Kirjat

maanantai 18. maaliskuuta 2024

Dohassa, Kuala Lumpurissa ja Balilla

Islamabadissa kevät on parhaimmillaan. Päivisin on lämmintä, muttei vielä liian kuuma. Kukat kukkivat, vehreys vallitsee, vaikka talvi onkin ollut kuiva ja monet aiemmin vettä virranneet purot kuivina. Tällä viikolla saapuivat Islamabadiin monet odotetut kesälinnut - ensin nokitaskut, pari päivää sitten purppuramedestäjät. Nyt medestäjiä onkin jo kaikkialla. Niiden terävät ja sirisevät äänet samoin kuin pajulintumainen lauluntapailu kuuluvat joka pusikosta, jossa jokin kukkii. Drongot eivät sen sijaan ole vielä saapuneet Islamabadiin, vaikka kuumemmassa Punjabissa niitä oli läpi talven.

Kuten edellisessä blogimerkinnässä mainitsin, olin pari viikkoa lomalla. Siitä muutaman päivän katselin lintuja täkäläisten kontaktieni kanssa Pakistanissa. Sitten lensin Dohaan, jossa päivän verran odotin samana iltana saapuvaa puolisoani. Meillä oli ollut suunnitelma, että hän olisi tullut luokseni Pakistaniin, mutta viisumiprosessi oli liian hankala eivätkä Pakistanin sen enempää kuin Tunisiankaan turvallisuusviranomaiset ymmärtäisi kenenkään alle kolmekymppisen nuorukaisen turistimatkaa Pakistaniin. Niin epäilyttävästä matkailusta vaarantuisivat oleskeluluvat ja viisumit Euroopassa ja seuraisi aiheettomia pidätyksiä ja seurantatoimia lentokentillä. Kaikki vain siksi, etteivät maailman tiedustelupalvelut tee oikeita kotiläksyjään ja tiedä, kuka on kukin, vaan kohtelevat ihmisiä kansallisuuksiensa, ikiensä ja sukupuolensa määrittäminä kategorioina. Paitsi tietysti oikeasti vaarallisia ihmisiä - sellaisilla on rahaa, resursseja ja lakimiehiä ja siten avoimet ovet kaikkialle, olivatpa tehneet mitä tahansa.

Niinpä matkustimme molemmat omilta tahoiltamme Dohaan, joka on lentoliikenteellisesti korvannut Dubain Suomesta Aasiaan suuntautuvan liikenteen solmukohtana, ja siten kummankin meistä matkustaminen sinne on turvallisuusviranomaisten mielikuvituksessa ymmärrettävää. Puolisoni sai Qatarin viisumin helposti muutamalla Whatsapp-viestillä, koska tunsin jonkun, joka tunsi jonkun. Tavalliselle tunisialaiselle sekin olisi ollut viikkojen ellei kuukausien piina, jossa olisi kyselty leimoja Suomen virallisilta edustajilta ja muuta sellaista, mitä Suomesta yleisesti ottaen ei saa, koska suomalaisten mielestä sellaisia ei tarvita, koska eihän Suomessa kukaan ota vastuuta jostakusta toisesta, vaan kaikki ovat kollektiivisesti veronmaksajain vastuulla. Suomalaiset taas eivät enää nykyisin tarvitse viisumia Qatariin, sillä maa toivoo tervetulleiden kansallisuuksien (eli rikkaiden) pysähtyvän matkoillaan päiväksi tai pariksi Dohaan. Onhan siellä ostoskeskusten lisäksi muutama nähtävyyskin, kuten kultasormi, kierrekorkkimoskeija ja islamilaisen taiteen museo, jossa sittemmin Ranskaan emigroitunut syyrialaiskristitty ystäväni oli vuosikausia töissä.

Olen matkaillut puolisoni kanssa jo parissakymmenessä Euroopan maassa sekä lisäksi tietysti Tunisiassa, mutta puolisoni ei ollut vielä koskaan käynyt Euroopan ja Välimeren piirin ulkopuolella. Pari vuotta sitten hän ei ollut muusta maailmasta juuri kiinnostunutkaan - kaikki hänen intohimonsa kohdistuivat arabimaailmaan, josta hän halusi pois, ja Eurooppaan, jota hän tarkasteli ihannoivasta ja epärealistisesta paratiisinäkökulmasta. Pari vuotta Euroopassa asumista on muuttanut hänen perspektiivejään. Ihan kaikki Pohjois-Afrikassa ei olekaan niin huonosti ja toisaalta ihan kaikki Euroopassa ei olekaan niin täydellistä ja hienoa kuin silloin, kun arabimaailma oli hänen synnyintuomionsa ja Eurooppa häneltä kielletty. Koska puolisoni ei ole tyhmä (hänen älykkyysosamääränsä määrittynee nerojen luokkaan), hän ei turhautumisistaan vetänyt niitä surullisia johtopäätöksiä, joita jotkut Euroopassa radikalisoituneet siirtolaiset ovat vetäneet, vaan tuloksena on toistaiseksi ollut melko realistinen ja nyansoitunut vertaileva analyysi. Hän näkee maailman laajemmasta mittakaavasta. Turhautuminen ei kohdistu enää yksipuolisesti arabimaihin eikä yksipuolisesti Eurooppaan, vaan siihen, miksi mikään paikka maailmassa ei yhdistä molempien hyviä puolia, vaan kaikkialla on jotain, mikä on perseestä.

Olen koettanut kertoa hänelle, että planeettamme on yhtä aikaa melko suuri ja melko pieni paikka, kaikkialla saman ihmislajin asuttama, mutta kuitenkin aika vaihteleva. Siitä kannattaa nähdä mahdollisimman paljon, vaikkei elinikämme riitäkään kaiken näkemiseen. Niinpä päätimme, että koska nykyään olen töissä Aasiassa, hän tutustuisi näinä talvina Aasiaan, kun taas kesät varaisimme aiempien vuosien tapaan rakkaassa Euroopassa matkailemiseen. Tunisiassa puolisoni joka tapauksessa käy pari kertaa vuodessa - nuo vierailut on pidettävä lyhyinä, koska jos matka menee päivääkään yli Suomen viranomaisten määrittämän rajan, perutaan puolisoni oleskeluoikeus Suomessa ja kaikki pitää hakea alusta alkaen uudelleen.

Aasia on vielä paljon suurempi kuin Eurooppa. Siellä on kuitenkin onneksi maita, jotka eivät ole hankalia kuten Pakistan, vaan jotka toivottavat meidät kummatkin tervetulleiksi viisumivapaasti. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Malesia ja Indonesia, kummatkin myös hyvin miellyttäviä ja edullisia matkailumaita. Niinpä lensimme Dohasta ensin Kuala Lumpuriin ja sieltä myöhemmin Balille, sitten Balilta takaisin Dohaan, ja sieltä erkanimme tahoillemme Islamabadiin ja Helsinkiin.

*   *   *

Kuten mainitsin, Doha on korvannut Dubain Suomen ja Aasian välisenä lentosolmukohtana. Tämä johtuu Finnairin ja Qatar Airwaysin välisestä diilistä, joka puolestaan lienee seurausta Ukrainan sodasta, joka sulki Venäjän valtavan ilmatilan länsimaisilta lennoilta ja niinpä Finnair joutui etsimään korvaavat yhteydet eteläisiltä, Venäjän kiertäviltä reiteiltä. Oletan, että viime vuosina Doha on tästä syystä tullut tutuksi muillekin suomalaisille kuin niille monille, jotka ovat siellä hyväpalkkaisissa töissä.

Doha on ennen kaikkea työ- ja bisneskaupunki. Mitään vanhaahan siellä ei ole. Historiallista jäljittelevä basaarikujien kerääntymä Souq Waqif on sekin oikeastaan melko uusi. Qatarilaisia on kaupungin ja koko maan väestöstä enää pieni vähemmistö, sillä kaikki paikat ovat täynnä työperäisiä maahanmuuttajia. Suurin osa näistä tulee Etelä-Aasiasta - Intiasta, Pakistanista, Bangladeshista, Nepalista, Sri Lankalta ja Filippiineiltä. Lisäksi on toki maahanmuuttajia kaikkialta maailmasta: Euroopasta, Amerikoista, Afrikasta, muista arabimaista. Koska suurin osa duunariportaasta on kuitenkin eteläaasialaisia, heitä kohtaa ja heihin törmää kaikkialla. 

Ennen puolisoni tuloa ehdin jo kuljeskella pitkin Souq Waqifia, syödä, ostaa muutaman tarveasian ja ikävystyä, kunnes muistin, että syyrialaisen ystäväni lähdettyäkin minulla oli yhä Qatarissa ystäviä - nimittäin Floresin saarelta kotoisin oleva indonesialainen ystäväni, joka oli nämä vuodet tehnyt hyvää tiliä Qatarin paremmissa hotelleissa. Viestitin hänelle ja hän ilmaantuikin alta aikayksikön ravintolapöytääni - häntä kun vaivasi sama, mikä useimpia Qatarissa töissä olevia ekspättejä: kaikki oli taloudellisesti hyvin, hienoa ja laadukasta, mutta pohjattoman ikävystyttävää. Kävimme öisellä dhow-purjehduksella lahdella, josta näkee Dohan eri puolet pilvenpiirtäjineen ja valoineen.

