Kirjat

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Arabimaailman uutisia

Egyptissä voimasuhteet näyttävät olevan uudelleen kääntymässä regiimin eduksi, vaikka mielenosoitukset Vapautuksen aukiolla ja muualla jatkuvatkin ja vaikka hallitsevan puolueen johto suostui eroamaan. Tilanteen vähittäiseen kääntymiseen on vaikuttanut ennen kaikkea länsimaiden jatkettu joskin haparoiva tuki Mubarakin regiimille, mikä on lisännyt Omar Suleimanin ja kovan linjan kenraalien itseluottamusta. Lisäksi maailman mielenkiinto on alkanut hiipua - tosin lähinnä muussa maailmassa. Arabinuoriso jatkaa yhä vallankumouksen hehkuttamista internetissä.

Yhdysvallat on heilunut ja horjunut suhtautumisessaan Egyptiin ja näyttää ilmeiseltä, että Obaman hallinnon sisällä oikea ja vasen käsi kamppailevat linjasta. Erikoislähettiläs Wisner esitti yksiselitteisen tukensa Mubarakille ja hänen hallinnolleen, ja Obaman hallinto sai jälkikäteen selitellä hänen puhuneen vain yksityishenkilönä. Tällainen ei anna kovin uskottavaa kuvaa Yhdysvaltain kyvystä toimia jonkinlaisena arvojohtajana arabimaailmassa. Arabimaiden länsimieliset ovat syvästi pettyneitä, kun taas islamistit ovat saaneet vettä myllyynsä ja ensimmäistä kertaa Kairossa ja Alexandriassa on näkynyt leimallisesti amerikkalaisvastaisia iskulauseita.

Eurooppa on ollut vielä neuvottomampi kuin Yhdysvallat ja jos sillä on ylipäätään ollut enää uskottavuutta arabimaissa, nyt se viimeistään on menetetty EU:n hirttäydyttyä yhä selvemmin hallitusten vallassa pysymisen taakse arabikansaa vastaan. Euroopan pääkaupungeissa tiedetään aivan hyvin, että heidän nyt Egyptin johtoon tukemansa Omar Suleiman on Mubarakin tiedustelupäällikkönä ollut vastuussa kaikesta siitä, mistä Mubarakia syytetään. Myös Arabiliiton pääsihteeri Amr Musa on vanhan vallan mies.

Euroopan maat ovat siis osoittaneet tukensa autoritääriselle järjestelmälle, mielivaltaisille vangitsemisille, opposition kukistamiselle ja kidutukselle. Tai näin se viesti ainakin arabikaduilla luetaan, kun sanahelinä jätetään pois. Se on ollut täyslaidallinen kylmää vettä nuorten koulutettujen arabien niskaan: "Meillä on ehkä demokratia, mutta teille se ei sovi. Te ette ole tervetulleita demokratioiden joukkoon, emmekä me muutenkaan välitä siitä, mitä teille tapahtuu - vain siitä, mitä televisioruuduista näemme. Mielenosoitukset näyttävät meistä kaaokselta; se on pelottavaa emmekä halua sellaista katsella. Kunhan teidät saadaan pois televisiosta, meillä on helpompaa. Menkää kotiin ja anelkaa armoa johtajiltanne, vakauden nimessä!"

Suomessa "asiantuntijat" ovat toistaneet samanlaisia viestejä. Meillä näyttää olevan vain kahdenlaisia "asiantuntijoita": niitä, jotka kysyttäessä Egyptistä alkavat haukkua Amerikkaa, ja niitä, jotka muistuttavat islamin uhasta ja toteavat, ettei demokratia sovi arabeille, koska arabimaissa ei ole demokratiaa. (Jälkimmäiset eivät ole koskaan kuulleetkaan siitä, mitä Libanon, Jordania ja Marokko ovat saavuttaneet demokratian alalla.)

Vasta eilen näin lauantain Hesarin yliössä jonkun suomalaisen armeijan upseerin kirjoituksen. Upseeri oli opiskelemassa Mubarakin hallinnon thinktankissä Kairossa ja kertoi meille sanasta sanaan Mubarakin hallinnon - tai sen tiedustelupalvelun - virallisen linjan, minkä lisäksi hän äityi vielä ylistämään Mubarakin ja hänen läheisten kenraaliensa sotilastaustaa ja julistamaan, ettei demokratia sovi arabimaihin, koska muuten islamistit nousisivat heti valtaan.

