El Kéf

El Kéf on Länsi-Tunisian kukkulaisessa maisemassa vuorella sijaitseva kaupunki, jossa on näyttävä medina ja joka siirtomaa-aikana toimi ranskalaisten kukkula-asemana. Korkeamman ilmanalan viileys miellytti koloniaaleja erityisesti kesäkuumuuden aikaan, ja sen huomasi iltaisin auringon laskiessa, sillä terasseilla tuli kylmä ja piti vetää liiviä ja takkia päälle.

Tunisilaiset kontaktimme ylistivät meille El Kéfiä ja luonnehtivat sen asukkaita mitä ystävällisimmiksi ja taiteellisimmiksi. Ilmeisesti tällainen maine kéfiläisillä Tunisiassa on, sillä se oli kirjattu opaskirjaanikin. Ensimmäisenä iltanani sain kuitenkin huonon ensivaikutelman eräältä kolmikymppisten miesten seurueelta, joka esitteli minulle henkitoreissaan verisenä kuolevaa siiliä. Kun ihmettelin, oliko se jäänyt auton alle vai mitä oli tapahtunut, ilmeisen humalainen tai ehkä hampputuotteita poltellut piknikporukka julisti löytäneensä siilin ja viiltäneensä siltä kurkun auki, koska halusivat grillata siilin, sehän oli ilmeinen porsas, ja he olivat muslimeja, jotka syövät sianlihaa. Ilmaisin heille, että minusta touhu oli julmaa eläinrääkkäystä eikä uskonnon rienaus ollenkaan hauskaa.

Jos tämä välikohtaus jätetään laskuista, sain toki muista kéfiläisistä myönteisen vaikutelman. En tiedä olivatko he keskimäärin ystävällisempiä tai taiteellisempia kuin muut tunisialaiset – jotka kaikki ovat minusta olleet ystävällisiä ja taiteellisia – mutta ainakin he ovat ylpeää ja omanarvontuntoista porukkaa. El Kéf on ollut monta kertaa vastarinnan keskus, myös itsenäisyysliikkeessä Ranskan siirtomaavaltaa vastaan ja viime vuonna kansannousussa Ben Alin hallintoa vastaan. Lukemattomat graffitit muistuttivatkin Kéfissä vallankumouksesta kolmella kielellä.

Kuten Soussessa ja Bizertessä, maksoin myös Kéfissä naurettavan edullisia hintoja kaikesta, niin hotelleista kuin aterioistakin. Olin ainakin neljä tähteä ansaitsevassa alppihotellissa ja maksoin siitä 40 dinaaria (20 euroa) yöltä. Bizertessä olin 20 dinaarin hotellissa ja Soussessa maksoin 30 dinaaria Cornichella olleesta rantahotellista. Joten juuri nyt on mitä erinomaisin aika matkustaa Tunisiaan ja varsinkin matkustella siellä pääkaupungin ulkopuolella; maahan on erittäin turvallinen ja siellä on lähes koko maan kattava länsimainen infrastruktuuri hyvine teineen, huoltoasemineen, kauppoineen ja palveluineen.

En ehtinyt olla El Kéfissä paria tuntia pidempään kun minulla jo oli paikallisia ystäviä, jotka olivat paljon mukavampaa väkeä kuin siilintappajajoukkio. Tutustuin pariin paikalliseen opiskelijaan, joista yksi oli ollut maanantain mielenosoituksissa Tunisissa ja osoitti minulle valokuvistani tuttujaan, mm. kéfiläisen mielenosoittajaporukan organisoineen opettajansa. Opiskelija itse oli joutunut poliisin pieksemäksi ja tilapäisesti pidättämäksi ilman syytä, mutta vapautettu pian, ja opettaja oli kotona Kéfissä tehnyt asiasta suuren numeron – opiskelijansa kunniaksi tietysti.

Uusien tuttavieni toimesta kehkeytyi varsin kaoottinen viimeinen matkapäivä Kéfissä. Poukkoilimme kahvilasta ja baarista toiseen. Illalla kaksi tunisialaista jalkapalloklubia otti yhteen ja nuoriso oli villinä siitä ilosta, raahaten esiin koko repertuaarin hoilotuksineen, lippuineen, heimotunnuksineen ja autontorvensoittoineen, eräänlaista sijaistoimintaa vallankumouksen tekemiseen. Ottelua seurattiin kahvilaterassin televisioista ja poltettiin ärgileä. Täyspäiväisen päämäärättömän lonnimisen vuoksi peruuntui suunnitelmani käydä viimeisenä päivänä sotahistoriasta tunnetussa Kasserinen solassa. Vallankumouksen hengestä oppimisen kannalta päivä varmaan kuitenkin tuli käytetyksi paremmin. Illalla ajoin Kéfistä Tunisiin ja seuraavana päivänä palautin vuokra-autoni ja lensin Istanbuliin.

Istanbulissa kevät oli edennyt jo siihen pisteeseen, että ihmiset kulkivat Sultanahmetin ja Sirkecin terasseilla teepaidoissa, vaikka illalla tuli viileämpää. Söin köfteä, join Efesiä ja kokosin kasaan Tunisian aineistoja. Käyn Istanbulissa varsin usein, yleensä läpikulkumatkoilla, mutta siellä voisi useamminkin viettää vaikka viikonloppuja, etenkin kun Suomesta on päivittäiset suorat lennot tähän Euroopan toiseksi tai kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, jolla uskomattoman värikäs useamman tuhannen vuoden kulttuurihistoria. Suurista turistimääristä huolimatta Istanbul ei ole ylihinnoiteltu ja kaupungin valtava koko ja monimuotoisuus takaavat uutta löydettävää vaikka kuinka monelle matkalle.

Suomeen saapuessani vastassa oli tihkusadetta ja kylmää viimaa, mutta näin silti jo matkalla lentokentältä kaupunkiin neljä töyhtöhyyppää. Ehkäpä se kevät vähitellen tännekin.

Vallankumouksen henki

Tunisian ja Libanonin väliset déjà vu -kokemukset sen kuin jatkuvat. Tunisiassa tuntuu olevan jokseenkin yhtä helppoa hankkia paljon uusia ystäviä monenlaisista piireistä kuin Libanonissa. Libanonissa pärjää millä tahansa kolmesta kielestä – arabiaksi, englanniksi tai ranskaksi – kun taas Tunisiassa pitäisi joko arabian tai ranskan olla vahva; hyvää englantia osaavia on harvassa ja he ovat pääasiallisesti turistialalla toimivia häsläreitä tai sitten teinejä, mikä kertoo siitä, että englannin asema on täälläkin nousussa koulujen ja internetin kautta.

