Kirjat

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Jäähyväiset Brysselille

Elokuun lopussa koitti aika jättää Bryssel taakse, palata muutamaksi päiväksi Suomeen ja siirtyä sitten syyskuun ensimmäisenä uuteen kotiin Aasian mantereelle. Siitä myöhemmin.

Kaksi vuottani Brysselissä olivat antoisia, vaikka suuri osa tuosta ajasta kuluikin pandemian merkeissä: työpaikat olivat tyhjillään, ihmiset etätöissä kodeistaan käsin, ravintolat ja kahvilat suljettuina, kaduilla kävellessäkin maskipakko. Nyt tuntuu kuin nuo ajat olisivat kaukana takana. Vaikka ihmiset yhä sairastuvat sankoin joukoin covidiin, taudista ei enää paljoa kohkata. 

Olisin voinut jatkaa pidempäänkin, mutta sopimukseni Brysselissä oli sidottu aikaan, jonka toinen henkilö oli aiemmin ollut lainassa toisinpäin, Brysselistä Suomeen. Joten kaksi vuotta sitten.

Sinä aikana ehti tapahtua paljon. Afganistan luhistui Talibanin käsiin. Venäjä käynnisti hyökkäyssodan ja kansanmurhan Ukrainassa. Suomi päätti viimein liittyä Natoon. Yksityiselämässäni menin naimisiin ja julkaisin romaanin, joka löytyy suomeksi täältä. Lukekaa tuo kirja. Se sisältää paljon ajatuksiani monista asioista ja on lisäksi kaunista kieltä. Jos olette jo lukeneet sen jommallakummalla kielellä, arvostaisin kovasti arvostelujen kirjoittamista julkaisualustoille tai mihin tahansa muualle, koska ne ovat jotakuinkin ainoa keino, joilla minua tuntemattomat ihmiset saavat kirjasta tietää ja voivat sen halutessaan tilata.

Sen jälkeen, kun Bryssel lakkasi olemasta pandeeminen aavekaupunki, jossa kaikki paitsi ruokakaupat oli suljettu, se oli itse asiassa monin tavoin viihtyisä kaupunki asua. En oikein ymmärrä kaikkia niitä ulkomaalaisia, jotka väheksyvät ja mollaavat Brysseliä. En tosin tiedä, mikä heidän vertauskohtansa on. Omista vertauskohdistani luokittelisin Brysselin sijoituksen alemmas kuin Tartto, Beirut ja Kiova, mutta toisaalta Bryssel menee edelle Helsingistä, Turusta, Jyväskylästä, Lundista, Damaskoksesta sekä tietysti Kabulista ja Addis Abebasta. 

Suurin Brysseliä alaspäin pudottava viihtyisyystekijä on sama kuin suomalaiskaupunkien kohdalla: korkea hintataso. Kahden siellä asumani vuoden aikana tuo hintataso vieläpä tuntui tuplaantuvan, ainakin viikottaisten ruokakauppaostosten osalta. Hinnat tosin näyttävät kohonneen pilviin Suomessakin niin, että Bryssel on hintainnoususta huolimatta pysynyt nipin napin Suomea edullisempana. Riippuu tosin asiasta, jota mittaa. Osuin myös aikoinaan asumaan Beirutissa aikana, jolloin siellä oli hyvinkin kohtuullinen hintataso hyvään elämään - näin ei enää viime vuosina ole hyperinflaation ansiosta ollut. Tartossakin hinnat ovat nousseet rajusti, mutteivät sentään Tallinnan lukemiin. Ja Kiovan nykyviihtyisyyttä lienee tuntuvasti laskenut venäläinen sotakiihko, joka ei jätä naapureitaan rauhaan, koska Venäjä elää sodassa ja sodasta.

Viimeisiksi viikoikseni Prinssi tuli Suomesta seurakseni ja milloin minulla oli vapaata, kävimme lähialueilla: Antwerpenissä söimme japanilaisessa salaisessa puutarhassa. Rotterdamissa tapasimme sinne kotiutuneen ukrainalaisen ystäväni. Brysselin lähistöllä kävimme Mechelenin viehättävässä pikkukaupungissa. Ja itse Brysselissä vanhassakaupungissa, Ixelles'issä, Flageylla ja siinä ainoassa kotini lähistön kahvilassa, jossa emme olleet vielä koskaan aiemmin käyneet, vaikka aina olemme siitä menneet ohi. Se olikin ihan hyvä paikka viimeisen illan oluille setien pelatessa pihalla petankia.

