkujen poistuneen eikä Doode Bemdeen pääsemisen tiellä ollut enää esteitä. Sielläkin säksytteli jälleen silkkikerttunen. Lammilla olivat tavanomaiset puna- ja tukkasotkat, sini- ja harmaasorsat - sekä pariskunta niilinhanhia pienten poikasten kera.

Doode Bemden nimi muuten merkitsee kuollutta neitoa. Epäilemättä tämänkin kauniin paikan taustalla on jokin paikallistarina, mutta vielä en ole sitä löytänyt.