Lisää Ukrainan vaaleista

Lisäys klo 2 yöllä: Alustavissa kannatustiedoissa on ristiriitoja. BBC kertoo, että Janukovitš johtaisi, mutta ukrainalainen Forum puolestaan, että Tymošenko olisi mennyt ohi. Jos vielä lasketaan loppujen ehdokkaiden luvut niin, että Tihipkon kannattajat todennäköisesti äänestävät toisella kierroksella Janukovitšia kun taas Jatsenjukin ja Juštšenkon kannattajat Tymošenkoa, niin Tymošenko voittaisikin toisen kierroksen. Toisaalta jotkut sivustot kertovat äänestysvilkkauden jääneen vain 50 % tuntumaan, jolloin voi käydä joko niin, että häviäjä julistaa vaalit laittomiksi tai toisaalta jos toisella kierroksella ihmiset ryntäävät paremmin ehdokkaidensa tueksi estääkseen toisen ehdokkaan voiton, ensimmäisen kierroksen kannatusluvut eivät vielä kerrokaan kovin paljon toisen kierroksen tuloksista.

Ukrainan vaaleista

Tämänhetkisten ovensuukyselyjen perusteella näyttää siltä, että Ukrainan presidentinvaaleissa tulee toinen kierros, jossa vastakkain ovat oppositiojohtaja Viktor Janukovitš ja pääministeri Julia Tymošenko. Oranssivallankumouksen johtaja ja istuva presidentti Viktor Juštšenko jää kauas näiden taakse. Hänen suosionsa alkoi laskea oranssikoalition jatkuvien riitojen myötä jo aiemmin mutta Ukrainaa erityisen pahasti koetellut lama lienee sinetöinyt hänen kohtalonsa.

Janukovitš oli aikanaan Ukrainan entisen autoritäärisen presidentin Leonid Kutšman suojatti ja hänen väärentämisensä vaalivoittoon - sekä yritys myrkyttää Juštšenko - saivat Ukrainassa aikaan niin kovan vastareaktion Venäjän toimia vastaan, että tuloksena olivat oranssivallankumous, uudet vaalit ja oranssikoalition näyttävä voitto. Venäläistyneessä Itä-Ukrainassa ja etenkin Donbasin valtavissa teollisuuskaupungeissa Janukovitš säilytti kuitenkin kannatuksensa ja venäläismielisten oligarkkien ohjaama media varmisti aivopesun jatkumisen seuraavina vuosina.

Vaikka Janukovitš voittaisikin myös vaalien toisen kierroksen, länsimaiset toimittajat manaavat täysin virheellistä kuvaa Ukrainasta. Juštšenkon kansansuosion putoaminen ei ole mikään todiste siitä, että kansa on kääntänyt selkänsä demokratialle ja Euroopalle - tai vieläpä että Ukrainan kansa haluaisi Venäjän vallan takaisin maahan. Jatkuva negatiivinen ja pessimistinen uutisointi Ukrainasta on omituista ja kertoo enemmän Länsi-Euroopan kuin Ukrainan henkisestä tilasta.

Vallankumoukset tapahtuvat silloin, kun niille on tarve, tilaisuus, kannatus ja myös riittävä ulkopuolinen hyväksyntä. Nuoriso jaksaa liehuttaa lippuja kaduilla viikkoja, joskus kuukausiakin. Ei kuitenkaan vuosia. Vallankumoukset eivät ole tarkoitettuja jatkumaan vuosikausia, vaan kun jonkin maan regiimi on muuttunut, tarvitaan normaaliutta. Ihmiset eivät jaksa elää ikuisissa kriiseissä. Jos hallitus, joka on noussut vallankumouksessa valtaa, ei kykene viemään uudistuksiaan läpi niin, että kansan ylimitoitetut odotukset täyttyisivät, kansa tulee jälleen tyytymättömäksi.

Se, että Janukovitš voittaisi Ukrainan presidentinvaalit, ei tarkoita, että oranssivallankumous on mitätöity, tai että Juštšenko ja Tymošenko eivät saaneet aikaan yhtikäs mitään. Itse asiassa he saivat aikaan todella paljon. Ukraina on nyt aivan eri valtio kuin mitä se oli Kutšman aikana. Siitä kertoo jo se, että ylipäätään valta voi vaihtua demokraattisissa vaaleissa. Kutšman aikana niin ei olisi ollut, vaan vastaehdokkaat olisivat kuolleet salaperäisiin ampumisiin, myrkkyihin ja auto-onnettomuuksiin, tuhansia kuolleita sieluja olisi lisätty äänestäjiin ja vaalitulokset väärennetty. Venäjä olisi käynyt uhkailemassa sekä äänestäjiä että poliitikkoja. Miljardit olisivat vaihtaneet omistajaa oligarkkien, poliitikkojen ja tiedustelukenraalien kesken.

Paljon on tapahtunut. Demokratiaan ei kuulu, että vaikka poliitikko olisi saanut paljon hyvää aikaan, hän saa jatkaa presidenttinä elinikänsä. Sellainen on tyypillistä autoritäärisille valtioille ja epädemokratioille, joissa johtajaa pitää ylistää ja sillä perustella, ettei valta koskaan vaihdu. Demokratiaan ei kuulu, että vallan vaihtuminen demokraattisissa vaaleissa on katastrofi ja maailmanloppu, yhden lopullinen voitto ja toisen lopullinen tappio. Se tarkoittaa, että vaalituloksen jälkeen muodostetaan uusi koalitio ja hävinneet aloittavat oppositiopolitiikan tekemisen, valmistautuen seuraaviin vaaleihin.

Mitä vakiintuneempi demokratia, sitä todennäköisemmin vaalitulokset menevät lähemmäs tasan: 51 %:n ehdokas voittaa presidentinvaaleissa 49 %:n ehdokkaan. Koska kummankin puolen vakiintuneet kannattajat todennäköisesti aina kannattavat omaa ehdokastaan, vaalituloksen ratkaisijoiksi nousee kansan "liikkuva" vähemmistö. Demokratiassa kaikki maan politiikka ei olekaan kiinni presidentin valinnasta vaan tärkeämpi rooli on parlamentin kokoonpanolla ja sen luottamusta nauttivalla hallituksella.

Mikäli Janukovitšista tulee Ukrainan seuraava presidentti, ratkaisevaa on, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Janukovitš on jo etukäteen lievitellyt vastustajiensa pelkoja puhumalla Ukrainan eurooppalaisuudesta ja demokraattisuudesta. Hän ei ole uhonnut palauttavansa maan Venäjän helmaan ja rakentavansa uuden rautaesiripun erottamaan Ukrainaa länsinaapureistaan. Hän ei ole uhkaillut vainojen käynnistämisellä oranssivallankumouksellisia vastaan eikä ole ilmoittanut sensuurin toimeenpanosta väärin ajattelevaa lehdistöä vastaan.

Ukrainan kypsyyskoe eurooppalaisena demokratiana on, pystyykö Janukovitš jatkamaan aiempien vastustajiensa käynnistämällä tiellä demokratian vakiinnuttamiseksi, hyvän hallinnon edistämiseksi ja länsi-integraation tiivistämiseksi, vaikka viimeksi mainittu tie onkin tällä hetkellä tukossa Länsi-Euroopan rakenteellisten itse aiheutettujen ongelmien vuoksi - asia, josta myös Turkki, Georgia ja Moldova EU:n ratapihalla jatkuvasti kärsivät.