Perjantaina koitti muuttorumba, piti vielä palautella modeemeja ja avaimia pitkin kaupunkia, ja sitten täyteen lastatulla autolla tien päälle kohti Alankomaita ja Saksaa. Vähän Brysselistä poistumisen jälkeen alkoi sataa - sekin loi jäähyväisten tuntua, etenkin niin pitkän kuuman ja sateettoman kesän jälkeen. Tihkuinen ilma jatkui pitkin matkaa. Yövyimme Kielissä, jossa Prinssi tilasi yöpalaksi pizzaa, joka ei koskaan tullut - tilauksen vastaanottanut ja kuitannut asiakaspalvelija oli botti, joka ei tajunnut ravintolansa olevan kiinni.

Lauantaiaamuna Tanskaan, kahvit Koldingin lähellä, Vähä-Beltin sillan yli Fynin saarelle. Siellä kävimme ulkoilemassa Knudshovedin niemenkärjen ja majakan maisemissa. Kuten olin toivonutkin, siellä oli kova kahlaajaryntäys jo syysmuutolla: avosettejä, kuoveja, vikloja ja useamman lajin sirrejä rantaliete mustanaan. Myös pääskyjä, pensastaskuja ja kerttuja muuttotunnelmissa koleassa kelissä. Ison-Beltin ylitettyämme ajoimme Kööpenhaminaan kaupunkikäynnille. Siellä oli sateista mutta söimme sentään kunnon Hereford-pihvit ja kohtasimme aukiolla islamilaisten saarnamiesten jehovalaiseen tyyliin toteutetun Allah pelastaa - oletko valmis -kampanjan. Tanska oli äitynyt Suomeakin kalliimmaksi maaksi. Niin toki myös Ruotsi, jonka pitkä ajotaival ei jättänyt meille enää aikaa kunnon kaupunki- tai luontovierailuille. Sitä paitsi koko ajan tihutti ja oli koleaa.

Sunnuntai meni Itämeren prinsessalla rauhanmerta kyntäen. Naton turvatakeet uhkaavat tehdä Itämerestä ihan oikean rauhanmeren, joskin Inkerin ja Itä-Preussin rannoilla vallitsee yhä sodanmeri. Katselimme Tukholman, Ahvenanmaan ja Turun saaristoja. Varsinais-Suomessa oli suuria hanhikerääntymiä pelloilla. Niin ikään syysmuutolla oli itähelsinkiläisen asuntoni etupihalla viihtynyt nuori pikkulepinkäinen, uusi pihapinna tänne.

Kolme päivää Helsingissä ovat menneet valmistautumisessa seuraavaan lähtöön: laitteiden vaihtoa ja päivitystä, rokotuksia, kelpoisuuslausuntoja ja notaariasioita. Seuraavan kerran kirjoitan tätä blogia varsin toisenlaisista maisemista - mutten aivan oudoista, sillä kyseessä on paluu maahan ja kaupunkiin, jossa olen viettänyt puoli vuotta varsin nuorena miehenä 20 vuotta sitten.

perjantai 12. elokuuta 2022

Kuuma kesä

Kesä on ollut antiteesi edelliselle, sateiselle kesälleni täällä. Harvassa ovat olleet ne päivät, jolloin lämpötila ei ole ollut hellelukemissa. Siihen kun yhdistää Brysselissä alati vallitsevan korkean ilmankosteuden ja puuttuvan ilmastoinnin (koska Suomen tapaan sitä ei ole totuttu täällä tarvitsemaan), elon yleinen tuntu on ollut trooppinen ennemmin kuin atlanttinen.

Kävin maan eteläosissa Valloniassa. Ensin rajamutkan taskuun ranskalaisten kukkuloiden väliin jäävässä Bersillies-L'Abbayen kylässä, jossa tapasin paikallisen eläinlääkärin, joka on rakentanut mailleen oman aron. Isojen hyönteisten ja niitä syövien lintujen katoamiseen oli miehellä kertoa konkreettinen syykin: kotieläinten lääkinnässä käytetty ivermektiini, jonka tuloksena lanta muuttuu myrkylliseksi lantiaisille ja muille suurille lannansyöjähyönteisille - ja jää usein myös hajoamatta.