Niin kauan kuin matkustin syyrialaisen kanssa, puhuttiin tietysti pääasiassa arabiaa, mutta nyt kun olen omillani, olen alkanut kompensoida heikon arabiani ja heikon ranskani yhdistämällä niistä kummallisen sekakielen, joka sujuu ajoittain varsin hyvin. Tunisiassa ja ehkä muissakin Maghrebin maissa sillä varmaankin pärjää varsin hyvin, ja ehkä myös joissain Pariisin ja Marseillen maahanmuuttajalähiöissä ja Itä-Beirutissa, mutta muualla maailmassa lauseeni olisivat käsittämättömiä. Hämmästyttävän hyvin tulen ymmärretyksi ja se, että ihmiset vastaavat täysin vakavalla naamalla, on selitettävissä ainoastaan sillä, että monet paikallisetkin puhuvat tämäntapaista sekakieltä.

Sunnuntaina tapasin sousselaisen kontaktini, joka osoittautui taloustieteiden opiskelijaksi ja oli sen näköinen kuin ei olisi nukkunut moneen päivään. Monen nettiaktivistin tavoin hän oli livenä ujo ja hermoileva, ikään kuin viihtyisi avattaressaan paremmin kuin oikeassa kehossaan. Pian tapaamisen jälkeen kaasutin taas jo pohjoista kohti. Tein kuitenkin sellaisen kiertolenkin, että ajoin käytännössä Cap Bonin ympäri ja pysähdyin matkalla moneen paikkaan Korban laguuneille, joissa olikin kosolti flamingoja, haikaroita, marmorisorsia, kaitanokkalokkeja, hietatiiroja, pitkäjalkoja, pääskykahlaajia ja muuta mukavaa. Illaksi ehdin takaisin Tunisiin, josta olikin jo soiteltu perään, kun olin melkein kaksi päivää poissa boheemipiirien riennoista.

*   *   *

Maanantaiaamuni alkoi kyynelkaasulla ja pampuilla. Olin varautunut marttyyrien päivän mielenosoituksiin ja niistä leimahtaviin mellakoihin hyvin hankkimalla itselleni huoneen parvekkeella, joka toimi optimaalisena kuvauspaikkana suoraan Avenue Habib Bourguiban keskipaikkeille, jossa demonstrantit ottivat yhteen mellakkapoliisin kanssa. Useaan otteeseen jouduin suojautumaan sisätiloihin ja pesemään kyynelkaasua silmistäni, mutta tulipahan hyviä kuvia. Tunisialaisen ystävän ehdittyä paikalle lähdimme kiertämään autolla keskustaa ja jouduimme useaan otteeseen keskelle mellakkapoliiseja pakenevia mielenosoittajia tai kivien peitossa olevia katuja.

Lopulta tapasimme kahvilassa älykkö-toimittajattaren, jolta on juuri ilmestynyt useita islamismia käsitteleviä artikkeleja yhdessä Tunisian politiikkaa ja yhteiskuntaa käsittelevistä intellektuellilehdistä. Suomessa sellaisia ei taida olla Ny Tidin ja Kanavan lisäksi ainuttakaan – mainittakoon, että Tunisiassa on vain tuplasti enemmän asukkaita kuin Suomessa ja silti Suomi tuntuu olevan tässä suhteessa se, joka on kehitysmaa. Tapasimme myös nuoren valokuvaajattaren, joka hänkin on aktivisti.

En enää muista niin tarkkaan, mikä oli Tunisian huivitilanne matkustellessani maassa ensimmäisen kerran, mutta nyt huomiotani kiinnittää se, että kaikesta islamistivalituksesta huolimatta Tunisian nuorista naisista suurin osa kulkee hiukset paljaina ja länsimaisissa vaatteissa. Vanhemmista naisista enemmistöllä on sen sijaan erilaisia huiveja. Tilanne ei ole tämä pelkästään Tunisissa, vaan suunnilleen samat suhdeluvut näyttävät vallitsevan myös Soussessa, Hammametissa, Bizertessä ja provinssien pikkukaupungeissa – jopa islamilaisen konservatiivisuuden keskuksessa Kairouanissa.

Tätä taustaa vasten kävin maanantaina iltapäivällä jälleen yhden monista erittäin pessimistisistä keskusteluistani tunisialaisten kanssa, tällä kertaa al-Manarin alueen nuorison suosimassa Brooklyn-kahvilaravintolassa, seuranani kaksi mitä viehättävintä korkeasti koulutettua nuorta naista, joista toinen opettaa tilastollista analyysiä kahdessa eri yliopistossa ja toinen on yksityissektorin töissä. Heidän äärimmäistä pessimismiään ja islamistikammoaan kuunnellessa ei voinut välttää surullisia mielleyhtymiä Libanoniin.

Tuo keskustelu olisi hyvin voitu käydä falangistien kanssa habitukseltaan identtisessä kahvilassa Achrafiyéssä, ja tytötkin olisivat saattaneet näyttää tyylikästä pukeutumista ja aurinkolaseja myöten samoilta. Nyt vain kyseessä olivat muslimitytöt, joista toinen vieläpä muistutti siitä, että hän on oikeasti hyvin uskonnollinen, muttei voi sietää islamisteja, jotka yrittävät monopolisoida sen, mitä islam mukamas on, ja käyttää uskontoa hallitsemisen välineenä.

Ymmärrän heitä ja heidän pelkojaan islamisteja kohtaan. Samalla juuri tämä syvä pessimismi, maailmanlopun maalailu ja ääretön epäluottamus ovat niitä tekijöitä, jotka ovat repimässä yhteiskuntaa kahtia. Tunisiassa lähes kaikki nuoret, joiden kanssa puhun, toistavat identtisiä kauhutarinoita islamisteista. Voisi ihmetellä, mistä kaikki ne äänet Nahdhalle sitten tulivat, ellei ottaisi huomioon sitä, että koulutettu kaupunkilaisnuoriso on kuitenkin aina vähemmistö väestöstä, kun taas pohjimmiltaan konservatiiviset epäpoliittiset ihmiset (ml. Nahdhan äänestäjät) ovat enemmistö.

Lisäksi tunisialaista keskustelua vaivaa lähes patologinen usko salaliittoteorioihin, joka on tyypillistä kaikkialla arabimaailmassa, mutta Tunisian hyvin koulutetussa ja kulttuurisesti länsimaisessa keskusteluilmapiirissä se jotenkin absurdisoituu entisestään. Esimerkiksi nämä kaksi äärimmäisen länsimaista, korkeasti koulutettua ja hyvin toimeentulevaa tyttöä insistoivat salaliittoteoriaa, jonka mukaan koko arabimaailman islamisointi Saudi-Arabian malliin on itse asiassa Yhdysvaltain ja Euroopan hanke, jota hoitamaan on värvätty Qatar ja Turkki, ja jonka äänitorvena toimii "CIA:n ohjailema" al-Jazeera.