Puola ja Romania pystyivät kypsyyskokeen läpäisemään aiemmin. Kun Aleksander Kwasniewski aikoinaan korvasi Lech Wałęsan ja myöhemmin Ion Iliescu korvasi Emil Constantinescun, ulkopuoliset pelkäsivät, että Puola ja Romania palaisivat entisaikoihin. Sen sijaan Kwasniewski ja Iliescu olivatkin kääntäneet takkejaan ja jatkoivat edeltäjiensä aloittamilla teillä, vieden Puolan ja Romanian talouden ja poliittisen järjestelmän uudistuksiin sekä EU:n ja NATO:n jäseniksi.

Janukovitšilla on mahdollisuus samaan, mutta on myös asioita, jotka tekevät Ukrainan tiestä vaikeamman kuin Puolan ja Romanian tiet olivat. Ensinnäkin Puola ja Romania pääsivät etenemään suuren osan matkastaan aikana, jolloin Venäjällä valtaa piti periaatteessa länsimielinen Jeltsin. Putinin kansallismielisen imperialismin aikana samanlainen irtiotto olisi ollut vaikeampaa ja vastatoimet härskimpiä. Toiseksi, Puolan ja Romanian etuna oli myös Länsi-Euroopan paljon nykyistä innokkaampi suhtautuminen EU:n ja NATO:n laajenemiseen. Sittemmin varsinkin Saksa ja Ranska ovat alkaneet vaikeuttaa kaikkea laajentumista ja etenkin kaikkea sellaista, mikä ärsyttäisi Venäjää. Ja Venäjäähän nyt ärsyttää mikä vain.

Jos Janukovitš pystyy jatkamaan oranssivallankumouksessa valitulla tiellä ja vahvistamaan Ukrainan itsenäisyyttä, instituutioita ja demokratiaa, hän jää historiaan pragmaattisena johtajana, joka luotsasi maataan parempaan tulevaisuuteen. Sellainen presidenttikausi häivyttää muistista asiat, joita Kutšman kauden lopulla tapahtui ja joihin Kutšma ja hänen hallintonsa sotkivat Janukovitšinkin osallisiksi. Jos taas Janukovitš kääntää suunnan takaisin kohti autoritääristä politiikkaa ja riippuvaisuutta Moskovan tuesta sellaiselle, hän jää historiaan epäsuosittuna vasallina, joka taannutti maansa hyvin alkaneesta paluusta muun Euroopan yhteyteen takaisin samaan viiteryhmään Venäjän, Valko-Venäjän ja Keski-Aasian kanssa.

Roduista ja uskonnoista

Olen 90-luvulta lähtien ollut sitä mieltä, että muukalaisvihamielisyydestä kumpuavan fasistisen ajattelun uusi nousu on kasvava uhka Euroopassa. Vuodesta 1999 alkaen tämä on tullut entistäkin selvemmäksi.

Mennäänpä kuitenkin ajassa hieman taaksepäin, 1800-luvulle, jolloin kansalliskieliin ja kansallisvaltioihin pohjaava nationalismi sai Euroopassa ylivallan ja vanhat uskontoihin perustuneet monikansalliset imperiumit hajosivat. Itävalta-Unkarin, Osmanivaltakunnan ja keisarillisen Venäjän raunioilta syntyi monta uutta itsenäistä kansallisvaltiota, kotoinen Suomemme näiden joukossa. 

Saksan, Itävalta-Unkarin ja Osmanivaltakunnan tappio ensimmäisessä maailmansodassa sinetöi valtiollisen pluraliteetin itäisen Euroopan kartalle - juuri sen, mitä Putin tarkoitti, kun hän kutsui Neuvostoliiton hajoamista "vuosisadan geopoliittiseksi katastrofiksi". Oli nimittäin niin, että Habsburgien imperiumin tuhon ja Atatürkin vallankumouksen jälkeen Itävalta ja Turkki lakkasivat käyttäytymästä Euroopassa imperialistisesti, kun taas Venäjä ei tällaisista asenteista luopunut vaan siellä tapahtunut bolševistinen vallankumous päinvastoin antoi imperialismille uuden uskonnon, punaisen riivauksen. 

Venäjä oli alkanut käyttäytyä riivatusti jo 1800-luvulla. Nationalismin leviäminen aiheutti tsaarin imperiumille skitsofrenian, koska Venäjä lietsoi suuna päänä panslavismia Balkanille ja Itä-Eurooppaan hajottaakseen sen avulla imperiaalisten kilpailijoidensa Itävalta-Unkarin ja Osmanivaltakunnan alueita. Samaan aikaan se kuitenkin organisoi Venäjän imperiumin sisällä isovenäläistä kansalliskiihkoa, venäläistämispolitiikkaa, itsevaltiutta ja ortodoksisen uskonnon valjastamista valtiollisen imperialismin sotaratsuksi. Sortokaudet ja sodat syöstiin alusmaiden ja yhä uusien valloitettujen alueiden piinaksi kuin Ilmestyskirjan irti päästetyt ratsastajat. 

Itävalta-Unkarin imperiumi oli suvaitsevainen erilaisia kieliä ja kansoja kohtaan, kunhan ne olivat kristittyjä ja mieluiten katolisia. Osmanivaltakunta oli omana aikanaan ainutlaatuisen suvaitsevainen imperiumi sekä kansalliskysymyksissä että uskonasioissa, kunhan vain alamaiset ymmärsivät kunnioittaa sulttaanin yliherruutta. 

Venäjä oli eri maata. Valtakunta oli perinyt geopoliittisen ajattelunsa Tšingis-kaanilta ja suhtautui samalla lailla myös siihen, kuinka tsaaria vastaan asettuvia piti kohdeltaman. Nikolai I:n aikana venäläiseen imperialismiin lisättiin paitsi isovenäläistä kansalliskiihkoa ja rasismia, myös uusi institutionaalinen elementti: poliisivaltio. Modernisoidun salaisen poliisin, Ohranan, rakentamiseen hankittiin asiantuntijoita ja sotilaskuria Preussista sekä provokaatioiden ja propagandan oppia Napoleonin salaisesta poliisista, mutta venäläisen sekurokratian perusluonnetta hallitsi sittenkin bysanttilainen konspiratiivisuus. 

Salaisen poliisin konspiraattorit ja hurmahenkiset opritšnikit ryhtyivät rummuttamaan Venäjällä jatkuvaa sotaa sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan. Venäjän imperiumin tukipilareita - tsaarin yksinvaltiutta, ortodoksista uskontoa ja isovenäläistä slaavilaisuutta - uhkasivat yhtäältä ulkovallat, kuten Saksa, Englanti ja Turkki, ja toisaalta niitä syövyttivät sisäiset sairaudet, kuten kaiken maailman uudistusmieliset, liberaalit, yksinvallan vastustajat ja etniset vähemmistöt. Syyllisiä piti löytyä ja löytyikin: juutalaiset, vapaamuurarit, panturkkilaiset ja anglofiilit. 

Verikoirat uskoivat imperiumin ryhdistyvän, kunhan alusmaihin toimeenpantaisiin kuri ja järjestys venäläistämisen ja sortokausien muodossa, ja kunhan kansanvihollisia vainottaisiin leppymättömästi. Nykyisin on hyvin tunnettua, että maailmankuulu juutalaisvastainen pamfletti Siionin viisaiden pöytäkirjat tuotettiin Ranskassa Venäjän salaisen poliisin toimeksiannosta. Amerikkalainen sarjakuvataiteilija Will Eisner on koonnut tarinan sarjakuvan muotoon teoksessaan The Plot, joka nykyisin löytynee Suomenkin kirjakaupoista. 

Venäjälle ei riittänyt kansallisen yhtenäisyyden levittämiseksi vertikaalinen kurinpito, vaan imperiumi ryhtyi myös kansallisen ja rodullisen venäläistämisen horisontaaliseen levittämiseen ennennäkemättömän laajalle maa-alalle. Koska Venäjän valloittamat alueet eivät olleet missään tyhjiä, tämä politiikka edellytti uusia innovaatioita: kansanmurhia ja etnisiä puhdistuksia. Venäjän valtaamilla alueilla koettiinkin jotain, mitä Euroopassa ei ollut nähty sitten Espanjan reconquistan: valtavia maita ja alueita tyhjennettiin väkivalloin alkuperäisistä väestöistään, näiden historia ja kulttuuri pyyhkäistiin pois kartalta, kirjastot poltettiin, intelligentsia tapettiin ja tilalle asutettiin venäläisiä jostain imperiumin muilta laidoilta. 

Länsi-Euroopassa Venäjän kansanmurhapolitiikka aiheutti vain vähän vastalauseita, sillä läntinenkin Eurooppa houri pian juutalaisvastaisten salaliittoteorioiden kuumeessa ja katsoi lisäksi, että Venäjän valloituspolitiikka kohdistui ennen kaikkea islaminuskoisia alueita vastaan: Krimillä, Kaukasiassa, Volgan alueella ja Keski-Aasiassa surmattiin ja karkotettiin Osmanivaltakunnan alueille miljoonia ja taas miljoonia muslimeja. Meidän tietoisuudestamme kaikki tämä on pyritty järjestelmällisesti pyyhkimään. Lukija voi itse muistella, kuinka paljon kuuli koulun historian tunneilla krimintataarien tai tšerkessien kansanmurhista 1800-luvun puolivälissä ja loppupuoliskolla. 

Kyseessä olivat vuosisadan suurimmat kansanmurhat, jotka lisäksi sysäsivät tapahtumat kauhun tielle muuallakin. Venäjän imperiumin toimeenpanema kansallisen vihan ja vainoharhaisuuden politiikka levisi nimittäin pian sen kilpailijoiden alueille sekä etelään että länteen, johtaen armenialaisten vainoamiseen Osmanivaltakunnan itäosissa ja juutalaisvainoihin Keski-Euroopassa. Eurooppalainen vihan kuume yltyi joukkopsykoosiksi 30-luvulle tultaessa ja vaikka tämänjälkeiset tapahtumat ovatkin eurooppalaisten muistissa pitkää esinäytöstä paremmin, on osa maanosamme älyllis-historiallista epärehellisyyttä uskotella itsellemme, että kyse oli vain Hitleristä ja natseista. 

Saksa sai toimia syntipukkina, jota pilkkaamalla ja piiskaamalla Eurooppa tunsi vapautuvansa alitajuntansa hirviöiden aiheuttamasta syyllisyydentunnosta. Venäjä sai täyden synninpäästön. Kukaan ei puhu krimintataareista ja tšerkesseistä. Kukaan ei kysele, mihin miljoonat turkinsukuiset ja suomalais-ugrilaiset ihmiset katosivat maailmankartalta. 

Niin, Suomi: meillä oli monessa suhteessa onnea, ensin autonomian ansiosta ja sittemmin sen kuinka kuin ihmeen kautta onnistuimme välttämään muiden Baltian maiden kohtalot sekä maailmansodassa että sen jälkeen. Pieni ja tuntematon osa Suomen erityistä tarinaa on myös se, että meillä on 1800-luvulta alkaen elänyt yksi Pohjois- ja Länsi-Euroopan vanhimmista islaminuskoisista vähemmistöistä, mišääriläiset tataarit, jotka aikoinaan tulivat Kasimovin kaanikunnan ja Nižni-Novgorodin alueilta. 

Nykyisin Euroopassa eletään aikaa, jolloin kuume on taas nousussa. Vielä ei olla joukkopsykoosissa, jossa Eurooppa syöksee itsensä tuhon jumalhämärään. Nousee ehkä uudelleen vanhan valtakunnan tuhkista nahkansa luoneena, heittää syntinsä jonkun syntipukin niskaan, piilottaa luurangot kaappeihin, murhattujen aaveet alitajunnan kellareihin ja vinttikomeroihin. Vielä ei olla siellä, mutta itselleen rehellisen intellektuellin on pakko nähdä merkit - oireet kuumeen noususta. 

Populaarikulttuuri kuvastaa usein kollektiivisen alitajunnan ilmiöitä. Länsimaisessa populaarikulttuurissa onkin siirrytty sankaritarinoista ja katastrofielokuvista selvästi mystisen ja vainoharhaisen konspiratiivisen maailmankuvan valtaan. Teinit kätkevät seksuaalisia fantasioitaan vampyyritarinoihin ja ihmissusiin - Euroopan ikiaikaiset myytit on kaivettu jostain Grimmin veljesten usvasta. Koulutetut aikuiset ahmivat Dan Brownin kirjoja. Heti virallisten totuuksien ja sovinnaisen kulttuurin takana vellovat islamofobinen hysteria ja amerikkalaisvastainen paranoia, molemmat takaumia tsaarin Venäjän aikaisista tuntemuksista. Liberaalisuus ja uudistukset nähdään taas heikentävinä uhkina ja ulkopuolinen maailma, varsinkin islamilainen maailma, nähdään petoina porteillamme. 

Kuten 1800-luvulla, myös meidän aikanamme Venäjä ja Serbia ovat olleet aikaansa edellä. Ne toimeenpanivat etnisiä puhdistuksia ja kansanmurhia 90-luvun alusta lähtien ja loivat kansalliskiihkoista ja kovasti fasismia muistuttavaa ideologiaa, jonka peruspilareita olivat yksinvaltius, ortodoksinen usko ja kansallismielisyys. 

Osan niiden nationalistisesta vihasta saivat kokea kristityt naapurikansat, kuten katoliset kroaatit ja ortodoksiset georgialaiset, mutta pääosa vihanlietsonnasta on suunnattu islaminuskoisia kansoja vastaan: tšetšeenejä, bosniakkeja ja albaaneja. Ehkä juuri jälkimmäisestä syystä Länsi-Euroopassa on löytynyt häpeällisessä määrin ymmärrystä, silmien sulkemista ja sormien läpi katsomista Venäjän ja Serbian toimille, mistä Aktürk ja Khan kirjoittivatkin edellisen blogitekstin lopussa mainitsemassani artikkelissa. 

Massiivinen maahanmuutto Afrikasta, Lähi-idästä ja Aasiasta läntiseen Eurooppaan, joka alkoi 60-70-luvuilla läntisemmässä Euroopassa ja vasta 90-luvulla Suomessa, on rajusti ja nopeasti muuttanut kaupunkikuvaa etenkin mantereemme suurkaupungeissa. Samalla se on lietsonut eurooppalaisten piilevää kuumetautia ja suunnannut vihaa yleensä maahanmuuttajia ja erityisesti islaminuskoisia vastaan. Asiaa ei ole mitenkään auttanut terrorismin nouseminen tapetille maailman puheenaiheeksi läpi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen eikä se, että virallinen totuus, media, sovinnaiset poliitikot ja virkakunta eivät ole halunneet antautua keskustelemaan kansalaisia varsinaisesti kuohuttavasta asiasta: muutoksesta omassa välittömässä elinympäristössään. 

Venäjällä vallitsee yhä painostavampi keinotodellisuus, vihan ilmapiiri, joka kiedotaan kansallishenkiseen mytologiaan ja propagandistiseen, yleensä valheelliseen tapaan nähdä ympäröivä maailma. Pedot portilla ja lukemattomat salaliitot. Venäjällä käyminen, joka aiemmin tuntui aina kiehtovalta seikkailulta, on varsinkin viime vuosina muuttunut ahdistavaksi, ikään kuin suuri näkymätön varjo riippuisi valtakunnan yllä läpitunkevan pimeänä ja raskaana. 

Koska Pohjois-Kaukasian muslimienemmistöiset tasavallat sekä Volgan alueen tasavallat Tatarstan ja Baškortostan eivät itsenäistyneet ja Venäjän sotatoimet ja terrori Pohjois-Kaukasiassa ovat vieläpä ajaneet satojatuhansia ihmisiä etsimään rauhaa muista Venäjän osista, muslimien osuus Venäjän väestöstä on jatkuvasti noussut ja nousee edelleen nykyisistä ehkä 15-20 prosentista niin, että Venäjän ennustetaan muuttuvan muslimienemmistöiseksi valtioksi vuoteen 2030 mennessä. Jos Venäjän historian vanhat merkit toistuvat, asia ratkaistaan mieluummin kansanmurhalla kuin sopeutumisella muslimienemmistöön saati antamalla selvästi muslimienemmistöisten ja ei-venäläisten, alueellisesti pienten tasavaltojen itsenäistyä. 

Samaan aikaan on ennustettu, että mikäli nykyiset demografiset trendit, erityisesti maahanmuutto, jatkuvat, muuttuu myös Euroopan unionin alue muslimienemmistöiseksi vuoteen 2050 mennessä. 

Trendeissä on tietysti hyvä muistaa, että ne eivät juuri koskaan säily täysin samoina pitkään. Muuttovirrat eivät jatku ikuisesti samoina, varsinkaan jos Euroopalla ei enää talousvaikeuksen myötä ole tarjota niitä taloudellisia etuja ja työpaikkoja, joiden perässä ihmiset tänne virtaavat. Euroopan lähinaapuruston, erityisesti Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän, vähittäinen vaurastuminen tulee myös vähentämään asteittain väestönkasvua näissä maissa sekä tekemään niistä puolestaan houkuttelevampia maahanmuuttokohteita köyhemmille Afrikan ja Etelä-Aasian ihmismassoille. Eurooppaan kauempaa muuttaneiden muslimien lapsiluku tuskin säilyy sukupolvesta toiseen yhtä korkeana kuin ensimmäisillä sukupolvilla, vaan eurooppalaistuttaessa elintason, koulutustason ja kulttuuritekijöiden muutos vaikuttaa myös syntyvyyteen. 

Kristitty väestö lisääntyy puolestaan tällä hetkellä erityisesti Afrikassa ja latinalaisessa Amerikassa, joista väestöä niin ikään virtaa Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Muuan helluntailainen tuttavani hehkutti hiljattain minulle sitä, millä vauhdilla kristinusko lisääntyy myös Kiinassa, kun kommunismi on raivannut sille tilaa rapauttamalla Kiinan perinteisten uskontojen asemaa. Mene ja tiedä. 

Onkin mielenkiintoista ajatella, että ehkä jo sadan vuoden päästä rodullisesti valkoihoisen väestön pääasiallisena uskontona maapallolla on islam, kun taas kristityistä suurin osa on rodullisesti mustia afrikkalaisia sekä latinalaisen Amerikan mestitsejä. 

Joskus epäkypsänä teini-ikäisenä minua ärsytti ajoittain se, miksi pohjoismaalaiset tytöt ihastuivat aina Välimeren ympäristöstä tuleviin poikiin, ja myöhemmin oleskellessani ja asuessani paljon Välimeren ja Lähi-idän alueella hämmästelin sitä, miksi sikäläiset nuoretmiehet ovat niin ihastuneita blondeihin neitoihin. Suomalaismiehiä miellyttävät slaavilaiset naiset ja niin edelleen. Ehkäpä ihmiskunnalla on pimeiden puoliensa lisäksi sisäänrakennettu toivo myös siitä, että erilaisuudet vetävät puoleensa. Yleensä aina on olemassa trendejä ja vastatrendejä, erilaiset voimat vaikuttavat samanaikaisesti eri suuntiin. 

En usko, että maapallon väestö homogenisoituu tasaisesti sekoittuneeksi ruskeaksi massaksi tai että yksi uskonto vie voiton ja muut katoavat. Luonnolla on aina taipumus monipuolistua. Kansat sekoittuvat ja taas eriytyvät uusiksi ryhmiksi. Uusia uskontoja nousee ajoittain ja vanhat muuttavat muotoaan tai sopeutuvat maailman muutoksiin. Mikään ei ole ikuista, mutta toisaalta aine ja energia eivät myöskään katoa minnekään. Myös ihmiskunnan geenit pysyvät ja siirtyvät uusille polville, ne vain sekoitetaan yhä uusiksi yhdistelmiksi. Uskontojen perusarvot ja kulttuurien erityispiirteet sekoittuvat toisiinsa ja pulpahtavat jälleen esille uusissa paketeissa. 

Minua ei ole koskaan häirinnyt se, että ympärilläni on diversiteettiä, oli se sitten luonnon monimuotoisuutta tai monikulttuurisuutta. Vapaus, joka sen takaa, on mitä luonnollisin perusarvo. Paljon uhkaavampaa on se, millä tavoin tietty osa väestöstä kaikkina aikoina reagoi monimuotoisuuteen pelolla, kammolla ja hysterialla, ja ajoittain tämä väestönosa onnistuu tartuttamaan kuumeensa myös suureen enemmistöön, etenkin jos enemmistö kokee, ettei sen legitiimejä huolenaiheita ole otettu huomioon. 

Siksikin on tärkeää, että maahanmuuttoon liittyvät "kansan syvien rivien" huolenaiheet otetaan vakavasti. Kotouttamiseen ja sopeuttamiseen on kiinnitettävä huomiota, samoin ehkäistävä väärin perustein tapahtuvaa muuttovirtaa mm. karsimalla katteettomia sosiaalietuuksia ja kannustamalla sen sijaan paljon nykyistä tehokkaammin tuettuun kielenopetukseen ja työelämään integroitumiseen. Muuten edessä on yhä kohoava rasistinen kuume ja vaarallisten autoritääristen ja tuhoisienkin virtausten nouseminen koko Euroopassa.

