Joissain asioissa ei ole ilmennyt mitään uutta. Odottelen vain ja odottelen, että jonain päivänä tulisi jokin uusi tieto. Tyhjänpanttina oleminen ilman mahdollisuutta tehdä asioiden hyväksi mitään on kuluttavaa. Sillä välin eräs toinen ystäväni onnistui lopulta saamaan loput perheestään Syyriasta ensin Libanoniin ja sieltä Turkkiin. Suoranainen hengenvaara on siten heidän osaltaan ohi, mutta säästöt hupenevat Turkissa nopeasti ilman töitä, YK:n pakolaisjärjestö ei avusta ja Turkki avustaa vain niitä pakolaisia, jotka asuvat leireillä. Suurin osa ei kuitenkaan leireille halua, vaan sinne jäävät vain köyhimmät ja kouluttamattomimmat. Muut yrittävät asua kaupungeissa kontaktiensa kautta tai vuokraa maksaen.
Elämän on kuitenkin jatkuttava, ja niinpä lopetin boikottini kaikenlaisia bileitä ja kutsuja kohtaan ja ryhdyin taas käymään onnentunneilla ja kissanristiäisissä. Muuan meksikolainen kehitteli yrttiliköörin pohjalta uuden drinkin ja siinä lasin ääressä erään itävallattaren kanssa notkuessani kehittelimme sille nimen, sillä hyvästä nimiehdotuksesta meksikolainen drinkitti meidät maksutta. (Kabulissa juomat ovat siinä määrin kortilla, että ilmaisia drinkkejä tai lounaita ei yleensä ole.) Nimi, johon päädyimme, oli utuinen päivänkakkara (Hazy Daisy). Englanniksi se rimmaa.
Keskustelimme myös kirjallisuudesta. Itävallatar oli kiinnostunut sellaisista suomalaiskirjailijoista, joiden teokset välittäisivät väkeviä tunnelmia, sisältäisivät syvää filosofiaa ja olisivat myös olemassa saksaksi käännettyinä. Ryhdyin aluksi puhumaan Mika Waltarin Sinuhesta, Karvajalasta, Hakimista ja Johannes Angeloksesta, mutta kävi melko pian ilmi, ettei itävallatar ollut varsinaisesti historiallisen romaanin ystävä. Hän kaipaili taianomaista todellisuutta, jossa on luotu maailmoja, ja tiesin silloin heti, ketä minun pitäisi suositteleman, Pohjolan Tolkienhan ei ole kukaan muu kuin Tove Jansson.
Waltarista ja Janssonista puheen ollen tulimme keskustelleeksi siitäkin, mitkä kirjat ovat oikeasti muuttaneet maailmankuvaamme ja suhtautumistamme ympäröivään todellisuuteen. Moni kaunis ja lyyrinen kirja on ollut elämys, mutta ovatko ne muuttaneet suhtautumistamme ympäröivään todellisuuteen? Enemmänkin ne ovat antaneet uusia metaforia, allegorioita ja muita välineitä ympäröivän todellisuuden jäsentämiseksi ja maagisten versioiden maalaamiseksi siitä. Tolkien on mitä merkittävin esimerkki tällaisesta; Sormusten herra on niin käyttökelpoinen puheenaihe Kabulissa saakka juuri siitä syystä, että niin monet ovat sen jo nuorena lukeneet, ja nyt viimeistään elokuvatrilogian jälkeen monet sellaisetkin, jotka nuoruudessaan jäivät osattomiksi Tolkienin ihmeistä, ovat alkaneet viljellä puheissaan viittauksia Mordoriin, Klonkkuun, örkkeihin ja hobitteihin, ikään kuin kaikki tietäisivät itsestäänselvästi, mistä on kyse.
Itse luin Sormusten herran hieman liian vanhana, jotta siitä olisi tullut jonkin lapsuudenkauden kaikenkattava vinge ja hurmio. Luin sen mieli täynnä historiaan, politiikkaan ja uskontoihin liittyviä mielikuvia, ja siinä tarkoituksessa Tolkien-metaforat tietysti kabulilaisissakin kahvipöytäkeskusteluissa usein esiintyvät. Ikävän harvassa vain ovat sellaiset ihmiset ja sellaiset hetket, joina keskustelut noille syvyysasteille täällä menevät. Yleensä puhutaan rahasta ja reviireistä, valitetaan lämmityksen, sähköjärjestelmien ja putkistojen surkeutta, uusimpia korruptioskandaaleja tai kuka on viimeksi ammuttu, räjäytetty tai siepattu.
Itselläni on kyllä yksi kirja, joka oikeasti laajensi mieltäni ja muutti maailmankuvaani, ja jonka lukemista suosittelen mitä lämpimimmin kaikille. Kyseessä on brittiläis-espanjalaista syntyperää olevan ja Oxfordissa suurimman osan uraansa tehneen historioitsijan Felipe Fernández-Armeston mestariteos Millennium, maailmanhistorian tiivistys vuodesta 1000 vuoteen 2000. Hän kirjoitti kirjansa 1990-luvun puolivälissä, joten viimeiset vuodet hän joutui arvaamaan. Millennium on julkaistu myös suomeksi ja sen käänsi Neuvostoliiton arvostelusta vankilaan kylmän sodan Suomessa joutunut kulttuurisuuruutemme Heikki Eskelinen.
Fernández-Armesto on erinomainen kirjoittaja, joka osaa tehdä historiasta elävää. Tästä syystä Millennium sopii erinomaisesti sellaisellekin, joka ei ole erityisen akateeminen tai historiaan perehtynyt lukija. Parhaiten kirjasta saa kuitenkin irti tajunnanlaajennuksen sellainen lukija, jonka yleistiedot maailmanhistoriasta ovat jo valmiiksi hyvät. Fernández-Armesto nimittäin käsittelee kokonaisen vuosituhannen verran maailmanhistoriaa uusista näkökulmista, sivuuttaen ne asiat, kuten suuret sodat, hallitsijat ja suurvaltakeskukset, jotka ovat historiansa lukeneelle jo valmiiksi tuttuja, ja keskittyen siihen, miltä historia on näyttänyt muualta maailmasta katsottuna, huomioiden entistä enemmän rajamaita ja kulttuurien risteyskohtia.
Millennium etenee siten, että maailmanhistoriaa tarkastellaan innovaatioiden kautta, niiltä alueilta käsin, joissa jokin uusi sarastaa, ja niin maailmankäsitys muuttuu. Fernández-Armesto onnistuu myös erinomaisesti välttämään eurosentrisen historiallisen teleologian ja antamaan huomiota melko tasapuolisesti maailman eri kolkille, mikä kokonaisuutena luo paljon tasapainoisemman kuvan maailmanhistoriasta ja siitä "miten tähän on tultu" kuin mikään toinen lukemani saman mittakaavan kirja. Uudemmista teoksista tosin Ian Morrisin hiljattainen merkkiteos Why the West Rules - for Now? tavoittelee samaa, joskin on ehkä tietyiltä osin lähempänä Fernández-Armeston muuta tuotantoa kuin Millenniumia. (Kaikki heidän kirjansa ovat hyviä.)
Miettiessäni muutoin kirjojen vaikutusta maailmankuvaani, joudun toteamaan, että ne ovat useimmiten antaneet enemmän välineitä, sanoja ja käsitteitä kuin varsinaisesti mullistaneet maailmankuvani. Ehkä se johtuu siitä, että useimmissa tapauksissa tarttuessani johonkin kirjaan olen jo mielessäni kypsynyt sen sisällölle vastaanottavaiseksi ja siksi siihen tarttunut. Ihmiset ja elämäni varrelle sijoittuneet tapahtumasarjat ovat vaikuttaneet maailmankuvaani paljon mullistavammin.
Olen jo aiemminkin viitannut siihen, kuinka suuri merkitys oli Itä-Euroopan vapautumisella ja Neuvostoliiton hajoamisella iässä, jolloin juuri aloin tiedostaa yhteiskunnallisia ja poliittisia voimia ympäröivässä maailmassa. Vaikuttavimmista ihmisistä en yksityisyyden suojelemiseksi halua kertoa kovin yksityiskohtaisesti, mutta todettakoon, että on ollut niitä, jotka ovat vaikuttaneet valtavilla tietomäärillään tai syvällä viisaudellaan, ja sitten on ollut niitä, jotka ovat vaikuttaneet esimerkillään tai suoralla osallisuudellaan historian ja sukupolvikokemusten tekemiseen.
Ei pidä myöskään unohtaa välineiden vaikutusta olosuhteisiin. Koululaitos ja media ovat maailmankuvien muodostumisen keskeisiä kenttiä, ja molempia mullisti nuoruuteni aikana muuan hämmästyttävä innovaatio. Olen ensimmäistä sukupolvea, joka kasvoi aikuiseksi enemmän internetin kuin television vaikutuksessa. Jälkeenpäin asioita katsellen vaikuttaa ilmeiseltä, että netin tulo maailmankuvaansa muodostavien nuorten ihmisten arkielämän osaksi muodosti erään keskeisen maailmankulttuurisen murroskohdan. Ehkä tuon murroksen vuoksi kulttuurikuilu minun ja itseäni vanhempien välillä on leveämpi kuin minun ja itseäni nuorempien välillä.
