Kirja-arvostelu: Sömnö

Riudun yhä toipilaana, joten kirjallinen tuotanto jatkukoon. Kovimmassa flunssassa kun en oikein uskalla edes pelata šakkia, koska vastustajani ovat niin hyviä, että sairauden vaikutus keskittymiskykyyn muodostaa helposti ratkaisevan heikkouden, joka kääntää pelit tappiokseni. Samasta keskittymiskyvyn häiriintymisestä johtuen tiiliskivien lukeminenkaan ei oikein onnistu. Sen sijaan kirjoittaminen onnistuu. Tämä johtunee siitä, että kirjoittaminen ohjaa ajattelua itsestään - kirjailija ajattelee kirjoittamalla - ja pitää keskittymisen automaattisesti sanoissa ja lauseissa, joita haluan kirjoittaa.

*   *   *

Tämän kirjoituksen aiheena on aiemmin mainitsemani Heikki Kännön romaani Sömnö (Sammakko, 2018), joka on ensimmäinen Kännöni, muttei takuulla viimeinen. Kännö nimittäin on nero. Sanon tämän siksi, että kun kirjoitan analyysejä kirjoista, kuulostan väistämättä kriittiseltä. Joten parempi todeta heti tähän alkuun, että Sömnö menee heittämällä parhaiden elämäni aikana lukemieni kirjojen suppeaan joukkoon. Sömnön jälkeen vakaa aikeeni on nyt lukea miehen koko muukin tuotanto - nykyinen ja tuleva.

Jos minun pitäisi tiivistää, mistä Sömnössä minun mielestäni oli kyse, päätyisin samaan, mitä olen sanonut, kun minulta kysytään, mistä oma romaanitrilogiani kertoo: ihmisyydestä. Ihmisyyden ja erityisesti jumaluutta tavoittelevan taiteilijuuden ja tieteilijyyden myyttiä ei voi kertoa ilman väkevää paneutumista kuolemattomuuden ja kuolevaisuuden teemoihin, joten ei ole millään tapaa yllättävää, että niihin Kännökin Sömnössä paneutuu. Ja paneutuupa antaumuksella. Haastattelujen mukaan hän kirjoitti romaaniaan kahdeksan vuotta - ja tuli siinä ohessa koonneeksi aineistoja, joista työsti seuraavat romaaninsa, koska yhteen romaaniin ei olisi mahtunut kaikki se asia.

Asiaa Kännöllä totisesti on. Se ei toki avaudu ihan joka lukijalle, vaan vaatii jonkin verran kulttuurihistoriallista oppineisuutta - vähintäänkin taidehistoriasta, kirjallisuudesta, myyteistä ja mystiikasta. Mutta ei hätää - se, joka lukee Kännön kirjan ilman tuollaista oppineisuutta, ei hänkään tule pettymään. Ei ainakaan, jos kirjaa lukiessaan tulee googlettaneeksi hahmoja ja asioita ja siinä sivussa oppineeksi runsaasti uutta kulttuurihistorian sivupoluista.

Kirjan lopun kommenteissa Kännö kertoo kimmokkeen kirjaan tulleen hänen näkemästään näystä, jota en voi tässä kertoa, koska se paljastaa Sömnön teatraalisen loppunäytöksen. Kännö tiesi siis aluksi kirjansa lopun, ja käytti sitten kahdeksan vuotta kootakseen ympärille kaiken sen, mikä tuohon loppukohtaukseen lopulta johti. Tieto kirjan syntyhistoriasta oli minulle henkilökohtaisesti vavahduttava, koska oma Titaanien aikani jatko-osineen syntyi myös suurelta osin unimaisten näkyjen pohjalta, jotka sitten yhdistyivät - aivan kuten Kännö eräässä haastattelussaan kuvaa - "ikään kuin itsestään" toisiinsa, muodostaen toisiinsa linkittyviä kausaaliketjuja.

Näinhän ihmismieli toimii. Tietoisuutemme ei ole luonteeltaan matemaattis-loogista vaan emotionaalis-assosiatiivista, vaikka älykapasiteettimme riittää siihen, että pystymme myös ajattelemaan abstrakteja matemaattis-loogisia päättelyketjuja. Se, miten ajattelustamme muodostuu tietoa, on puolestaan luonteeltaan narratiivista - ja siksi kirjoittamisen ja kirjojen lukemisen taidot ovat tietoisen ajattelutaidon kehitykselle niin keskeisiä. Assosiaatioiden rajattomien tähtiporttien kautta rakentuvaa narratiivista viisautta, jonka luonteenomainen piirre on kaiken liittyminen kaikkeen, ei voi hankkia skrollaamalla Instagramin loputonta emotionaalisten väläysten virtaa.