Suomalaiset sellomurhat

Leppävaaran kauppakeskus Sellon joukkomurha kuohutti Suomea uudenvuoden aattona ja kuohutti sitäkin enemmän, kun murhaajaksi osoittautui maahanmuuttaja, Kosovon albaani Ibrahim Shkupolli. Tämä oli uutisten mukaan asunut Suomessa jo kymmenen vuotta - siis koko sen ajan, kun Kosovo on ollut vapaa eikä albaanien ole enää tarvinnut siellä pelätä serbien toimeenpanemaa kansanmurhaa, jolle NATO pani läpi koko 90-luvun jatkuneen konfliktin jälkeen pisteen humanitäärisellä interventiollaan vuonna 1999.

Olipa murhamies alunperin kotoisin mistäpäin maailmaa tahansa, rikos oli perin suomalainen. Joka vuosi maassamme mustasukkaiset avio- ja avoparit surmaavat toisiaan pyssyin, veitsin ja kirvein. Joulun ja uudenvuoden muodostama pakotetun yhdessäolon ja viinanjuonnin yhteisrupeama vuoden pimeimpään aikaan, jolloin ihmisten melatoniinin eritys on korkeimmillaan, muodostaa vieläpä väkivalta- ja itsemurhatilastoissa erityisen synkän ajanjakson. Jos Shkupolli olisikin tyytynyt ampumaan entisen naisystävänsä ja sen jälkeen itsensä, hän olisi päätynyt poliisin vuodenvaihteen tilastoihin mitä tavallisimpana ja mitä suomalaisimpana murheellisena tarinana.

Nyt tapauksesta kuitenkin tuli valtakunnallinen šokki ja suru kahdesta syystä: Ensinnäkin, neljä ihmistä ammuttiin julkisella paikalla kauppakeskuksessa, mikä lisää kauhukerrointa enemmän kuin jos veriteot tapahtuvat perheiden sisäisissä yksityisissä sfääreissä. Toiseksi, murhaaja oli maahanmuuttaja ja vieläpä nimellisesti muslimi.

Ei tietenkään ole mitään yllättävää siinä, että tietyt tahot tekevät tapauksesta keppihevosen maahanmuuttajavastaiselle ja yleensä ulkomaalaisvastaiselle agitoinnille. Eikä suinkaan ole rasismia kysyä, miksei lukuisiin rikoksiin Suomessa syyllistynyttä ulkomaalaista ole voitu karkottaa, etenkin kun hänen lähtömaassaan on vallinnut jo vuosikymmenen verran varsin vakaat ja rauhalliset olot, eli mitään turvapaikkaperusteita ei pitäisi olla.

Paitsi että Shkupollilla oli monia rötöksiä tilillään ja hän oli poliisin vanha tuttu, hänen pitkään jatkamansa entisen naisystävän häiriköinti samoin kuin itsemurhakin viittasivat siihen, että mielenterveysongelmiakin taisi olla. Rasismia lähestytään kuitenkin siinä vaiheessa, jos ihmisen kuuluminen tiettyyn etniseen ryhmään samaistetaan järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja mielenterveysongelmiin, kuten monet ovat tapauksen jälkeen tehneet.

Albaanit - mukaan lukien kosovolaiset - lienevät kaikista maailman muslimeista sekulaareimpia. En ole tietoinen mistään, mikä viittaisi siihen, että Shkupolli olisi ollut uskovainen tai ylipäätään harjoittanut uskontoaan muuten kuin korkeintaan nimellisesti. Se, että rikollinen on nimellisesti islaminuskoinen, ei tarkoita, että hänen tekemänsä väkivaltarikokset olisivat jotenkin uskontoon sidoksissa. Naisen murha ei muutu kunniamurhaksi sillä, että murhaaja on islaminuskoinen. Ylipäätään koko puhe kunniamurhista on vääristelevää, sillä ainakaan minä en tunne ainuttakaan muslimia (ja tunnen heitä paljon), joka pitäisi murhaa kunniallisena asiana. Perheväkivalta on perheväkivaltaa ja aina yhtä kunniatonta, oli vaimonhakkaajan uskonto mikä tahansa.

Ylipäätään mikään Shkupollin rikoksissa ei viittaa uskonnolliseen yhteyteen. Sen sijaan hänen taustassaan ja rikosten tekotavoissa on paljonkin sellaista, mikä voisi viitata yhteyksiin järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Viisi murhaa, joista mikään tuskin oli puhdas sattuma, eikä ainuttakaan haavoittunutta. Laiton ase. Kosovoa syystä tai toisesta inhoavat ja muuten albaanivastaiset agitaattorit ovatkin käyttäneet tapausta hyväkseen kertoakseen taas maailmalle myyttejä albaanien erityisestä rikollisuudesta. Kannattaa kiinnittää huomiota joihinkin seikkoihin.

Yli vuosikymmenen ajan meille on tietyiltä tahoilta järjestelmällisesti uskoteltu, että albaanit ja tšetšeenit olisivat mafiosoja ja bandiitteja, jotka uhkaavat koko Euroopan järjestystä, ja siksi heidät on tuhottava ja heidän maansa pidettävä Venäjän ja Serbian alaisina. Venäjä ja Serbia kun ovat vahvoja kristillisiä valtakuntia. Olisiko samalla logiikalla Al Caponen gangstereihin Amerikassa auttanut jos Saksan olisi annettu miehittää Italia? Eiköhän siinä olisi käynyt toisin päin, kun italialaispakolaiset olisivat tulvineet miehitetystä maastaan länteen.

Onhan tšetšeeneillä ja albaaneilla toki omat järjestäytyneet rikollisliigansa, kuten niin monilla diasporilla pitkin maailmaa tapaa olla. Rikollisliigat ovat hyödyntäneet näiden maiden konfliktejakin liiketoiminnassaan. Silti etnisten venäläisten ja etnisten serbien rikollisliigat ovat edelleen suurempia ja lukuisampia ja sen tähden muodostavat myös suuremman uhan Euroopan turvallisuudelle. Myös ne ovat tietysti sekaantuneet korviaan myöten Balkanin ja Kaukasian konflikteihin. Olivathan monet serbien sotarikollisistakin Länsi-Euroopassa etsintäkuulutettuja järjestäytyneen rikollisuuden edustajia - esimerkiksi pahamaineinen komentaja Arkan. Myös serbien ja venäläisten rikollisjärjestöillä on vaarallisen paljon yhteyksiä kotimaidensa korruptoituneisiin eliitteihin.

Merkillistä kyllä, kun serbiaktivisti murhasi puukolla Ruotsin ulkoministerin Anna Lindhin ja kun serbien järjestäytyneen rikollisuuden edustajat ammuskelivat toisiaan Tukholman keskustassa, kukaan ei kiirehtinyt etsimään syitä heidän teoilleen ortodoksisesta uskonnosta. Kukaan ei myöskään väittänyt, että koska serbit ovat niin rikollisia luonteenlaadultaan, heidän maansa jossain tuolla Balkanilla pitäisi alistaa jonkin naapurimaan, esimerkiksi Kroatian tai Albanian, alaisuuteen.

Sellon joukkomurhan jälkeen moniin eurooppalaisiin tiedotusvälineisiin ja lukemattomille internetin keskustelupalstoille levitettiin systemaattista kiihotusta tiettyä kansanryhmää - Kosovon albaaneja - vastaan. Tässä kiihotuksessa toistettiin serbien sotapropagandan luomia myyttejä, jotka on moneen kertaan osoitettu virheellisiksi historiantutkimuksessa. Esimerkiksi myytti, jonka mukaan albaanit olisivat muuttaneet Kosovoon vasta 1900-luvulla ja "vallanneet" alueen serbeiltä. Suomalaisille nämä Balkanin historiaan liittyvät myytit ovat outoja, kun taas serbeille ja heidän slaaviveljilleen venäläisille ne ovat kotimaiden propagandasta tuttuja. Onkin syytä epäillä, että Shkupollin tapausta yritetään käyttää hyväksi poliittisessa vaikutustyössä ja mustassa propagandassa Kosovoa vastaan.

Ei ole rasistista todeta, että Shkupolli oli rikollinen, jonka karkottamiselle Suomesta olisi ollut monta painavaa syytä, ja ellei hän olisi riistänyt henkeä itseltään, hänet olisi pitänyt halpamaisista teoistaan tuomita lain mukaan elinkautiseen. Olisi ylipäätään syytä aloittaa keskustelu aivan toisesta asiasta kuin Shkupollin ulkomaalaisuudesta: nimittäin siitä, että suurin osa Suomessa tehtävistä rikoksista on pienen rikoksenuusijajoukon, siis taparikollisten ja ammattirikollisten, tekemiä. Toisin sanoen, suurin osa rikoksentekijöistä on yhteiskunnan kannalta varsin harmittomia ja luopuu rikollisesta toiminnasta, mutta se pieni osa, joka jatkaa rikosten uusimista, vastaa ylivoimaisesti suurimmasta osasta maassamme tapahtuvaa rikollisuutta.

Eikö ole selvää, että poliisin resurssit tulisi suunnata nimenomaan jälkimmäistä joukkoa vastaan? Ylipäätään Suomessa, vaikka onkin tilastollisesti väkivaltainen maa, on yksi länsimaiden pienimmistä poliisitiheyksistä asukasta kohti ja Euroopan pienimmät tiedusteluresurssit. Tiedustelua tarvittaisiin nimenomaan järjestäytyneen ja vaarallisen rikollisuuden torjuntaan. Poliisin jalkamiesten näkyvyys julkisilla paikoilla kuten ostoskeskuksissa taas parantaisi suoraan tavallisten kansalaisten arkipäiväistä turvallisuutta. Tilanne poliisin ja tiedustelun resurssien kohdalla Suomessa on lohduton siitä huolimatta, että maamme on Naton ulkopuolella ja sijaitsee Venäjän naapurissa, ja siitäkin huolimatta, että monet isommissa Euroopan maissa jo koetut ongelmat olisivat vielä jonkin aikaa suhteellisen helppoja torjua tai pitää aisoissa Suomessa. Investointi tälle sektorille toisi siis myös välitöntä tulosta yhteiskunnalle.

Minkä vuoksi rikoksen uusimisesta ei saa riittävän kovia rangaistuksia? Ensikertalaisen kohdalla yhteiskunnan on järkevääkin olla lepsumpi, koska varsinkin nuoren rikoksentekijän passittaminen rikollisuuden ammattikouluun ja verkostointikurssille vankilaan on silkkaa typeryyttä. Sen sijaan rikoksenuusijat ovat osoittaneet toistuvasti muodostavansa uhan yhteiskunnalle ja heidän kuuluu siksi saada reilusti kovempia rangaistuksia kuin ensikertaisten ja satunnaisten rikoksentekijöiden. Ja eikö väkivaltarikoksista tulisi saada suhteessa paljon kovempia rangaistuksia kuin omaisuus- ja talousrikoksista?

Miksi muuten kännissä oleminen on meillä ainakin passiivisesti hyväksytty peruste väkivaltaiselle käytökselle? Eivätkö juuri ne, jotka aina juodessaan ryhtyvät väkivaltaisiksi, ole suurempi uhka yhteiskunnalle? Entä miksi väkivaltaiset mielenterveyspotilaat lähetetään avohoitoon, kuten Helsingin metron taannoinen kirvesmurhaaja? Miksi koulukiusaajia yritetään ymmärtää ja hyysätä Suomessa aina enemmän kuin kiusattuja? Vasta aivan äsken joku lahjakas sosiologi kirjoitti Helsingin Sanomissa asiasta ja ennakoi, että Myyrmannin pommipoika ja Jokelan ja Kauhajoen kouluammuskelijat eivät jää yksittäistapauksiksi. Miksi niin usein ihmisoikeuksien katsotaan kuuluvan vain oikeuden eteen joutuville, kun taas heidän uhriensa - entisten ja tulevien - oikeuksista on varaa viis veisata?

Yhteiskunta ei voi olla oikeudenmukainen, jos se suojelee rikollisia muttei uhreja. Se ei voi olla oikeudenmukainen, jos oikeuslähtöinen lähestymistapa tarkoittaa vain juristeriaa eikä ihmislähtöistä terveen järjen käyttöä.

Mikään edellämainitusta pohdinnasta ei ole rasismia, koska pelisääntöjen ja periaatteiden on oltava samat, olivatpa rikolliset tai uhrit rodultaan, etnisyydeltään tai uskonnoltaan mitä tahansa. Rasismiin vivahtavaa sen sijaan on juuttua keskustelussa murhaajan etniseen taustaan ja johtaa siitä väitteitä ja vaatimuksia, jotka koskevat albaaneja tai muslimeja yleensä, tai Kosovon tasavallan asemaa.

Eurooppalaisesta islamofobiasta ja sen historiallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ilmestyi juuri tämä Şener Aktürkin ja Mujib Khanin kirjoittama ajatuksia herättävä artikkeli Sunday's Zamanissa: artikkeli

Euroopan uusi kahtiajako

Vuosi 2010 alkaa Euroopassa tilanteessa, jossa mantereen todellisuutta on jälleen jyrkkenevä kahtiajako. Vielä 20 vuotta sitten kylmän sodan loppuessa Saksaa ja koko Eurooppaa halkoi rautaesirippu. Mantereemme oli jakautunut Yhdysvaltain turvatakuiden suojaamaan läntiseen vapaaseen maailmaan ja Neuvostoliiton valvomaan kommunistiseen itäblokkiin.

Maailmojen välillä tasapainoili pari kummajaista, lähinnä Suomi, Jugoslavia ja Albania. Suomessa elettiin jotenkuten länsimaisessa talous- ja yhteiskuntajärjestelmässä, mutta oltiin ulkopoliittisesti alisteisia Neuvostoliitolle. Läntisten turvatakeiden ulkopuolella, vapaan maailman kylmällä takapihalla, Suomi joutui toisaalta lepyttelemään karhua ja toisaalta pitämään itsensä hampaisiin asti aseissa.

Jugoslaviassa elettiin vain hieman höllennetyssä sosialistisessa diktatuurissa, mutta Tito oli tehnyt irtioton Neuvostoliitosta ja tasapainotteli ulkosuhteissaan länsimaihin kallellaan. Naapurimaa Albania sulkeutui bunkkereihin ja turvautui Kiinaan.

Vuosina 1989-1991 Eurooppa koki yhden historiansa merkittävimmistä rauhanomaisista muutoksista, kun kommunistiset regiimit yksi toisensa jälkeen romahtivat ja Itä-Euroopan valtiot siirtyivät demokratiaan ja avoimiksi yhteiskunniksi. Pian lähes kaikki niistä liittyivät myös EU:n ja Naton jäseniksi.

Venäjä löysi kuitenkin pian uudelleen imperiaalisen identiteettinsä ja ryhtyi pikavauhtia palaamaan autoritääriseen järjestelmään - ei enää kommunismiin eikä edes tsaarinajan kristillis-vanhoilliseen imperialismiin, vaan tällä kertaa Euroopassa 30-luvulla vallinneita fasistisia demokratiakriittisiä aatteita kovasti muistuttavaan aggressiiviseen ja jopa militanttiseen nationalismiin.

Lännen ja Venäjän välille jäi jonkin verran kummajaisia, jotka eivät halunneet tai onnistuneet liittymään kunnolla kumpaankaan blokkiin. Näiden kummajaisten joukkoon jäi tavallaan myös Suomi, kun se kerta toisensa jälkeen päätti visusti pysytellä poissa läntisistä turvatakuista. Vielä enemmän takapihan kylmälle harmaavyöhykkeelle jäivät kuitenkin ne Balkanin ja entisen Neuvostoliiton maat, jotka eivät onnistuneet liittymään kumpaankaan, eivät EU:hun eivätkä Natoon.

Euroopan harmaavyöhykkeen kummajaisten etsikkoaika alkoi kulua nopeasti umpeen vuoden 1999 jälkeen, kun Putin palautti Venäjälle autoritäärisen ja imperiaalisen politiikan. Venäjän uusi aggressiivisuus lähiulkomaissaan pakotti nämä muutamassa vuodessa valitsemaan puolensa. Valko-Venäjä, Armenia ja Keski-Aasia jäivät yhä tiukemmin Venäjän pihteihin, samoin Venäjän sotilaalliset sillanpääasemat muiden valtioiden alueilla: Karabah, Transnistria, Abhasia ja Etelä-Ossetia. Georgia irrottautui vuoden 2003 ruusuvallankumouksessa ja Ukraina seuraavan vuoden oranssivallankumouksessa.

Euroopassa eletään jälleen ideologisen kahtiajaon aikaa. EU ja Venäjä ovat kahtiajaon vastakkaisia pooleja, eivätkä ne paljosta puheesta huolimatta jaa yhteisiä arvoja. Vaikka ne käyttäisivät samoja sanoja, kuten "vakaus" tai "moninapaisuus", ne tarkoittavat niillä aivan eri asioita. On jälleen olemassa demokraattinen Eurooppa ja autoritäärinen Eurooppa.

Tilanne ei toki ole täysin samanlainen kuin kylmän sodan aikana. Ensinnäkin, demokraattinen Eurooppa on nyt paljon laajempi kuin vuosikymmeninä, joina Moskovan nyrkki puristi otteessaan Itä-Berliiniä, Varsovaa, Prahaa ja Budapestiä. Nämä hengittävät nyt kaikki varsin rauhassa, Naton turvatakuiden hellässä huomassa. Myös aiemmin suoraan neuvostovallan alla viruneet Tallinna, Riika ja Vilna ovat nyt Natossa, vaikkakin joutuvat pidättämään henkeään paljon enemmän kuin ossit ja polakit.

Balkanilla Romanian ja Bulgarian pääsy sekä EU:n että Naton jäseniksi on sulkenut Venäjältä suoran sotilaallisen maayhteyden liittolaiseensa Serbiaan, jonka kourista alusmaa toisensa jälkeen on rimpuillut irti, viimeksi Kosovo ja Montenegro. Jopa Voivodina on ryhtynyt palauttamaan taannoin riistettyä itsehallintoaan, vaikkei todennäköisesti ryhdykään itsenäisyyshankkeeseen, siellä kun on nykyisin selvä serbienemmistö.

Toiseksi, autoritäärinen Eurooppa ei ole yhtä autoritäärinen kuin kylmän sodan aikana. Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Ei se ole länsimaa eikä aito demokratia, mutta ei se ole myöskään totalitäärinen valtakunta. Totalitarismin mittoina olivat aikanaan nimenomaan natsi-Saksa ja Neuvostoliitto. Putinin esikunnan termein nyky-Venäjä on "suvereeni demokratia" tai "kontrolloitu demokratia". On selvää, että paino ei näissä ole sanalla demokratia, vaan sanoissa suvereeni ja kontrolli.

Suvereenilla Putin tarkoittaa sitä, että Venäjä ei suostu niihin yhteisiin pelisääntöihin, joilla länsimaat itseään rajoittavat ja mieluusti rajoittaisivat muitakin, yhteiseksi hyväksi. Kontrollilla taas tarkoitetaan - no juuri sitä. Kansa saa äänestää, mutta ohjatusti, ja tulokset on päätetty etukäteen. Kansan valistunein osa saa lukea enemmän erilaisia totuuksia kuin kenties koskaan Venäjän historian aikana, mutta vain yksi näistä totuuksista on hallitseva. Oppositio saa olla olemassa, kunhan on rakentava, eli ei häiritse hallitsijoita.

Länsimaissa uskotaan avoimeen yhteiskuntaan, vaikka sana "vapaus" onkin jostain syystä mennyt huolestuttavasti pois muodista. Uskotaan, että valtion tulee olla kansalaisten ystävä ja tukija, ja hallitukset voivat vaihtua vaaleilla ilman, että mikään valtio siitä romahtaa. Pelisäännöt ja lait eivät koske vain kansalaisia vaan myös hallitsijoita. Tämä on länsimainen käsitys vakaudesta.

Venäjällä uskotaan, että maailmassa vallitsevat kaaos ja kaikkien sota kaikkia vastaan, ja siksi tarvitaan vakautta. Venäjällä uskotaan, että vakautta tuo vain vahva johtaja, joka kukistaa kaikki vakauden horjuttajat. Vakautta ei ole, jos johtaja voi vaihtua. Niinpä hallitsijoiden on varmistettava, että valta ei vaihdu. Lait ja pelisäännöt ovat välineitä, eivät itseisarvoja. Ne ovat joka päivä muokattavissa, jos valtion intressi ja suuruus sitä vaativat. Yhteiskunta ei voi olla avoin, koska muutenhan tulisi muutoksia ja vakautta voisi kuka vain horjuttaa.

Demokraattiseen Eurooppaan kuuluvat kaikki Euroopan unionin jäsenmaat sekä lisäksi ainakin Norja, Islanti, Sveitsi, Kroatia, Albania, Montenegro, Kosovo, Turkki, Ukraina ja Georgia. Bosnia ja Moldova keikkuvat niillä rajoilla, etenkin kun kummassakin maassa on osa maasta irrotettu autoritäärisen Euroopan piiriin.

Autoritääriseen Eurooppaan kuuluvat Venäjän lisäksi Valko-Venäjä, Serbia, Armenia, Azerbaidžan sekä Venäjän miehittämät autoritääriset saarekkeet Transnistriassa, Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa. Autoritäärinen vyöhyke jatkuu edelleen itään Keski-Aasiaan, Iraniin ja Syyriaan, mutta keskittykäämme nyt Euroopan puolelle.

Kylmän sodan aikaan verrattuna Euroopan nykyisessä kahtiajaossa on myös epäselvempi välivyöhyke. Monet kummankin leirin maista ovat horjuvia ja saattavat kallistua jompaankumpaan suuntaan riippuen siitä, kuka pitelee sisäpoliittista valtaa. Esimerkiksi Serbia, Moldova, Armenia ja Azerbaidžan ovat tällaisia.

Serbia otti aikanaan omassa värivallankumouksessaan pääministeri Zoran Djindjićin johdolla irtioton autoritariasta ja kurssin kohti demokraattista Eurooppaa, luovuttipa jopa Miloševićin tuomittavaksi Haagiin, mutta Djindjić maksoi tästä hengellään ja sittemmin Serbia on ottanut jokaista paria länsiaskeltaan kohti ainakin yhden askeleen taaksepäin. Samanlaista horjuvuutta voi löytää vaikkapa Moldovan ja Azerbaidžanin politiikasta.

Kokonaisten valtioiden lisäksi demokraattinen ja autoritäärinen Eurooppa taistelevat valtioiden osista. Erityisesti tällaisia kriittisiä alueita ovat Itä-Ukraina ja Krim, joissa Venäjä tekee aktiivisesti työtä kammetakseen niitä erilleen Kiovasta tai vaihtaakseen vallan Kiovassa autoritääreille, jolloin taas länsimielinen Länsi-Ukraina muuttuu maata toiseen suuntaan repiväksi vastavoimaksi. Myös länsimielisen Georgian ja venäläismielisen Armenian nykykurssit voivat vielä muuttua, riippuen paljon Turkin lähiaikojen suuntautumisesta.

Euroopan turvallisuuden kannalta pahin uhka muodostuu juuri harmaavyöhykkeen olemassaolosta, joka houkuttelee etenkin autoritääristä osapuolta provokaatioihin ja vallankaappausyrityksiin, mutta toisaalta rohkaisee autoritäärisen leirin reunamaiden demokraattisia oppositioita elättelemään toiveita vallanvaihdoksista ja länsi-integraatiosta. Harmaavyöhykkeellä on asteittain valkenevat ja mustuvat reunat, joten ongelmana on dominovaikutus: jokainen yhteen suuntaan kaatuva nappula lisää puolestaan paineita toisille. Eurooppa onkin siirtynyt kylmän sodan stagnaattisesta blokkijaosta takaisin vanhojen imperiaalisten vaikutuspiirien käymään jatkuvaan varjojen sotaan, jossa rajat ovat muuttuvia.

Demokraattisen Euroopan tärkeimpinä prioriteetteina tulisi vuonna 2010 olla suojella uhanalaisia rajavaltioita - niistä uhanalaisimpina Georgia ja Ukraina - ja estää näiden sekä Turkin luisuminen ideologisesti autoritääriseen leiriin. Turkin huolestuttava ideologinen lähestyminen Venäjään on tämän hetken vakavin geopoliittinen uhka Euroopalle, joka itse on tilanteen aiheuttanut epärakentavalla suhtautumisellaan Turkkiin ja turkkilaisiin.

Samalla olisi demokraattisen Euroopan pyrittävä toimimaan mielten ja sydänten käännyttämiseksi demokraattiseen leiriin erityisesti Moldovassa, Itä-Ukrainassa ja Azerbaidžanissa - ehkäpä myös Serbiassa, joka tosin on itse aiheuttamansa äärikansallisen Kosovo-pakkomielteen panttivanki. Näiden laajempien geopoliittisten tavoitteiden lisäksi Euroopan tulisi pyrkiä patoamaan ja pidemmällä tähtäimellä neutralisoimaan Euroopan kartan "terroristisia" entiteettejä, kuten Transnistria ja Etelä-Ossetia, joissa autoritäärisen leirin huonoimmat ominaisuudet kulminoituvat. Serbian tulisi luopua haikailemasta Kosovoa takaisin ja todennäköisesti sama kylmä herätys on Georgian edessä ainakin Abhasian suhteen, Kreikan ja Etelä-Kyproksen edessä Pohjois-Kyproksen suhteen sekä Azerbaidžanin edessä Karabahin suhteen. Joissain näistä tapauksista voisi itsehallintoratkaisuillakin yhä olla mahdollisuutensa.

Samalla Euroopan on muistettava isoja imperiaalisia naapureitaan, ennen kaikkea Venäjää mutta myös Turkkia ja Irania. Kuten jo totesin, Turkin ideologinen luisuminen venäläistyyppiseen autoritääriseen nationalismiin on suuri geopoliittinen uhka Euroopalle. Vastaavasti jos Venäjä tai Iran tai kummatkin kääntäisivät uudelleen kurssinsa demokratiaa kohti, Euroopalle koittaisivat jälleen aurinkoisemmat ajat ja voitaisiin alkaa hehkuttaa liennytystä ja perestroikaa. Valitettavasti suunta ei ainakaan vuonna 2010 näytä sellaiselta, ellei Iranin oppositio sitten kaikesta huolimatta pysty ihmesuoritukseen. Jos niin kävisi, Lähi-idän suunta olisikin äkkiä paljon lupaavampi Euroopan kannalta kuin Venäjän suunta.

Itäisten ja kaakkoisten naapurien lisäksi Euroopan tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on toki suuren eteläisen naapuruston - arabimaailman - kehitys. Arabimaailma on Euroopan tavoin jakautunut yhä syvemmin kahteen ideologisesti tai paremminkin ulkopoliittisesti vastakkaiseen leiriin, joista toinen nojaa Iraniin (ja sitä kautta Venäjään), toinen taas Yhdysvaltoihin. On epätodennäköistä, että läpimurtoa Palestiinan kohdalla saataisiin, mikä asettaa arabimaailman vuosiennusteen nykytilanteen jatkumisen kannalle. Nykytilanteen jatkuminen ei tarkoita vakautta, vaan päinvastoin matalan intensiteetin epävakautta. Hallituksia tulee vaihtumaan, pari pientä sotaa tai lyhytkestoista aseellista operaatiota tapahtumaan ja lisäksi tulemme näkemään ajoittaisia salamurhia ja salaperäisiä pommi-iskuja.

Irakissa ja Jemenissä vuosi tulee olemaan verinen, mutta jo vuoden alkupuoliskolla on odotettavissa suunnan otto, josta voi päätellä, onko loppuvuodesta edessä rauhoittumista vai romahdus. Libanon on ikävä kyllä todennäköisin sotakenttä, koska Hizbullah on kaikkia muita Iranin liittolaisia suorituskykyisempi offensiiviin. Hamas voi toki yrittää vallankaappausta Länsirannalla tai vastaavaa, mutta olisi outoa jos Fatah ei olisi sellaiseen nyt paljon kovemmalla arsenaalilla varustettu kuin vuonna 2007 Gazan menettäessään.

Ei ole täysin poissuljettua, että Iranin ja Syyrian liittolaiset ryhtyisivät jossain länsimielisen hallituksen johtamassa arabimaassa johonkin yllättävään ja erittäin uskaliaaseen salahankkeeseen, joskin on luultavaa, että Egypti, Jordania ja Marokko ovat sellaisen varalta jo korkeassa hälytystilassa.

Siinä joitakin hahmotelmiani Euroopan ja lähialueen strategisen tilanteen osalle alkaneelle vuodelle. Ensi vuoden alussa voidaan sitten katsoa, kuinka metsään profetiani menivät.