Netti universalisoi kaikkea vielä voimakkaammin kuin television uutiset ja massaviihde. Netti nimittäin on interaktiivinen ja tässä suhteessa poikkesi dramaattisesti edeltäneistä viestimistä. Se merkitsi todellista globaalin kanssakäymisen murroskohtaa. Se vapautti tavalliset ihmiset viestimään ajatuksistaan yli maantieteellisten, kulttuuristen ja valtiollisten etäisyyksien. Nettiä tiukasti sensuroivissa diktatuureissa tämä oli tietysti hieman vaikeampaa kuin vapaissa tai puolivapaissa maissa, mutta diktatuureissakin nuoriso osasi hyödyntää netin alkuaikojen anarkian ja senkin jälkeen on kyennyt pysyttelemään aina hieman kontrollifriikkien viranomaisten edellä kissa ja hiiri -leikissä.
Tässä yhteydessä en malta olla mainitsematta surun sanaa Aaron Swartzin muistoksi. Eräs viestinnän vapauden eturivin aktivisteista riisti hengen itseltään, kun häntä vastaan oli kasattu hysteerisen absurdit syytteet. Niin moni tuttavani on kuitenkin jo kirjoittanut Swartzin kuolemasta ja siihen johtaneista tapahtumista palstametreittäin, ettei minulla ole siihen lisättävää. Murheellista.
Joka tapauksessa netti on vaikuttanut maailmankulttuuriin siten, että minun ikäiseni muodostavat rajapaalun, jonka nuoremmalla puolella olevat ovat kulttuuriarvoiltaan ja kokemuksiltaan samanlaisempia yli maantieteellisten, valtiollisten ja kulttuuristen rajojen kuin vanhemmalla puolella olevat. Mistään massakulttuurisesta yksipuolistumisesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä sekoittumisen lisäksi myös diversiteetti on levinnyt valtoimenaan yli rajojen. Kysymys onkin enemmän siitä, että kulttuurivaikutteiden leviämisestä on tullut hierarkkisen ja vertikaalisen asemesta horisontaalisempaa. Kaikkialla on limittäin ja päällekkäin kulttuurivaikutteita, identiteettejä, kokemusmaailmoja ja puheenaiheita, jotka horisontaalisella tasolla ulottuvat maailman ääriin.
Tällä kaikella on ollut suuri vaikutus siihen, kuinka ihmiset näkevät maailmansa. Kosmopoliittisuus on toki lisääntynyt, mutta samanaikaisesti on lisääntynyt myös rajat ylittävä ahdasmielisyys, ääriajattelu. Molemmat ovat globaalin kulttuurin ilmiöitä. Ihmisten kasvaessa keskustellen, väitellen ja vängäten kaikenlaisilla listoilla, foorumeilla ja somessa, he ovat toisaalta linnoittaneet poteroitaan ja juoksuhautojaan, mutta toisaalta oppineet pluraliteetin olemassaolosta mittakaavassa, jota aiemmin eivät olisi tiedostaneet ollessaan lähinnä valtiollisten tai valtiollisluontoisten tiedotusvälineiden vastaanottavana osapuolena. Pluraliteetin lisäksi nykynuoret ovat, uskokaa tai älkää, oppineet yhden jos toisenkin asian lähdekritiikistä, huhuihin uskomisesta ja siitä, kannattaako kaikkea aina ottaa vakavasti.
Nykyteini on nokkelampi tiedonetsijä ja ehkä myös lähdekriittisempi vastaanottamaansa tietoa kohtaan kuin aiemmat sukupolvet. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että hän on puolestaan heikompi tiedon varastoinnissa ja muistamisessa, nämä asiat kun on nykyisin ulkoistettu aivoista nettiin. Oikeinkirjoituksen heikkenemisen ja englanninkielisen aineiston dominanssin ihmisten tiedonetsinnässä voi havaita teinien lisäksi jo kaksi- ja kolmikymppisten ammattitoimittajienkin tuotoksista. Ehkä se on hinta, joka maksetaan siitä, että huonosta englannista on tullut yhä globaalimpi lingua franca ja ihmiset ymmärtävät toisiaan, tietävät elokuvien kautta Tolkienin hahmot ja maailman, ovat pakosta kuulleet ja nähneet Gangnam Stylen (vaikka "Aasian nousulta" ehkä odotettiin jotain muuta) ja hallitsevat globaalin potpurrin kulloisetkin villitykset, kunnes ne tietysti unohtuvat nopeasti. Kuka enää muistaa Dragostea din Teitä tai Macarenaa?
Elämän on kuitenkin jatkuttava, ja niinpä lopetin boikottini kaikenlaisia bileitä ja kutsuja kohtaan ja ryhdyin taas käymään onnentunneilla ja kissanristiäisissä. Muuan meksikolainen kehitteli yrttiliköörin pohjalta uuden drinkin ja siinä lasin ääressä erään itävallattaren kanssa notkuessani kehittelimme sille nimen, sillä hyvästä nimiehdotuksesta meksikolainen drinkitti meidät maksutta. (Kabulissa juomat ovat siinä määrin kortilla, että ilmaisia drinkkejä tai lounaita ei yleensä ole.) Nimi, johon päädyimme, oli utuinen päivänkakkara (Hazy Daisy). Englanniksi se rimmaa.
Keskustelimme myös kirjallisuudesta. Itävallatar oli kiinnostunut sellaisista suomalaiskirjailijoista, joiden teokset välittäisivät väkeviä tunnelmia, sisältäisivät syvää filosofiaa ja olisivat myös olemassa saksaksi käännettyinä. Ryhdyin aluksi puhumaan Mika Waltarin Sinuhesta, Karvajalasta, Hakimista ja Johannes Angeloksesta, mutta kävi melko pian ilmi, ettei itävallatar ollut varsinaisesti historiallisen romaanin ystävä. Hän kaipaili taianomaista todellisuutta, jossa on luotu maailmoja, ja tiesin silloin heti, ketä minun pitäisi suositteleman, Pohjolan Tolkienhan ei ole kukaan muu kuin Tove Jansson.
Waltarista ja Janssonista puheen ollen tulimme keskustelleeksi siitäkin, mitkä kirjat ovat oikeasti muuttaneet maailmankuvaamme ja suhtautumistamme ympäröivään todellisuuteen. Moni kaunis ja lyyrinen kirja on ollut elämys, mutta ovatko ne muuttaneet suhtautumistamme ympäröivään todellisuuteen? Enemmänkin ne ovat antaneet uusia metaforia, allegorioita ja muita välineitä ympäröivän todellisuuden jäsentämiseksi ja maagisten versioiden maalaamiseksi siitä. Tolkien on mitä merkittävin esimerkki tällaisesta; Sormusten herra on niin käyttökelpoinen puheenaihe Kabulissa saakka juuri siitä syystä, että niin monet ovat sen jo nuorena lukeneet, ja nyt viimeistään elokuvatrilogian jälkeen monet sellaisetkin, jotka nuoruudessaan jäivät osattomiksi Tolkienin ihmeistä, ovat alkaneet viljellä puheissaan viittauksia Mordoriin, Klonkkuun, örkkeihin ja hobitteihin, ikään kuin kaikki tietäisivät itsestäänselvästi, mistä on kyse.
Itse luin Sormusten herran hieman liian vanhana, jotta siitä olisi tullut jonkin lapsuudenkauden kaikenkattava vinge ja hurmio. Luin sen mieli täynnä historiaan, politiikkaan ja uskontoihin liittyviä mielikuvia, ja siinä tarkoituksessa Tolkien-metaforat tietysti kabulilaisissakin kahvipöytäkeskusteluissa usein esiintyvät. Ikävän harvassa vain ovat sellaiset ihmiset ja sellaiset hetket, joina keskustelut noille syvyysasteille täällä menevät. Yleensä puhutaan rahasta ja reviireistä, valitetaan lämmityksen, sähköjärjestelmien ja putkistojen surkeutta, uusimpia korruptioskandaaleja tai kuka on viimeksi ammuttu, räjäytetty tai siepattu.
Itselläni on kyllä yksi kirja, joka oikeasti laajensi mieltäni ja muutti maailmankuvaani, ja jonka lukemista suosittelen mitä lämpimimmin kaikille. Kyseessä on brittiläis-espanjalaista syntyperää olevan ja Oxfordissa suurimman osan uraansa tehneen historioitsijan Felipe Fernández-Armeston mestariteos Millennium, maailmanhistorian tiivistys vuodesta 1000 vuoteen 2000. Hän kirjoitti kirjansa 1990-luvun puolivälissä, joten viimeiset vuodet hän joutui arvaamaan. Millennium on julkaistu myös suomeksi ja sen käänsi Neuvostoliiton arvostelusta vankilaan kylmän sodan Suomessa joutunut kulttuurisuuruutemme Heikki Eskelinen.