Kännö kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka sekoittavat proosassaan historiaa ja fiktiota. Fiktiivisten henkilöiden ohessa tarinoissa seikkailevat todelliset historialliset henkilöt - ja väliin on pakko tarkistaa, ovatko fiktiivisetkään henkilöt sittenkään fiktiivisiä. Kännö tuntuu myös jotenkin ennakoineen sen, että lukijansa tekevät näin - päätyen samojen lähteiden ääreen, joista Kännö lienee taustatutkimusta tehdessään ammentanut yksityiskohtia. Niinpä kirjaa lukiessani minulta menivät välillä mielessä sekaisin se, mitä Kännö oli kirjoittanut, ja se, mitä olin lukenut muualta googlettaessani Kännön mainitseman henkilön ja lukiessani hänen elämästään ja teorioistaan. Tulin Sömnön myötä tutustuneeksi esimerkiksi George Gurdjieffiin, joka identifioitui armenialaiseksi, vaikka hänen sukunimensä on venäläistetty muoto turkinkielisestä georgialaisiin viittaavasta sanasta (Georgia on turkiksi Gürcistan). Mutta sekin vain vahvisti käsitystä synkreettisestä mystikosta, joka eli kummallisen elämän kummallisina aikoina.

Tulin etsineeksi ja löytäneeksi myös Kännön kirjassa esiintyvän Friedrich Tieckin, mutta kun tämä Kännöllä oli itäberliiniläinen runoilija-mystikko, oikea Tieck oli 1700-1800-luvuilla elänyt saksalainen kuvanveistäjä. Minun on vaikea uskoa, että Kännö olisi nimennyt henkilöitään - tai mitään muutakaan - vahingossa, joten tuohon kaksoisolennollisuuteen täytyy kätkeytyä vielä jotain, mikä vaatisi lisätutkimuksia. Niin ikään itselleni uusi tuttavuus kirjan myötä oli kimbangulaisuus ja Simon Kimbangun perintö Sömnön Kongoon sijoittuvissa osuuksissa.

*   *   *

Kirjalliselta tyyliltään ja juonenrakentamiseltaan Kännö on täysin suuren maailman sanataitureiden, kuten vaikka Salman Rushdien tasoinen. Se, mikä Kännön kuitenkin nostaa useimpien nykykirjailijoiden yläpuolelle, on hänen laaja yleissivistyksensä yhdistyneenä detaljitason syvällisyyteen hänelle itselleen tärkeillä alueilla. Yksityiskohdat ovat tärkeitä. Mutkat suoraksi vetelevä kirjailija on yksinkertaisesti tylsä, vaikka olisi keksinyt vetävän juonen. Kännöstä tylsyys on kaukana. Hänen yksityiskohdissa näkyvä yleissivistyksensä ei rajoitu taiteeseen ja kulttuuriin, vaan ulottuu myös tieteiden puolelle. Hän nimeää kirjassa esiintyvät lokit ja rastaat sekä hautakivien kivilajit tarkasti.

Paneutuminen yksityiskohtiin ja huolellisuuteen muistuttaa toista suurta suomalaista tiiliskivikirjailijaa, Mika Waltaria. Waltarin tapaan Kännöltä on vaikea löytää faktavirheitä - paitsi sellaisia, joissa on tahallisesti otettu taiteellisia vapauksia, kun oikeaa historiaa on kaunokirjallistettu. Aivan täydellistä ei Kännönkään teksti kuitenkaan juonen kannalta merkityksettömissä yksityiskohdissa ollut: esimerkiksi latvialaiselle naiselle oli annettu liettualainen nimi ja ruotsalaisella eläkeläisrouvalla oli qatarilainen kotihoitaja. (En usko, että yksikään Qatarin, maailman rikkaimman maan, kansalainen koskaan muuttaa Ruotsiin kotihoitajaksi, joten todennäköisempi kansallisuus moiselle kotihoitajalle olisi ollut jokin Ruotsin suurista siirtolaiskansallisuuksista.)

