Tarttin kirjalleen aikoma nimi viittasi antiikin kreikan jumaltaruston tietyn jumalan, hedelmällisyyden ja viinin jumalana parhaiten tunnetun Dionysoksen, attribuuttiin. Häntä pidettiin petollisena illuusioiden ja hillittömyyksien jumalana, joka humallutti seuraajansa ja antoi näille hekumaa ja nautintoja, mutta myös helvetinmoisen krapulan. Viinin, hedelmällisyyden ja orgioiden lisäksi Dionysos oli myös maatalouden, viljojen kasvun, hedelmätarhojen ja - mikä onkin merkittävää - teatterin jumala. Vielä oli hän myös vapauttaja, Eleuther, Eleutherios. Hänen rituaaleissaan - bakkanaaleissa - aineista ja intohimoista humaltuneet seuraajat vapautuivat estoista ja vapauttivat muiden asioiden muassa eläimelliset himonsa, joita jälkeenpäin ei saanut muistella. Eleusiin mysteerien kavaltamisesta vihkimättömille oli tiedossa vieläpä kuolemantuomio. Sen, mikä tapahtui bakkanaaleissa, oli pysyttävä siellä. Vaikka Dionysos yleensä esiintyikin komean nuorukaisen tai kyltymättömän nuoren pojan hahmoissa, myöhemmin myös sarvipäisenä, kuului hänen mielenkiintoisiin ominaisuuksiinsa kyky vaihtaa sukupuolta - vaikka kesken intiimien menojenkin - mistä epiteetti Androgynos. Nämä Dionysoksen attribuutit kannattaa kerrata, sillä kaikki ne ovat relevantteja Tarttin esikoisromaanin ymmärtämiseksi siten kuin hän sen todennäköisimmin on tarkoittanut.
Dionysoksen duaalinen vastinpari antiikin Kreikan pantheonissa oli hillitty, viisas ja itsensä kurissa pitävä sankarijumala Apollon. Apollonin ja Dionysoksen yhteyttä korosti antiikin mytologiassa se, että he olivat veljiä, kumpikin Zeuksen poikia, ja he vuorottelivat hieman kuin aurinko ja kuu, päivä ja yö. Myös tämä apollonisuuden ja dionysolaisuuden kaksijakoisuus, mutta silti yhteys, näyttäisi olevan keskeisessä osassa Tarttin romaanissa, joka jakautuu kahtia niin tunnelmassa kuin henkilöidensä kaksijakoisissa luonteissa.
Lähi-idän monoteistiset uskonnot - juutalaisuus, kristinusko ja islam - yhdistivät myöhemmin Dionysoksen omaan paholaishahmoonsa Saatanaan, joka hellenismin vaikutuksesta alkoi saada kreikkalaisesta mytologiasta - ja nimenomaan Dionysokselta - lainattuja attribuutteja. Kreikkalaisessa polyteismissä ei ollut varsinaista paholaishahmoa - useampikin palvotuista jumalista sisälsi sen verran pelottavia pimeitä puolia, että ne palvelivat pahuuden selittäjinä tarvittaessa. Polyteistien jumalat olivat oikukkaita, itsekkäitä, mustasukkaisia ja usein luonteeltaan pikemminkin infantiilejä teinejä kuin pilven päällä asustavia partasuisia patriarkkoja. Monoteistien Jumalalla oli luonteessaan paljon pyhää vihaa niskoittelijoille, mutta myös armoa heille, jotka olivat nöyriä. Antiikin kreikkalaiset eivät uskoneet pelastukseen Jumalan armosta, vaan tie Elysioniin kulki sankaritekojen, jumaliin vaikutuksen tekemisen kautta. Silloinkin, kun jumalat "armosta" pelastivat jonkun kuolevaisparan - esimerkiksi muuttamalla hänet kukkaseksi tai eläimeksi kuolemantuomion sijaan - he tekivät niin yleensä tämän ulkoisen kauneuden tai muun itseään miellyttäneen ominaisuuden (vaikkapa rohkeuden) tähden, eivätkä Luoja paratkoon yleensä palkinneet ketään silkasta nöyryydestä, vaikka kuolevaisten nyt muutoin odotettiinkin olevan nöyriä korkeampien voimien edessä.
Suomentaja (Eva Siikarla) on ilmeisesti kuullut, että Tartt oli alun perin halunnut nimetä kirjansa Illuusioiden jumalaksi, muttei ole täysin ymmärtänyt nimen merkitystä kirjan sisällölle, vaan ajatellut vain dionysisiä orgioita - siitä kirjan suomalaisen nimen monikkomuoto. Onhan romaanissa dionysinen rituaalikin, ja tokihan kampuksella juhlitaan muutenkin - usein paljon viiniä vahvemminkin päihtein - mutta eivät nuo juhlijat mitään jumalia Tarttin romaanissa ole. Päinvastoin, hän alleviivaa kouriintuntuvasti henkilöidensä haavoittuvuutta ja inhimillisyyttä. He ovat itsekeskeisiä ja usein aika pikkusieluisiakin kuolevaisia, jotka eivät täysin ymmärrä, millaisia voimia tulevat itsestään päästäneeksi valloilleen. Tartt kääntyi myöhemmin katoliseksi, ja tämän kääntymyksen ennusmerkit ovat nähtävissä jo hänen romaanissaan, varsinkin kun krapulan aika koittaa, disilluusio murentaa jalustoille nostettujen marmoripatsaiden savijalkoja ja tietoisuus sydämiä kalvavasta synnistä hiipii nuorten päähenkilöiden alitajuntoihin.
