Lähtölaskenta alkanut?

Onko Mubarakin lähtölaskenta alkanut? Eilen alkoi näyttää siltä, vaikka Mubarak itse onkin kieltäytynyt eroamasta ja uhoaa yhä jatkavansa syksyyn. Sotilaskomitean perustaminen ja kokoontuminen ilman Mubarakia ja ilman Omar Suleimania indikoi sitä, että armeija on viimein tekemässä siirtonsa vallanvaihdon puolelle. Mielenosoittajat ovat jo pitkään yrittäneet saada armeijaa asettumaan puolelleen.

Tämä ei tietenkään vielä tarkoita, että vallankumous on onnistunut. Poikkeustilan purkamista on luvattu, muttei tehty. Viimeksi ehdoksi asetettiin "tämän tilanteen" päättyminen. Arabimaissa johtajat ovat ennenkin antaneet paljon suuria lupauksia ja saaneet niillä aikaan länsimaalaisten innostusta, mutta sitten lupaukset on unohdettu ja uudistukset jääneet vain tyhjiksi sanoiksi.

Hyvä esimerkki tästä on Syyria, jossa on jo kymmenen vuotta lupailtu uudistuksia, joita ei ole tullut. Nyt Syyria on kuitenkin sallinut pitkään kielletyn Facebookin käytön! Tämä tosin ei kovin paljon muuta, koska nuoriso on jo pitkään käyttänyt Facebookia erilaisten proxien kautta eikä Syyrian tiedustelupalvelu ole onnistunut kaikkien blokkaamisessa. Assad lupaili myös lisää iänikuista dialogia, kansalaisjärjestöjen asteittaista sallimista ja muita uudistuksia, jotka toivon mukaan myös toteutuvat, mutta uskon vasta kun näen.

Algeriassa hallitus on luvannut lopettaa poikkeustilalait. Jordaniassa on tehty täysi hallitusremontti ja lisäksi kuningas on lupaillut vaalilain uudistamista. Jemenissä presidentti on ilmoittanut luopuvansa vallasta seuraavissa vaaleissa.

Toisin sanoen, kaikki ne jotka ovat sanoneet, ettei nuoriso saavuta mitään riehumalla netissä ja kaduilla, ovat olleet melkoisen väärässä. Todella suuria asioita on saavutettu jo - vaikka se ei tarkoittaisikaan siirtymistä yhdessä yössä täyteen demokratiaan. Näitä asioita ei varmasti olisi saavutettu, jos arabimaiden nuoriso olisi uskonut eurooppalaisia neuvojiaan ja odotellut kiltisti hallitusten johdolla tapahtuvia "hallittuja uudistuksia", "asteittaista kehitystä" ja "rakentavaa dialogia".

Osa arabimaista aloitti uudistumisen jo vuosia sitten - esimerkiksi Jordania ja Marokko. Muutkin ovat nyt lukeneet seinällä olevan kirjoituksen ja ottaneet vaarin näkemästään. Jopa niin kovapäiset diktaattorit kuin Assad ja Qaddafi näyttävät huolestuneen omien maidensa koulutetun nuorison kyvyistä.

Kansalaisten rohkaistuminen se oli joka kaatoi myös Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden kommunistiset diktatuurit. Jok'ikinen niistä maista, jotka vapautuivat vuosina 1989-1992 kommunistisista diktatuureista, on tänä päivänä vapaampi ja demokraattisempi kuin neuvostoaikana. Vaikka Venäjällä on palattu takaisin autoritääriseen järjestelmään, sekään ei ole lähelläkään sitä tyranniaa, joka se oli Neuvostoliiton aikana. Jopa Valko-Venäjä on vapaampi kuin silloin.

Jok'ikinen niistä maista, joissa vuosina 2003-2005 tapahtui värivallankumouksia, on tänä päivänä vapaampi ja demokraattisempi kuin ennen vuotta 2003. Vaikka takapakkia on tullut Ukrainassa ja Libanonissa, ja vaikka Venäjä hyökkäsi asevoimin Georgiaan, siitä huolimatta mikään näistä maista ei ole taantunut sille tasolle, jolla ne olivat kun Kutšma riehui kännissä ja määräsi toimittajien päitä katkottavaksi, kun Juštšenko myrkytettiin, kun Shevardnadzen mafiamiehet ampuivat toisiaan Tbilisin kaduilla tai kun Syyria ja sen tiedustelupalvelu miehittivät Libanonia pelon ilmapiirin kera.

Vaikka Iranin vihreä vallankumous murskattiin raa'alla väkivallalla, Iranissakaan asiat eivät enää olleet toissavuoden jälkeen niin kuin ennen. Näin on myös arabimaissa. Henki on tullut ulos pullosta. Nuoriso on alkanut luottaa itseensä. Tämä itseluottamus on valtava henkinen voimavara, joka tulee muuttamaan näitä yhteiskuntia, vaikka autoritääriset johtajat kuinka änkyröisivät muutosta vastaan.

Ne, jotka sanovat, että mikään ei muutu, ovat väärässä, vaikka kaikki ei muuttuisikaan. Ne, jotka sanovat, että vallankumous syö aina lapsensa, ovat väärässä, vaikka joitakin lapsia kaatuisi poliisin luoteihin tai kidutettaisiin hengiltä iranilaisissa vankiloissa. Tunisialaiset ja egyptiläiset nuoret - mutta myös jordanialaiset, syyrialaiset, algerialaiset ja jemeniläiset - ovat osoittaneet viime viikkojen aikana, että riskejä kannattaa ottaa vaikka epätietoisuuden koura kuristaisikin samalla sydäntä, ja että asiat voivat muuttua. Nämä ihmiset ansaitsevat kaiken kunnioituksen.

Toivottavasti he ovat opettaneet jotain myös eurooppalaisille, varsinkin niille, jotka ovat luulleet, ettei mikään koskaan muutu Euroopan etelälaidalla - että autoritääriset hallitukset ovat ikuisia ja että niille pitää vain vakauden nimissä syytää rahaa ja aseita.