Kännön tyyliin kuuluu myös tiheä viittauksellisuus, joka vaihtelee alleviivatusta huomaamattomaan, rivien välissä sanottuun. Kännö viittaa taajaan eurooppalaisen kulttuurihistorian suuriin myytteihin, varsinkin niiden saksalais-klassisissa muodoissaan. Muinaiseen Kreikkaan ja Roomaan Kännö ei ilmeisesti ole ainakaan vielä perehtynyt samalla syvällisyydellä, vaikka tarinassa käydäänkin välillä Syyriassa Palmyran arkeologisilla kaivauksilla. Syyrialaissivupolku on sinänsä tarinaan, juoneen tai päähenkilöön liittymätön ja koskee kirjan kertojahahmoa, joten mahdollisesti se on tullut Kännön teokseen kirjoittamisaikaan tapetilla olleesta Syyrian tragediasta.

Afrikka näyttäisi teoksessa edustavan eräänlaista ihmiskunnan kunttaa, josta kaikki kasvoi. Se on alkukoti ja värikäs mutta väkivaltainen alkuvoima, josta ihminen on siinnyt. Afrikka on Kännöllä väkevä, ihmeellinen ja julma, mutta hän ymmärtää nykykirjailijana välttää Afrikasta kirjoittaessaan rasistista tai ylen kolonialistista katsantoa. Pikemminkin hän kertoo Afrikasta samoin kuin kertoo Euroopasta - syvää viisautta kuvastavalla sympaattisuudella, joka ulottuu myös ilmeisen vastenmielisiin ja kauhistuttaviin puoliin ihmisyydessä. Afrikka-osuudet toivat mieleeni myös Boris Akuninin tavan kertoilla epätavallisissa paikoissa kohtaavista epätavallisista ja epätodennäköisistä hahmoista, jotka yksityiskohtaisuudessaan ovat kuitenkin uskottavia.

Kirja loikkii ajassa ja paikoissa, mutta ei kadota lukijaansa. Kännö olisi voinut selvitä työstään yksinkertaisemmin ja nopeammassa ajassa kirjoittamalla tarinan yksinkertaisesti kronologiseen muotoon. Heittelehtivä ratkaisu on tässä tapauksessa kuitenkin perusteltu, sillä Kännö ei ole kiinnostunut fiktiivisten henkilöidensä tarkasta jäljittämisestä vaan teemoista ja vaikutelmista, jotka selittävät toisiaan. Kehystarinassa tämä on ratkaistu siten, että kirjan fiktiivinen kertojahahmo, Isak Severin, on jo aiemmin julkaissut päähenkilön Werner Bergerin virallisen elämäkerran - ja vasta tämän kuoleman jälkeen päättänyt koostaa toisen kirjan kaikesta siitä esoteerisesta, rujosta ja kiusallisesta, mistä ei saanut alun perin puhua.

*   *   *

Sömnön henkilökaarti on laaja ja ulottuu yli neljän sukupolven. Itseäni henkilöiden paljous viehättää, sillä heidän kauttaan voi kertoa asioista niin monesta näkökulmasta, kuten Kännö onkin mestarillisesti tehnyt, sepittäen höysteeksi esimerkiksi Wernerin runoilijavaimon Mian runoja ja henkilöiden päivä- ja vieraskirjamerkintöjä. Eläytyessään hyvin erityyppisten henkilöiden sielunelämään - usein näiden taustatarinoita myöten, jotka osaltaan selittävät heidän myöhempiä vaiheitaan tarinassa - Kännö osoittaa laajan kulttuurintuntemuksen lisäksi myös hyvää ihmistuntemusta. Ymmärtäväistä sellaista.

Kirjan kertoja, Isak Severin, ei ole päähenkilö, vaan kirjuri. Ja verrattuna muihin henkilöihin hän jääkin lukijalle etäiseksi. Hänen menneisyydestään ei kerrota juuri mitään ja hänen nykyisyydestäänkin vain fragmentteja, vaikka nuo fragmentit ovatkin usein hyvin henkilökohtaisia ja tunnepitoisia. Olisiko todellinen elämäkerturi kirjoittanut Bergerien elämästä kertovaan kirjaan itsestään vain kaikkein arkaluontoisimpia asioita, kuten useat viittaukset homoseksuaalisuuteensa? Toisaalta Kännö tuntuu vihjaavan jotain Severinin mefistofelisyydestä Wernerin näyssä, jossa tämä kohtaa vanhan vihtahousun ja tämä saa Severinin kasvot. Muutoin Severin on kirjassa pohjavireen antaja, koska toimii kertojaäänenä - ja tuo kertojaääni on yhtä laajasti oppinut kuin Kännö itse, raadollistenkin asioiden puoli-ironinen kuvaaja mutta myös haastattelemiensa hahmojen sympaattinen ymmärtäjä.

Kirjan varsinaisia päähenkilöitä ovat Bergerin suvun jäsenet, joita käsitellään neljässä sukupolvessa, joskin toinen ja neljäs jäävät muutamaan anekdoottiin. Pääpainon saavat kirjan alkupuolella isoisä Samuel ja kirjan loppupuolella kuvataiteilija Werner. Nämä myös asettuvat toistensa vastinpareiksi, mikäli romaanista haluaa hakea moraalista opetusta. Kännö tuntuu sellaisesta antavan vihjeitä Wernerin näyissä, joissa tämä kohtaa isoisänsä, isänsä ja setänsä haamut muistipalatsina toimivan huvilansa eri osissa.

Samuel on suuri seikkailija, joka on elämänsä ehtoopuolella valaistunut ja asettunut, eläen lopulta erittäin pitkän ja - siltä näyttää - onnellisen elämän. Tuo elämä on ehtinyt viedä hänet Itävallasta Saksan ja Ranskan kautta Kongoon, sieltä takaisin Ranskaan, sitten Itävaltaan, ja lopulta natsimiehitystä pakoon puolueettomaan Ruotsiin, josta myös kirjalle nimen antanut kesäpaikka, Sömnön saari, on hankittu. Samuel on sinut itsensä ja vanhuutensa kanssa, hänessä on viisautta, jota taiteilijanero Werner ei onnistu faustisen elämänsä aikana tavoittamaan. Juuri Samuel on kuitenkin luonut liikemiehenä sen vaurauden, jolla kaikki myöhemmät Bergerit ovat rahoittaneet taiteilijaelämänsä.

Werner toteaa Venetsiassa, että lapsuus on hamuavaa aikaa ja aikuisuus taas tyytyvää. Hän pyrki siihen, ettei hamuava lapsuus koskaan loppuisi, mikä johtikin hänet lopulta Faustin tielle. Dorian Grayn muotokuvaa ei varmasti sattumalta mainita kirjassa useaan kertaan. Werner kieltäytyy vanhenemasta ja reagoi fyysiseen heikentymiseensä päinvastoin kuin oikeasti ikinuoruuden saavuttanut isoisänsä. Samuel tyytyi siihen, mitä oli saavuttanut, ja iloitsi. Vaikka Lucrèce oli lähtenyt vanhoilla päivillään takaisin Afrikkaan, jossa kuoli, Samuel ei ollut siitä millänsäkään, vaan katsoi Lucrècen olevan koko ajan hänen kanssaan, sielujen yhteydessä.

Werner sen sijaan, vaikka elääkin täyttä elämää ja väkevästi kuten taiteilijan kuuluu, ei sittenkään saata iloita siitä kaikesta, mitä hänellä oli, vaan juoksee virvatulten perässä, muodostaa Manishasta pakkomielteen ja käy loppua kohti yhä pikkusieluisemmaksi ja vaarallisen mustasukkaiseksi.

Samuelin poika ja Wernerin isä, Maximilien, jää etäiseksi, vaikka seikkaileekin isänsä jalanjäljissä Afrikassa ja kirjoittaa seikkailuviihdettä. Sukurutsaan - veljen ja siskon kiellettyyn rakkauteen - törmätään kirjassa jostain syystä sekä afrikkalaisten alkumyyttien kohdalla että Bergerin suvun elämässä, joten sillä täytyy olla merkitys, jota Kännö on halunnut alleviivata.

Wernerin oma poika Jonathan, joka on jätetty huomiotta koko lapsuutensa ajan, vanhempiensa keskittyessä taiteelliseen luomistyöhönsä, vaikuttaa autistiselta ja elää rinnakkaistodellisuudessa. Hänestä kerrotaan muutama samoja piirteitä kuvastava anekdootti. Tämäkin hahmo on kuitenkin kirjoitettu taidokkaan uskottavaksi, paljastaen myös sen, että Kännö seuraa historian lisäksi myös omaa aikaansa ja nuorisokulttuuria.

