Quriyyat

Olin ollut Masqatissa yön, koska oli löyhästi suunniteltu, että brittiasiantuntija ja minä menisimme hänen jeepillään Barr al-Hikmanin niemimaalle ja Masiran saarelle, joiden maasto vaatisi operoimisekseen nelivetoa. Näet kahlaajaparatiisi Barr al-Hikman muodostuu lähes kokonaan höttöisestä pehmeästä sannasta, jossa kasvaa vain ruohotupasta ja matalaa pensasta silmänkantamattomiin.

Engelsmannin jeeppi oli kuitenkin hajonnut ja vaimokin on saattanut nalkuttaa, josko se lintujen tiirailu voisi hetkeksi jäädä tauolle. Minulla oli kuitenkin vain runsas viikko, joten en voinut jäädä odottelemaan, vaan lähdin Toyota Yariksella kaakkoa kohti, tarkoituksena katsella Sharqiyyan paikkoja. Sitä ennen oli kuitenkin vielä tehtävä varustehankintoja Masqatissa. Kävin läpi kaksi isoa ostoskeskusta enkä edelleenkään saanut mistään kameraani laturia tai vara-akkua, mutta yksi kauppa tarjoutui sentään lataamaan akkuni sillä välin kun tekisin muita ostoksia.

Musqatista ajoin ensin Amiratiin, jonka kaatopaikka on ulkomaisten lintuharrastajien suosiossa talvehtivien kotkien ja paikallisten korppikotkien kerääntymispaikkana. Britti suositteli minulle kuitenkin sen sijaan Quriyyatin vastaavaa paikkaa, koska Amiratissa oli kuulemma teurasjätteiden dumppaus lopetettu ja kotkat hajaantuneet muualle. Muutenkaan kaatopaikka ei ollut mielessäni houkuttelevimpien lintupaikkojen joukossa. Luonnonkauniit ja luonnontilaiset maisemat antavat jotenkin tavallisillekin lajeille suuremman hohdon. Arokotkien ja korppikotkien katseleminen teurasjätteiden kaatopaikalla on vähän kuin varpusten ja talitinttien tiirailua lintulaudalla.

Ylittäessäni Itä-Hajarin jylhiä ja karuja vuoria havaitsin äkkiä Mandhariyyan kylän lähistöllä useita suuria petolintuja leijumassa taivaalla. Pysäytin sinne ja totesin nopeasti, että kaartelijat edustivat useita eri lajeja, sillä taivaalla oli valtava korvakorppikotka, paljon pienempi pikkukorppikotka, jämäkkä vuorikotka sekä kaksi arokotkaa. Päätin tehdä alueella myös kävelylenkin, joka koostui karusta piikkiakaasiaa kasvavasta puoliaavikkoisesta wadista. Promenadi poiki aavikkokertun, useita pikkuhernekerttuja ja aavikkokiurun. Kuuma oli kyllä kuin ählyn helvetissä.

Saapuessani Quriyyatin rantakaupunkiin löysin useita hyvännäköisiä laguuneja, mutta ne olivat merkillisen linnuttomia. Pohjoisin kohde kaupungin pohjoislaidalla, jossa on jonkin verran miehenkorkuista mangroverämettä ja hiekkarantaa, löysin ainoastaan yksinäisen intianriisihaikaran ja muutamia rantasipejä. Paikalliset nuormiehet notkuivat velttoilemassa satamarakennuksen varjossa, olisivat halunneet juottaa minulle teetä ja vaativat tulla kuvatuiksi.

Jatkoin seuraavaksi kaupungin eteläpuolella olevalle isolle laguunille, jota reunustavan Cornichen katulamppujen päällä päivysti useita kalasääksiä. Laguunilla kahlaili lähinnä harmaahaikaroita, muutamia isokuoveja sekä nukkui nokka piilossa iso valkea haikaralintu. Nokkaa näkemättäkin oletin jostain syystä sen olevan kapustahaikara. Jotenkin ne näyttävät nukkuvinakin erilaisilta kuin muut valkeat haikarat. Olin jo ehtinyt toiselle puolelle laguunia, kun ensi kerran näin linnun paljastavan nokkansa, joka oli kokonaan keltainen. Tajusin katselevani nuorta afrikankapustahaikaraa. Aavistaen aivan oikein, että afrikankapustahaikara olisi Omanissa ainakin jonkinmoinen rariteetti, otin siitä mahdollisimman monta kuvaa todisteeksi ja lähetin myös tekstarin jeeppinsä (ja vaimonsa) vuoksi Masqatiin jääneelle kollegalle, siltä varalta, että joku residenteistä bongareista haluaisi käydä sen sieltä hoitamassa.

Etenin sitten hiljakseen rannikkoa pitkin khorilta khorille. Jostain syystä kullakin khorilla oli vain vähän lintuja, mutta niiden lajidiversiteetti oli sentään korkea. Khor Quriyyatin hiekkasärkillä lepäili tavanomaisia töyhtötiiroja ja idänselkälokkeja, mutta myös kaitanokkalokkeja, kalatiiroja, arabiantiiroja, pikkutöyhtötiiroja ja arabianpikkutiiroja. Rannikolla näin ensi kerran suuria parvia ohjasnokitiiroja. Haikaralinnuista harmaahaikara oli runsain, mutta jonkin verran riuttahaikaroita ja silkkihaikaroita. Kahlaajien yksilömäärät eivät olleet suuria, mutta useimpia tavallisia palearktisia kahlaajia löytyi, mm. erilajisia tyllejä, sirrejä ja vikloja.

Khor al-Milhissä ja Khor al-Khubarissa oli vettä, mutta nekin olivat mystisen linnuttomia; vain pieniä määriä samoja kahlaajia, joskin jälkimmäisestä löytyi myös rääkkähaikara ja kenttähyyppä. Eräässä pienemmässä lätäkössä näiden khorien välillä oli kuoleva nuori flamingo, ja toisesta lammikosta löysin niin ikään huonokuntoiselta vaikuttavan nuoren flamingon, joka sentään kykeni lentämään pakoon. Havainto näistä kahdesta flamingosta yhdistettynä yleiseen linnuttomuuteen ja siihen, että myöhemmin matkan varrella löysin useasta paikasta muutoin vahingoittumattoman näköisinä kuolleita harmaahaikaroita ja niittysuohaukan, sai minut epäilemään jonkinlaista myrkytystä, ellei sitten tautia.

Erikoisempien löytöjen joukkoon kuuluivat muutamat löytämäni lapinsirrit sekä yksinäinen jouhisorsa. Dyyneiltä löysin yllätyksekseni kolme kurppaa kököttämästä avoimella hiekalla. Ehdin ottaa niistä kuvankin, ennen kuin ne röhkäisivät itsensä lentoon, jolloin ehdin nähdä, että ainakin kahdella näistä kolmesta siivenaluset olivat kokonaan tummat, mikä tarkoittaa, että ne eivät olleetkaan tavanomaisia taivaanvuohia, joita Ansafissa oli ollut kymmeniä, vaan suippopyrstökurppia. Tämä siperialainen kurppalaji on Omanissa toiseksi yleisin talvehtiva kurppa.

Rannikolla oli paljon nokilokkeja, töyhtö- ja riuttatiiroja sekä erityisen paljon ohjasnokitiiroja, joiden käyttäytymisen tarkkailuun varsin läheltä tarjoutui hyviä mahdollisuuksia. Usein ne käyttäytyivät hyvin liitäjämäisesti, kuin korostaakseen olevansa tiirojen joukossa ryhmän aidosti valtamerellistä osastoa, kun suurin osa tiiroista on enimmäkseen rannikkolajeja.

Quriyyatin eteläisimmät khorit, Khor al-Mahadin, Khor Sallan ja Khor Daghmar olivat miltei kokonaan kuivia ja niihin oli rakennettu keinotekoiset kivivallireunat, ehkä tulvimisen suojaksi. Tuloksena ne olivat kuitenkin käytännössä linnuttomia. Joku yksittäinen valkoviklo siellä ja rantasipi täällä niistä löytyi, ja erään khorin luona sain seuraukseni joukon yliuteliaita pikkulapsia. En tietenkään hennonnut olla antamatta heidän katsoa Swarovskin läpi laguunille, vaikkei siellä juuri lintuja ollutkaan, ja kun yksi saa katsoa niin kaikkien pitää. Ehdin sentään paeta ennen kuin äitimuori ehti vetämään hihasta teelle.

Yritin vielä etsiä kuuluisaa kaatopaikkaa kotkia valokuvatakseni, mutta tiestö oli täälläkin muuttunut, kyltit puuttuivat ja aurinko alkoi painua mailleen, joten päätinkin tehdä kävelyretken hienonnäköiselle luonnonvaraiselle pensassavannille, jossa kasvoi harvakseltaan akaasiapuita. Sieltä löytyikin varsin kivasti lintuja: arabiantimaleja liikkui perhekuntina, persiantaskuja ja munkkitaskuja oli useita. Pensaiden latvoissa tähystivät etelänisolepinkäinen ja ruostepäälepinkäinen, ja kalliokirvisiä oli paljon, samoin idänhopeanokkia. Palatessani jo autoa kohti pelästytin lentoon parven harmaafrankoliineja ja lopulta todellisen palkinnon vaivoistani, kaksi pitsihietakanaa. Tämä hämärissä liikkuva hietakana on varsin yleinen juuri tämänkaltaisissa habitaateissa, mutta se on notoriöösin vaikea nähdä, ja olikin siksi viimeinen listoiltani puuttunut Lähi-idässä tavattava hietakanalaji.

Auringon laskettua kävin vielä Daghmarin kylässä palloilemassa ja ajoin sitten yöksi Surin satamakaupunkiin, jonka ympäristö olisi seuraava kohteeni. Hotellin ravintolassa oli tanskalaisia turisteja sekä aito omanilainen juoppo, joka sönkötti henkilökunnalle hindiä, vaikka olikin syntyperäinen omanilainen. Kuultuaan, että olin tullut Afganistanista, hän kieltäytyi uskomasta, etten olisi amerikkalainen, ja halusi avautua siitä, kuinka kovasti hän on terrorismia vastaan. Juo jopa viinaa joka ilta.