Motiivit kuulemma ovat, että islamistien hallinnassa saadaan vakautta ja öljyä, kuten Saudi-Arabiasta, johon kaikki länsimaat ovat tyttöjen mielestä täysin ihastuneet, ja kun arabimaat ovat kaikki islamistien hallinnassa, länsimaat voivat karkottaa islamistit takaisin niihin. Lisäksi islamistien tukeminen on Israelin salajuoni, koska se haluaa polarisoida kaikki arabimaat ja ajaa ne Irakin kaltaiseen sisällissotaan. Yhdysvallat ajaa aina ja kaikkialla Israelin asiaa, vaikka esittäisi muuta.

Mielenkiintoisempaa on se, että heidän mukaansa – kuten monien aiemmin tapaamiemme intellektuellien ja teatterilaisten – salafilaiset ovat ”Nahdhan varjopoliiseja”, jotka toimivat sisäministeriön siunauksella ja tarkoituksena rakentaa maahan uusi islamistinen pelon ilmapiiri, Saudi-Arabian uskonnollisen moraalimiliisin tapaan. Olin aamulla nähnyt Bourguiban avenyyllä keppien kanssa huitovia siviilejä, mutta eivät he salafilaisia olleet, vaan ravintoloiden palkkaamia omaisuuden suojelijoita. Itse asiassa, en nähnyt aamun mielenosoituksissa yhtään islamisteja. Ei ihme, tytöt totesivat, koska islamistithan ovat nykyään hallitus.

Maanantai-illaksi ajoin pohjoiseen Bizerteen ja asetuin sinne taloksi. Tutustuin sekä iltaiseen että aamuiseen vanhaan satamaan ja medinaan. Tänään jatkoin sitten Ichkeuljärven kansallispuistoon. Valitettavasti kevät on vienyt vesilintumassat Eurooppaan ja jäljellä oli lähinnä loputtomasti nokikanoja, silkkiuikkuja ja muutamia haikaralajeja. Kaikenlaista pientä kivaa tuli kuitenkin nähtyä.

Ichkeuljärvi on kärsinyt pahasti siitä, että jokien patoamisen myötä suolatasapaino on muuttunut, mikä taas on johtanut siihen, että suolapitoisempaan veteen sopeutunut mutta linnuille ravinnoksi kelpaamaton kasvi on vallannut Ichkeuljärven ja tuhonnut sen alkuperäisen makeavetisen vesikasvin, jota linnut söivät, lähes sukupuuttoon. Sorsien, hanhien ja muun linnuston määrät ovat pudonneet murto-osaan menneistä ajoista.

*   *   *

Yritän blogissani yleensä olla varsin pidättyväinen ystävistäni kertoessani ja ainakin pitää heidän henkilöllisyytensä salassa, koska useimpien heistä uskon toivovan enemmän tätä. Osa lukijoista haluaisi varmaan kuulla mieluummin kiehtovia henkilökuvia kuin luetteloita käymistäni kaupungeista ja lintupaikoista, etenkin kun niin monet tuntemani ihmiset ovat mitä mielenkiintoisimpia persoonia. No, yritän tyydyttää ihmistarinoita kaipaavia edes tuntemattomiksi jäävillä tuttavuuksilla, jotka katoavat elämästäni yhtä pian kuin ilmaantuivat. Edellisessä kirjoituksessa kerroin Soussessa tapaamastani jalattomasta vanhuksesta. Nyt kerron nuoresta pojasta, joka liftasi autossani Béjan ulkopuolisesta liikenneympyrästä noin 27 kilometrin päähän Bou Salemin kaupunkiin.

Ajaessani ulos Béjasta ja tullessani liikenneympyrään jouduin hidastamaan lukeakseni oikein kyltit, koska olin matkalla El Kéfiin (josta käsin tätä kirjoitan), ja tänne päästäkseni minun oli suunnattava Jendouban suuntaan. Kyltin alla poika viittilöi minulle, joten avasin oikean puolen ikkunan ja sanoin olevani menossa Jendoubaan ja sieltä El Kéfiin. Hän sanoi sen olevan täydellistä itselleen, koska oli menossa Bou Salemiin, joka oli matkan varrella. Päästin hänet sisään ja hän pyyteli anteeksi ikään kuin olisi kovastikin vaivannut minua.

Poika oli jotain välillä 18—21, tavallisen näköinen, päässä lippalakki, yllä huppari ja farkut. Hän näytti kuitenkin vakavalta ja ensin ajellessamme vihreän kukkulamaaston halki, jota siellä täällä täplittivät oliiviviljelmät tai mäntymetsiköt, hän oli täysin vaiti. Suomessa se olisi ollut normaalia, mutta tässä osassa maailmaa tuollainen hiljaisuus on aivan tavatonta. Auton levysoittimesta tuli Amr Diabia ja poika nyökytti päätään sen tahdissa, katse tiiviisti eteen tielle suunnattuna.

Yhtäkkiä hiljaisuus katkesi hänen kysyessään puhunko englantia. Sanoin osaavani englantia, mutta arvelin tähänastisen kokemukseni perusteella, että hänelle on parempi puhua edellä kuvaamaani arabian ja ranskan seosta. Hän kuitenkin yllätti minut puhumalla erinomaista englantia, parempaa kuin kukaan tähän asti tapaamani tunisialainen. Hän ei missään vaiheessa kysynyt nimeäni eikä mistä maasta olen kotoisin, mikä sekin on täysin tavatonta täälläpäin maailmaa, vaan sen sijaan piti minulle pitkän luennon Tunisian politiikasta, kulttuurista ja vallankumouksen hengestä, sekä siitä kuinka tuo henki on menetetty, ja tulevaisuus sen mukana.

Tämä luento ei ollut monologi, vaan pikemminkin yksipuolisesti etenevä dialogi. Se alkoi muutamalla kysymyksellä, jotka hän esitti minulle, ja kun vastasin melko kliseisesti pitäväni Tunisiasta, pitäväni vallankumouksesta ja sen jälkeisestä ilmapiiristä ja tietysti tunisialaisista ihmisinä, hän nyökytteli hieman ylimielisen tietäväisesti, ja tuntui äänettömästi sanovan: ”Niin, niin, taas yksi ulkomaalainen.” Hän oli päättänyt valistaa minua, joten alkukysymystensä jälkeen osakseni tuli lähinnä noteerata se, mitä hän sanoi. Ja hän oli erinomainen puhuja, monien arabien tavoin erittäin lahjakas ja suorastaan runollinen retoriikassaan.

Käytännössä hän kertoi olevansa pettynyt aivan kaikkeen ja kaikkiin. Bourguiba oli ollut varas, Ben Ali oli ollut varas ja roisto, ja vallankumouksen jälkeen kaikki puolueet ovat osoittautuneet samanlaisiksi. He repivät kansansa kappaleiksi, luovat toisistaan viholliskuvia. Islamistit yhtäällä, vasemmisto toisaalla, ja niin edelleen. Hän ei tietenkään tiennyt, että olin runsaan viikon kuluessa kuullut tämän pessimistisen näkemyksen ja yleisen pettymyksen kymmeniltä erilaisilta tunisialaisilta.