Kreikkalainen mytologia näyttäisi olevan keskeisessä osassa kirjan esoteerisessä sanomassa, mutta myös sen eksoteerinen sanoma on mielenkiintoinen - ja sellainen, että se puhutteli aikanaan opiskelevaa nuorisoa ympäri maailman, tehden tuolloin yhä alle kolmekymppisestä Tarttista bestseller-kirjailijattaren (ja miljonäärin).
* * *
Kuten aloitin tämän blogitekstin, Jumalat juhlivat öisin rantautui Suomeen 90-luvulla, jolloin olin ensin lukiolainen ja sitten yliopiston ensimmäisten vuosien opiskelija. Muistan, että kirjaa markkinoitiin heti tuoreeltaan Suomessa "kulttikirjaksi" ja se upposi näemmä aika universaalisti sellaisiin itseään etsiviin, älykkäisiin ja älykkömäisiin, alemmuudentunteensa ylemmyydentunteeksi verhoaviin nuoriin, jotka olivat juuri muuttaneet tai muuttamassa pois kotoa ja rakentamassa itselleen uuden identiteetin. Heidän uuden identiteettinsä raameina oli akateemisia instituutioita, professoreita (sekä karismaattisia kulttihahmoja että tylsinä pidettyjä värittömämpiä huolehtijoita), osakuntaelämää, akateemisia salaseuroja ja tietysti myös paljon vähemmän salaisia, lähinnä päihteisiin ja irtosuhteisiin keskittyviä opiskelijaelämän ilmiöitä.
Itselläni oli juuri tuolloin menossa vaihe, jolloin minä ja joukko kavereitani olimme päättäneet suojautua tavisten tyrannialta luomalla itsellemme ylipaisutetut egot ja yrittämällä eristäytyä pinnallistosta. Ei välttämättä mihinkään muiden yläpuolelle niinkään kuin vain yksinkertaisesti erilleen, itseämme kiinnostavien asioiden ja ilmiöiden pariin, joista pinnallinen normiväki ei ymmärtänyt eikä koskaan ymmärtäisi hölkäsen pöläystä. Meitä inhottiin ja syytettiin jopa opettajainhuoneessa elitismistä, mutta oikeastaan kyse oli vain ymmärrettävästä vastareaktiosta, joka puhkesi kukkaansa lukiossa siksi, että olimme viimein vapautuneet yläasteella vallinneesta epä-älyllisten olentojen ylivallasta. Nyrkit eivät enää sanelleet arvojärjestystä, kuten peruskoulun pihalla, vaan nyt punnittiin taitoja "asetella sanoja toistensa perään", kuten Waltarin päähenkilö Mikael asian ilmaisi. Minäkin totisesti opin, että jos ei voinut mahtailla muskeleilla tai merkkivaatteilla, niin sanan säilällä saattoi sivaltaa - joskus liiankin syviä haavoja.
Vähän kuin Tarttin ystävysryhmällä, myös meillä oli lukiossa oma pieni opintoryhmämme, joka opiskeli latinaa ja antiikin kulttuurihistoriaa - rehtorimme ja eräiden muiden opettajien harmistukseksi, he kun pitivät sitä elitistisenä haihatteluna. Olimme ristineet kurssimme "latinan ja eurooppalaisen kulttuurihistorian kurssiksi", koska Tarttin romaanin nuoria opettavan Julian Morrow'n tapaan meidänkään opettajamme ei tyytynyt opettamaan meille klassisia kieliä, vaan paljon laajemmin antiikin ja toisinaan keskiajan kulttuuriperintöä. Oli harvinaista, että meillä oli käytössämme sellainen opettaja pikkukaupungissa - mutta tuolloin emme jotenkin edes tiedostaneet noita pieniä asioita, jotka tekivät meistä pinnallisten ikätovereidemme hylkimistä nörteistä todella onnekkaita. Tulimme vahingossa tukeneeksi toistemme sivistymistä niin paljon, että lähes kaikki joukosta kirjoittivat lopulta kuusi ällää ja ällistyttivät sillä opettajiammekin.
Toisaalta olimme myös emansipoituneet omissa kehoissamme ja mielissämme. Muuttuneet sekä itsemme että toisemme paljon aiempaa syvällisemmin tiedostaviksi olennoiksi, jotka löysimme alati uusia ja ihmeellisiä voimavaroja hallustamme. Jotkut aiemmin kovin vaikeat ja kipeät asiat muuttuivat yllättävän helpoiksi, vaikkakin toisaalta jotkut aiemmin yhdentekevät asiat muuttuivat kuolemanvakaviksi. Tämä nopeasti etenevän aikuistumisen ja sen alla yhä kuplivan infantiilisuuden ja riittämättömyyden välinen ristiriita on voimakkaasti läsnä myös Tarttin henkilöissä. Se manifestoituu heidän tekojensa ja toimintansa kautta - Tartt näyttää mieluummin kuin selittää - ja siksi kai hänen kielensä tuntuu niin lahjakkaalta tekstiltä, vaikka olen kaunokirjallisesti paljon taitavampiakin kirjoittajia lukenut. Tarttilla on hyvin terävä psykologinen silmä ikätovereihinsa.