Fernández-Armesto on erinomainen kirjoittaja, joka osaa tehdä historiasta elävää. Tästä syystä Millennium sopii erinomaisesti sellaisellekin, joka ei ole erityisen akateeminen tai historiaan perehtynyt lukija. Parhaiten kirjasta saa kuitenkin irti tajunnanlaajennuksen sellainen lukija, jonka yleistiedot maailmanhistoriasta ovat jo valmiiksi hyvät. Fernández-Armesto nimittäin käsittelee kokonaisen vuosituhannen verran maailmanhistoriaa uusista näkökulmista, sivuuttaen ne asiat, kuten suuret sodat, hallitsijat ja suurvaltakeskukset, jotka ovat historiansa lukeneelle jo valmiiksi tuttuja, ja keskittyen siihen, miltä historia on näyttänyt muualta maailmasta katsottuna, huomioiden entistä enemmän rajamaita ja kulttuurien risteyskohtia.
Millennium etenee siten, että maailmanhistoriaa tarkastellaan innovaatioiden kautta, niiltä alueilta käsin, joissa jokin uusi sarastaa, ja niin maailmankäsitys muuttuu. Fernández-Armesto onnistuu myös erinomaisesti välttämään eurosentrisen historiallisen teleologian ja antamaan huomiota melko tasapuolisesti maailman eri kolkille, mikä kokonaisuutena luo paljon tasapainoisemman kuvan maailmanhistoriasta ja siitä "miten tähän on tultu" kuin mikään toinen lukemani saman mittakaavan kirja. Uudemmista teoksista tosin Ian Morrisin hiljattainen merkkiteos Why the West Rules - for Now? tavoittelee samaa, joskin on ehkä tietyiltä osin lähempänä Fernández-Armeston muuta tuotantoa kuin Millenniumia. (Kaikki heidän kirjansa ovat hyviä.)
Miettiessäni muutoin kirjojen vaikutusta maailmankuvaani, joudun toteamaan, että ne ovat useimmiten antaneet enemmän välineitä, sanoja ja käsitteitä kuin varsinaisesti mullistaneet maailmankuvani. Ehkä se johtuu siitä, että useimmissa tapauksissa tarttuessani johonkin kirjaan olen jo mielessäni kypsynyt sen sisällölle vastaanottavaiseksi ja siksi siihen tarttunut. Ihmiset ja elämäni varrelle sijoittuneet tapahtumasarjat ovat vaikuttaneet maailmankuvaani paljon mullistavammin.
Olen jo aiemminkin viitannut siihen, kuinka suuri merkitys oli Itä-Euroopan vapautumisella ja Neuvostoliiton hajoamisella iässä, jolloin juuri aloin tiedostaa yhteiskunnallisia ja poliittisia voimia ympäröivässä maailmassa. Vaikuttavimmista ihmisistä en yksityisyyden suojelemiseksi halua kertoa kovin yksityiskohtaisesti, mutta todettakoon, että on ollut niitä, jotka ovat vaikuttaneet valtavilla tietomäärillään tai syvällä viisaudellaan, ja sitten on ollut niitä, jotka ovat vaikuttaneet esimerkillään tai suoralla osallisuudellaan historian ja sukupolvikokemusten tekemiseen.
Ei pidä myöskään unohtaa välineiden vaikutusta olosuhteisiin. Koululaitos ja media ovat maailmankuvien muodostumisen keskeisiä kenttiä, ja molempia mullisti nuoruuteni aikana muuan hämmästyttävä innovaatio. Olen ensimmäistä sukupolvea, joka kasvoi aikuiseksi enemmän internetin kuin television vaikutuksessa. Jälkeenpäin asioita katsellen vaikuttaa ilmeiseltä, että netin tulo maailmankuvaansa muodostavien nuorten ihmisten arkielämän osaksi muodosti erään keskeisen maailmankulttuurisen murroskohdan. Ehkä tuon murroksen vuoksi kulttuurikuilu minun ja itseäni vanhempien välillä on leveämpi kuin minun ja itseäni nuorempien välillä.