Toinen asia, jonka sain kuulla, oli erään rajapyykin tapaus. Belgian ja Ranskan välinen rajahan on monin paikoin merkitty maastoon vain historiallisilla kivisillä rajapyykeillä, jotka ovat olleet paikoillaan iät ajat. Isommilla valtateillä on sentään tien varressa kyltti, jossa lukee "Ranska" tai "Belgia", kun maa vaihtuu, mutta pikkuteillä ja pikkukylien ympäröivällä maaseudulla paikalliset vain tietävät, mikä kukkula ja mikä pelto on Ranskaa, mikä Belgiaa. EU:n ansiosta sillä ei ole enää niin kauhean suurta väliä. Mutta silloin tällöin jokin tapaus muistuttaa siitä, kuinka valtava psykologinen merkitys rajoilla ja territorioilla yhä on länsimaisillekin ihmisille. Bersillies'n kulmilla oli muuan maanviljelijä mennyt siirtämään omin toimin maidensa laidalla ollutta, Napoleonin sodista asti paikoillaan jököttänyttä rajapyykkiä pari metriä, jotta pääsisi paremmin oikaisemaan traktorillaan. Näin tehdessään hän tuli vahingossa siirtäneeksi Ranskan ja Belgian välistä rajaa melkoiselta matkalta - koska rajapyykit eivät ole tiheässä. Paikallinen historiafriikki havaitsi rajapyykin siirtyneen. Nousi haloo, kansallistunteet leimahtivat ja viljelijä taisi saada vakavan rangaistuksenkin teostaan, vaikka nopeasti pormestarit molemmin puolin rajaa hymyilivät rajavälikohtauksen tapahtumapaikalle sännänneelle lehdistölle ja useimmat jutut tehtiin humoristiseen sävyyn.

Poimin eläinlääkärin luota kaksi puolalaistyttöä, jotka tunnen Kiovan vuosilta saakka, ja joista toinen on asunut viime vuodet Taiwanilla - joten sain myös loppukesäksi harvinaisen erinomaista taiwanilaista teetä. Ajoimme belgialaisen Philippevillen kautta ranskalaiseen Givet'n pikkukaupunkiin, josta eteenpäin Etelä-Ardennien maisemissa kapeassa jokilaaksossa sijaitsevaan kuvankauniiseen Bouillonin kylään. Tai pikkukaupunkiin. Miten sitä nyt ottaa. Keski-Euroopan vanhoilla asutusseuduilla kylät näyttävät pieniltä kaupungeilta ja pikkukaupungit toisinaan suurilta kyliltä. Bouillon oli joka tapauksessa kätketty helmi. Harvinaisen kaunis ja idyllinen paikka.

Sittemmin puolattaret viipyivät luonani Brysselissä jokusen päivän. Minun ollessani töissä kolusivat kaupunkia. Iltaisin kävimme oluella Ixelles'issä. Puhuimme paljon Ukrainasta ja Taiwanista.

*   *   *

Suomen Nato-prosessi on edennyt, kun suurin osa jäsenmaista on jo ratifioinut Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden. Jäljellä ovat tosin vielä ongelmallisimmiksi odotetut Turkki, Unkari ja Kreikka sekä muutama muu (Espanja, Portugali ja Slovakia). Syyskuun jälkeen jäljellä lienevät enää hankalimmat. Olen iloisesti yllättynyt, jos iltalypsijöitä ei tässä vaiheessa enää ilmaannu. Valitettavasti tilaisuus on yhä olemassa. Siksipä Suomessa onkin käynyt tasaisena virtana sotilasvierailuja Yhdysvalloista ja Britanniasta, niin että Venäjän käynnistäessä hybridioperaation suuret länsimaat olisivat väistämättä osallisina eikä Suomi jäisi yksin. Sotalaiva USS Kearsarge toi Helsinkiin 40 000 tonnia vapautta, ja kansa kävi pällistelemässä.

Yhdysvaltain ratifiointiprosessin yhteydessä suomalaisten suosioon ylsi varsinkin Arkansas'n republikaanisenaattori Tom Cottonin kirkasotsainen puhe Suomen ylistykseksi, jossa viittailtiin taajaan talvisotaan ja Simo Häyhään. Suomea vastaan äänesti vain Trump-lojalisti Josh Hawley, joskin teekutsumies Rand Paul äänesti tyhjää. Toivottavasti ne amerikansuomalaiset ja -ruotsalaiset, jotka äänestävät republikaaneja, panevat jyvät ja akanat merkille esivaalien koittaessa.

*   *   *

Kesän päättyessä tämän blogin kirjoittaja jättää tältä erää Brysselin ja suuntaa kaukaisempiin maailmankolkkiin, josta käsin kirjoittelu toivottavasti jatkuu. Sillä välin lukijoita ehkä kiinnostaa tieto, että romaanini Titaanien aika on nyt myynnissä myös suomeksi.

