Itämaan tietäjistä ja Syyriasta

Tänä vuonna vietin Islamabadissa koko joulun ajan ja uudenvuodenkin, johtuen siitä, että päällikköni, jonka sijainen olen, joutuu itsestään riippumattomista syistä viipymään Suomessa pari kuukautta putkeen. Tulin omalta Suomen-matkaltani marraskuun puolivälissä ja matkustan seuraavan kerran Eurooppaan vasta helmikuussa. Islamabadin jouluhan on tullut tutuksi jo edellisvuosina. Kakkuja ja kutsuja piisasi. Ulkomaalaisyhteisön keskinäisten kemujen lisäksi kävin mm. paikallisten kristittyjen kakunleikkajaisissa, paikallisen suurmaanomistajan, poliittisesta historiasta kiinnostuneiden opiskelijoiden ja suufilaisen veljeskunnan suurmestarin illallisilla.

Pyhien ja viikonloppujen aikana ehdin myös mainiosti retkeilemään tavanomaisissa kohteissani Margallakukkuloilla ja Rawaljärven rannoilla. Tuntuu, että varsinkin järvellä on paljon vähemmän lintuja kuin edellisinä talvina. Viime vierailulla sentään löysin joitain kymmeniä sini- ja harmaasorsia ja nokikanoja sekä muutamia lapasorsia ja haapanoita, mutta yleisesti ottaen vesilinnut ovat vähissä. Mistään massoista ei voi edes puhua. Vielä huonompi tilanne tuntuu olevan kahlaajien kohdalla, mutta niiden kohdalla tilanteen sentään ymmärtää, koska järven vesi on niin korkealla, ettei lietteitä ole paljaana. Lokkien kohdalla tilanne on niin ikään paljon vaatimattomampi kuin edellistalvina: vain naurulokkeja, eikä niitäkään sadoissa vaan vain kymmenissä.

Margallakukkuloiden metsiin on tullut tavanomaisia talvilintuja, kuten sinipyrstöjä ja tulirintatimaleita, mutta siellä puolestaan perinteiset lintujen juomapaikat ovat hyvin vähävetisiä eikä isoja kerääntymiä siksi oikein pääse syntymään. Viehko keltaviuhko on sentään ollut ilona täsmälleen samassa paikassa kuin edellistalvenakin. Epäilemättä sama yksilö. Uljas hopealakkisieppo on löytynyt viime retkillä pariin kertaan. Sen sijaan rastasparvet (runsain laji mustakaularastas), jotka yleensä ovat tähän aikaan vuodesta jo vahvasti läsnä Margallakukkuloilla, puuttuvat kokonaan.

Petolintujen suhteen on yhtä vaisua. Ensimmäisiä arokotkia ilmaantui lopulta harjujen ylle, mutta hyvin pieninä määrinä. Ja kerran joulukuussa näin Dhok Jeevanin polulta käsin taivaalla kuusi himalajankorppikotkaa. Siinä kuitenkin kaikki. Taivaalla on täällä tietenkin aina satoja haarahaukkoja, mutta kaikki ne paremmat lajit ovat erittäin vähissä. Hyvä kun näkee enää varpushaukkaakaan. Järvellä on vain pari pakollista ruskosuohaukkaa. Hyvinä talvina niitäkin on paljon.

Tänään loppiaisena kävin pindiläisen valokuvaajattaren ja ranskalaisen lintuharrastajan kanssa Volvon maasturillani Margallakukkuloiden tuollapuolen Khyber-Pakhtunkhwan puolella. Kävimme Kharianin pyhässä tammimetsässä ja Neelan Bhoton pyhäköllä kirkkaan ja mahseer-kalaa kuhisevan virran ääressä. Löysimme toki joitain niistä kivoista lajeista, joita laskeutuu talvisin Murreevuorilta ja Himalajalta Margallakukkuloiden laaksoihin - esimerkiksi pikkunauruleita, himalajanpunavarpusia, vuorisirkkuja, louhikkorautiaisia, kivikkoleppälintuja, harmaataskuja ja harlekiinipyrstötiaisia. Virran varsilta löytyi tavanomaisia joki- ja virtaleppälintuja, virtavästäräkkejä ja Neelan Bhoton pyhäköltä siellä yleensä oleileva keisarikalastaja. Monia lajeja, joita yleensä talvisin löydämme näiltä paikoilta, puuttui kuitenkin kokonaan: rastaita ei ollut (lukuun ottamatta sinijokirastasta) eikä liioin kirjonauruleita.