Kirjablogi Anun ihmeelliset matkat kirjoitti huhtikuussa tästä kirjasta arvostelun otsikolla Vermontin takatalvi yllättää, ja minua koskettivat erityisesti nämä Anun sanat:
"Muistan tämän kirjan olleen minulle valtava elämys parikymppisenä, kun opiskelin yliopistossa muun muassa kielitieteitä. Samalla muistan kokeneeni kirjan äärellä mykistävää avuttomuutta, kun tajusin, etten ehkä koskaan kykenisi kirjoittamaan tämän tyyppistä menestysromaania. Donna Tartt kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden ei ole tarvinnut pitää suurta melua itsestään tai julkaista pakonomaisesti. Hänen kaikki kolme romaania ovat onnistuneet puhumaan puolestaan, ja uskoisin, että niillä edelleen riittää lukijoita.
Tämän teoksen lukeminen juuri nyt tuntui terapeuttiselta, sillä se oli kuin keskustelu parikymppisen minäni kanssa. Luin sitä hyisenä viikonloppuna, kun poistuminen kämpiltä huonosti auratusta kaukiosta tuntui ylivoimaiselta lumimyräkän keskellä. Romaanissa on myös melkein koko ajan huono sää, ja opiskelijoita on kuollut tuolla kampuksella myös luonnollisesti sammumalla hankeen umpikännissä aamuyöstä. Romaania suosittelen varsinkin niille, jotka eivät ole lukeneet teosta kultaisella ysärillä. Teos todellakin tekee vaikutuksen myös kolmenkymmenen vuoden viiveellä, ja erityisen nautittavaa siinä oli kokea se aika, kun opintotehtäviä vielä kirjoitettiin käsin, ja vastauksia kopioitiin kavereilta."
Kirjoitin itsekin kommentin Anun blogikirjoituksen alle, ja onnistuin siinä muotoilemaan asian paremmin kuin edellisessä tämän blogin kirjoituksessani, jossa mainitsin samasta kirjasta.
"Muistan tuon kirjan ysäriltä ja se oli niitä harvoja silloisia nykyromaaneja, joista nuoriso innostui ja puhui. Elettiin aikaa, kun esimerkiksi kännykät ja internet olivat vasta tuloillaan. Ehkä siksi tuo kirja sittemmin unohtui.
Kun näin sen myöhemmin kirjakaupassa Brysselissä, ostin sen alkukielellä, mutten ehtinyt koskaan lukea sitä uusiksi, koska paljon nuorempi ystävä, Eurooppaan opiskelemaan tullut arabi, joka muistutti kovasti Richardia elämäntilanteeltaan ja ulkopuolisuudeltaan elitistisiin opiskelukavereihin verrattuna, alkoi lukea sitä saman tien luonani käydessään ja oli jo useamman luvun lukenut lähtiessään junalla takaisin uuteen kotikaupunkiinsa, joten eihän sitä voinut enää keskeyttää ja hänelle se kirja jäi.
Nyt kun luen kirja-arvostelusi, ihmettelen, kuinka paljon olen unohtanut siitä kun joskus muinoin luin kirjan suomeksi. Pitää kai joskus hankkia ko. kirja vielä kolmannen kerran, jotta voin lukaista sen uudestaan. Keski-ikäistymisen huomaa siitä, että voi lukea kauan sitten lukemiaan kirjoja uudestaan ja löytää ne aivan uudesta näkökulmasta. Niin kävi Lindgrenien, Janssonien ja Tolkienien kanssa, Kärpästen herran ja Grimmin satujen."
Minä siis tosiaan luin tätä kirjaa ensimmäisen kerran jo ysärillä. Silloin luin sitä suomeksi. En kuitenkaan päässyt kuin siihen puolivälin osioon, jossa Henry vihdoin paljastaa Richardille, mitä tapahtui dionyysisissä menoissa Vermontin takametsissä, ja että se oli muuttanut Bunnyn niin kummalliseksi. En jättänyt kirjaa kesken siksi, että se olisi ollut tylsä, vaan se katosi johonkin. Minulla on ollut liikkuvainen elämä, joka osittain on syynä siihen, että moista on tapahtunut minulle varsin usein - olen varmaan satojen keskeneräisten kirjojen mies. Jossain ne kaikki ovat ja odottavat loppuun lukemista.
Toisen kerran aloitin lukemaan Tarttin esikoista, kun se sattui käteeni alkukielellä brysseliläisestä kirjakaupasta. Mutta silloinkin kävi kuten yllä on kuvattu - kirja jäi junalukemiseksi kylässä käyneelle arabikaverille.
Tämän kuun alussa löysin kirjan alennuslaarista Helsingissä kahdella eurolla ja niinpä tuli aika lopulta lukea se alusta loppuun kerralla - ja niin kävi, consummatus est.
* * *
Mennäänpä nyt sivupolkujen jälkeen siihen eksoteeriseen sanomaan, jonka vuoksi uskon kirjan niin paljon puhutelleen itseäni ja yllä mainittua toista kirjabloggaria sekä miljoonia muita nuoria aikuisia pitkin maailmaa. Vaikuttaa erittäin vahvasti siltä, että Tartt kirjoitti kirjan hyvin henkilökohtaisista syistä, ja että se peilasi hänen hyvin henkilökohtaisia kokemuksiaan ja traumojaan.
Tartt oli kirjan kirjoittaessaan yhä nuori ja ilmeisen haavoittuva esikoiskirjailijatar. Tämä herkkyys näkyy varsinkin kirjan loppupuolen eräänlaisessa vereslihaisuudessa. Annettakoon se hänelle kuitenkin anteeksi, sillä mikään ei vahvista niin kuin ajatuksella - ja varsinkin kirjoitetulla ajatuksella - työstetty varjotyö.
* * *
Netistä löytyy paljon keskustelua kirjasta - eräät paljastavimmista tulevat Vermontissa sijaitsevan Bennington Collegen ylioppilasjulkaisuista, jotka on jossain vaiheessa digitoitu, koska Tarttin siellä opiskellessa (samoin kuin myös romaanin Richardin ja kumppanien aikana) elettiin yhä käsin kirjoitettujen aineiden, fyysisten kirjoituskoneiden ja musteelle tuoksuvien kopiokoneiden aikaa. Opintotöitä tehtiin kirjastoissa, vähemmän lahjakkaat tai laiskemmat jäljensivät kotitehtäviensä vastauksia kavereiltaan.
No mutta, asian ydin on tässä: Vermontissa sijaitseva Benningtonin yliopisto oli Tarttin oma opinahjo pitkään - ja näyttää olevan julkisesti hyvin tiedetty salaisuus, että romaanin Hampden College on tosiasiassa Bennington College. Tartt ei ole vaivautunut muuttamaan kuin nimen - jopa kampuksen alueen ja läheisen pikkukaupungin paikoilla on yhä samoja nimiä kuin kirjan miljöön esikuvalla - ja samoin kaikki fyysiset kuvaukset sopivat yksi yhteen Benningtoniin, aina Richardin asuntolakämpän kattokuviointeja myöten.
Niin ikään internetin ihmeellinen maailma näyttää tietävän - ja hyvin uskottavasti perustelevan - että myös Tarttin romaanin henkilöt perustuvat sangen uskollisesti todellisiin henkilöihin, joita hän tunsi Benningtonin vuosinaan. Sekä opiskelijat että opettajat ovat tunnistettavissa, vaikka nimet onkin muutettu.
Tämä selittää ainakin osittain sen, miksi Tartt menestysromaaninsa jälkeen on pääosin vetäytynyt julkisuudesta. Hänhän ei sanottavammin mairittele romaaninsa henkilöitä - edes niitä, joita sanoo rakastavansa ja jotka kirjan alkupuolella kuvaillaan niin ylistävästi. Disilluusio tuntuu ulottuvan kirjan edetessä ihan jokaiseen. Lisäksi kirjassa on paljon henkilökohtaisesti arkaluontoista - ei ainoastaan murha (jonka sentään toivon olevan fiktiota), vaan myös runsas päihteidenkäyttö, mielenterveysongelmat, rikkaiden perheiden tekopyhyyden kuvaus sekä eräät seksuaalitabut, jotka tuolloin varmasti olivat arempia kuin nykyisessä kaiken räävittömästi auki levittelevässä ajassamme. Seksi ei muutoin ole romaanissa kovin keskeisessä osassa, ja hyvä niin.
Kirja on Donna Tarttin suorittama eräänlainen isänmurha - siitä tämän blogikirjoituksen otsikko. Kreikkalaisen ja roomalaisen filologian ohella psykologia näyttää selvästi kuuluneen Tarttin - kuin myös hänen päähenkilönsä Richardin - oppiainevalikoimaan tai ainakin harrastuksiin. Romaani onkin monessa suhteessa oidipaalinen. Isänmurhalla en tarkoita kirjassa esiintyviä henkirikoksia - siinä on yksi tappo, yksi murha ja yksi itsemurha - ajallisesti tässä järjestyksessä, koska ensimmäinen johtaa toiseen ja toinen kolmanteen. Tämä juonipaljastus ei häiritse kirjan lukemista, koska Tartt paljastaa jo kirjan avauslauseessa, kuka murhataan, ja ensimmäisellä kahdella sivulla, ketkä ovat murhaajia. (Itse olisin luultavasti pitänyt kirjasta enemmän, jos Tartt olisi jättänyt mainitsematta nimet tuon alun paljastuksen yhteydessä, ja lukija olisi saanut arvailla kirjan puoliväliin saakka, kuka henkilöistä kuolisi.)
Se, joka murhataan, ei ole isä, vaan yksi kaveriporukasta. Sen sijaan isänmurha toteutuu oidipaalisesti toimivan Richardin kautta - ja koostuu luonnemurhista eikä fyysisistä murhista. Ensin Richard - joka on tarinan ensimmäisessä persoonassa kertova narraattori - suorittaa isänmurhan tuomitsemalla väkivaltaisen ja alkoholisoituneen isänsä ja koko sen tylsän ja ankean alemman keskiluokan elämän, jota Richard on ennen Hampdeniin siirtymistään elänyt. On erittäin vahvoja syitä olettaa, että Richardin lapsuus ja teini-ikä, jotka on sijoitettu Kalifornian Planoon, perustuvat muutoksista huolimatta Donna Tarttin omaan lapsuuteen ja nuoruuteen Mississippin osavaltion Greenwoodissa. Kummankin isän ammatti oli huoltoaseman omistaja. Kummankin äiti oli kykenemätön puuttumaan isän juomiseen ja ajoittaisiin vihanpuuskiin. Kumpikin kärsi loputtomasta ikävystymisestä ja toivottomuuden tunteesta - ja latasi kaiken toivon edessä olevaan itsenäiseen yliopistoelämään, jossa kaikki mystifioitui suorastaan sadunomaiseksi. Yliopistossa odottivat Robert Pirsigin termiä käyttääkseni laatu, samoin kuin eksentriset ja ihmeelliset ystävät, muinaiskielten avaamat antiikin klassikot, jokin ylevämpi ja suureen maailmaan, kulttuurihistoriaan linkittyvä, jota ironisesti edusti Vermontin pikkukaupunkimiljöö siksi, että se oli Kaliforniaa tai Mississippiä eurooppalaisempi, englantilaisempi, klassisempi.