Kun poika puhui vallankumouksesta, hän puhui ”meistä”. Ne ”me”, jotka olivat tehneet vallankumouksen, käsittivät hänen mielestään lähinnä kolme ryhmää: ”ultrat”, jotka olivat jalkapallofaneja; opiskelijat ja nuoriso; sekä työttömät, jotka vaativat töitä ja leipää. Nämä kolme ryhmää tekivät vallankumouksen, mutta aivan muut tahot – ulkomailta tulleet ja rahoitetut poliitikot – varastivat sen jälkeen vallan. Poliisit ovat varkaita. Poliiseja ohittaessamme poika kiroili ja esitti halveksuntansa. Armeijakaan ei kuulemma tee mitään.

Tapa, jolla poika puhui minulle, oli kohteliaan alun jälkeen merkillisen autoritatiivinen ja luennoiva. Vaikka hän näytti enemmän teiniltä tai jalkapallon katselijalta ja puhui kadun metaforilla – käyttäen erittäin rankkaa kieltä maansa johtajista sekä ennen että jälkeen vallankumouksen, samoin kuin viranomaisista ja muista auktoriteeteista – hänen puheissaan oli erittäin koulutetun tuntuinen ja analyyttinen rakenne. Hän myös käytti sofistikoituneesti käsitteitä ja vertauskuvia selittäessään yhteiskuntaa ja politiikkaa. Keskimääräinen samanikäinen suomalainen ei puhuisi tuolla tavalla.

Keskustelun alussa, kun hän kysyi minulta mitä mieltä olin tunisialaisista, ja annoin kohteliaan kehuvan vastauksen, hän julisti, että oikeasti tunisialaiset ovat ymmärtämätöntä roskajoukkoa, joka ei ansaitse mitään muuta kuin diktatuurin, ja päästyään yhdestä, sen he tulevat myös saamaan uudelleen, mutta sitä ennen nähdään Irakin kaltainen valtataistelu. Reagoidessani tähän, että hänen näkemyksensä oli kovin synkkä, hän vastasi: ”Minä olen arabi ja jos minä joudun sanomaan näin omasta kansastani, sinun on parasta vain uskoa.”

Oletan ymmärtäväni miksi joku niin nuori puhuu tuntemattomalle ulkomaalaiselle tuohon sävyyn. Hän on poika, joka on niin lyhyessä ajassa nähnyt, kokenut ja tehnyt niin paljon ja niin suuria asioita, että hänestä on tullut liian nopeasti aikamies. Sen näkee katseesta ja kuulee äänestä.

Hän ei ollut kyynikko. Kyynikot eivät pety, koska he eivät alun perinkään uskoneet mihinkään. Sen sijaan tämä poika oli idealisti, joka on pettynyt ja disillusoitunut. Pohjimmiltaan idealisti ottaa sellaisen paljon raskaammin kuin pohjimmiltaan kyynikko. Siinäkin suhteessa hän inkarnoi varsin hyvin vallankumouksen henkeä.

Eräässä kohdassa hän huokasi: ”Et tiedä yhtään, mitä tässä maassa tapahtuu”, ja pehmensi sitten sanomaansa toteamalla puhuvansa sinä-passiivissa, ja ettei hänkään tiedä, mitä tässä maassa tapahtuu. Poliisit käyttävät kyynelkaasua ja pamppuja aseettomiin mielenosoittajiin. Kaikki on takaisin lähtöruudussa, Ben Alin ajat ovat jo palanneet. Tähän totesin olleeni maanantaina paikalla Tunisissa ja kuvanneeni mitä siellä tapahtui. ”Ihanko totta?” hän sanoi, ja se tuntui muuttavan hänen käsitystään turistista, jolle oli pitänyt pitkää luentoa.

Runsaat parikymmentä kilometriä kukkulaista ja mutkaista tietä kuluivat joka tapauksessa kuin siivillä ja yhtäkkiä olimme Bou Salemin laidalla. Hän pysäytti minut, kiitti hyvin kohteliaasti hymyillen ja kätellen, ja sanoi ulos autosta noustessaan: ”Muista kertoa ihmisille Euroopassa, mitä sanoin, ja varmista, että ihmiset näkevät ne kuvat, joita otit mellakoista.”

Olin pari sekuntia liian häkeltynyt, koska kun mieleeni tuli kysyä, mikä hänen nimensä oli, häntä ei näkynyt enää missään. Hän oli kadonnut yhtä äkkiä kuin oli ilmaantunut auton ikkunaani Béjassa. Oli kuin häntä ei olisi ollutkaan. Minusta tuntui pian tuon jälkeen kuin olisin tosiasiassa puhunut džinnille, jonkinlaiselle vallankumouksen hengelle, joka typifioi yhden kokonaisen sukupolven kokemusta, hetkellistä historiallista suuruutta ja sen jälkeistä disilluusiota.

On ehkä tarkoitettu, että joidenkin ihmisten tiet risteävät tällä tavoin, ja samalla kuitenkin tarkoitettu, etteivät edes heidän nimensä tule toisilleen tunnetuiksi. Ehkä osanani on aina oleva tavata mielenkiintoisia ihmisiä, tai sitten tavalliset ihmiset ovat mielenkiintoisia, kunhan heitä vain kuuntelee.

Saapuessani El Kéfiin joku oli kirjoittanut spraymaalilla rotkoa reunustavaan muuriin: ”Älä unohda tätä vallankumousta!”

Kyynelkaasua ja palmuja

Tänään aamupäivällä ollessamme pakkaamassa tavaroitamme autoon ja tekemässä lähtöä Tunisista, pääsimme maistamaan kyynelkaasua. Sitä alkoi virrata yllättäen kadullemme ja ihmiset alkoivat juosta hädissään pois kirvelevän kaasun tieltä. Pakkauduimme autoon neljän tunisialaisen kontaktimme kanssa ja ajoimme tiehemme. Pienen kyselyn jälkeen selvisi, että kaasu tuli Bourguiban bulevardin Medinan-puoleisessa päässä olevalta aukiolta, jossa oli järjestetty suuri mielenosoitus työttömyyden vuoksi.

Kävi mielessä, mitähän suomalaismediat olisivat voineet kirjoittaa, jos olisimme ottaneet pari kännykkäkuvaa ja soittaneet iltapäivälehtiin, että "suomalais-syyrialaiset dokumentaristit pakenivat Tunisin tulihelvettiä". Suomen suurlähetystöllä Berges du Lacin hienostoalueella olisivat puhelimet soineet turhaan, sillä kaikki ovat pääsiäislomilla.