Vastakkaisen leirin "asiantuntijoilta" on viime päivinä kuultu, että nimenomaan islamistit pitäisi päästää heti valtaan, koska he sopivat paremmin Egyptin kansalle kuin länsimieliset sekulaarit. Yhdysvaltain pitäisi suorastaan tukea Hamasia, Hizbullahia ja Muslimiveljeskuntaa. Pitäisikö myös al-Qa'idaa tukea, jos se väärentäisi itselleen vaalivoiton jossain päin maailmaa? Entä Somalian ash-Shabaabia? Eikö kuitenkin olisi parempi tukea ensi sijassa sitä, että egyptiläiset, libanonilaiset, palestiinalaiset, afgaanit ja somalit saisivat äänensä kuuluville avoimissa yhteiskunnissa, joissa vaalit olisivat rehellisiä ja vallitsisi sananvapaus? Vasta sitten voimme ylipäätään sanoa jotain siitä, mitä mieltä "kansa" missäkin päin maailmaa on.

Pahimmanlaatuista propagandaa on aina väittää, että vaihtoehtoja ei ole kuin kaksi (saati yksi). Että joko pitää vastustaa jotakuta johtajaa hinnalla millä hyvänsä tai vaihtoehtoisesti tukea häntä syytämällä rahaa. Joka kerran kun tällä tavoin linjaamme kantamme henkilöihin sitoutuen, menetämme samalla vaikutusvaltamme, sillä olemme pelanneet korttimme. Ja muskelittomien eurooppalaisten jos keiden kannattaisi lähialueellaan aina olla mieluummin kansalaisten kuin yksittäisten johtajien ystäviä.

Amerikkalaisten ja eurooppalaisten ongelma arabimaissa ei tällä hetkellä ole se, että ne olisivat hyviä tai pahoja - tuota tai tätä mieltä. Ongelma on se, että ne ovat tehneet itsestään irrelevantteja. Suosittelen tästä aiheesta lukemaan CIA:n entisen terrorismintorjunnan johtajan Robert Grenierin artikkelin. Grenier tietää mistä puhuu ainakin Egyptin ja sen nykyisten de facto johtajien suhteen - hän toimi terrorismintorjunnan päällikkönä CIA:ssa presidentti Bushin aikana vuosina 2004-2006. Se, mitä Grenier kirjoittaa Yhdysvalloista, pätee kahta kauheammin Eurooppaan.

Michiganin yliopiston professori Juan Cole on kirjoittanut viime päivinä runsaasti erinomaisia analyysejä - ja välillä voimakkaita mielipiteitäkin - Egyptin tilanteesta ja siitä esitetyistä virhetulkinnoista. Esimerkiksi tämä artikkeli on erinomaisen suositeltava johdatus siihen, millaisia Egyptin kansannousun taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset toimijat ovat. Samalla Cole kritisoi viime aikoina toistuvasti esitettyä ontuvaa rinnastusta, jossa pelotellaan islamistien valtaannousulla viittaammalla Iranin islamilaiseen vallankumoukseen vuosina 1978-1979.

Toimittaja Ellen Knickmeyer on kirjoittanut erinomaisen informatiivisen artikkelin armeijojen roolista arabimaiden hiljattaisissa tapahtumissa, ja selittää sen miksi Tunisiassa armeija ratkaisi pelin mielenosoittajien hyväksi, kun taas samaa ei ole tapahtunut Egyptissä. Tässä artikkelissa olisi paljon opittavaa suomalaisillekin asiantuntijoille.

Samalla Knickmeyerin artikkeli, joskin epäsuorasti, valottaa sitä asiaa, joka on aivan ilmeinen arabeille itselleen sekä arabimaissa pitkään asuneille asiantuntijoille (joilla on muitakin ystäviä kuin hovi tai hallitseva puolue): korruptio on kaikkien autoritääristen valtioiden ratkaiseva ongelma. Se ei ole vastaavanlainen ongelma vähänkään liberaalimmille valtioille, koska mitä enemmän vapautta valtio kansalaisilleen antaa, sitä paremmin nämä voivat pärjätä omillaankin eivätkä siten ole täysin korruption ja mielivallan armoilla.