Kirjassa on lisäksi koko liuta värikkäästi ja toisinaan jopa karikatyyrisesti kirjoitettuja sivuhenkilöitä, joista yksityiskohdat kuitenkin tekevät eläviä ja kaikessa merkillisyydessäänkin uskottavia. Moni kirjassa vilahtavista hahmoista toi mieleeni eläviä ihmisiä, joita olen tavannut omassa kummallisessa elämässäni.

*   *   *

Tästä tulemmekin lopulta viimeiseen asiaan, josta halusin kirja-arvostelussani kirjoittaa, nimittäin kirjan voimakkaisiin synkronisiteetteihin oman elämäni kanssa. Varsinkin sen merkillisimpien tasojen. Epäilemättä tämä henkilökohtaisuus on muuan syy, jonka vuoksi Kännön tapa kirjoittaa - ja tämä kirja nimenomaisesti - teki niin suuren vaikutuksen.

Välillä tuli mieleen aavemainen ajatus, onko Kännö lukenut minun ajatuksiani - blogiani, tuolloin vielä luonnoksena ollutta romaanitrilogiaani... Mutta eihän toki. Ihmeelliset yhteneväisyydet johtuvat todennäköisemmin siitä, että Kännö ja minä olemme omilla tahoillamme, toisistamme autuaan tietämättöminä, ajatelleet hyvin samanlaisia ajatuksia, tavanneet samantapaisia massasta poikkeavia ihmisiä ja kuitenkin siinä sivussa eläneet samassa ajassa, samojen uutisten keskellä.

Eräässä haastattelussaan Kännö toteaa kirjoistaan: 

"Taide on ikään kuin ihmisyyden perimmäisin olemus; se, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Muilta ominaisuuksiltammehan me emme oikeastaan poikkea muista eläimistä. Taide, kyky abstraktiin ajatteluun sekä peukalo-etusormi-ote ovat ihminen. Ehkä siihen pakettiin voisi vielä laskea uskonnollisuuden, mutta pohjimmiltaan uskonto on abstraktin kuvittelukyvyn lopputulos."

Hän on hiljattain julkaissut kirjan nimeltä Kädet, joten voi olla, että hän elaboroi ihmisyyden tätä ulottuvuutta vielä lisää. Titaanien ajassa Roland, joka on poikkeusyksilö, yhtä aikaa hengeltään tieteilijä ja mystikko, selittää Mikaelille käsistä - kuinka ne, eivätkä aivot, tekivät ihmisestä maailmojen herran, ympäristönsä manipuloijan. Ikuisen hamuajan eikä vain tyytyjää.

Kun Severinin kirjailijakammiona toimivaan kesämökkiin tehdään tuhopoltto, jolle annetaan ainakin kolme vaihtoehtoista selitystä, vaikkei yksikään niistä ratkea (ainakaan tässä kirjassa) lopulliseksi, tunsin vavahduksen itsessäni, sillä tuo tapahtuma muistutti minua oman trilogiani loppusuoralla tapahtuneesta keittiöni tulipalosta, jossa kaikki muistiinpanot, kartat ja piirrokset tuhoutuivat. Se ei tosin estänyt minua saattamasta kirjoitustyötä loppuun - kuten se ei lannistanut myöskään Kännön sinnikästä kertojahahmoa.

Olisi mielenkiintoista lukea, mitä Kännö ajattelee Suomesta ja suomalaisesta kulttuurista. Sömnössä vältellään Suomea ikään kuin tahallisesti. Ruotsissa vietetään paljon aikaa, Pietarissa ja Tallinnassakin piipahdetaan, mutta Suomessa ei koko romaanin aikana käydä eikä yhdelläkään sen henkilöhahmoista tunnu olevan mitään sidoksia sinne. Kun ratkaisu on näin kategorinen - suomalaiskirjailijan kohdalla poikkeuksellinen - sen täytyy tarkoittaa jotain. Kännö on ehkä halunnut alleviivata Suomen eräänlaista vähäpätöisyyttä Euroopan suurten tarinoiden kartalla.

Tai sitten hän on halunnut kirjoittaa niin, ettei osuisi liian lähelle omaa kotia.