Istanbul

Istanbul, entinen Konstantinopoli, on aina ollut portti Eurooppaan niille, jotka tulevat ulkoapäin, ja portti Orienttiin niille, jotka tulevat Euroopasta päin. Minulle siitä on jo monien vuosien ajan kirjaimellisesti tullut portti Eurooppaan, koska kätevimmät ja edullisimmat lentoyhteydet Suomeen niin Beirutista, Damaskoksesta kuin Addis Abebastakin näyttävät yleensä kulkevan Istanbulin kautta. Vaikka välilasku täällä jäisi viitiseen tuntiin, siinäkin ajassa ehtii hyvin käydä kahvilla Taksimilla tai Istiklalilla tai jossain paljon vähemmän tunnetussa kaupunginosassa - kerran olin Aksarayssa ja kerran taas Yeni Bosnassa (Uudessa-Bosniassa). Lentokentän alta lähtee nimittäin suoraan metro, jolla pääsee kaupunkiin.

Viimeisten Addiksessa vietettyjen päivien ja nukkumattomien öiden paine alkaa vähitellen hellittää turkkilaisen kahvin myötä. Mieleni pyörii siinä, mitä olen saanut oikeasti aikaan valitsemallani uralla ja mitä muuta hyötyä siitä on ollut kuin että minä olen nähnyt maailmaa. (Se tietenkin on minulle henkilökohtaisesti iso asia, muttei välttämättä kovin suuri juttu maailmalle.)

Seitsemän vuotta sitten olin harjoittelijana Pakistanissa, köyhä opiskelija. Asuin erään kansalaisjärjestön rahanahneelta johtajattarelta vuokratussa ullakkohuoneessa, jossa heräsin usein siihen, että sänkyyni oli kiivennyt rotta, ja jossa lattia vilisi torakoita. Useita kertoja olin vähällä kuolla erilaisiin tauteihin. Muutamaankin otteeseen hoidin asioita Afganistanissa ilman tukea organisaatiolta, palkaten itse oman tulkin ja autonkuljettajan. Tulkki oli lukiolainen, autonkuljettaja oli taksikuski. Minulla ei ollut ikinä varaa syödä siellä missä muut länsimaalaiset. Silti silloin minulla oli jotain paljon enemmän kuin nyt. En tiedä, millä sanalla sitä kuvaisin. Ehkä kyse on inhimillisestä arvokkuudesta. Olin ylpeä siitä, mitä tein ja miksi.

Urani paras aika ja toistaiseksi huippu oli Libanonissa. Tunsin kerrankin kouriintuntuvasti tekeväni asioita, jotka konkreettisesti auttoivat ihmisiä. Autoin ihmisiä kahden sodan kourista, yhden kansainvälisen ja yhden sisällissodan. Vaikka ensin mainittu kesti muutamaa päivää yli kuukauden ja jälkimmäinen vain puolitoista viikkoa, jälkimmäinen oli paljon pelottavampi. Ehkä siksi, että vihollinen saattoi olla kuka vain samalla kadulla. Ystäviäni etsittiin ja vainottiin puolentoista viikon ajan poliittisten mielipiteiden vuoksi tai siksi, että olivat puolustaneet demokratiaa ja ihmisoikeuksia seetrivallankumouksessa tai siitä lähtien. Sellaista yksilöihin kohdistuvaa vainoamista ei tietenkään tapahtunut mainitun kansainvälisen sodan aikana, paitsi ehkä tiettyjen aseellisten järjestöjen johtajia vastaan. Mainitussa kansainvälisessä sodassa tiesimme aina etukäteen, mitä aluetta pommitettaisiin seuraavaksi, ja ihmiset saivat aikaa poistua sieltä.

Mutta sodat olivat loppujen lopuksi sivuseikka. Paitsi että tuskin missään olen viettänyt parempaa elämää kuin Beirutissa asuessani, myös työ tuotti paljon enemmän tulosta ja tyydytystä. Siihen vaikutti varmasti sekin, että olin voinut rakentaa oman kahden hengen tiimini. Motivaatio ja henki olivat korkealla. Apulaiseni oli hieno ihminen ja on tietysti edelleenkin, vaikkei olekaan enää apulaiseni. Lasken korkeintaan yhden käden sormin elämäni aikana tapaamani ihmiset, joiden inhimillinen arvokkuus ja integriteetti ovat samalla tasolla kuin hänen. On kuvaavaa, että korruptoitunut viranomaisvalta oli vähällä tuhota sellaisen ihmisen nuoren elämän, joka on taatusti lahjomattomimpia, joita olen tavannut. Mutta ehkä juuri sellaisten kokemusten vuoksi hyvä hallinto ja kansalaisoikeudet merkitsivät hänelle ja siten minullekin niin paljon enemmän kuin asioita teoreettisina ja tilastollisina kysymyksinä tarkasteleville ihmisille.

Missään muualla en ole saanut rakennettua yhtä paljon siltoja kahden yhteiskunnan välille ja autettua alulle asioita, joiden tiedän kestävän vielä vuosia ellei vuosikymmeniä siitä eteenpäin, kun lähdimme Libanonista. Työ on parhaimmillaan silloin kun se on luonteeltaan investoimista: ihmisiin, kestäviin hankkeisiin, osaamiseen. Se kantaa hedelmää riippumatta ulkopuolelta kaadetusta rahasta, jota meillä ei tietysti koskaan suuremmin ollut. Etiopian kokemusten jälkeen ajattelen, että ehkä oli hyvä, ettei ollut, koska kyse ei siten ollut rahasta, kuten Etiopiassa.

Syyriassakin sain aikaan kaikenlaista, vaikka se tietysti olikin hyvin erityyppistä. Vasta Etiopiaan tulo oli dramaattinen arvonalennus sekä työssäni että elämässäni, pudotus kauas seitsemän vuoden takaisen Pakistanin harjoittelijan alapuolelle, olipa muodollinen status tai palkka mitä tahansa. Jos tämä jotain tuotti minulle, niin ainakin syvän pettymyksen ja disilluusion siihen, mitä kehitysyhteistyöstä on viime vuosikymmenten aikana tullut. En voinut kokea, että työni olisi ollut todella tarpeellista tai että sitä olisi arvostettu. En ollut ylpeä siitä, mitä tein työkseni. Varsinkin tällaisina lama-aikoina, joina hyviä ja ahkeria työntekijöitä irtisanotaan kaikkialla maailmassa, tulin sisäisesti sairaaksi siitä, että kehitysavun nimissä toimivat ihmiset istuvat viiden tähden hotelleissa lounailla ja heidän mielissään päällimmäisenä on vain, kuinka saada enemmän rahaa palamaan ja nopeammin.

Erityisen ahdistavaa on se välinpitämättömyys, joka vallitsee suhteessa siihen, mitä rahalla oikeasti tehdään; autetaanko eläviä ihmisiä jossain, pelastuuko ympäristö tai muuttuuko yhteiskunta inhimillisemmäksi eläjilleen. Mikään määrä gin toniceja tropiikin auringossa, palkkioita ja päivärahoja ei voi korvata sitä tyhjyyttä, jonka valheellisuus luo ihmisen sisälle. Valheellisuudella tarkoitan sitä valtavaa kuilua, joka vallitsee sanojen ja tekojen välillä. Kehitysyhteistyössä tärkeintä näyttäväkin olevan kvasitavoitteet: maksatusasteita on nostettava, prosentteihin on päästävä, velvoitteita on täytettävä, tiettyjä sanoja on hoettava, lauseita on muodostettava identtisessä muodossa joihinkin kommunikeoihin. Todellisuudessa demokratia, ihmisoikeudet, hyvä hallinto, ympäristön tila ja niin edelleen eivät näytä olevan huolenaiheita. Pääasia, että rahaa palaa. Demagogia korvaa tarkoituksen.

Niinpä, kun lähtöni Afrikasta on nyt todellisuutta, on syytä muistuttaa, että lähtöni ei johtunut Afrikasta eikä Etiopiasta eikä edes siitä, että olisin menettänyt uskoni kehitysyhteistyöhön tai siihen, että maailmalla voisi kiertää auttamassa ihmisiä ja rakentamassa siltoja yhteiskuntien välille. Kyse on siitä, miten sitä tehdään. Olen nyt entistä vakuuttuneempi siitä, että pienempi on usein kauniimpaa. Valtavien koneistojen rakentamisilla, rahapumpuilla ja keskityksillä ei ole saatu aikaan sitä mitä on väitetty - itselle ja muille. Sydäntä hiertää pikemminkin kauhu siitä, että aikaansaatu ei välttämättä ole ollut autettavien parhaaksi. Kansalaisyhteiskunta - hyvin laajasti tulkittuna - olisi ollut paljon lähempänä ihmisiä kuin suuret ja kaukaa johdetut, yhä byrokraattisemmiksi muuttuvat organisaatiot, jotka mittaavat tavoitteitaan ja toimintaansa abstrakteina dollarivirtoina ja julistuksina ja tekevät itsestään itsetarkoitusta.

En löytänyt sitä inhimillistä arvokkuutta, jonka löysin Pakistanissa, Thaimaan ja Georgian pakolaisleireillä ja demokratian ja ihmisoikeuksien hyväksi työtä tekevien kansalaisjärjestöjen keskuudessa Lähi-idässä. Löysin suuria tyhjiä sanoja ja valtavia raadollisia rahavirtoja. Ja heti toisella puolen katua viiden tähden hotelleista ja gin toniceista sanoinkuvaamattoman köyhyyden, johon kaikella kaadetulla rahalla ei selvästi ollut ollut vaikutusta.

Samaan aikaan on minulla nyt kuitenkin outo kaipaus kaikkea sitä hyvää kohtaan, mitä Etiopiassa oli. Ihmisiä, jotka yrittävät kaikkensa vaikeissa oloissa, vaikka ympärillä olevat rakenteet tekevät heidän menestyksensä mahdottomaksi. Ainutlaatuista luontoa - ovatko näkemäni paikat vielä siellä, kun joskus palaan takaisin, vaikka toivottavasti eri roolissa? Vilpittömiä rukouksia ja toivoa paremmasta. Pieniä tekoja ja ihmisjoukkoja, jotka työskentelevät epäitsekkäästi epäkiitollisissa oloissa, saamatta työstään muuta arvostusta kuin korusanoja itsensä kaukaisiksi tehneiltä valkonaamoilta.