Lensin eilen aamulla afganistanilaisella lentoyhtiö Arianalla Ankaran kautta Istanbuliin. Ankaran ympäristössä oli lunta, Istanbulissa sen sijaan vallitsee leuto suomalaista lokakuuta muistuttava sää, jonkin verran sateinen mutta yleisesti ottaen miellyttävä. Tuntuu hyvältä olla jälleen Istanbulissa, kävellä kaduilla kuin vapaa kansalainen, käydä kaupassa tai kahvilla silloin kun haluaa.
Habibi on edelleen kaukana kaakossa Antepissa, jonne on virrannut kymmeniätuhansia pakolaisia Syyriasta. Hän antoi kuitenkin käyttööni studionsa, joka on nyt eri paikassa kuin kesällä, mutta edelleenkin viehättävän boheemissa Cihangirin kaupunginosassa Peran puolella, lyhyen kävelyn päässä Istiklalilta. Itse asiassa olemme nyt aiemmin käsitellyn, antiokialaisen pitämän Babel Cafén yläpuolella kattohuoneistossa, josta näkee yli Istanbulin punatiilisten kattojen ja piippujen, pyykkinarujen ja katoille järjestettyjen terassien. Lokit kiljahtelevat taivaalla.
Turnacı Baçı -katu kiemurtelee tästä pikkukauppojen, kahviloiden, antikvariaattien ja ravintoloiden kautta aina Istiklalille saakka. Kulman takana on Café Unicorn ja Cihangirin ytimeen johtava Ağa Hamamı -katu, jonka varrelle sijoittuu suuri määrä antiikkikauppoja. Asunnon antaminen käyttööni tuo mieleeni nostalgisia mielikuvia ajasta, josta nyt tuntuu olevan jo ikuisuus, jolloin puolestaan minun asuntoni toimi tilapäisenä turvapaikkana hänelle ja muutamalle muulle senkertaisen sodan jaloista paenneelle.
Kattohuoneisto on juuri sellainen, jollaisessa olisin itse aina halunnut asua, sellaisessa kaupungissa, jollaisessa olisin aina halunnut asua. Istanbul on 90-luvulta asti ollut minulle yksi niistä kaupungeista, jotka ovat niin kutsutusti kolahtaneet, kuten esimerkiksi Granada ja Beirut. Kuusi kuukautta Afganistanissa asuttuani huomaan taas, kuinka paljon Istanbulia rakastankaan.
On mahtavaa olla välillä taas kuin ihminen, kulkea yksityisenä ilman, että joku kyttää joka hetki ja haluaa tietää tarkan sijaintini. Ihan kuin se tieto estäisi tuhmia setiä tai ilkeitä parrakkaita poikia räjäyttämästä minut kappaleiksi tai sieppaamasta minut lunnaiden toivossa, joita olisi kyllä turha toivoa. Sen sijaan joku todellisista ystävistäni voisi kyllä retalioida ikävästi heti kun iskun tekijät olisi identifioitu. Voisi viedä jonkin verran aikaa, mutta kuten afgaanit tietävät, hätiköity kosto ei ole kaunis laisinkaan, eikä elämästä kuitenkaan selviä hengissä, joten tulkohon kuolo silloin kun määrätty on.
Bistron naapuripöydässä teini-ikäinen poika keskusteli intohimoisen syvällisesti vanhan parrakkaan sedän kanssa Lev Trotskin ajatuksista ja elämänvaiheista. Vanhempi mies saattoi olla pojan isoisä. Kuulosti siltä kuin kyseessä olisi ollut jokin virallisen koulujärjestelmän ulkopuolinen oppitunti. Puhuivat Rosa Luxemburgistakin. Poika kaivoi referenssejään älypuhelimella Wikipediasta, vanhus taas ulkomuististaan. Eurooppa on hulluuksien vallassa ja niin on Lähi-itäkin, eikä ole ihme, että kaikki se näkyy Turkissakin: on äärivasemmistoa, äärioikeistoa, islamisteja, kristillisiä siionisteja, anarkisteja, libertaristeja ja kaikenlaista uusnationalistista mystiikkaa. Mutta olkoon mieluummin aina hulluuksia pluraalissa kuin vain yksi sallittu totuus.