Tämä oli sitä pikkukaupunkitaustasta ja ankeasta perhetaustasta eroon pääsemisen angstia, joka kirjassa alun perin puhutteli minua ja lukemattomia kohtalotovereita ympäri maailman. Mekin näimme omat lapsuuden maisemamme kaiken siellä kohdatun ikävän tahrimin linssein - ja latasimme puolestaan myyttiset mittasuhteet saavia odotuksia tulevaan yliopistoelämään. Ajatella, ympärillä olisi vain suhteellisen fiksuja ihmisiä, kirjojen lukemista ei enää pidettäisi halpa-arvoisempana harrastuksena kuin urheilua, voisi itse valita kurssejaan ja sitä, mihin vuorokaudenaikaan heräisi ja nukahtaisi, haluaisiko opiskella kahvilassa, kirjastossa vai omassa huoneessaan. Olisi jopa yhteyksiä ulkomaille, matkoja. Olisi kutkuttavan sisäsiittoisia ja salaseuraisia opiskelijajärjestöjä, pikkuvanhoja kutsuja, raivopäisen uudenaikaisia kutsuja, vapautta seurustella ihmisten kanssa ilman sitä, että seuraavana päivänä sai kuulla siitä vanhemmiltaan. Tai kaveriensa vanhemmilta. Monet näistä asioista, joita pari vuotta myöhemmin aloimme pitää banaaleina ja arkipäiväisinä, ja joista olivat karisseet illuusiot, olivat kuitenkin totisinta totta 18-19-vuotiaiden mielikuvituksissamme. Ja kannattaa taas muistaa, että siihen aikaan meillä ei vielä ollut kännyköitä eikä nettiä, vaan ne(kin) tulivat elämiimme vasta mennessämme yliopistoon.
Me 90-luvun nuoret olimme viimeinen sukupolvi, joka koki sen, mitä Tartt kirjansa alkupuolella kuvaa. Nykynuorten kokemusmaailma on - internetin ja sosiaalisen median ansiosta - ollut jo esiteini-ikäisestä saakka tyystin toisenlainen kuin se maailma, jossa me elimme viimeiset teinivuotemme. Epäilenkin vahvasti, ettei Tarttin kirja enää sytyttäisi nykynuoria lainkaan siten kuin meidän sukupolvessamme. Nykynuoret lukevat samoista teemoista mutta aivan eri kehyksissä siinneitä tarinoita kampuksilla rehottavista vampyyreistä, mustaa magiaa, demonisia menoja ja ihmisuhreja harjoittavista veljes- ja sisarkunnista sekä tietysti paljon raaemmista ja verisemmistä murhista kuin Tarttin kirjan pari pientä henkirikosta. Tartt mainitaan pioneerina tuonkaltaisille kirjoille, joille on annettu nimi akateeminen noir, vaikka eihän se mitään uutta ole - sisäoppilaitoksiin ja eliittiyliopistoihin sijoitetut tummasävytteiset angstis-psykologiset kasvutarinat ovat olleet yleisiä jotakuinkin yhtä kauan kuin moderni romaani taiteenlajina.
* * *
Ensimmäinen isänmurha, jonka Tartt kirjassaan teki, oli siis tuomio omalle taustalleen. Toinen isänmurha, ehkä edellistäkin kivuliaampi, on se, jonka hän tekee alkuun epärealistisin odotuksin ihannoidulle uudelle perheelleen, akateemiselle maailmalle, ja suurmestarilleen siellä, joka on ottanut vanhempien paikan, mutta kirjan lopussa paljastuukin - vain ihmiseksi. Veikkaan vahvasti, ettei Tartt ajatellut vain antiikin myyttien Dionysosta aikoessaan aluksi nimetä kirjansa Illuusioiden jumalaksi.
Kun romaanin päähenkilö ja kertoja, Richard Papen, on lopulta onnistunut karistamaan Planon aurinkoisen tomuisen muovimaailman ja televisiota tuijottavat tuulipukuvanhempansa niskoiltaan, hän kirjoittautuu Uuden-Englannin viehättäviin maisemiin, samannimisen pikkukaupungin laidalla Vermontissa sijaitsevaan Hampden Collegeen. (Tartt jätti taakseen Mississippin ja kirjoittautuu samannimisen pikkukaupungin laidalla Vermontissa sijaitsevaan Bennington Collegeen.)
Ei aikaakaan, kun Richardin muinaiskreikan harrastus tuo hänet yhteen uuden isäkorvikkeensa ja suurmestarinsa, maagisen karismaattisen opettajan Julian Morrow'n kanssa. Morrow'n itse itselleen valitsemat viisi opiskelijaa muuttuvat Richardin uudeksi perheeksi, jonka kanssa hän jakaa lähes kaiken aikansa ja lopulta myös sielunsa. Nuo viisi ovat Henry, Bunny, Francis, Charles ja Camilla. Kaikki valkoisia (ja viidestä neljä myös korostetun vaaleita), kaikki paitsi Bunny katolisia, kaikki rikkaista perheistä, vaikkakaan ei "hyvistä" sikäli, että nuo perheet olisivat onnellisia. Richardin viisi opiskelijakaveria syväluodataan kirjan mittaan lopulta erittäin yksityiskohtaisesti tapojen ja mielenliikkeiden tasolla, antaen ymmärtää, että he ovat luultavasti melko suuressa määrin uskollisia Tarttin oikeassa elämässään tuntemille esikuvilleen. (Harva heistä on todennäköisesti kirjan julkaisun jälkeen enää ollut sydänystäviä Tarttin kanssa - se on kirjailijan kirous, jos erehtyy kirjoittamaan liian tarkkanäköisesti tuntemistaan ihmisistä.)