Joka tapauksessa dokumenttiprojektissa alkoi jo olla aineistoa niin paljon, että siitä riittää töitä kuukausikausiksi. Matkakumppanini lähti Istanbuliin ja minä puolestani ajoin etelään Tunisian kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, jota kutsutaan ranskaksi nimellä Sousse ja arabiaksi Susa.

Cornichella vallitsee aivan raouchémainen tunnelma ja aina välillä unohdan olevani Beirutista katsoen aivan toisella puolella arabimaailmaa. Parin talon päässä majapaikasta on sitä paitsi Beirutin yöt -niminen baari. Pitänee käväistä yhdellä, kahdella tai kymmenellä tai sitten pullo Magonia pöytään. Kontaktini Soussessa on tänä iltana kiireinen opintojensa kanssa ja ehtii tavata vasta huomisaamuna, joten koko ilta ja yö on aikaa perehtyä tähän vilkkaaseen kaupunkiin, jossa olen viimeksi käynyt 14 vuotta sitten.

Kävellessäni kohti Medinan porttia havaitsin pyörätuolissa istuvan jalattoman vanhuksen, joka yritti itsemurhameiningillä ylittää vilkasta tietä. Pysäytin liikenteen ja autoin miehen yli, ja vielä katukivetyksen yli aukiolle. Kuten puolet Soussen asukkaista, mies osasi muutaman lauseen kaikilla turistikielillä ja yritti arvuutella kansallisuuttani. Lopulta kävi ilmi, että hän puhuu täydellistä ja sujuvaa ruotsia, mikä suuresti hämmästytti minua koska ukko näytti lähinnä kerjäläiseltä ja itse asiassa olikin sitä. Hänellä oli kuitenkin ollut ilmeisen värikäs elämä, joka oli sisältänyt vuosien elämän Uppsalassa ja Lundissa, Ruotsin johtavissa yliopistokaupungeissa. Sitten oli kuulemma tupakointi tuhonnut kaiken: mieheltä oli amputoitu jalka ja kaikki, ja nyt olivat sekä tupakka että liharuoat kielletty. Annoin vanhukselle puoli dinaaria.

Aion viipyä Soussessa vain huomiseen ja sitten palata Tunisiin, koska siellä on sunnuntai-iltana merkittävä kulttuuritapahtuma ja maanantaiksi taas odotetaan marttyyrien päivän mielenosoituksia. Tunisialaisilla on sekin yhteinen piirre libanonilaisten kanssa, että ovat ylenpalttisen huolehtivaisia. Ihmiset, joihin olen tutustunut vasta kuluneella viikolla, soittelevat koko ajan perään kyselläkseen, onko kaikki varmasti hyvin. Ja kuten Libanonissa, täälläkin pitää tapella laskuista, jotta saisi maksaa jotain itse. Ironista kyllä samaan aikaan suurin osa turisteista joutuu tinkimään ja vänkäämään naurettavimmistakin asioista. Tuli sekin mieleen, kun hotellin muuten mukava ja polyglotti manageri oli aivan käsittämätön häsläri.

Minulle jää sen jälkeen vielä muutama päivä, jotka olen ajatellut käyttää luontoharrastuksen merkeissä Tunisian pohjoisosissa ja vuorilla.

Tunis on uusi Beirut

Otsikko on tarkoituksellisesti klisee, mutta tältä ajatukselta ei ole voinut kuluneen Tunisissa viettämäni viikon aikana välttyä. Näiden paikkojen välillä on toki merkittäviä erojakin, mutta yhtäläisyydet Beirutiin joskus noin vuosi kevään 2005 seetrivallankumouksen jälkeen ovat pelottavankin ilmeisiä, sekä hyvässä että pahassa.

Eräällä tavalla Tunisia on oman alueensa Libanon. Se on naapureihinsa verrattuna suhteellisen pieni maa, joka on tottunut olemaan myös naapurimaitansa huomattavasti vapaampi. Ben Alin hallinto oli kyllä autoritäärinen, mutta ei silti mitenkään verrattavissa Qaddafin Libyaan eikä edes Bouteflikan Algeriaan. Tunisia on arabimaa ja arabia sen pääkieli, mutta maassa on päällekkäin lukuisia historiallisesti muodostuneita kulttuurikerrostumia foinikialaisten Karthagosta roomalaisiin, berbereihin, arabidynastioihin, osmaneihin ja ranskalaisiin. Kuten Libanonissa, myös Tunisiassa yhdistyvät arabialaisuus, islamilaisuus, välimerellisyys ja ranskalaisvaikutus.

Libanonista poiketen Tunisiasta puuttuu vahva kristitty väestö - maassa on vain pieni kristitty yhteisö ja sekin muodostuu pääosin siirtomaa-aikana tai myöhempinä maahanmuuttajina tänne asettuneista ranskalaisista ja italialaisista sekä länsiafrikkalaisista siirtolaisista. Sen sijaan Tunisiassa on säilynyt verrattain vahva, joskin nykyisin määrällisesti pieni, juutalaisyhteisö, joka alun perin pakeni Italiasta ja Andalusiasta katolisten toimeenpanemia juutalaisvainoja. Libanonissa juutalaisia on jäljellä vain muutama hyvin matalalla profiililla elävä perhe, mikä on ymmärrettävää huomioiden Libanonin ja Israelin sotaisat välit. Tunisiasta katsoen Israel on kaukana eikä siksi samanlainen eksistentiaalinen ongelma.

Kuten Libanonissa, myös Tunisiassa on pääkaupunki, jossa näkyy voimakas ranskalaisvaikutus, ja jossa on erittäin monipuolinen, ehkä jopa skitsofreeninen, älyllinen elämä. Kuten libanonilaiset, myös tunisialaiset ovat naapureihinsa verrattuna hyvin koulutettuja, mutta myös hedonistisia, narsistisia ja kärsimättömiä. He valittavat herkästi, kun kovat odotukset eivät toteudukaan. Juuri näin on käynyt ja käymässä kun Tunisiasta alkaneesta arabikeväästä on kulunut yli vuosi.

Aikoinaan kevään 2005 jälkeen Libanon oli arabimaailmassa poliittinen pioneeri ja vapauden majakka, jonka kulttuurivaikutus varsinkin nuorisoon oli populaarikulttuurin, musiikin ja tv-sarjojen myötä paljon suurempi kuin maan koko olisi antanut olettaa. Tunisiassa voi aistia saman tunnelman ja ylpeyden siitä, että juuri tunisialaiset olivat arabikevään pioneereja. Tunisissa on, kuten Beirutissa, edelleen voimakkaana puhaltava vapauden tuuli. Kaikkialla mihin menemme, ihmiset puhuvat politiikkaa: täpötäysissä kahviloissa, ravintoloissa, baareissa, kaduilla, ratikkapysäkeillä, kirjakaupassa, teatterissa, graffiteja maalatessaan, taksia ajaessaan, postissa asioidessaan. Tämä kaikki tuo asioista kiinnostuneelle ulkomaalaisille elävästi mieleen Beirutin.