Netti universalisoi kaikkea vielä voimakkaammin kuin television uutiset ja massaviihde. Netti nimittäin on interaktiivinen ja tässä suhteessa poikkesi dramaattisesti edeltäneistä viestimistä. Se merkitsi todellista globaalin kanssakäymisen murroskohtaa. Se vapautti tavalliset ihmiset viestimään ajatuksistaan yli maantieteellisten, kulttuuristen ja valtiollisten etäisyyksien. Nettiä tiukasti sensuroivissa diktatuureissa tämä oli tietysti hieman vaikeampaa kuin vapaissa tai puolivapaissa maissa, mutta diktatuureissakin nuoriso osasi hyödyntää netin alkuaikojen anarkian ja senkin jälkeen on kyennyt pysyttelemään aina hieman kontrollifriikkien viranomaisten edellä kissa ja hiiri -leikissä.
Tässä yhteydessä en malta olla mainitsematta surun sanaa Aaron Swartzin muistoksi. Eräs viestinnän vapauden eturivin aktivisteista riisti hengen itseltään, kun häntä vastaan oli kasattu hysteerisen absurdit syytteet. Niin moni tuttavani on kuitenkin jo kirjoittanut Swartzin kuolemasta ja siihen johtaneista tapahtumista palstametreittäin, ettei minulla ole siihen lisättävää. Murheellista.
Joka tapauksessa netti on vaikuttanut maailmankulttuuriin siten, että minun ikäiseni muodostavat rajapaalun, jonka nuoremmalla puolella olevat ovat kulttuuriarvoiltaan ja kokemuksiltaan samanlaisempia yli maantieteellisten, valtiollisten ja kulttuuristen rajojen kuin vanhemmalla puolella olevat. Mistään massakulttuurisesta yksipuolistumisesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä sekoittumisen lisäksi myös diversiteetti on levinnyt valtoimenaan yli rajojen. Kysymys onkin enemmän siitä, että kulttuurivaikutteiden leviämisestä on tullut hierarkkisen ja vertikaalisen asemesta horisontaalisempaa. Kaikkialla on limittäin ja päällekkäin kulttuurivaikutteita, identiteettejä, kokemusmaailmoja ja puheenaiheita, jotka horisontaalisella tasolla ulottuvat maailman ääriin.
Tällä kaikella on ollut suuri vaikutus siihen, kuinka ihmiset näkevät maailmansa. Kosmopoliittisuus on toki lisääntynyt, mutta samanaikaisesti on lisääntynyt myös rajat ylittävä ahdasmielisyys, ääriajattelu. Molemmat ovat globaalin kulttuurin ilmiöitä. Ihmisten kasvaessa keskustellen, väitellen ja vängäten kaikenlaisilla listoilla, foorumeilla ja somessa, he ovat toisaalta linnoittaneet poteroitaan ja juoksuhautojaan, mutta toisaalta oppineet pluraliteetin olemassaolosta mittakaavassa, jota aiemmin eivät olisi tiedostaneet ollessaan lähinnä valtiollisten tai valtiollisluontoisten tiedotusvälineiden vastaanottavana osapuolena. Pluraliteetin lisäksi nykynuoret ovat, uskokaa tai älkää, oppineet yhden jos toisenkin asian lähdekritiikistä, huhuihin uskomisesta ja siitä, kannattaako kaikkea aina ottaa vakavasti.
Nykyteini on nokkelampi tiedonetsijä ja ehkä myös lähdekriittisempi vastaanottamaansa tietoa kohtaan kuin aiemmat sukupolvet. Kääntöpuolena on kuitenkin se, että hän on puolestaan heikompi tiedon varastoinnissa ja muistamisessa, nämä asiat kun on nykyisin ulkoistettu aivoista nettiin. Oikeinkirjoituksen heikkenemisen ja englanninkielisen aineiston dominanssin ihmisten tiedonetsinnässä voi havaita teinien lisäksi jo kaksi- ja kolmikymppisten ammattitoimittajienkin tuotoksista. Ehkä se on hinta, joka maksetaan siitä, että huonosta englannista on tullut yhä globaalimpi lingua franca ja ihmiset ymmärtävät toisiaan, tietävät elokuvien kautta Tolkienin hahmot ja maailman, ovat pakosta kuulleet ja nähneet Gangnam Stylen (vaikka "Aasian nousulta" ehkä odotettiin jotain muuta) ja hallitsevat globaalin potpurrin kulloisetkin villitykset, kunnes ne tietysti unohtuvat nopeasti. Kuka enää muistaa Dragostea din Teitä tai Macarenaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti