Sekavaa

Olen niin paljon poissa, että turvatalo täyttyy lukemattomista lehdistä. Sääli heittää paperinkeräykseen, mutta minkäs teet, kun ei ehdi. Elämä on täynnä asioita, joita haluaisi tehdä, mutta kun ei ehdi. En ole koskaan ollut sosiaalinen, mutta siitä huolimatta minua on siunattu suurella määrällä ystäviä, ja pidän heistä kaikista ja heidän seurastaan, ja heillä pitäisi olla oikeutensa nähdä minua enemmän ja saada minulta enemmän, mutta kun en ehdi. Työt pitäisi tehdä, koska siitä maksetaan, mutta joka päivä tarkoitus oli tehdä enemmän töitä kuin mitä ehti.

On vaikea kieltäytyä asioista, joita saa ilmaiseksi, ja yksi sellainen on Kirkko ja kaupunki. Suunnilleen joka numerossaan tämä lehti puhuu hiljentymisen tärkeydestä, ja sopii puhuakin, koska nykyajan nuorten aikuisten elämä on sellaista kaahotusta, että kukaan ei ole enää onnellinen ja sitä väen väkisin läpi juostessa elämä onkin yhtäkkiä ohi. Kaikenlaista tuli epäilemättä tehtyä, mutta ehtikö mistään nauttia? Onko vasta eläkkeellä aikaa pysähtyä ja nauttia siitä, mitä kaikkea teki, vai kaipaako silloin vain katkeroituneena kadotettua aikaa?

On sentään yksi hetki elämässä, jolloin voi pysähtyä ja hiljentyä, vaikka se tuskin on aivan se, mitä Kirkko ja kaupunki halusi sanoa – nimittäin krapula-aamu. Kun takana on koko yö juomista ja puhumista ja sosiaalista elämää, kun kaikki ovat viimein lähteneet, ja aurinko on liian korkealla, että enää viitsisi mennä nukkumaan, silloin tulee tehneeksi yllättäviä asioita. Asioita, joille ei ollut aikaa silloin kun elämän vakava vauhti oli päällä. Kuten viimeinen lasi Tullamoren nummien kastetta, ja se, mitä oli jäänyt jäljelle Askanelin veljesten erinomaisesta georgialaisesta valkoviinistä Tvišistä. Kuten vakavasti otettava romaani, tällä hetkellä Salman Rushdien uusin, Firenzen lumoojatar.

Syy, miksi hankin Firenzen lumoojattaren, oli Hesarin kulttuurisivujen arvostelu, jossa kirjaa moitittiin siitä, että siinä on ”liikaa kaikkea”, liian paljon diversiteettiä. Mieleeni jäi tuosta arvostelusta alkaen mentaalimuistiinpano, että kirjan tullessa vastaan hankin sen. Toisin kuin Hesarin kirja-arvostelija ja suurin osa nihilististä kansaamme, minä olen aina pitänyt diversiteetistä ympärilläni. Se on määrittänyt koko elämääni, puhuttiinpa sitten luonnon monimuotoisuudesta, kulttuureista, kirjallisuudesta tai ihmisten laadusta. Ymmärrän psykologisesti mutta olen täysi eri mieltä niiden lukuisain ihmisten kanssa, joita ahdistaa, kun vaihtoehtoja on liikaa, kun tietoa on tarjolla enemmän kuin pystyy kerralla sulattamaan, ja kun ympärillä velloo ambivalenssi. Minulle siinä ei ole ongelmaa. Ongelma on, jos liikaa rajataan, suljetaan ulos ja pelkistetään.

Kun katson pensaikkoa, en näe siinä arvotonta pusikkoa, vaan elämää kuhisevan maailman monine paikkoineen. Nyt maaliskuussa siitä on ennenaikaista puhua, mutta parin kuukauden kuluttua sieltä kuuluvat lintujen äänet kertovat jokainen omaa tarinaansa. Eri lajeja, kaikki erilaisia, kaikki tunnistettavissa jos tietää mitä katsoa tai kuulla. Yksi palanneena Afrikan savanneilta, toinen talvehtimispaikastaan Lähi-idästä, kolmas Länsi-Euroopan rannikoilta. Tai ajatelkaamme kimalaisia, kuoriaisia, sudenkorentoja ja niiden suurta moninaisuutta. Kuinka kokonainen maailma voisi olla arvoton pusikko?