Tämän porukan professori, Julian, on kuvattu paljon etäisemmin, vaikka hän onkin eräällä tavoin keskushahmo koko tarinassa - tai ainakin Tartt on kirjaa aloittaessaan ajatellut niin. Kirjan edetessä Julian jää kuitenkin yhä enemmän sivuun, ja se tuntuu häiritsevän Tarttia enemmän kuin hänen kirjansa opiskelijahahmoja. Julian perustuu tiettävästi Tarttin omaan professoriin, Claude Fredericksiin, joka opetti hänelle klassisia kieliä Benningtonin yliopistossa. Lähestulkoon kaikki, mitä Julianista kerrotaan, sopii yksiin Fredericksin kanssa.
Julianin hahmoa ylistetään lähes jumalallisiin mittasuhteisiin kirjan puoliväliin saakka. Sitten alkaa pimeä aika, varjoissa kulkeminen, kun murha myrkyttää vähitellen siihen sekaantuneiden mielet ja elämät ja saavuttaa dostojevskiläiset mittasuhteet. Raskolnikoviin viitataan tarinassa myös suoraan, vaikkakin vain pari kertaa. Syyllisyyden ja kiinni jäämisen pelon rinnalla paisuu koko ajan vainoharhaisuus, kun ensin yhtä, lopulta lähes kaikkia tovereita aletaan epäillä toistensa pettämisestä. Ja tänä aikana, opiskelijoiden rypiessä omissa tuntemuksissaan ja vainoharhoissaan - samoin kuin päihteissä ja mielenterveysongelmissa - Julianin hahmo etääntyy taustalle ja muuntuu samalla jumalallisesta joksikin melko raadolliseksi.
Tämä on se toinen isänmurha, ja edellistä kivuliaampi. Luetaanpa vaikka seuraava ote, jossa tuntuu, että puhujana ei enää ole Richard vaan Donna Tartt:
"Minun on aina ollut vaikea puhua Julianista romantisoimatta häntä. Monella tapaa minä rakastin häntä kaikkein eniten; ja hänen kohdallaan tunnen suurinta houkutusta koristella, kaunistella, pohjimmiltaan luoda uudelleen. Se johtuu varmaan siitä, että Julian itse jatkuvasti loi uudelleen ympäröiviä ihmisiä ja tapahtumia, piti ystävällisinä, viisaina, urheina tai viehättävinä tekoja, jotka eivät olleet. Se oli yksi syy siihen, että rakastin häntä: se imarteleva valo, jossa hän minut näki, se ihminen, joka olin hänen seurassaan, jonka hän antoi minun olla.Nyt olisi tietenkin helppo eksyä päinvastaiseen äärimmäisyyteen. Voisin sanoa, että Julianin salaisuus oli se, että hän iski kiinni nuoriin ihmisiin, jotka halusivat tuntea olevansa muita parempia, että hänellä oli outo taito muuntaa alemmuudentunteet ylemmyydeksi ja ylimielisyydeksi. Voisin myös sanoa, ettei hän tehnyt sitä ihmisystävällisyydestä, vaan toteuttaakseen omia itsekkäitä impulssejaan. Ja voisin jatkaa tätä rataa varsin pitkään, ja luultavasti melko oikein. Mutta se ei silti selittäisi hänen persoonallisuutensa pohjimmaista taikaa eikä sitä, miksi - myöhemmistä tapahtumista huolimatta - minulla edelleen on vastustamaton halu nähdä hänet sellaisena kuin hänet aluksi näin: viisaana vanhuksena, joka ilmestyi eteeni tyhjästä autiolla tiellä ja esitti lumoavan tarjouksen toteuttaa kaikki unelmani.Mutta edes saduissa nämä ystävälliset vanhat herrat kiehtovine tarjouksineen eivät aina ole sitä, miltä näyttävät. Sen ei tässä vaiheessa pitäisi olla minulle erityisen vaikea totuus myöntää, mutta jostain syystä se on. Haluaisin hartaasti voida sanoa, että Julian oli murheen murtama kuullessaan, mitä me olimme tehneet. Haluaisin voida sanoa, että hän laski päänsä pöydälle ja itki, itki Bunnya, itki meitä, itki vääriä valintoja ja tuhlattua elämää, itki itseään, sitä, että oli ollut niin sokea, kieltäytynyt yhä uudelleen näkemästä."
Ja vähän myöhemmin:
"Olen ajatellut paljon tätä kohtaa, samoin kuin epätavallisen terävää huomautusta, jonka Bunny kerran esitti, juuri Bunny kaikista ihmisistä. 'Tiedätkö', hän sanoi, 'Julian on niin kuin ne ihmiset, jotka ottavat kaikki lempisuklaansa rasiasta ja jättävät loput.' Se kuulostaa aika arvoitukselliselta näin ensi kuulemalta, mutta itse asiassa en keksi parempaa vertausta Julianin persoonallisuudelle. Se muistuttaa toista huomautusta, jonka Georges Laforgue kerran esitti, kun olin ylistänyt Juliania maasta taivaaseen. 'Julianista ei tule koskaan ensiluokkaista tiedemiestä', hän tokaisi. 'Ja se johtuu siitä, ettei hän pysty näkemään asioita muuta kuin valikoivasti.'"