Jonkin aikaa ehdin tänään ihmetellä, mikä täällä on muuttunut, kunnes tajusin mahdottoman tapahtuneen: Turkissakin ravintolat ovat muuttuneet savuttomiksi. Yllättävän nopeasti muuttuvat muutoskyvyttömiksikin luullut "ikuiset" kulttuuripiirteet, kun ne vain muutetaan. Kuka enää muistaa parin vuoden kuluttua sitä, kuinka tukahduttava savupilvi olisi automaattisesti kuulunut osaksi tunnelmaa paikassa, jossa juodaan punaviiniä ja olutta ja joku keskustelee marxilaisesta teoriasta.
Siitäkin huomasin, että puoli vuotta Afganistanissa on ollut pitkä aika, että jo aamiaisella tilasin Efesin, ja tietysti siitä, että aamiainen oli vasta puoleltapäivin. Heräsin tosin jo varhain, suvaitsin vain ensin nauttia vapaan ihmisen oikeuksistani tässä suurenmoisessa kaupungissa ja luin Umberto Econ Prahan kalmistoa, joka mainiosti sopiikin nykyiseen mielentilaani.
Ajauduin aamiaisen ja lounaan välillä katselemaan paria kirjakauppaa ja mukaan juuttui muun muassa suufilaisten ajattelijoiden Bahauddin Naqshbandin ja Abdulqadir Jilanin elämäkerrat ja oppien selitykset, sulttaanin amiraalin Khayreddinin alias Barbarossan elämäkerta, nuoren turkkilaisen tutkijattaren Birgül Açıkyıldızin suurteos jezidien uskonnosta, kulttuurista ja historiasta sekä kokoelma Grimmin veljesten satuja.
Muuan romaniatar totesi naamakirjassani, että kaikki tuntuvat nykyään menevän Istanbuliin. En ihmettele sitä ollenkaan. Istanbul on monessa suhteessa täydellinen kaupunki, ja siitä on tullut viime aikoina yksi parhaita paikkoja tarkkailla, mitä tapahtuu laajalla alueella Balkanilta, Välimereltä ja Mustaltamereltä Pohjois-Afrikkaan, Lähi-itään, Persiaan, Kaukasiaan ja Keski-Aasiaan. Istanbulista on vähitellen tulossa uudelleen yhä kansainvälisempi, mihin kaupungin tuhansien vuosien historia oikeuttaakin.
Viiden aikaan aamulla, kun naapurit vasta alkoivat valua baareista ja yökerhoista asuntoihinsa, lueskelin erään beirutilaisrunoilijan pysäyttäviä psykedeelisiä tajunnanvirtoja toisesta julkaisemastaan kokoelmasta.
Habibi on edelleen kaukana kaakossa Antepissa, jonne on virrannut kymmeniätuhansia pakolaisia Syyriasta. Hän antoi kuitenkin käyttööni studionsa, joka on nyt eri paikassa kuin kesällä, mutta edelleenkin viehättävän boheemissa Cihangirin kaupunginosassa Peran puolella, lyhyen kävelyn päässä Istiklalilta. Itse asiassa olemme nyt aiemmin käsitellyn, antiokialaisen pitämän Babel Cafén yläpuolella kattohuoneistossa, josta näkee yli Istanbulin punatiilisten kattojen ja piippujen, pyykkinarujen ja katoille järjestettyjen terassien. Lokit kiljahtelevat taivaalla.
Turnacı Baçı -katu kiemurtelee tästä pikkukauppojen, kahviloiden, antikvariaattien ja ravintoloiden kautta aina Istiklalille saakka. Kulman takana on Café Unicorn ja Cihangirin ytimeen johtava Ağa Hamamı -katu, jonka varrelle sijoittuu suuri määrä antiikkikauppoja. Asunnon antaminen käyttööni tuo mieleeni nostalgisia mielikuvia ajasta, josta nyt tuntuu olevan jo ikuisuus, jolloin puolestaan minun asuntoni toimi tilapäisenä turvapaikkana hänelle ja muutamalle muulle senkertaisen sodan jaloista paenneelle.
Kattohuoneisto on juuri sellainen, jollaisessa olisin itse aina halunnut asua, sellaisessa kaupungissa, jollaisessa olisin aina halunnut asua. Istanbul on 90-luvulta asti ollut minulle yksi niistä kaupungeista, jotka ovat niin kutsutusti kolahtaneet, kuten esimerkiksi Granada ja Beirut. Kuusi kuukautta Afganistanissa asuttuani huomaan taas, kuinka paljon Istanbulia rakastankaan.
On mahtavaa olla välillä taas kuin ihminen, kulkea yksityisenä ilman, että joku kyttää joka hetki ja haluaa tietää tarkan sijaintini. Ihan kuin se tieto estäisi tuhmia setiä tai ilkeitä parrakkaita poikia räjäyttämästä minut kappaleiksi tai sieppaamasta minut lunnaiden toivossa, joita olisi kyllä turha toivoa. Sen sijaan joku todellisista ystävistäni voisi kyllä retalioida ikävästi heti kun iskun tekijät olisi identifioitu. Voisi viedä jonkin verran aikaa, mutta kuten afgaanit tietävät, hätiköity kosto ei ole kaunis laisinkaan, eikä elämästä kuitenkaan selviä hengissä, joten tulkohon kuolo silloin kun määrätty on.
Bistron naapuripöydässä teini-ikäinen poika keskusteli intohimoisen syvällisesti vanhan parrakkaan sedän kanssa Lev Trotskin ajatuksista ja elämänvaiheista. Vanhempi mies saattoi olla pojan isoisä. Kuulosti siltä kuin kyseessä olisi ollut jokin virallisen koulujärjestelmän ulkopuolinen oppitunti. Puhuivat Rosa Luxemburgistakin. Poika kaivoi referenssejään älypuhelimella Wikipediasta, vanhus taas ulkomuististaan. Eurooppa on hulluuksien vallassa ja niin on Lähi-itäkin, eikä ole ihme, että kaikki se näkyy Turkissakin: on äärivasemmistoa, äärioikeistoa, islamisteja, kristillisiä siionisteja, anarkisteja, libertaristeja ja kaikenlaista uusnationalistista mystiikkaa. Mutta olkoon mieluummin aina hulluuksia pluraalissa kuin vain yksi sallittu totuus.
Jonkin aikaa ehdin tänään ihmetellä, mikä täällä on muuttunut, kunnes tajusin mahdottoman tapahtuneen: Turkissakin ravintolat ovat muuttuneet savuttomiksi. Yllättävän nopeasti muuttuvat muutoskyvyttömiksikin luullut "ikuiset" kulttuuripiirteet, kun ne vain muutetaan. Kuka enää muistaa parin vuoden kuluttua sitä, kuinka tukahduttava savupilvi olisi automaattisesti kuulunut osaksi tunnelmaa paikassa, jossa juodaan punaviiniä ja olutta ja joku keskustelee marxilaisesta teoriasta.
Siitäkin huomasin, että puoli vuotta Afganistanissa on ollut pitkä aika, että jo aamiaisella tilasin Efesin, ja tietysti siitä, että aamiainen oli vasta puoleltapäivin. Heräsin tosin jo varhain, suvaitsin vain ensin nauttia vapaan ihmisen oikeuksistani tässä suurenmoisessa kaupungissa ja luin Umberto Econ Prahan kalmistoa, joka mainiosti sopiikin nykyiseen mielentilaani.
Ajauduin aamiaisen ja lounaan välillä katselemaan paria kirjakauppaa ja mukaan juuttui muun muassa suufilaisten ajattelijoiden Bahauddin Naqshbandin ja Abdulqadir Jilanin elämäkerrat ja oppien selitykset, sulttaanin amiraalin Khayreddinin alias Barbarossan elämäkerta, nuoren turkkilaisen tutkijattaren Birgül Açıkyıldızin suurteos jezidien uskonnosta, kulttuurista ja historiasta sekä kokoelma Grimmin veljesten satuja.
Muuan romaniatar totesi naamakirjassani, että kaikki tuntuvat nykyään menevän Istanbuliin. En ihmettele sitä ollenkaan. Istanbul on monessa suhteessa täydellinen kaupunki, ja siitä on tullut viime aikoina yksi parhaita paikkoja tarkkailla, mitä tapahtuu laajalla alueella Balkanilta, Välimereltä ja Mustaltamereltä Pohjois-Afrikkaan, Lähi-itään, Persiaan, Kaukasiaan ja Keski-Aasiaan. Istanbulista on vähitellen tulossa uudelleen yhä kansainvälisempi, mihin kaupungin tuhansien vuosien historia oikeuttaakin.
Viiden aikaan aamulla, kun naapurit vasta alkoivat valua baareista ja yökerhoista asuntoihinsa, lueskelin erään beirutilaisrunoilijan pysäyttäviä psykedeelisiä tajunnanvirtoja toisesta julkaisemastaan kokoelmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti