Helmikuun lopun retkiä

Kävinpä puolisoineni Kaakkois-Aasiassa - Malesiassa ja Indonesiassa - mutta siitä kirjoitan hieman myöhemmin. En nimittäin kerennyt kirjoittaa helmikuun lopun retkistäni, joihin minulla oli käytettävissä neljä linnustollisesti sangen produktiivista päivää ennen lentämistäni Dohaan, jossa tapasimme ja josta jatkoimme Kuala Lumpuriin.

Lauantaina 24. helmikuuta menin eläköityneen pataanimajurin kanssa Angurin laaksoon, joka on Punjabin pohjoisimmassa osassa, Murreevuorten eteläreunalla. Mäntymetsää kasvavan laakson tärkeimpiin lintunähtävyyksiin kuuluvat nakkelit ja kultasinipyrstöt, mutta näitä ei tällä kertaa näkynyt missään pysähdyspaikoistamme. Anguri on parhaimmillaan silloin, kun sääolosuhteet ylempänä Murreevuorilla ovat niin talviset, että ne työntävät Himalajan lintuja alas Angurin kaltaisiin suojaisempiin laaksoihin, muttei kuitenkaan ihan Margallakukkuloille saakka. Nyt kävi kuitenkin niin, että edellisviikonloppuna pindiläisen valokuvaajattaren kanssa kokemani takatalvi oli jo päättynyt, aurinko paistoi ja linnut kiirehtineet takaisin ylempiin laaksoihin.

Eipä silti, olihan Angurissa silti kaikenlaista nähtävää. Tiaisparvia oli maastossa ihan hyvin - paljon harmaa- ja vihertalitiaisia, pakistanintiaisia ja harlekiinipyrstötiaisia. Joukossa kulki raitapyrstökiipijää sekä tavanomaisia fyllareita: kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä himalajansieppokerttuja. Vuoripuroissa oli virta- ja jokileppälintuja sekä sinijokirastaita. Vastaan tuli myös ilahduttava parvi himalajankaijoja, joita olen aiemmin nähnyt lähinnä ylempänä Murreevuorilla. Kivikkoleppälintuja oli liikkeellä. Nähtiin myös korppeja ja arokotkia.

Iltapäivällä kävimme katsastamassa tilannetta Lake View Parkissa, jonka oikeanpuoleinen, kalastajien ja lintumiesten suosiossa ollut villiintynyt niemenkärki on nyt valitettavasti suuren raivauksen kohteena. Esimerkiksi idänpikkusieppojen perinteinen talvehtimispaikka oli niitetty sileäksi. Selvästikin aikovat rakentaa sinne hoidettua virkistysaluetta, mikä on huono uutinen tämän jokisuun tiheälle linnustolla - samoin kuin koko Rawaljärven luonnolle, joka ajetaan alati ahtaammalle kaupungin virkistys- ja huvila-alueiden ottaessa vähitellen haltuunsa viimeisetkin rakentamattomat rannat. Löysimme silti kaksi mustapikkuhaikaraa, parven idänturturikyyhkyjä samoin kuin harmaasiipikottaraisia lukuisain yleisempien lajien joukosta.

Sunnuntaina lähdin aamuvarhain pindiläisen valokuvaajattaren kanssa kohti erillisellä kanjoniharjanteella sijaitsevaa Tanazajärveä Punjabissa, Rawalpindin lounaispuolella. Pian lentokentän alueet kierrettyämme aloimme tehdä lintupysähdyksiä punjabilaiseen maatalousmaastoon Katarianin ja Paswal Sharifin kylien ympäristössä. Ne osoittautuivat mitä tuottoisimmiksi. Punjabin tasankojen lajisto on monin paikoin sen verran erilaista kuin Islamabadin että uusia lajeja rapisi ihan tavallisilta pelloiltakin mukavasti. 