Kovin monilla länsimaalaisilla ei näytä olevan mitään muita neuvoja Egyptille ja egyptiläisille kuin toistella hysteerisesti vakautta ja ladella latteuksia siitä, miten "kaikkien osapuolten pitäisi pidättäytyä" liibalaaba ja päläpälä. Nyt kuitenkin olisi mahdollisuus kerrankin vaikuttaa Egyptissä kulissien takana, koska juuri nyt - eikä vasta jälkeenpäin - Egyptin konfliktin osapuolet etsivät kuumeisesti ymmärrystä mistä vain sitä saavat. Aivan varmasti jotkut osapuolet saavat ymmärrystä Venäjältä, Kiinasta ja Iranista. Saavatko toiset osapuolet ymmärrystä länsimaista?

Libanonilainen tutkija ja Beirutin Carnegie-instituutin johtaja Paul Salem on niitä harvoja, jotka ovat esittäneet lyhyessä, selkeässä ja erittäin pragmaattisessa muodossa, mitä Egyptin pitäisi tehdä varmistaakseen vakaus vallanvaihdoksen jälkeen. Salem esittää poliittisesti neutraalia mutta tarpeen vaatiessa perustuslaillisuutta ja vakautta varjelevaa turvallisuusneuvostoa passiiviseksi taustavalvojaksi sekä parlamentaarisen järjestelmän muokkaamista majoritaarisesta (ja siten riskialttiisti yksipuoluevaltaan viettävästä) järjestelmästä suhteelliseen. Soisi länsimaistenkin besserwisserien tutustuvan näihin näkemyksiin.

Mitä kauemmin länsimaalaiset jahkailevat ja tuottavat pettymyksiä konfliktin molemmille osapuolille, ja mitä kauemmin tilanne jatkuu, sitä todennäköisempää on, että syrjään joutuvat nimenomaan sekulaarin demokraattisen opposition edustajat. Länsimaat antavat tukensa Mubarakin tiedustelupalvelun johdolle, joka pysyy vallassa, ja samalla ainoa oppositiovoima, joka saa itselleen edullisia myönnytyksiä, on Muslimiveljeskunta.

Demokratia sivuutetaan ja kulissien takana tehdään diilejä. Tästä seuraa väistämättä länsimaiden vaikutusvallan ja uskottavuuden rapautuminen sekä Iranin, Syyrian, Venäjän ja Kiinan vaikutusvallan vastaava nousu suhteessa Egyptin uuteen autoritääriseen hallintoon. Demokraattiselle oppositiolle ja sen nuorille kannattajille on ehdottoman tärkeää saada aikaan todellinen vallanvaihdos, perustuslakiuudistus ja mahdollisimman nopeasti rehelliset vaalit - muita mahdollisuuksia demokraateilla ei ole saada Egyptissä vaikutusvaltaa. Mikä tahansa autoritäärinen malli lisää länsivastaisten voimien valtaa.

Perjantain ja viikonlopun tapahtumat Egyptissä osoittavat, että regiimi ja erityisesti salainen poliisi ovat rohkaistuneet käyttämään enenevässä määrin voimaa, väkivaltaisia provokaatioita sekä valtiontelevision kautta syötettyä määrätietoista propagandaa diskurssin muuttamiseksi ja demokratian diskreditoimiseksi. Ulkomaisia toimittajia vastaan on käynnistetty järjestelmällinen kampanja sekä televisiossa että kaduilla. Edellisvuonna vangitut Hizbullahin salahankkeen johtajat olivat paenneet vankilasta samassa yhteydessä, jossa vankilat tyhjennettiin kaduille. Egyptissä tärkeiden bloggarien ja verkkoon tietoa toimittaneiden aktivistien kerrotaan perjantaista alkaen kadonneen. Mitä kauemmin "hallitun muutoksen" diskurssissa pysytään, sitä enemmän ihmisiä tulee katoamaan.

Tilanne on toki jatkunut muuallakin arabialueella kuin Egyptissä, vaikkakin muiden maiden tapahtumat näyttävät jäävän länsimaisissa tiedotusvälineissä syrjään. Syyriassa perjantaina ja lauantaina pidetyt mielenosoitukset jäivät odotetusti vaisuiksi, sillä hallitus torjui ne heti alkuunsa voimatoimin, etukäteispidätyksin ja pelotteluin. Mielenosoittajia piestiin. Ilmeisesti parhaiten organisoituja protesteja saivat jälleen aikaan kurdit, mutta koska nämä mielenosoitukset sijoittuivat pääosin pääkaupungin ulkopuolelle, koillisen Hasakaan ja Qamishliin ja Aleppon ympäristöön, niistä ei länsimaissa kuulla.

Lisäksi viime päivinä levisi paljon huhuja, että Iran olisi tukenut Syyrian hallitusta lähettämällä maahan jopa 5000 Hizbullahin militanttia Libanonista sekä Pasdaranin agentteja. Jonkin verran liikennettä havaittiin, mutta määriä on mahdotonta mistään luotettavasta lähteestä tarkistaa. Pelkät huhutkin toimivat varmasti tehokkaana pelotteena syyrialaisille pysyä kotona.

Libyassa ja Sudanissa on ollut viime päivinä samanlainen tilanne kuin Syyriassa. Jemenissä sen sijaan mielenosoitukset tuntuvat jatkuneen ja sahanneen ylös ja alas. Ehkäpä ne riippuvat qatin pureskelun päivärytmistä. Jemenissä opposition eri elementit ovat lisäksi perinteisesti olleet erityisen vihamielisiä toisiaan kohtaan, joskin entiset kommunistit etelässä ovat enenevässä määrin lähentyneet islamisteihin. Sana'assa vaikuttava keskiluokkaisempi ja liberaalimpi oppositio saattaa laskea edullisemmaksi hankkia hallitukselta myönnytyksiä kuin pyrkiä täysimittaiseen vallankumoukseen, koska Jemen on valtiona hauraampi kuin Egypti tai Tunisia.

Algeriassa ja Jordaniassa mielenosoitukset ovat jatkuneet, vaikkakin Jordaniassa lientyneet. Algeria on näistä maista selvästi autoritäärisempi ja siellä mielenosoitukset on kielletty sekä tiedonvälitystä selvästi häiritty. Myös Marokossa oppositio on kutsunut kannattajiaan kaduille mielenosoituksiin, mutta hallitus on ilmoittanut olevansa luottavainen, koska Marokko on viime vuosina tehnyt paljon demokraattisia uudistuksia.

2 kommenttia:

  1. Kiitän kirjoituksen otetta ja asiatietoja. On harmi, jos historia joskus tietää kertoa länsimaiden menettäneen kunnioituksensa arabikansojen demokratiapyrkimysten vesittämisellä. USA:n varaukseton tuki Saudi-Arabian hallinnolle on jo pitkän aikaa vienyt siltä uskottavuutta ihmisarvoisen vapauden
    edistäjänä, saati esitaistelijana. Jossakin vaiheessa sielläkin asiat muuttuvat...

    VastaaPoista
  2. Totta, jossain vaiheessa epäilemättä asiat muuttuvat myös Saudi-Arabiassa, mutta epäilen, ettei kovin pian. Saudi-Arabia on aika erilainen kuin mikään muu alueen valtioista. Suuri osa väestöstä (ainakin maaseudulla) on oikeasti hyvin konservatiivista.

    Yksi osa kansasta on tyytymätöntä kuningassukuun, koska prinssit ovat tekopyhiä ja syntisiä. Toinen osa kansasta on tyytymätöntä uskonnolliseen paatokseen ja kurinpitoon, haluaisi elää normaalisti, seurustella, surffata netissä jne.

    Mutta Saudi-Arabia on niin rikas, että omat kansalaiset ovat laiskistuneet. Oman talon sisällä voi tehdä mitä lystää ja rahalla voi käydä ulkomailla huvittelemassa. Ja miljoonat siirtotyöläiset taas tahkoavat rahaa kotimaihinsa eivätkä jää Saudi-Arabiaan pysyvästi.

    VastaaPoista