Tuon kirjan voi lukea ainakin kahdella hyvin erilaisella tavalla. Joko fantasian tai spefin genreen kuuluvana suurena seikkailuna tai sitten filosofis-psykologisena, symboleja ja viittauksia vilisevänä mysteeriromaanina varttuneemmille ja syvälentoisemmille lukijoille. Kumpikin lukutapa mielestäni toimii eikä kohtuuttomasti häiritse toista, koska varmistaakseni, että tarina toimisi suurena seikkailuna, en ole tehnyt kehystarinasta sen enempää kuin kerronnastakaan liian raskasta. Toisaalta, jotta se toimisi myös syvällisenä, ihmisyyttä luotaavana mysteeriromaanina, pitäisi niin henkilöissä, tapahtumissa kuin viittausten tiheydessäkin olla yllin kyllin ratkottavaa sille, jota kehystarina puitteineen ei sellaisenaan innostaisi.

Lisäksi siinä on jotain monen eri genren ystäville: psykologisesti koherentteja henkilökuvia niille, jotka lukevat ensi sijaisesti henkilöitä; murhamysteeri ja koko joukko muita arvoituksia dekkarien ystäville; skifiä, spekulaatiota ja biologisesti uskottavaa luonnonkuvausta niille, joita kiehtoo maailmojen rakennus; jännittäviä ja pelottaviakin asioita trillerin ja kauhun ystäville; filosofista ja moraalista pohdintaa niille, jotka etsivät kirjoista jotain opettavaista.

Vaikka englanninkielisen version saa tällä hetkellä viidenneksellä suomenkielisen painoksen hinnasta, suosittelen silti suomenkieliselle lukijalle suomenkielistä versiota. Kirjavan lukijajoukon vuoksi kirjoitin kirjan rinnakkain sekä suomeksi että englanniksi, mutta suomea voidaan pitää teoksen alkukielenä oman äidinkieleni vuoksi - ja onhan siinä myös suomalaisesta perinteestä ja mytologiasta ammennettuja elementtejä. Uskon olevan antoisampaa lukea kaunista suomea kuin ulkomaalaisen kirjoittamaa englantia.

On myös pakko sanoa, että suomenkielinen painos on tyylikäs ja kaunis kirjana. Myös taitto on ilo lukevan ihmisen silmälle. Ja vaikka tarina on sama kuin englanniksi, on lisäeditointi tässä välillä tuonut siihenkin pientä parantelua paikoittain.

tiistai 2. elokuuta 2022

Vapaudesta ja sen vihaajista

Somen keinoälymuisti poimi esiin tekstin, jonka olen näemmä kirjoittanut neljä vuotta sitten, heinäkuun viimeisenä vuonna 2018. Se on yhä yhtä ajankohtainen:

Ihmiset, jotka vihaavat liberalismia ja flirttailevat autoritarismin kanssa, vihaavat yhtä tai useampaa seuraavista kolmesta asiasta: vapautta, vastuuta tai kilpailua.

Vapauden vihaaminen on oikeastaan ihmisen vihaamista. Kun ihmiskuva perustuu ajatukselle, että ihminen on raakalainen, käy järkeen olettaa, että ihmisen voi kesyttää vain kahleilla. Jos ihmisiä ei ole vangittu ja alistettu jatkuvalla pelolla, he eivät ilmeisesti tee muuta kuin tuhoavat, tappavat, raiskaavat ja kylvävät kaaosta.

Vastuun vihaaminen on eräänlainen kieroutunut muoto vapauden vihaamisesta. Koska vastuu kulkee käsi kädessä vapauden kanssa, on oireellista, että itsenäisyyteen ja kypsyyteen kykenemättömät ihmiset välttelevät vastuuta alistumalla vapaaehtoisesti jonkun muun valtaan. Heidän on silloin helpompi ajatella, että vaikka pahoja asioita tuntuu koko ajan tapahtuvan, ne ovat jonkun muun vastuulla.

Jos pakkomielle lyödä ihmisiä kahleisiin ja ruoskia heitä on eräänlaista kulttuurista sadismia, pakkomielteinen vastuunvälttely on puolestaan eräänlaista kulttuurista masokismia. Nämä tuppaavat esiintymään yhdessä kaikissa autoritarismin muodoissa. Mutta ymmärtääksemme autoritarismin suosiota meidän on lisättävä näiden kahden lisäksi vielä kolmas kieroutuma:

Kilpailun vihaaminen perustuu heikkoon itsetuntoon ja heikkoon itseluottamukseen – vaikka se usein naamioituisikin ylimielisyydeksi. Ihmiset vihaavat kilpailua, koska pelkäävät, että reilussa pelissä he häviäisivät kilpailijoilleen. Jos yhteiskunta on vapaa, joku muu veisi heiltä työpaikat, naiset ja arvonimet. He suosivat autoritäärisiä ratkaisuja, joissa ihmisten menestys ei ole yhteydessä heidän taitoihinsa tai omiin ponnistuksiinsa, vaan johonkin kategoriseen ominaisuuteen, joka heillä on: ihonväriin, kansallisuuteen, sukupuoleen, luokkaan. He haluavat menestyksen olevan oikeus, joka kuuluu heille, ei asia, josta pitäisi kilpailla, varsinkaan alempiarvoisten kuten nuorempien, naisten, vierasrotuisten, väärään yhteiskuntaluokkaan kuuluvien tai väärästä koulusta tulevien kanssa.

Kaikki kolme ryhmää – vapaudenvihaajat, vastuunvihaajat ja kilpailunvihaajat – ovat kuitenkin erittäin väärässä olettaessaan, että autoritarismi ratkaisisi heidän ongelmansa.

Ensinnäkin autoritarismi asettaa säännöllisesti valtaan pahimpia ja häikäilemättömimpiä yksilöitä, jotka tietävät vallan hyvin, kuinka järjestää oman vapautensa toisten kustannuksella. ”Valistunut itsevaltias” on todennäköisesti poliittisen filosofian pitkäkestoisin ja haitallisin myytti. Lisäksi itsevaltiaat myös säännöllisesti turvautuvat tappamiseen, raiskaamiseen ja hävittämiseen, joten ajatus ihmisten sivistämisestä pakkovallalla ei toimi.

Toiseksi, vastuun välttely periaatteesta ei suinkaan estä hallitsijoita pitämästä vastuunvälttelijää vastuullisena. Erona on vain se, että autoritarismissa pieni ihminen ei enää voi tehdä asialle muuta kuin nuolla hallitsijoiden takapuolia. Autoritarismissa hallitsijat eivät milloinkaan joudu vastuuseen. Vastuuseen joutuu aina alamainen – sinä siis. Ruikuttaminen määräysten noudattamisesta ei auta, koska määräykset muuttuvat hallitsijoiden oikuista.

Kolmanneksi, kilpailu ei suinkaan katoa mihinkään autoritarismissa, se vain kanavoituu toisin. Vapaassa yhteiskunnassa kilpailu tarkoittaa enemmän tai vähemmän sitä, että paras voittaa. Tämä kannustaa erilaistumiseen ja erikoistumiseen, niin että jokainen löytäisi itselleen sopivan lokeron, jossa on hyvä. Autoritarismissa sen sijaan ihmisten on kaikilla tasoilla kilpailtava hallitsijoiden suosiosta. Yleneminen ei onnistu olemalla taitavampi tai pätevämpi, vaan miellyttämällä ylempiään. Tämä vaatii jatkuvia lojaalisuuden osoituksia samalla kun yksilön pitää myös osoittaa olevansa harmiton, jotta ylemmät eivät huolestu tämän tavoittelevan heidän paikkaansa.

Ottakaa tästä vaarin nyt, kun maailma menee kohti vähempää vapautta ja enempää autoritarismia. Tämä nimittäin on se, mitä haluatte kun inisette vapaata yhteiskuntaa vastaan.

Mitä demokratiaan tulee, olennainen asia demokratiassa ei ole se, että ”kansan tahto” toteutuu – sellaista asiaa kuin kansan tahto kun ei ole olemassa. Olennaista demokratiassa ovat vallan pidäkkeet, jotka asettavat rajat vallassaolijoiden vallankäytölle. Ne ovat syy siihen, miksi demokratia korreloi niin voimakkaasti liberalismin ja yhteiskunnallisen vapauden kanssa.

Samana päivänä neljä vuotta sitten olen näemmä kirjoittanut toisenkin kuolemattoman viisauden: 

Moukkia on kolmenlaisia. Niitä, jotka ovat liian tyhmiä osatakseen uskottavasti teeskennellä sivistystä, niitä, jotka eivät käsitä, mitä arvostettavaa sivistyksessä on, ja niitä, jotka ovat sivistyneitä, mutteivät ymmärrä, että heidän tietoonsa tulleet asiat eivät määritä sivistyksen rajoja.