Jouluna luin ennen seuraavaan Kännöön siirtymistä kevyemmäksi lukemiseksi muutaman italialaisen dekkarin - Marco Vichin Firenzeen ja Donna Leonin Venetsiaan sijoittuvia. Tämän lukuhankkeen käynnistin lähinnä siksi, että noita kirjoja oli jäänyt käteen viime kesien matkoilta kyseisistä kaupungeista ja minua huvitti kirjojen firenzeläinen ja venetsialainen miljöö. Seuraavaksi siirryin Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, alkaen Sokkopelistä, koska Ninan kirjava tupa suositteli sitä.

*   *   *

Loppiaisen nimi viittaa Suomessa joulupyhien päättäjäisiin, mutta varsinaisesti loppiaista vietetään sen kunniaksi, että kolme itämaan tietäjää toivat hieman aiemmin Betlehemissä syntyneelle Jeesukselle lahjoiksi kultaa, suitsukkeita ja mirhaa. Se, että ikuisen viisauden etsijöitä kutsutaan suomeksi itämaan tietäjiksi, on hyvä asia - monessa muussa kielessä näitä hahmoja on erheellisesti alettu kutsua "kolmeksi kuninkaaksi" tai "maagikuninkaiksi". Kyseessä eivät kuitenkaan liene olleet kuninkaat vaan nimenomaan tietäjät - tässä tapauksessa tähtien ja salatieteen tulkitsijat, joilla oli sekä salainen tieto - Zarathustran profetia - että tähtien johdatus - Betlehemin tähti eli planeettojen kirkas yhteenosuma - odotetun ja syntyneen Pojan luo.

Itämaiden tietäjät olivat kristinuskoa vanhemman monoteistisen uskonnon, Persiasta lähtöisin olleen zarathustralaisuuden edustajia eli maageja. Myöhemmin juutalaisuus, kristinusko ja islam pyrkivät pyyhkimään vanhan uskonnon näkymättömiin, vaikka sen tietäjät kelpasivatkin Jeesuksen kunniaa tervehtimään. Siksi nykyaikana termit magia ja maagi liitetään enemmän temppujen tekemiseen ja silmänkääntöön kuin vanhaan uskontoon, joka monessa suhteessa oli kristinuskon edeltäjä ja vaikutti siihen syvällisesti - samaan tapaan kuin kristinusko oli vastaavanlainen edeltäjä islamille ja vaikutti siihen syvällisesti. 

Zarathustralaisuuden profeetta oli Zarathustra (joissain kielissä kreikan kautta kääntynyt muotoon Zoroaster), sen pyhä kirjoituskokoelma ja kieli olivat kumpikin nimeltään avesta, ja sen Jumalasta käyttämä nimi oli Ahura Mazda (eli sananmukaisesti Korkein viisaus). Vaikka zarathustralaisuus yhdistetäänkin vahvasti Persiaan, jossa se sai tunnetun muotonsa, se ammensi puolestaan paljon vielä muinaisemmista aineksista, mistäpä muualta kuin länsimaisen sivilisaation alkulähteiltä Intiasta. Vanhojen eurooppalaisten uskontojen maailmanpuuta - saarnea, tammea, marjakuusta - vastasi zarathustralaisilla Kashmarin sypressi, joka tarujen mukaan kasvoi Khorasanissa ja yhdisti ylistä maailmaa ihmisten maailmaan.

Itämaan tietäjien nimiksi mainitaan usein Kaspar, Melkior ja Baltasar (Gaspar, Melchior ja Balthazar), mutta nämä nimet eivät välttämättä pohjaa kovinkaan oikeellisesti alkuperäisten tietäjien nimiin, vaikka niitä onkin koetettu persialaisiin nimiin jäljittää. Nimet on todennäköisesti annettu vasta myöhäisantiikin aikana tai jopa keskiaikana armenialaisessa kulttuuripiirissä. Samoin tietäjien luku (kolme) ja heille myöhemmin sepitetyt alkuperät tietyissä antiikin ajan valtakunnissa ovat myöhempää perimätietoa. Heidän väitettiin esimerkiksi tulleen Persiasta, Intiasta ja Arabiasta, mikä vastasi useissa muissakin keskiaikaisissa teoksissa esiintyneitä kolmea merkittävää "itämaan" valtakuntaa. (Esim. Georgian kansalliseepoksessa, 1200-luvulla kirjoitetussa Pantterintaljaisessa, toistuvat samat kolme valtakuntaa prinssien alkuperämaina.) Osa myöhemmistä kristityistä vaihtoi yhden maageista alkuperämaaksi Etiopian, todennäköisesti koska olivat tulleet tietoisiksi siellä sijaitsevasta vahvasta kristitystä valtakunnasta. Samalla tuli tavaksi tehdä yhdestä maagista musta - mihin mm. Tiernapoikien "murjaanien kuningas" viittaa. Niin ikään myöhemmin syntynyt on käsitys, että tietäjät olisivat olleet eri-ikäisiä - yksi vanhus, yksi keski-ikäinen ja yksi nuorukainen.

Todennäköisempää on, että kaikki kolme tietäjää tulivat Persiasta ja olivat kypsään ikään ehtineitä. Tähän viittaa sekin, että heidän tittelinsä oli nimenomaan maagi jo alkuperälähteessä eli nykyisin Matteuksen evankeliumina tunnetussa tekstissä. Maageista leivottiin "kuninkaita" vasta paljon myöhemmin - poliittisista syistä. Haluttiinhan korostaa Jeesuksen kuninkuutta ja puolestaan häivyttää pois vääräuskoisena pidetyn zarathustralaisuuden vaikutus myöhemmin kehkeytyvään kristinuskoon. Jälkimmäinen motiivi voimistui entisestään, kun kristinusko myöhaisantiikissa ja keskiajalla lähti ristiretkeilemään magiaa vastaan sekä kristinuskon ulkopuolella että sen sisäpuolella, jossa gnostilaisiin kohdistuivat kerettiläisvainot samalla tavoin kuin Euroopan vanhaan uskomusjärjestelmään uskoviin noitavainot.

Maagit eivät olleet kuninkaita vaan pikemminkin zarathustralaisuuden pappiskasti, jonka toimenkuvaan kuului hengellinen tietäminen. Juuri tässä ominaisuudessa he tulivat Jeesusta tervehtimään - eivät niinkään maallista kuninkuutta ajatellen, vaikka jälkimmäinen ulottuvuus saikin Herodeksen panikoimaan ja surmauttamaan vuosikymmen myöhemmin suuren määrän poikalapsia.

Vaikka tietäjien nimiä, alkuperämaita ja lukumäärää koskevat tiedot ovatkin myöhemmin kristilliseen perinteeseen syntyneitä ja siten perin epävarmoja, yksi asia on kuitenkin kerrottu alusta asti erittäin tarkasti: nimittäin näiden tuomien lahjojen laatu. Kulta, suitsukkeet ja mirha olivat siis tarinan alkuperäisillekin kertojille, kuten apostoli Matteukselle erityisen tärkeä asia - tärkeämpi kuin se, minkä nimisiä viisaat olivat, minkä ikäisiä tai mistä kaupungeista kotoisin. Lahjoja oli tarkasti kolme - ja itse asiassa käsitys tietäjien luvusta perustuu nimenomaan lahjojen lukuun, vaikka lähteiden valossa lähetystö olisi voinut koostua vaikka kymmenestä miehestä. Lisäksi kullalla, suitsukkeilla ja mirhalla oli ilmeisen tärkeä symboliarvo apostolille ja varhaiskristityille. 

Ne olivat arvokkaita ja ylhäisiä tuotteita, joita yhä vieläkin annetaan ja halutaan lahjoiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueella, kultaa toki myös eurooppalaisessa kulttuuripiirissä. Kullan on tulkittu viittaavan kuninkuuteen ja miehuuteen, suitsukkeiden jumaluuteen ja kuolemattomuuteen, koska antiikin aikana jumalille sytytettiin suitsukkeita, ja mirhan kuolemaan tai kuolevaisuuteen, koska tuolla tuotteella korkea-arvoiset vainajat Raamatun aikaan voideltiin. Kolmiyhteys on tuskin sattumaa, olipa se sitten ollut maagien alkuperäinen tarkoitus tai kristittyjen myöhempi tulkinta sitten, kun monimutkainen kolminaisuusoppi oli naulattu viralliseksi dogmiksi.

Jeesuksen äidinkieltä arameaa yhä puhuvilla syyrialaiskristityillä on kolmelle tietäjälle omat nimet: Larvandad, Gushnasaph ja Hormisdas. Nämä nimet eivät ole seemiläisiä (johon kieliryhmään aramea kuuluu) vaan selkeästi persialaisia. Niihin sisältyvät myös omat vihjeensä tietäjien mahdollisista alkuperistä: ensimmäinen nimi viittaa Larestaniin, kolmas puolestaan Hormuziin. Keskimmäinen nimi merkitsee sankarillista ratsumiestä, mutta nimi oli tiettävästi yleinen tuon ajan Persiassa. Mitään varmuutta ei toki ole, että nämäkään nimet olisivat olleet sen oikeampia kuin Kaspar, Melkior ja Baltasar.

Etsijöille ja uteliaille lukemiseksi helmikuussa 2012 kirjoittamani kirjoitus Zarathustran uni.

*   *   *

Itämaan tietäjäin syriakkilaisista nimistä saamme aasinsillan Syyriaan, josta minun piti kirjoittaa oma kirjoituksensa, mutta en ole saanut sitä aikaan. Jotain on kuitenkin syytä sanoa siitä, että joulukuussa Syyrian oppositio vapautti pikavauhtia Aleppon, Homsin, Haman ja lopulta Damaskoksen, ajaen Assadin maanpakoon suojelijansa Venäjän nurkkiin ja romahduttaen baathistien diktatuurin maassa.

Minulla on vahva henkilökohtainen side Syyriaan, sillä asuin siellä vuosina 2005-2008. Jos tarkkoja ollaan niin jaoin noina vuosina aikani ja residenssini Damaskoksen ja Beirutin välillä suunnilleen sillä suhdeluvulla, että vietin Damaskoksessa neljä työpäivää viikosta ja Beirutissa viidennen työpäivän sekä viikonlopun. Joskus asuin pidempiä aikoja yhteen menoon Damaskoksessa ja joskus Beirutissa. Nuorena miehenä minun oli silloin kovin helppo hankkia lukemattomia hyviä ja sittemmin koko elämän kestäneitä ystävyyssuhteita. Niinpä en voi mitenkään suhtautua välinpitämättömästi niihin tragedioihin, jotka ovat silloisista ajoista alkaen kohdanneet Syyrian ja Libanonin kansoja. En myöskään voi suhtautua välinpitämättömästi noiden maiden tapahtumia vääristeleviin länsimaisiin propagandisteihin, joita tämänkin blogin kommenttipalstalle on riittänyt. Suomessakin riitti Assadin diktatuurin tukijoita ja kansanmurhan kannattajia korkeimmille tasoille saakka.

Hyvin monet ystävistäni lukeutuivat Syyrian ja Libanonin uskonnollisiin vähemmistöihin, varsinkin kristittyihin. Kaikki he juhlivat joulukuussa Damaskoksen vapautusta ja iloitsivat Assadin julman diktatuurin sekä Venäjän ja Iranin miehityksen päättymistä Syyriassa. Monet ovat jo ehtineet matkustaa kotimaahansa ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen. Syyrialaiset eivät toki ole täysin huolettomia sen suhteen, mitä tuleman pitää seuraavaksi. He eivät luota sokeasti kaupunkinsa vapauttaneeseen islamistitaustaiseen joukkoon. Heillä on monia aiheellisia huolia sen suhteen, noudattavatko Damaskoksen uudet vallanpitäjät lupauksiaan demokraattisista vaaleista, kansalaisoikeuksista ja vähemmistöjen suojelusta.

Syyrialaisten asennetta Assadin lähdön jälkeen kuvasi kuitenkin syyrialainen sanonta: "Tänään on viinin aika, huomenna asioiden." Kääntäjätuttavani mukaili osuvasti Tuntematonta sotilasta kääntämällä sen muotoon: "Tänään ollaan kuin ellun kanat, huomenna hoidetaan asialliset asiat."

Minun suhtautumiseni Syyrian vapautukseen on samanlainen. Minulla on epäluuloni golanilaiseksi itseään kutsunutta vastarintakomentajaa ja hänen menestykselliseksi osoittautunutta armeijaansa kohtaan, mutta kuten syyrialaisetkin, annan hänelle mahdollisuuden osoittaa teoin mikä hän on todella miehiään. Assad sen sijaan oli sen jo osoittanut, ja siksi olen iloinen, että hän sai lähtöpassit. Vielä iloisempi olisin, jos hänet olisi teloitettu pikaoikeudessa rikoksistaan Syyrian kansaa ja ihmiskuntaa vastaan, kuten aatetovereilleen Saddamille ja Qaddafille tapahtui. Toivottavasti kostava käsi tai karma vielä tavoittaa hänet ja ympäri maailmaa hajautuneet kätyrinsä, niin syyrialaiset kuin muutkin, missä hyvänsä sitten ovatkaan, Moskovassa, Teheranissa, Vantaalla tai (Putinia mukaillen) ulkohuusseissaan.

Tahrir ash-Sham onnistui siinä, missä moni voimakkaampi ja paremmin resursoitu epäonnistui tai ei halunnut onnistua. Niinpä se ansaitsee kunnioituksen oltuaan toistaiseksi nimensä enteen mukainen. Samoin ansaitsevat kunnioituksen ne oikein laskeneet ulkovallat, jotka antoivat sille ratkaisevan taustatuen - ilmeisesti ainakin Turkki ja pari länsisuuntautunutta arabimaata.

Ratkaiseva muutos valtasuhteissa tapahtui tosin muiden toimijoiden ansiosta: Ukrainan urhea vastarinta Venäjän hyökkäyssotaa vastaan ja länsimaiden Ukrainalle antama aseapu söivät ja sitoivat Venäjän voimia Lähi-idästä Euroopan rintamalle. Venäjän eteläinen liittolainen Iran puolestaan kärsi mittavat tappiot, kun Gazan sota johti Israelin tuhoamaan Iranin sijaissotijat Hamasista Hizbullahiin. Varsinkin libanonilainen Hizbullah oli ollut erittäin keskeisessä roolissa Assadin vallan pönkittämisessä Syyriassa. Se, että Hizbullahin johdon tuhoaminen ja Venäjän sotavoiman ehtyminen johtivat Assadin nopeaan romahdukseen, ei ole yllättävä asia niille, jotka Syyriaa vähänkään tunsivat. Assad olisi kaatunut jo yli vuosikymmen sitten, elleivät Venäjä ja Iran olisi pitäneet häntä väkisin vallassa ja harhateillä olleet länsimaalaiset siinä peesanneet. Ilman näiden kaikkien Assadille antamaa mittavaa tukea ei mitään islamistiarmeijoita olisi Syyriaan edes syntynyt, joten Assadin tukijat ovat vastuussa myös sellaisista ilmiöistä kuin Da'ish (ISIS).

Syyriasta kiinnostuneita lukijoitani suosittelen lukemaan vaikkapa nämä vanhat kirjoitukseni Syyriasta ja siitä, mitä siitä ajattelen: Syyrian tilanteesta helmikuulta 2012 ja Syyrian isku ja paatunut paha elokuulta 2013.