Vuosien 2005-2011 ajan arabikevään tehnyt sukupolvi piti seminaarejaan, kokouksiaan ja työpajojaan Beirutissa. Siitä lähtien kun Tunisiassa tehtiin vallankumous ja Beirutissa puolestaan valta vaihtui Maalis-8-liittoumalle, näitä seminaareja ja kokouksia on alettu pitää jatkuvalla tahdilla Tunisissa. Tässäkin mielessä Tunisista on siis alkanut tulla "uusi Beirut". Jos Tunisin yliopisto ja muut maan opinahjot käyttävät tilaisuuden hyväkseen, Tunisiasta voisi tulla arabimaailman tulevaisuuden aatteellinen hautomo, joka vetää puoleensa muiden arabimaiden nuoria lupauksia kuten Beirutin yliopistot ja thinktankit tähän asti. Erona on tosin se, että kun Beirutin kansainväliset piirit ovat kovaa vauhtia englanninkielistyneet, Tunis on yhä erittäin voimakkaasti frankofoninen, ja Ranskan rooli massiivinen.

Myönteisen vapauden ilmapiirin kääntöpuolena on toinen asia, joka elävästi muistuttaa Beirutista: väestön yhä jyrkempi poliittinen jakautuminen ja polarisaatio islamisteihin ja näitä sydämensä pohjasta vihaaviin sekulaareihin. Molemmat leirit jakautuvat lisäksi sisäisesti. Salafilaiset eivät voi sietää Nahdhaa ja jakautuvat itsekin kuppikuntiin. Sekulaarissa leirissä jyrkän linjan vasemmisto ja arabinationalistit elävät yhä ranskalaistraumaa kun taas liberaalimpi vasemmisto ja oikeisto haluaisivat avata kaikki ovet Eurooppaan. Osa haluaisi tehdä yhteistyötä Nahdhan kanssa, osan mielestä taas Nahdha pelaa likaista peliä käyttäen salafilaisia keppinään ja esiintyen itse maltillisina vaikka taustalla on salaliitto Tunisian pukemiseksi burkhaan.

Kielitaidollisista syistä olen asettunut taka-alalle hiljaiseksi matkakumppaniksi kun syyrialainen ystäväni on toteuttanut arabiaksi dokumenttiaineiston keruuta. Olemme tavanneet joka päivä lukuisia erilaisia tunisialaisia elämän eri alueilta, eri poliittisista mielipiteistä ja uskontonäkemyksistä, ja ystäväni on pienellä alustuksella filmannut heidän monologinsa. Osa tapaamisistamme on ollut järjestettyjä, mutta suuri osa tullut vastaan sattumalta. Ihmiset ovat alkaneet avautua politiikasta ja olemme tiedustelleet, haluaisivatko he käydä asiasta ihan kunnon keskustelun ja mahdollisesti suostua puhumaan myös videolle. Kaikki ovat halunneet keskustella, mutta muutama on kieltäytynyt videoinnista - esimerkiksi taksikuski, joka oli äänestänyt Nahdhaa mutta sitten pettynyt siihen ja päättänyt olla äänestämättä enää ketään; ja salafilaisen madrasan johtaja, aito fundamentalisti, joka oli viettänyt elämästään 17 vuotta Saksassa ja sitten palannut Tunisian pyhään kaupunkiin Kairouaniin johtamaan salafilaista madrasaa.

Kuten Libanon, myös Tunisia on nyt paikka, jossa voi yhdessä ja samassa maassa ja kaupungissa tavata kaikki arabimaailman poliittiset ja yhteiskunnalliset suuntaukset lävistyksillä naamansa täyttäneistä ja piikkitukkaisista alakulttuurinuorista kaavuissa ja pitkissä parroissa kulkeviin salafiitteihin, vanhakantaisista kommunisteista libertaristeihin ja nationalisteihin. Suurin osa vanhemmista naisista käyttää huivia, kun taas suurin osa nuorista naisista kulkee hiukset paljaina, meikattuina ja tiukoissa farkuissa - jopa konservatiivisessa Kairouanissa. Ne harvat, joilla on näkynyt hijabia rankempia, kaiken peittäviä huivivarustuksia, ovat ehkä olleet ulkomaalaisia tai sitten kuuluneet paikallisiin salafilaisyhteisöihin.

Poliittinen polarisaatio on kuitenkin varsin huolestuttavalla tasolla. Osapuolten välillä tuntuu olevan syvenevä luottamuspula, jota jokainen uusi välikohtaus syventää. Sellainen tapahtui esimerkiksi 25. maaliskuuta Bourguiban avenyyllä teatterin edessä - tapaus, josta olemme kuulleet matkan aikana paljon. Sekulaari intelligentsia oli järjestänyt mielenosoituksen sekularismin puolesta ja islamismia vastaan teatterin edessä ja salafilaiset puolestaan oman mielenosoituksensa bulevardin päähän kellotornille. Hallituksen tarkoitus oli ollut pitää nämä toisistaan erillään, mutta salafilaiset olivat - sekularistien mukaan poliisin puuttumatta - virranneet teatterin eteen ja oli syntynyt yhteenotto, jossa oli piesty mm. eräitä tunnettuja taiteilijoita.

Molemmin puolin liikkuu salaliittoteorioita siitä, mikä hallitusta dominoivan Nahdha-puolueen "todellinen" agenda on. Sekularistien mielestä se vain esittää maltillista ja tosiasiallisesti suojelee salafiitteja. Jyrkempien islamistien mielestä taas se on vain esittänyt islamilaista ja todellisuudessa ajaa länsimaista agendaa.

Poliittinen polarisaatio tuo kovasti mieleen sen, mitä Libanonissa tapahtui vuoden 2005 vallankumouksen jälkeen, kun maan poliittinen kenttä jakautui Maalis-14- ja Maalis-8-leireihin, ja näiden välinen vastakkainasettelu ajoi maan lopulta kriisistä toiseen. Libanon päästi vapauden soihdun putoamaan; Hizbullahin ja Israelin välinen sota, hallituskriisit, salamurhat ja Hizbullahin dominaatio viime vuonna vallan keikauttaneessa hallituksessa ovat vieneet Libanonin uskottavuuden arabidemokratian soihdunkantajana.

Egypti on erittäin ongelmallinen, koska sotilasvalta ja Muslimiveljeskunta veljeilevät keskenään liberaalia nuorta väkeä vastaan. Libyassa erilaiset kuppikunnat kiistelevät vallasta ja sen jakamisesta eikä totalitarismin jäljiltä ole helppoa polkaista nopeasti pystyyn demokraattista yhteiskuntaa. Tunisiaan kohdistuu siis erittäin suuria odotuksia. Se, mitä Tunisiassa tapahtuu, määrittää erittäin paljon sitä, mihin suuntaan arabikevät etenee, ja vallitseeko arabidemokratian suhteen toivo vai turhautuminen.