Ystäväni kertoi olevansa aikeissa palata Balille ja siirtyvänsä sitten töihin Euroopassa operoiville risteilyaluksille. Kaikki olivat pitäneet häntä ihan hulluna, koska parhaimmat rahat sai Qatarissa ja työ risteilyaluksilla oli kovaa. Mutta ystäväni oli niin hullu, että oli vapaa-ajallaan vieläpä opiskellut viininmaistajaksi ja tunsi niin ranskalaiset, italialaiset kuin espanjalaisetkin viinit. Qatarissa näille taidoille oli ani harvoin käyttöä, kun taas eurooppalaisilla risteilyaluksilla hän oletti pääsevänsä viinitietoisuudellaan loistamaan. En olisi odottanut, että Floresin trooppisen saaren poika jokin päivä esitelmöisi minulle Dueron viineistä, joita olemme vuosikaudet Itä-Helsingissä kuluttaneet. Mutta nyt olen hänestä ylpeä, sillä hän on osoittanut olevansa oman tiensä kulkija ja siis piristävä hullu. Tästä huolimatta hän aasialaisena toki uskollisesti lähettää Qatarissa ja Euroopassa tienaamansa rahat vanhemmilleen erääseen Rutengin piirikunnan kylään. He tarvitsevat ne saadakseen ystäväni siskon kunniallisiin naimisiin.

Vähän ennen puoltayötä sain viestin, että puolisoni oli laskeutunut Dohaan, joten hyvästelin indonesialaisen ystäväni ja riensin prinssiä vastaan hotellille. Emme ole nähneet reaalielämässä sitten marraskuun Suomen-matkani. Voi iloa!

Seuraavana päivänä kävimme läpi Dohan ihmeitä. Indonesialaisen ystäväni vinkistä tiesimme myös, millä kattoterasseilla sai kunnollisia eurooppalaisia viinejä veristen pihvien kera. Souq Waqifissa puolisoni teki vaikutuksen parfyymi- ja suitsukekauppiaisiin tietämällä yhdellä nuuhkaisulla kaikki tuotteessa käytetyt ainesosat, ja sai siksi alennusta. 

*   *   *

Kuala Lumpuriin saavuimme illalla. Varaamamme hotelli oli ollut epäilyttävän edullinen, mutta perille päästyämme karisivat kaikki epäilykset: se oli täysin kunnollinen paikka ja mitä keskeisimmällä paikalla Merdeka-aukion ja kiinalaisen kaupunginosan basaarikatujen välissä. Kävimme syömässä mitä malesialaisimmassa katuruokapaikassa.

Seuraavina päivinä vietimme paljon aikaa ihmetellen alhaisia hintoja niin Petaling-kadulla kuin muuallakin kaupungissa. Pariinkin otteeseen söimme Dotty's -kahvilassa Petronas-kaksoistornien lähellä. Kävimme myös Selangorin puolella Batun temppeliluolissa, jossa oli myös makakeja ja henkiolentoja.

Malesiasta jatkoimme muutaman päivän kuluttua Balille. Valitettavasti lento Kuala Lumpurista Balille oli painajainen, koska matkustamon ilmastointi oli säädetty jäätäväksi. Sairastuimme kumpikin ja se haittasi ikävästi seuraavia päiviä Balilla. Onneksi asuinpaikkamme Ubudissa - perinteikäs majatalo, jossa olin ollut aiemminkin, joten tiesin, mitä suosittaa - oli sangen miellyttävä paikka kärsimysten läpikäymiseen. Kokonainen huoneisto itsellemme, terassi, josta avautuivat näkymät trooppiseen kasvillisuuteen, pienelle purolle ja sen takana avautuvalle riisipellolle. Kylpyhuoneessa, joka oli yhteydessä viidakkoon, kasvoi orkideoja. Uima-allas oli hyvin hiljainen paikka yöuinneille.

Samainen lento, joka jäädytti meidät, onnistui myös hukkaamaan puolisoni matkalaukun, ja vaikka se seuraavana päivänä löytyi, jouduimme palaamaan Denpasariin sitä hakemaan. Se hyvä puoli tuosta ylimääräisestä reissusta oli, että taksikuski vei meidät sukulaistensa omistamaan ravintolaan, joka osoittautui mitä parhaimmaksi. Karppien ja ankkojen katsellessa söimme ja joimme hyvin.

Myös Ubudissa elämä tuntui hymyilevän. Puolisoni muuntautui basaarista löytämillään batiikkivaatteilla balilaiseksi prinssiksi ja söimme La Cantinessa japanilaista wagyu-pihviä italialaisella ja argentiinalaisella viinillä. Tuota marmoroitua pihvilihaa tuottaville naudoille syötetään pähkinöitä ja lausutaan haikuja, joten energiavärähtelyjen pitäisi olla jotakuinkin kunnossa.

Paikan maagisuudesta osoituksena oli se, että eräänä yönä puolisoni kävi terassillamme tupakalla ja pisti sieltä päänsä takaisin sisään sanoen minulle: "Täällä on jokin iso nisäkäs terassillamme. Vähän kuin karhu." Siitäkös hämmästyin. Mutta loppujen lopuksi otus ei kuitenkaan ollut sentään malaijikarhu, vaan sen sijaan binturongi - karhumaisen pönäkkä ja karvainen sivettikissojen sukulainen.

Eräänä päivänä kävimme Balilta käsin myös pienemmällä naapurisaarella Nusa Penidalla. Se oli itselleni uusi saari. Penidalla oli vähän hiljaisempaa kuin Balilla, vaikka sekin on jo pitkälle turistoitunut - varsinkin indonesialaisia kotimaanturisteja näkyi olevan paljon. Eräällä Penidan rannoista näimme paholaisrauskuja. Nusa Penidan päivä oli kokonaan puolisoni järjestämä ja hyvin olikin. On hienoa matkustaa ihmisen kanssa, joka ei pelkästään odota minun hoitavan kaikkea ja lukevan siinä sivussa ajatuksia, vaan pystyy järjestämään kaiken myös paikoissa, joissa ei ole koskaan aiemmin ollut. Crystal Beachillä oluet ottaessamme valkomerikotka lipui ohi.

Paluumatkalla Dohassa puolisoni lähti aamulennolla Suomeen ja minä vasta samana iltana. Käytin sen päivän hiljaisesti ja raukeasti kaupungilla vetelehtien. Luin loppuun Sofi Oksasen Koirapuiston, joka vuosia sitten jäi kesken, kun kirja jonkun muuton yhteydessä joutui hetkeksi hukkaan mutta löytyi myöhemmin.

*   *   *

Pian Islamabadiin palattuani ramadan alkoi, mutta eipä se minun elämääni kovin paljon häiritse. Kristitty palvelijani paastoaa hänkin, muttei ramadanin vaan lähestyvän pääsiäisen vuoksi. Ramadanissa on se hyvä puoli, että auringonlaskun iftarin lähestyessä luontopolut tyhjenevät ihmisistä jo paria tuntia ennen, kun kaikki ryntäävät perheidensä pariin häsläämään jokailtaista mässäilyä.

Margallakukkuloiden polulla viisi löysin illansuussa sepelpöllösen ja pitkäpyrstökehrääjän. Valoisan aikaan löysin sieltä parven teräsfasaaneja ja kaikkia tavanomaisempia lajeja. Ensimmäistä kertaa näin myöskin muntjakin vain parin metrin päästä. Se löntysteli minusta piittaamatta polun yli aivan editseni, kuin ei olisi nähnyt minua lainkaan. Seuraavana päivänä polulta neljä löysin harmaasiipirastaan ja rätiseviä tulirintatimalien parvia. 

Jinnantien kosteikolla yritin etsiä siellä toissa viikolla nähtyä lehtokurppaa, mutten löytänyt sitä. Sen sijaan löysin sieltä mm. parven aasianvihervarpusia ja pikkuparvet liekkiminivettejä ja pakistanintiaisia - kaikki nämä lajeja, joita olisi ennemmin odottanut Margallakukkuloilta tähän aikaan vuodesta.

Kinarapuiston durbarilta avautui hyvät kaukoputkinäkymät järven keskellä kelluville suurille sorsaparville, joista löytyi varsin kattava otos palearktisia sorsa- ja sotkalajeja samoin kuin muutama narsku ja silkkiuikku sekä satoja nokikanoja.

Rawaljärven itäpäässä oli sadoittain liroja ja pienempiä määriä muita vikloja. Runsaasti lapinsirrejä ja pikkutyllejä. Lukuisien silkki-, jalo-, harmaa- ja riisihaikaroiden lisäksi oli varsin iso parvi pronssi-iibiksiä. Mutta kaikkein ilahduttavin lintu oli pikkupääskykahlaaja, joka on nähty samassa paikassa epäsäännöllisesti kerta toisensa jälkeen, mutta olen aiemmin aina missannut sen. Tällä kertaa se näyttäytyi minulle - ja hyvin näyttäytyikin. Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että kyseinen laji oli ensimmäinen pääskykahlaajalaji, jonka ylipäätään elämässäni näin - jo vuonna 1995 Intiassa. Eurooppalaisen pääskykahlaajan näin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998 Turkissa ja aropääskykahlaajan vasta 2000-luvulla Romanian puolella Tonavan suistoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti