Kenraalien vapautus

Keskiviikkoiltana kuulin ensi kerran uutisen, että neljä tiedustelukenraalia on vapautettu. Kenraalit Sayyed, Hamdan, Azar ja al-Hajj olivat olleet vangittuina epäiltyinä osallisuudesta Rafiq Haririn murhaan helmikuussa 2005 ja jo neljän kansainvälisen tuomarin johdolla tehdyt tutkimukset olivat viime vuosien aikana vahvistaneet epäilyjä heitä vastaan. Puhumattakaan siitä, kuinka moniin ihmisoikeusloukkauksiin, katoamisiin ja kidutuksiin mainitut kenraalit olivat todennäköisesti olleet osallisina sinä aikana, kun Syyria miehitti Libanonia ja kyseiset kenraalit vartioivat syyrialaismielisen hallinnon etuja maassa.

Ensimmäinen mieleeni tullut mielikuva kuullessani vapauttamisesta oli jostain syystä kesän 2006 sodan ajalta Beirutista, jolloin muuan vanhempi hotellinpitäjän rouva tarjoili espressoja ja oluita kyseisen pienen perhehotellin parvekkeelle ja ravintolatilaan kokoontuneille asiakkaille.

Hotelli oli sodan vuoksi täynnä toimittajia, kameramiehiä, avustusjärjestöjen edustajia ja ulkolibanonilaisia, jotka odottivat pääsyä pois maasta. Istuin siellä muistaakseni kahvilla ja käymässä läpi papereita assistenttini kanssa, tosin en voi mennä takuuseen siitä, että se oli kahvia. Vuosien kuluminen tekee tepposet muistille. Viereisessä pöydässä muuan STT:n toimittaja flirttaili hotellin portieerin kanssa, vai oliko se niin, että portieeri flirttaili toimittajan kanssa. Seuraukset olivat joka tapauksessa kansainvälistä laatua.

Majatalon emäntä oli nähnyt kaikenlaista elämänsä varrella ja toisinaan paha suustaan. Hän ei hätkähtänyt pommien paukkumisesta. Mutta kun sitten israelilaiset pommit osuivat varsin lähellä sijainneeseen satamaan, jossa kohteena oli ollut epäilyttävä rekka, koko hotelli tärähti ja olutlasit kilisivät. Hotellinjohtajan rouva ei kuitenkaan hätkähtänyt, jatkoi vain työtään ja kuulutti suureen ääneen, kaikkien toimittajien ja kameramiesten ja fiksereiden edessä: ”Toivottavasti siinä räjähti Nasrallahin äidin vittu.”

Onneksi suurin osa läsnäolijoista ei tainnut osata arabiaa. Niinpä toimittajat kirjoittaisivat siivosti kotimaihinsa sitä, mitä toimituksensa odottivat: ”Tavalliset libanonilaiset ovat raivoissaan Israelille ja Amerikalle.” Näitä ”tavallisia libanonilaisia” ei vain löytynyt sieltä, missä toimittajat turvallisuussyistä majailivat - Beirutin keskiluokkaisilla kristityillä, sunnalaisilla ja druusialueilla - vaan heitä piti lähteä etsimään Dahiyen hajalle ammutuista shiialaisista kortteleista, joissa Hizbullah auliisti järjesti ammattimaiset ”tavalliset ihmiset” kertomaan kauhutarinansa maailman medialle sellaisina, jollaisina media ne halusi kuulla.