Kriikkuvia mustafrankoliineja oli kaikkialla ja kevään ensimmäiset nokitaskut ja purppuramedestäjä olivat saapuneet. Nokitaskuja olikin Punjabin puolella jo kaikkialla. Oli yhdyskuntaa rakentavia pensasvarpusia ja parvina liikkuvia pikku- ja liekkiminivettejä. Yleisten vuori- ja mustakurkkusirkkujen suurista talviparvista löysin itselleni uuden elämänpinnan - vyösirkun. Laji on melko säännöllinen talvehtija Pakistanissa, mutta ei vain ole tullut vastaani aiemmin. Intianisolepinkäinen oli kivaa vaihtelua kaikkialla läsnä oleviin ruosteperälepinkäisiin. Tavanomainen liitohaukka päivysti akaasian latvassa - paljon harvinaisempi sinisuohaukka suoritti ohilennon ja johti valokuvalla tuettuun rariraporttiin, vaikka melko säännöllinen talvivieras Punjabin tasangoilla onkin.

Tanazajärvellä on itsessään sievän järven takana erikoisen muotoisia kalliomuodostelmia ja väliin jää leveät kaistaleet jangalia eli puu- ja pensasaroa, josta suuri osa piikkipensaikkoa. Linnut tästä maastosta pitävät. Järven ympäristössä on nähty paljon mielenkiintoisia talvi- ja muuttolajeja ja se on säännöllinen esiintymispaikka siperianleppälinnulla, jota löysimmekin yhden yksilön. Suurin osa muista löydetyistä lajeista oli varsin tavanomaisia. Tosin mustakaularastaan seurasta löytyi siperiansieppo. Järvellä oli muutama liejukana, jaavanmerimetso ja pikku-uikku.

Sunnuntai-iltapäivällä Islamabadiin palattuani ehdin vielä käymään nelospolulla, jossa mainitsemisen arvoisin löytämäni laji oli tammikuulta tuttu chibisilmäinen söpöläinen, keltainen keijukainen eli keltaviuhko, joka oli parin viikon katoamistempun jälkeen palannut paitsi samaan paikkaan, myös täsmälleen samaan kuivaan puuhun, jota se piti sääskijahtinsa tukikohtana. Oli tietysti myös tavanomaisia parvia timaleita, bulbuleita, uunilintuja ja polulla säännöllinen pari aasiankirjotikkoja.

Maanantaina lähdin jälleen ensivalon aikaan valokuvaajattaren kanssa kohti Punjabia, tällä kertaa Kalar Kahariin. Sattumalta päivämäärä oli aivan sama, jona vierailimme Kalar Kaharissa vuosi sitten. Tällä kertaa sää oli paljon koleampi kuin tuolloin ja siten myös lintumassat vähäisempiä. Järven tyyppilajit löytyivät kuitenkin helposti: sulttaanikanoja, ruskohaikaroita, ruskosotkia. Paljon muita vesi- ja rantalintuja, muttei niin paljon kuin vuotta aiemmin - ja harmillisesti rantakanoja ei tullut näkyville lainkaan samassa määrin. Tulin kuitenkin pelastaneeksi ruskohaikaran, joka oli sotkeutunut roskariekaleisiin ja jota kalastajat roikottivat mukanaan. Vapauttaessani linnun takaisin kosteikkoon, johon se kuuluu, sattumalta paikalle osunut chakwalilainen Tiktok-influensseri ikuisti kaiken ja sankarityöni on kaiketi sittemmin jo levinnyt eetteriin. Ruovikoiden pikkulinnustosta näkyi runsain määrin viirupensastimaleja ja kultasilmätimaleja, papyruskerttusia, kelta-, ruso- ja sinipriinioita. Osmankäämikerttusia kuului mutta ne eivät suostuneet millään näyttäytymään.

Kalar Kaharin yläpuolisilta kuivilta ylängöiltä ei tällä kertaa löytynyt näyttäviä kotka- ja korppikotkaparvia, koska ilmeisesti läheinen kanala ei ollut hiljattain dumpannut laittomasti kuolleita kanojaan sinne (kuten viime vuonna). Muutama arokotka sentään löytyi. Päätimme jatkaa ylänköjen ja maapähkinää viljelevien tasankojen kautta itään aina Khabekijärvelle saakka, joka tunnetaan mm. flamingojen epäsäännöllisenä esiintymispaikkana.

Eräältä Jabban ja Khushubin väliseltä maapähkinäpeltoaukealta löysimme valtavan esiintymän kiuruja ja kirvisiä - kiinnitettyämme alun perin huomiota siellä parveileviin suuriin turkinkyyhkyparviin. Pääosassa olivat yleiset lajit kuten töyhtökiuru ja riisikirvinen, mutta löytyipä sieltä myös lyhytvarvaskiuruja sekä erityisen ilahduttavana lajina kaksin kappalein intianaavikkokiuruja, joka ei ole varsinaisesti aavikkolaji, ja joka on kiuruksi harvinaisen punaruskea. Se oli minulle tämän retkirupeaman toinen elämänpinna. Samoja peltoja reunustavasta puurivistä löytyi myös pakistanintikka, joka on Sindin ja Punjabin avomaiden versio syyriantikasta.

Khabekijärveltä löysimme alkuun tuulihaukan ja järvenpohjukasta myös runsaina esiintyminä haikaroita, pitkäjalkoja, pikkutyllejä, vikloja ja muuta mukavaa. Nokikanoja ja jouhisorsia oli suurina lauttoina, samoin yllättävästi silkkiuikkuja, joka on Pakistanissa yleensä varsin vähälukuinen laji. Naurulokkejakin oli kerääntynyt satapäin - mitään harvinaisempia lokkeja ei valitettavasti joukosta löytynyt. Eikä flamingoja. Mutta olihan tuossakin yllin kyllin pitämään meidät tyytyväisinä päivän saldoon.

Tiistaina kävin Gilgit-Baltistanissa majataloa pitävän entisen YK-virkamiehen ja kaupunkimme lintuharrastajaporukan uuden hollantilaisvahvistuksen kanssa kierroksen Rawaljärven eteläpuolisiin lintupaikkoihin alkaen Korangjoen sillasta, josta ei löytynyt mitään ihmeempää. Toisin oli Jinnantien pikkukosteikon laita. Sieltä löysimme melkein heti Islamabadin tähän asti ensimmäisen osmankäämikerttusen, joka saatiin vieläpä esille ja kuvattavaksi, kun oli asettunut niin naurettavan pieneen kaislikonkaistaleeseen. Turhaan olimme yrittäneet samaa lajia saada kuvatuksi Kalar Kaharissa, vaikka siellä niitä oli monin kappalein.

Löysimme myös jälleen aiemmin samasta paikasta löytyneen intiantokon. Näitä harmaita sarvinokkia oli nyt paikalla kokonaista kolme - mikä antaa ymmärtää, että ne pesivät jossain tuossa maatalousvaltaisessa Rawaljärven pohjukassa, jossa on peltomaisemassa jäljellä melko paljon vanhoja lehtipuita. Kaikenlaista muutakin mukavaa löytyi. Pindiläinen valokuvaajatar ja ranskalainen lintumies löysivät sieltä myöhemmin samalla viikolla myös lehtokurpan, joka on Islamabadissa tosi kova laji.

Menimme vielä viimeiseksi kohteeksi Rawaljärven itäpohjukkaan Bani Galan kylän rantaan, joka on Islamabadin parhaita lintupaikkoja, vaikka siellä onkin taas niitetty kaikki ruovikko rehuksi. Katseltuamme pitkään tavanomaisia kahlaajia, pääskyjä ja naurulokkeja, löytyi jokisuun viereisestä laguunista lopulta päivän paras laji - aasiankääpiösorsa. Tämä pieni sievä valkeavoittoinen sorsalaji on itselleni siitä erikoinen, että olen onnistunut näkemään sen ensimmäistä kertaa elämässäni mitä epätavallisimmassa paikassa - Sokotran saarella, jossa se on satunnaisvieras. Sen koommin en lajia ollutkaan nähnyt, vaikka se on Intiassa varsin tavallinen. Pakistanissa se on varsin harvinainen ja esiintyy lähinnä vain Sialkotin ja Lahoren kaistaleen kosteikoilla. Jäljissämme moni valokuvaaja riensikin etsimään ja kuvaamaan löytämäämme yksilöä.

Nuo olivat hyviä retkiä ja lintuonni oli meille suotuisa.