Arabikevään jälkeiset ongelmat eivät saisi harhauttaa ajattelemaan, että vallankumoukset "eivät muuttaneet mitään" tai että kaikki oli "tuomittu epäonnistumaan". Sellaiset mielialat ovat normaaleja vallankumousten jälkeisissä tilanteissa kaikkialla maailmassa. Olen itse todistanut aivan samoja mielialoja Itä-Euroopassa ja Libanonissa.

Moni alkaa pian vallankumouksen jälkeen valittaa, ettei mikään ole muuttunut, koska on asioita, jotka eivät ole muuttuneet. Nahdha lupasi luoda puoli miljoonaa uutta työpaikkaa ja nyt väki on turhautunut, kun niitä ei näy eikä kuulu. Mutta ei mikään hallitus missään koskaan "luo" työpaikkoja - niitä luo toimiva markkinatalous, ja se vie aikaa.

Moni alkaa pian vallankumouksen jälkeen valittaa, että aivan väärät elementit pääsevät valtaan, ja että yksien vallanpitäjien syökseminen vallasta ainoastaan raivasi tietä toisille yhtä ongelmallisille tai vielä ongelmallisemmille, näkökulmasta riippuen. Mutta ei demokratia ole sama kuin vallanvaihdos yhdeltä toiselle. Se on sitä, että vaihtoehtoja on monia, ja että valta voi vaihtua muullakin keinoin kuin väkivallalla tai vallankumouksella. Tärkeintä demokratian suhteen ei ole se, kuka on vallassa, vaan poliittinen pluralismi. Pluralismiin taas pitää tottua, ja se vie 10-15 vuotta, vaatien useampia vaaleissa tapahtuneita hallitusvaihdoksia ja puoluekentän jonkinlaista vakiintumista kyseiseen yhteiskuntaan sopivaksi.

Islamistien kesyttämisen kannalta keskeistä on heidän integroimisensa pluralistiseen poliittiseen järjestelmään: yhdeksi vaihtoehdoksi monen joukkoon. Heillä on aito kysyntä, sillä minkään muslimimaan väestöstä enemmistö ei ole - eikä voi olla - koulutettuja nuoria kaupunkilaisia liberaaleja, vaan pohjimmiltaan konservatiivista tavallista kansaa kylissä ja lähiöissä.

Silti kysymys ei saa olla myöskään enemmistövallalla legitimoidusta poliittisesta monokulttuurista. Vaalivoitto ei anna oikeutta diktatuuriin. On aina olemassa väestönosia, jotka ovat aktiivisempia kuin toiset, soihdunkantajia ja suunnannäyttäjiä, jotka luovat muotivirtauksia ja tulevaisuuden trendejä. Ystäväni kuvasi tätä hyvällä metaforalla: nuori sukupolvi on kuin jugurtti, kun se lisätään isoon määrään maitoa, lopulta koko maito muuttuu jugurtiksi.

Arabikevään tärkeys on sen antamassa vastatarinassa, vaihtoehdoissa. Koko islamilaisen maailman nuorisolle se on väkevä vaihtoehto islamistien tarjoilemalle konfrontatiiviselle narratiiville, mahdollisuus ylpeyteen ja arvokkuuteen ilman uskonnollista kiihkoilua. Toisaalta se on myös väkevä vaihtoehto länsimaissa vallinneelle kielteiselle mielikuvalle arabimaista ja koko islamilaisesta maailmasta. Arabikevät on todistanut monet mielikuvat vääriksi, ja tästä on pidettävä kiinni, vaikka ylisuuret odotukset aina kohtaavatkin turhautumista ja pettymyksiä.

Ollessamme viime yönä nuorison liberaaleimpien kerrostumien suosimassa Underground-baarissa, joka hilpeästi yhdistelee repertuaarissaan elävää rokkia, jazzia, Che Guevaraa ja amerikkalaista punaniskamusiikkia, eräs tunisialainen ystävämme, kiivas sekularisti ja islamistien inhoaja, osoitti meille ympärillä tanssivia ja laulavia nuoria miehiä ja emansipoituneita nuoria naisia, ja julisti: "Tämä on Tunisia!" Tähän totesin hetken mielijohteesta, mielessäni kaikki viime päivinä nähty ja kuultu: "Totta, mutta pitäisi sanoa: tämä myös on Tunisia."

Avoin yhteiskunta ja pluralismi edellyttävät ennen kaikkea sitä, että tämä ja tuo Tunisia voivat elää rinnakkain, samassa yhteiskunnassa. Beirutissa se on onnistunut, vaikka ei koskaan ilman kitkaa eikä ilman ajoittaista väkivaltaa. Kuitenkin. Ei ole mitään syytä olettaa, ettei se voisi onnistua Tunisiassakin, mutta se edellyttää molemminpuolista kunnioitusta ja toleranssia poliittisesti ja uskonnollisesti eri mieltä olevia kohtaan. Tämä on vakava testi islamisteille. Mutta tämä on myös vakava testi niille, joiden mielestä uskovaisilla ei saisi olla mitään sijaa modernissa yhteiskunnassa.

Turkista Tunisiin

Lähdin syyrialaisen ystäväni kanssa tutustumaan arabikevään alkulähteisiin ja kuulemaan tunisialaisten itsensä suusta, missä Tunisiassa mennään. Matkan varrella kävimme Istanbulissa. Kontaktillemme Istanbulissa oli sattunut saapumisyönämme erityisen rankka työrupeama, minkä vuoksi majoituimme aksaraylaiseen hotelliin.

Hotellin naapurissa olevassa kaupassa satuimme kuulemaan asiakkaina olevien nuortenmiesten aksentista, että ovat syyrialaisia, ja heti perään törmäsimme heihin hotellimme aulassa. Kävi ilmi, että he olivat syyrialaisia, muutama Damaskoksesta ja yksi Latakiasta. He olivat koulutettua väkeä, juuri niitä jotka ovat olleet Assadin koneiston ykköskohteina kaupunkien puhdistuksissa.

Suuri osa Syyrian tulevaisuuden toivoista on joutunut lähtemään maasta - jos vain on pystynyt, ja jos perheellä on ollut riittävästi rahaa lahjomaan heidät ulos. Nuoret aikuiset eivät tällä hetkellä voi matkustaa Syyriasta ulos ja laittomat maarajojen ylitykset ovat vaarallisia, sillä hallituksen militiat ampuvat tavattaessa kaikki tietynlaisen profiilin omaavat ihmiset, kuten yliopisto-opiskelijat. Latakiassa ja koko rannikkoalueella käynnissä on ollut syksystä lähtien käytännössä etninen puhdistus, jossa alawiittien militiat hyökkäävät ei-alawiittien ja etenkin sunnien kaupunginosia ja kyliä vastaan, pyrkien puhdistamaan rannikon sunnalaisesta enemmistöstään ja etenkin profiililtaan opposition kannattajiksi sopivista nuorista miehistä.

Suurin osa näistä Syyrian pakolaisista ei tule huomioiduiksi missään tilastoissa, sillä he eivät mene leireille eivätkä YK:n puheille, vaan yrittävät parhaansa mukaan joko majoittua ulkomailla olevien sukulaistensa tai kontaktiensa luo, turvataloihin tai kuten nämä nuoret, halpoihin hotelleihin. Antiokian ja Kilisin leireillä on lähinnä Jisr ash-Shugurista ja lähialueilta olevaa maalaisväestöä, vanhuksia, naisia ja lapsia, joskin yksi leiri on erityisesti loikanneiden sotilaiden käytössä. Nuoret ja aktivistit eivät halua leireille vaan käyttävät omia ja perheidensä viimeisiä säästöjä sijoittuakseen sinne, missä voi tehdä jotain Syyrian hyväksi.

Istanbul on sellainen kaupunki. Eilen pidettiin Istanbulissa järjestyksessä toinen Syyrian kansan ystävien huippukokous. Tuntui muutenkin, että kaupungissa vilisi syyrialaisia ja pohjoisafrikkalaisia. Istanbul, kuten koko Turkki, on osoittanut poikkeuksellista sympatiaa ja vieraanvaraisuutta syyrialaisille. Tuntuu, että turkkilaiset ovat aidosti ottaneet Syyrian kansan asian omakseen. Monia ratikka- ja metroasemia korostivat julisteet, joissa julistettiin solidaarisuutta Syyrian kansalle ja haettiin lahjoituksia humanitääriseen apuun.

Ylipäätään turkkilaiset ovat alkaneet nähdä Lähi-idän aivan erilaisin silmin kuin ennen, jolloin he usein katsoivat arabeja nenänvartta pitkin ja halusivat vain Eurooppaan. Kun Eurooppa on vuosikymmenet katsellut Turkkia nenänvartta pitkin ja osoittanut lähinnä petollisuutta ja arvostuksen puutetta, tuloksena ei pelkästään Turkin hallitus vaan turkkilaiset kansana ovat kääntäneet katseensa Lähi-itään ja löytäneet aivan uudella tavalla Osmanivaltakunnan perintönsä. Arabikevät on ollut tässä erityisen ratkaiseva, sillä se on muuttanut dramaattisesti ihmisten käsityksiä arabimaiden yhteiskunnista ja tulevaisuudesta.

Tunisiin saapuessamme näimme ensimmäistä kertaa jasmiinivallankumouksen jälkeen paikkoja, joissa kaikki tapahtui: entisen valtapuolueen rakennuksia ja mielenosoitusten aukioita. Syyrialainen ystäväni on näyttelijä ja monilahjakas runoilija-taiteilija-dokumentaristi, kuten koko perheensä, ja meidät vastaanottanut tunisialainen on puolestaan ohjaaja ja valokuvaaja. Hän totesi, että vaikka monet vallankumouksen vaatimista asioista eivät ole edelleenkään toteutuneet, yksi asia on selvästi muuttunut: pelko on poissa. Ihmiset puhuvat ja tekevät nyt mitä haluavat, pukeutuvat miten haluavat. Yhden aukion laidalla oleva puisto on nyt Ihmisoikeuksien puisto ja siellä vapautuneet nuoretparit harjoittivat ihmisoikeuksiaan romanttisen halailun ja pussailun merkeissä.

Istuimme Café L'Universissä, joka on yksi Habib Bourguiban bulevardin lukuisista kahvilaterasseista, ja tapasimme virtana Tunisin tunnettuja boheemeja, taiteilijoita, kirjailijoita, elokuvaihmisiä, toimittajia... Oli ilmeistä, että kontaktimme tuntee täällä kaikki. Muutenkin tuntuu, että Tunis on nyt "se paikka", sillä tapasin sattumalta ravintolassa viimeksi Beirutissa tapaamani kaksi kirjaa kirjoittaneen amerikkalaistoimittajan, ja omassa hotellissamme taas tuli vastaan Libyaan menossa olevia norjalaisia ja sieltä tulossa olevia brittejä, toimittajia ja valokuvaajia.

Suurimmaksi puolueeksi noussut islamistipuolue an-Nahdha ei ole lisännyt islamilaista konservatiivisuutta pääkaupungissa, vaan pikemminkin päinvastoin, nuoriso on pitänyt tiukasti kiinni sekulaarista elämäntavastaan. On kuin kaikki boheemit, rokkarit ja hipsterit olisivat arabikevään myötä puhjenneet kukkaan ja täyttäneet kahvilat ja kadut. Nahdha ei ollut saanut läpi aluksi ajamaansa islamilaista lainsäädäntöä ja huolimatta suurimman puolueen asemastaan Tunisian uusi perustuslaki määrittelee maan sekulaariksi tasavallaksi. Varjopuolena Nahdhan liberaalisuudesta on ollut jyrkimmän linjan islamistien, joita usein yleistäen niputetaan salafilaisiksi, irtisanoutuminen Nahdhasta. Tunisiassa pelätään, että osa salafilaisten sirpaleryhmistä pyrkii väkivaltaan, esimerkiksi terrori-iskuihin.

Verrattuna Irakiin, Egyptiin ja Syyriaan Tunisia on uskonnollisesti huomattavan yhtenäinen. Melkein koko väestö on sunnimuslimeja. Uskonnollisista vähemmistöistä aktiivisin on ollut Tunisian pieni juutalaisväestö, joka puolestaan oli aktiivisesti mukana jasmiinivallankumouksessa, joten kukaan ei heidän lojaalisuuttaan vallankumoukselle aseta kyseenalaiseksi. Etnisesti maa on hieman kirjavampi, sillä osa väestöstä on berberejä.

Vietimme iltaa syömällä kalaa ja juomalla tunisialaisia viinejä, ensin Tunisissa, mutta sitten lähdimme viiden hengen kesken herätematkalle Hammametiin. Siellä juotiin lisää viinejä, katseltiin öistä merta ja laulettiin arabialaisen runouden helmiä rakkaudesta, kaipauksesta ja muusta, sekä tietysti puhuttiin loputtomasti kulttuuria ja politiikkaa, vallankumouksista ja paljon muustakin mitä alueella on tekeillä. Tunisialaisten solidaarisuus Syyrian oppositiota kohtaan on liikuttavaa. Nämäkin olivat ottaneet tavaksi tervehtiä toisiaan ja muita "häivy Bashar" (yalla erhal ya Bashar) -iskulauseella.