Katson kadulle, kaupan ovelle, lähikahvilaan. Ihmisten moninaisuus. Jokainen kasvo, ele ja teko kertovat tarinansa sille, joka katsoo eikä vain käännä silmiään sinne, mistä löytyy tyhjin betoniseinä. Jokainen yksilö on erilainen, erilaisine tarpeineen, tahtotiloineen, unelmineen.

Tai katson kaikkia liikoja tavaroita turvatalossani. Muuten sitä lahjoittaisi pois, mutta kun kaikkeen liittyy tarina: latvialaiseen tyynyyn; pehmovaraaniin; seetripuusta tehtyyn tuoppiin; kashmirilaiseen rukousmattoon; pistimeen, jolla on surmattu ryssiä...

Hesarin kulttuuriarvostelija on hyvä esimerkki opettajasta. Hän yritti opettaa minua ja onnistui siinä, että kiinnostuin arvostelun kohteena olleesta kirjasta, mutta en suinkaan siten kuin opettaja oli tarkoittanut. Sitä ottaa vastaan kaikenlaista ihmisiltä, prosessoi, ja käyttää omiin tarkoituksiinsa. Huono opettaja ärsyyntyy. Hyvä opettaja saa juuri tästä täyttymyksensä.

Vasta kun minulla oli omia oppilaita, ymmärsin, kuinka oppilas onkin usein kaikkein suurin opettaja. Hänen kysymyksensä saavat miettimään. On aivan eri asia kertoa jotain, minkä edellisiltana luonnosteli kalvoille, kuin vastata jatkokysymyksiin. Nähdä se, minkä antoi, otettuna käyttöön, käännettynä toisin kuin alun perin tarkoitettu, mutta sittenkin aivan yhtä ”oikein”. On kuin savesta muotoiltuun nukkeen olisi puhallettu henki.

Viime viikolla kävin kanttiinikeskustelun kahden kollegan kanssa, jotka olivat hiljattain käyneet pitämässä luentoja Tampereella, Turussa ja Kairossa. Minäkään en mistään hinnasta vaihtaisi pois mahdollisuutta pitää luentoja silloin tällöin, milloin Turussa tai Beirutissa tai kuten viimeksi, Päijät-Hämeen korvessa miehille, jotka olivat kehittäneet erityisen rakkauden pyssyihinsä. Mutta luennot eivät vielä ole opettamisen paras muoto, koska vaikka niitä seuraisi vapaa kysely ja keskustelu, ne ovat silti turhan yksipuolista tiedonsiirtoa opettajalta oppilaille.

Todellinen opetustyö edellyttää vuosien sitoumusta samoihin oikein valittuihin oppilaisiin, joista jokainen on kuin pieni kuningas tai kuningatar, tuijottaa opettajaansa silmiin vertaisena, ja tekee itse valintansa ja päätöksensä, mutta silti vaatii ja ansaitsee parhaan mahdollisen neuvonannon; eväät, jotka vievät mahdollisimman pitkälle. Minkä on kerran aloittanut, ei voi jäädä puolitiehen.

Vastuu on painava, panokset väistämättä suuria, mutta toisaalta mikään ei ole palkitsevampaa kuin omaksikin ällistyksekseen huomata valintojen osuvan kerta toisensa jälkeen oikeaan, kaikkien investointien tulevan maksetuiksi korkojen kera takaisin, ja oppilaiden olevan lähes aina vielä lahjakkaampia, vielä vahvempia ja vielä luovempia ratkaisuissaan kuin oli uskaltanut uskoa. On melkein pelottavaa, että niinkin vähällä avulla ja neuvonannolla voi olla niin suurta luovaa tulosta – pelottavaa, koska se herättää kysymyksen siitä, kuinka paljon enemmän olisi voinut tehdä, ja kuinka paljon lahjoja menee hukkaan siksi, ettei niin monella, joka ansaitsisi, ole edes yhtä kunnollista opettajaa.

Ei ehkä pidä miettiä liikoja. On vain tehtävä oma osuutensa. Luojan kiitos kukaan ei ole alalla ainoa; aina oli toisia ennen, on muita nyt, ja on toisia, jotka ovat tuleva. On majakanvartijoita, jotka väsymättä joka ilta, pimeän langetessa, nousevat sytyttämään tulen, jotta pimeydessä navigoivat eivät hukkuisi.

Netti on oma maailmansa. Sitä tutustuu ihmisiin, opettajiin ja oppilaisiin, näkemättä kasvoja ja voimatta olla varma, pitävätkö nimet ja kuvat paikkansa. Kaikki tietysti kertovat itsestään jotain, usein hyvinkin paljon, mutta se mikä on merkittävää verrattaessa fyysisen elämän paikkoihin on, että netissä ei välttämättä kerrota samoja asioita, joihin arkielämä liikaakin keskittyy: nimi, ikä, siviilisääty, perhesuhteet, ammatti, joskus sukupuolikin, jäävät usein hämärän peittoon, mikä antaa ihmisille tilaa kertoa itsestään monia sellaisia asioita, joista eivät olisi tulleet puhuneeksi kulmakapakassa tai parturissa.

Aikaa myöten sitä tietysti oppii paljon myös virtuaalisesta keskustelukumppanista, hänen mielipiteistään, tiedoistaan, harrastuksistaan. Myös ne triviaalit arkielämän asiat, joiden perusteella kategorisoimme ihmisiä luokkiin, tulevat yleensä ennemmin tai myöhemmin ilmi, jos ei muuten niin päättelemällä. Tyyli, kirjoittamisen rytmi; asiat, joista kirjoitetaan; ongelmat, joita elämässä on. Hiljattain muuan mitä kummallisin yhteensattuma toi tyköni tällaisen virtuaalikontaktin, josta en etukäteen tiennyt mitään sellaista, minkä mukaan ihmiset normaalisti toisiaan kategorisoivat, vaikka nyt tietysti tiedän nimen, iän, etnisen ryhmän, asuinpaikan ja suuren määrän muutakin tietoa.

Tästä kohtaamisesta syntynyt ajatustenvaihto toimi kuitenkin siten kuin Firenzen lumoojattaressa mogulikeisari Akbarin ajatustenvaihto teloittamansa Kathiawarin pikkuruhtinaan kanssa. On tärkeää, että oppilaat katsovat opettajiaan röyhkeästi ja vertaisina silmiin, ja että esittävät he myös hankalia kysymyksiä. Muuten teemme yhä uudelleen ne virheet, joita omien kokemiemme vääryyksien jälkeen vannoimme, ettemme itse toistaisi. Niinpä kumartamaton oppilas on usein se suurin opettaja, jota tulisi tervehdittämän kuin taivaan lahjaa. Hyvä neuvonantaja ei voi itse olla kuningas, sillä hän jää silloin norsunluutorniinsa kuin filosofikeisari Akbar harhojensa puutarhaan. Eikä hyväkään kuningas pärjää ilman hyviä neuvonantajia.

Kukaan ei ehdi kaikkea, mitä pitäisi. On oltava kiinnekohtia; on oltava syitä, joiden vuoksi jatkaa. Suuret sielut ovat raskaita, mutta sitä tärkeämpää on saada ne liikkeelle. Niiden päämäärät eivät saa jäädä norsunluutornien vankiloihin, vaan ne on käytettävä, hyödynnettävä ja muokattava yhä uudelleen uusiksi, hajotettava pitkin maailmaa. Maailmahan ei kuulu opettajillemme, vaan oppilaillemme. Maailma on meidän vain hetken ajan. Kaikki, mitä jää selkiemme taa, jääköön sinne jäljiksi ja tienviitoiksi niille, jotka tulevat jäljissämme.