Tämä ei ole kovinkaan ihmeellistä tekstiä - se pätisi hyvin moneen akateemikkoon ja oman alansa asiantuntijaan. Kaikissahan meissä on taipumusta poimia kirsikoita kakun päältä ja rusinoita pullasta. Pidämme mielellämme omia kiinnostuksen kohteitamme maailman napoina, joiden kautta kaiken muun arvo määrittyy. Mutta Tarttin tavassa luonnemurhata kirjansa lopussa Morrow - eli oma opettajansa Fredericks - on jotain syvästi henkilökohtaista. Jotain sellaista, minkä voi kokea vain pappiinsa pettynyt uskovainen tai adepti, joka on syvästi pettynyt suurmestariinsa, kun ei tämä ollutkaan jumala, vaan vain ihminen.
En siis yllättynyt lukiessani jostain internetin syövereistä, että Fredericks oli suhtautunut Tarttin romaaniin kylmäkiskoisesti ja vieläpä luonnehtinut sitä petokseksi. Tämä siitä huolimatta, että Tartt mainitsee hänet esikoisromaaninsa kiitoksissa ja omisti hänelle lisäksi kolmannen romaaninsa Tiklin. Nämä vaikuttivat Tarttin yrityksiltä jotenkin hyvittää petostaan.
Fredericks kuoli 89-vuotiaana vuonna 2013, meni naimisiin entisen oppilaansa (miespuolisen) kanssa kolme vuotta ennen kuolemaansa, ja hänen miesystävänsä nähtävästi myös editoi hänen tiiliskivimäiset päiväkirjansa vuosilta 1932-2012. Nuo tiiliskivet - käsittämättömät 65 000 sivua - lienevät Fredericksin keskeisin itse kirjoitettu testamentti maailmalle ja niistä voisi etsijä halutessaan etsiä hänen versiotaan kaikesta siitä, mistä Tartt kirjoittaa.
Tartt ei juuri säästele myöskään opiskelutovereitaan - niitä, jotka ovat olleet Henryn, Bunnyn ja muiden esikuvina. Ainakin muutama näistä on nimeltä tunnistettu nettilähteissä ja nämä ovat myös itse kommentoineet vahvistavasti Tarttin Hampdenistä kirjoittamia asioita.
Murhatuksi päätyvä Bunny ei ole mikään pyhimys. Hän on ärsyttävä, kovaääninen siipeilijä, joka vippaa koko ajan rahaa kavereiltaan, jättää ravintolalaskunsa muille, käyttäytyy yleensä piittaamattomasti ja itsekkäästi ja ajautuu lopulta tuhoisiin vainoharhoihin sekä pakkomielteeseen vihjailla koko ajan siitä, mitä muut ovat tehneet. Hän kehittää itselleen kummallisen periamerikkalais-konservatiivisen tekopyhän mission, joka on jyrkässä ristiriidassa hänen oman löyhän moraalinsa kanssa. Hän loukkaa mielellään muita omasta mielestään terävillä pistoilla, vähemmistöjen mollaamisella, törkyvitseillä ja katolisten solvaamisella. Tapahtumien edetessä lukija päätyy kauhukseen ajattelemaan samansuuntaisesti kuin Bunnyn kaverit - että tämä täytyy vaientaa, tarvittaessa terminaalisesti.
Henry on pedanttisen apolloninen luonne, nörtti, joka elää menneessä, mutta myös kykenevä porukan johtajaksi ja toiminnan mieheksi. Hänen luonteessaan on myös yleviä piirteitä, kuten uhrautuvuus ja velvollisuudentunto. Hän ajattelee kovastikin ystäviensä parasta, mutta pettyy näihin, kun eivät nämä ole kykeneviä samaan kurinalaisuuteen ja rationaalisuuteen kuin hän itse. Kolme muuta - Francis, Charles ja Camilla - ovat niin ikään varsin pikkutarkasti ja psykologisesti kuvattuja, vaikkakin syvenevät edellisiin kahteen verrattuna viiveellä. Camilla on joukon kiintiönainen ja Richardin toivoton rakkaudenkohde, Francis taas joukon kiintiöhomo. Jos kirja olisi kirjoitettu 90-luvun sijaan 2000-luvulla, olisi joukkoon pitänyt mahduttaa myös musta tai latino, mutta 90-luvun alussa voitiin vielä kirjoittaa näinkin tyystin "valkoisia" romaaneja.
Eipä Tartt mairittele myöskään kampuksen taviksia. Sivuosissa seikkailevat opiskelijaporukan diileri, bimbo ja joukko muita, yleensä koomisesti kuvattuja stereotyyppisiä opiskelijahahmoja. Tartt kuuluu niihin lahjakkaisiin kirjailijoihin, jotka kykenevät käsittelemään suuria määriä vähämerkityksisiä sivuhenkilöitä niin, että heistä tehtävät harvat huomiot ovat psykologisesti osuvia ja uskottavia, ja tekevät sivuosissakin olevat henkilöt sellaisiksi, että lukija muistaa heidät heti seuraavan maininnan yhteydessä, ikään kuin he aina olisivat olleet siellä.
Joskus huomiota tulee kiinnittää koiraan, joka ei haukkunut. Tarttin romaanissa sellainen huutaa hiljaisuuttaan: osakuntaelämän poissaolo. Amerikkalaisessa akateemisessa maailmassa osakuntia kutsutaan "kreikkalaiseksi elämäksi", koska ne yleensä käyttävät tunnuksinaan kreikkalaisia aakkosia. Juuri näistä veljeskunnista ja sisarkunnistahan suurin osa akateemisen noirin salaliitto- ja salaseuramystiikasta kumpuaa. Niiden initiaatiomenot, salailu ja myöhempään elämään periytyvät suhdeverkostot ovat aina kiehtoneet populaarikulttuuria. Jostain syystä Tartt kuitenkin vaikenee niistä tyystin - siitä huolimatta, että hänen romaaninsa keskushahmot itse muodostavat antiikin Kreikasta obsessoituneen salaseuran, ja vaikka omassa elämässään Tartt kuului sisarkuntaan.
Tällainen huutava puute ei voi olla sattumaa. Joko Benningtonissa ei ollut Tarttin aikana "kreikkalaista elämää" tai sitten Tartt on korporaatiosisarilleen uskollisempi kuin entisille professoreilleen ja ystävilleen.
* * *
Jotta en kuitenkaan liiaksi ylistäisi tätä tavallaan briljanttia mutta tavallaan myös perin keskinkertaista romaania, täytyy siitä esittää myös muutama kielteinen huomio:
Tarttin kummallisuuksista kummallisimpia ovat jotkut ilmiselvästi jälkeenpäin tehdyt muutokset - joiden epäilen olevan joko kustantajan tai yliopiston vaatimia, ja joihin Tartt on ehkä suostunut oikeusjuttujen pelossa. Räikeintä on se, että tarinassa esiintyy kuvitteellinen Isramin valtio, jonka prinsessa on joskus opiskellut Morrow'n alaisuudessa Hampdenissä. Isram on mitä ilmeisimmin Iran - yhdessä kohdassa jopa šaahi on unohtunut muuttaa joksikin muuksi. Myös lopussa esiintyvä afrikkalaisvaltio, johon Morrow'n huhutaan lähteneen kuningassuvun jälkeläisiä opettamaan, on muutettu muuksi kuin mikä se on alun perin ollut. Nämä ovat todella ikävästi tökkiviä asioita niin paljon oikean historian viittauksia ja yksityiskohtia sisältävässä romaanissa. Se, että ne on muutettu niin tökerösti, viittaa siihen, että Tartt on alunperin huudellut kiellettyjä asioita, jotka liittyvät Fredericksin taustaan.
Tartt ei myöskään näytä olevan tietoinen, etteivät persialaiset ole arabeja - eikä keskiajan persialaisissa käsikirjoituksissa käytetty kieli ole arabiaa. Tämä on klassisten kielten ja kulttuurien opiskelijalle jo suoranaisesti anteeksiantamatonta sivistymättömyyttä, vaikka se jossain amerikkalaisessa hömppäromaanissa olisikin ihan peruskauraa.
Kirjan ilmestymisajankohtaan nähden yllättävää on se, ettei kylmän sodan päättyminen ja puolen Euroopan vapautuminen kommunismista näy teoksessa mitenkään. Meille eurooppalaisille ysärinuorille, jotka aikoinaan innostuimme Tarttin kirjasta, tuo murros oli formatiivinen sukupolvikokemus. Iloitsimme Baltian ja Keski-Euroopan vapautumista, auoimme suomettuneen Suomen ikkunoita Eurooppaan - sehän oli se nimenomainen kehys, jossa latina ja kulttuurihistoriakin tulivat yhtäkkiä niin merkityksellisiksi. Mutta kaukaisen Euroopan tapahtumat eivät tietenkään liikuttaneet samalla tapaa amerikkalaisia nuoria aikuisia. Palestiinaan ja arabiterroristeihin viitataan pari kertaa, mutta muuten kirjan maailmankuva tuntuu elävän yhtä autistisesti antiikin maailmassa kuin päähenkilöidensä. Amerikkalaisten yleisestä itseriittoisuudesta kertonee se, että heidän ihmeellinen avara maailmansa rajoittuu lähinnä Euroopan historian klassikoihin sekä kolmeen länsieurooppalaiseen kaupunkiin: Lontooseen, Pariisiin ja Roomaan.
Tarttin teoksessa näkyy myös kouriintuntuvasti se, millä tavoin anglosaksit näkevät antiikin Kreikan ja Rooman perinnön - eräällä lailla ihanteellistetusti, mutta toisaalta läpeensä epärealistisesti. Ikään kuin antiikin maailmalla ei olisi ollut mitään tekemistä nykyisten Välimeren kansojen (edes kreikkalaisten ja italialaisten) kanssa, vaan että muinaiskreikkalaiset ja muinaisroomalaiset olisivat olleet - vaaleita hiuksia ja sinisilmiä myöten - jonkinlaisia Uuden-Englannin angloeliitin esimuotoja. Klassisten kielten opiskelijat siis löytävät muinaisista käsikirjoituksista ensisijaisesti menneen ajan filhelleenisen Englannin - eivät niinkään attikalaista saati arkadialaista kulttuuria eetoksineen. No, kuvittelivathan suomalaisetkin joskus maailmanaikaan olevansa oikeastaan Pohjolan ateenalaisia.
Suomennoksessa on melko paljon horjuvuutta ja kustannustoimittamisen puutetta. Varsinkaan sivulause- ja pilkkusääntöjä ei ole noudatettu alkuunkaan - tai ne eivät ainakaan seuraa suomen kielen sääntöjä. Siellä täällä amerikkalaisia idiomaattisia ilmauksia on käännetty oudosti. En enää muista kaikkea, mihin kiinnitin huomiota, mutta antiikin Kreikan ja Rooman asioissa oli käännöksestä johtuvia virheitä - ilmeisiä väärinymmärryksiä. Ja jäi mielikuva, että jotain oli käännetty väärin myös päihteisiin liittyvässä sanastossa (ainakin yhdessä kohdassa suomentaja on kääntänyt kokaiiniin viittaavan sanan kokikseksi).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti