Samoalta III

Suomen suuri kansantaiteilija ja ruotsalaisia kansallismielisiä käsityksiä trollannut fantasisti Sigurd Wettenhovi-Aspa taisi aikoinaan osoittaa suomalaisten perustaneen myös Polynesian saaristokulttuurit. Enää en sitä lainkaan ihmettele. Samoan kieli on sellaista pitkien sanojen ja tuplavokaalien harmoniaa, että se muistuttaa välillä oudosti suomea. Mana on taikavoimaa, manu on lintu ja paikallisia oluita valitessa voi ottaa joko Vailimaa (jonka nimi ilmeisesti tulee Vaalimaasta), Taulaa tai sitten sitä Samaa. Radiossa soi jatkuvasti paikallinen hitti, jonka kertosäkeessä lauletaan "hei huu hei hai, kun tussua kaikilta sai". Mitä helmiä polynesialaiset hitit olisivatkaan Youtuben näppärien sanoitusnikkarien käsissä Niilinhanhien ja Pensselisedän metodeilla.

Samoalla operoiminen kävi äärettömän helpoksi, kun vuokrasin auton. Polttoaine on subventoitua ja siten yksi harvoista halvoista asioista täällä. Ensimmäisenä autollisena päivänäni kävin läpi koillista rannikkoa, jossa näin uutena lajina siperiankurmitsoja, tutustuin Apian kaupunkiin ja kävin Mulinuun niemimaalla, jossa parlamentin takana on hienot kahlaajarannat, nyt tosin vain parilla kurmitsalla varustetut, koska kahlaajat ovat joitain tänne jääneitä yksilöitä lukuun ottamatta pohjoisilla pesimäseuduillaan Itä-Siperiassa ja Alaskassa tai ainakin matkalla sinne. Ajatella, että noista arktisista paikoista saakka lennetään Polynesian saarille talvehtimaan. Yksi lintu tekee myös päinvastaisen keikauksen; atollikäki pesii Uudessa-Seelannissa, mutta lentää talvehtimaan Polynesian saarille.

Kävin myös Bahaitemppelillä kuultuani ruotsalaiselta ja uusseelantilaiselta lintutieteilijättäreltä, että se on hyvä lintupaikka. Niin olikin. Bahaitemppeliä ympäröivissä metsänreunoissa näki lähes kaikkia Upolun metsälintuja. Varsinkin pienen hautausmaan ympärillä olevat suuret alkuperäispuut olivat produktiivisia ja kuhisivat livertäjiä, kottaraisia, viheltäjiä, monarkkeja, viuhkoja ja mesikkoja. Näin myös tyynenmerensieppoja ja nimensä mukaisesti kirjavia samoanparatiisipeippoja. Bahaitemppelin alueen huippuhavainto oli kuitenkin valkokurkkukyyhky, joka on käynyt perin harvinaiseksi.

Keskiviikosta torstaihin tein ruotsalaistytön kanssa matkan Upolun itäosiin ja menimme pienveneellä Namuan pieneen asumattomaan paratiisisaareen, joka on juuri sellainen, kuin turistien haavekuvat Etelämeren saarista tapaavat olla: valkeita korallihiekkarantoja lukemattomine värikkäine simpukankuorineen. Turkoosinen meri, jonka pinnan alla koralliriuttoja värikkäine kaloineen. Sademetsän peittämä vuori, jolle voi kiivetä jyrkkää, mutta salaista polkua pitkin, nähden matkalla paljon mesikkoja, hedelmälepakoita ja kyhmykeisarikyyhkyjä. Saaren vastakkaisella rannikolla pesivät kallioilla ruskotiirat, sinitiirat, punajalkasuulat ja ruskosuulat. Saaren yläpuolella taivaalla partioivat kuningasfregattilinnut. Toisin sanoen, erinomaisen romanttinen paikka.

Etelärannikolla pysähdyimme Lalomanun näyttävillä rannoilla ja söimme riutan edustalla, jossa italialainen ystäväni oli jokin aika sitten vähällä kuolla tempauduttuaan merivirran vietäväksi. Jostain syystä hait sen sijaan eivät muodosta Samoalla kovin suurta vaaraa, vaikka sekä riutta- että tiikerihaita liikkuu rantariuttojen lähellä. Ehkä ne eivät ole vielä päässeet yhtä hyvin ihmislihan makuun kuin Australiassa, Etelä-Afrikassa ja Karibialla.

Kävimme myös Upolun ainoassa kansallispuistossa Pupu Puessa, jonne japanilaiset ovat vuonna 2008 kehitysavulla rakentaneet vierailijakeskuksen ja toimiston. Ne näyttivät siltä kuin olisivat olleet hylättyinä viimeiset viisi vuotta. Ketään ei näkynyt kansallispuistossa eikä mistään löytynyt henkilöä avaamaan porttia, josta olisi päässyt rannanpuoleiselle luontopolulle. Eräänä päivänä Apiassa kävin varta vasten kyselemässä luonnonvaraministeriön suojelualue- ja metsäosastoilta, mutta niissä vakuutettiin, että tietoja saisi kansallispuiston edellä mainitusta toimistosta. Sen sijaan ministeriöissä kaikki ovat jo viikkoja olleet täystyöllistettyjä Samoan huomenna koittavan itsenäisyyspäivän pönötysvalmisteluilla. "Samoa on rakennettu Jumalan varaan", lukee parlamenttia vastapäätä olevan pompöösin kirkon edustalla monumenteissa, ja siltä tosiaan usein tuntuu.

Apia on pikkupaikka, liekö pariakymmentätuhatta asukasta. Se on kuitenkin Upolun ja koko itsenäisen Samoan käytännössä ainoa kaupunki, sillä pari muuta pikkukaupungeiksi luokiteltua paikkaa ovat lähinnä kyliä. Apiassa on muutama kauppakeskus sekä kiinalaisten pyörittämiä halpatavaramarkkinoita. Sieltä löytyy monta ravintolaa ja baaria, mutta niissä näyttävät käyvän lähinnä palangit (ulkomaalaiset) ja rikkaat samoalaiset. Toisaalta Apiassa vallitsee sama kiireettömyys ja rauha kuin muuallakin Samoalla. Täällä sanotaankin, että vain palangeilla on kiire.

Tänään on satanut lähes taukoamatta, mutta maomao aloitti huutelunsa jo aamuyöstä. Onnistuin näkemään sen pari kertaa, mutta kelvollisia lähikuvia en saanut. Sen sijaan sain niitä polynesianmesikoista, samoankottaraisista ja latuskanokkakalastajista, ja löysin kuolleen, ilmeisesti rankkasateen hukuttaman sarvikuonokkaan. Ystäväpariskuntani keittiössä viime aikoina mellastanut rotta oli yön aikana mennyt loukkuun ja löytyi aamulla hengettömänä, päättäen päiviä jatkuneet yritykset.

Suhdettani Etelämeren saariin ovat määrittäneet nuoruudessani ainakin Aarresaaren kaltaiset klassikot, Thor Heyerdahlin kirjat matkoistaan ruokolautoilla milloin minkäkin valtameren yli, Jacques Cousteaun dokumentit ja jostain divareista löytyneet Merten salaisuudet -lehdet, jollaisia ei kai enää Suomessa julkaista, sekä tietenkin sarjakuvaklassikoiden helmi, Corto Maltese ja Suolaisen meren balladi. Corto Malteseista olen aikoinaan opetellut lukemaan sujuvasti ranskaksi, vaikka niiden tekijä Hugo Pratt onkin italialainen. Ernest Hemingwayn Vanhan miehen ja meren olen lukenut parikymppisenä, mutta saman tien alkukielellä. Italialainen ystäväni on täällä ollessaan ryhtynyt lukemaan uudelleen meriaiheisia klassikoita ja ylisti suuresti Moby Dickiä.

Samoalta II

Samoa on erinomaisen rentouttava paikka, jos haluaa velttoilla ja tšillailla, lojua rannoilla, käydä välillä sukeltamassa ja sen sellaista. Sen sijaan sellaiselle, joka haluaa aktiivisesti jotain, polynesialainen kulttuuri erittäin hitaasti etenevine aikoineen ei ole hyväksi. Täällä on helppoa saada paljon aikaa kulumaan miellyttävässä tasaisen kuumassa, aurinkoisessa ja kosteassa laventelilullassa.

Polynesialaiset arvostavat lihavuutta. Täällä näkee enemmän törkeän läskejä ihmisiä kuin edes Amerikassa. He hyllyvät kuin valaat kuivalla maalla, onnellisina lihavuutensa viestimästä hyvinvoinnista.

Lisäksi Samoalla on runsaasti transvestiittejä, tai sellaisina me länsimaisen käsitteistön mukaan heitä pitäisimme. Täällä on kuitenkin faffafineille oma rooli yhteiskunnassa, ja perinteisesti tuon roolin ovat omaksuneet usein perheiden nuorimmat pojat, joille ei olisi jäänyt perinteisessä kulttuurissa perintöä. Euroopassa ja Lähi-idässä nuo ylijäämäpojat siirtyivät usein luostareihin ja kirkolliselle uralle. Samoalaiset faffafinet ovat usein koomisia hahmoja hepenineen ja naismaisine äänineen, koska ovat ulkonäöltään raavaita ja rasvaisia miehiä.

Tyynimeri, maailman suurin valtameri, joka kattaa niin suuren osan planeettamme pinnasta, on kaikkialla läsnä. Asiat kietoutuvat meren ympärille. Viimeaikaisissa polynesialaisten itsetuntoa pönkittävissä antikoloniaalisissa tutkimuksissa on kuulemma selvinnyt, että polynesialaisilla on erityisiä geneettisiä rotupiirteitä, jotka edesauttavat heitä vaistomaisesti navigoimaan merellä oikeansuuntaisesti, kuin maagisesti.

Magiikka elää muutenkin vahvasti pastellisävyisen mutta ankaran kristillisen kuorrutuksen alla. Saaret ovat täynnä pyhiä paikkoja, tabuja (joka lienee lännessä tunnetuin etelämereltä tuleva lainasana), ja tabuja liittyy runsaasti myös käyttäytymissääntöihin ja etikettiin. Maanomistajalle pitää esimerkiksi viedä tiettyjä lepytyslahjoja, jos meinaa kulkea maidensa läpi, ja silloin hän puolestaan tulee velvoitetuksi kaikenlaisiin vieraanvaraisuussääntöihin.

Sunnuntaisin mitään ei tapahdu, sillä Herran lepopäivä otetaan vakavasti. Edes rannalle ei saa julkisilla paikoilla mennä, ei ainakaan vähissä vaatteissa.

Olimme sunnuntaina iltapäivän saaren keskiosan harjun metsissä etsimässä harvinaista koukkunokkakyyhkyä, jonka muuan paikallinen oli nähnyt tuolla seudulla jokin aika sitten. Emme löytäneet kohdekyyhkyä, mutta kaikenlaista muuta kivaa kuitenkin: samoanmonarkkeja, samoanviheltäjiä, samoanlivertäjiä, polynesiankottaraisia, purppuralakkikyyhkyjä, kyhmykeisarikyyhkyjä, isoja hedelmälepakoita ja monia jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsemiani lintulajeja. Kotoperäiset skinkit ja gekot vilahtelivat kasviston suojiin.

Hämärän laskeuduttua tornipöllö lähti saalistusretkilleen. Tännekin kauas eristyksiin on tornipöllö jo joskus muinaisina aikoina lentänyt ja eriytynyt omaksi alalajikseen. Samalta se silti näyttää kuin Euroopassa. Tornipöllö on erittäin tehokas jyrsijöiden saalistaja ja siksi tärkein ihmisen mukana saarille levinneiden rottien ja hiirten kurissapitäjä. Se on myös Samoan suurin luonnonvarainen petoeläin, sillä saarilla ei pesi yhtäkään haukkalajia eikä niillä ollut ennen kissojen ja koirien tuloa ainoatakaan nisäkäspetoa. Kaksi hedelmälepakkoa ja pieni, nykyisin harvinainen hyönteissyöjälepakko ovat ainoat alkuperäiset nisäkäslajit saarella. Saaria ympäröivillä merillä toki liikkuu valaita ja delfiinejä monin lajein.

Tänään kiipesin Vaeavuorelle, jonne Stevenson on haudattu. Vuorelle nousevat polut kasvavat varsin hyvää metsää, joskin täälläkin 60 % puista on vieraslajeja. Alkuperäisiä lintulajeja näkyi kuitenkin metsissä varsin paljon: samoanviheltäjiä, samoankottaraisia, polynesianmesikkoja, kardinaalimesikkoja, polynesiankottaraisia, tyynenmerensieppoja, samoanviuhkoja, purppuralakkikyyhkyjä...

Aamulla kävellessämme Vaoalasta tänne olimme erittäin onnekkaita, sillä pääsimme näkemään harvinaisen maomaon läheltä ja kuulemaan sen ihmeellistä äänivalikoimaa, ja lisäksi näimme vielä parven samoanlurikkeja, täkäläisiä endeemisiä papukaijoja. Oman pikantin lisänsä tuovat merilinnut, joita saattaa nähdä metsässäkin, erityisesti rotkoissa, joissa keijutiirat, ruskotiirat ja pikkutropiikkilinnut lentelevät kuin olisivat siellä kotonaan.

Samoalta I

Matkustin kaksi vuorokautta putkeen. Ensin Kabulista Delhiin, sitten Delhistä Singaporeen. Singaporessa oli kaunis ilma, trooppinen kostea helle, mutten matkakoomassa pystynyt siitä juurikaan nauttimaan. Matka jatkui Singaporesta Sydneyyn, jossa puolestaan oli koleaa ja satoi. Olin saapunut eteläiselle pallonpuoliskolle, jossa on tällä hetkellä syksy.

Lopulta lensin yön ja meren yli Sydneystä eteläiselle trooppiselle Tyynellemerelle, Polynesian saaristoihin kuuluvan Samoan saariryhmän keskellä sijaitsevalle Upolun saarelle, jossa sijaitsee itsenäisen Samoan valtion pääkaupunki Apia. Lentokenttä tosin oli tunnin ajomatkan päässä Apiasta.

Ensivalo sarasti lähtiessäni lentokentältä kohti Apian ulkopuolella sijaitsevaa kukkulaa, jossa kontaktini, Syyriassa tuntemani italialainen biologi vaimoineen (joka myös italialainen biologi) asuu. Hämmästyneenä saatoin todeta, että kuuden ja seitsemän välillä aamulla koko Samoa oli jo heräillyt. Kaupat ja kioskit olivat auki ja kirkoissa messuttiin. Samoalaiset ovat jumalaapelkääväistä kansaa, joiden sieluista lukuisat eri kristilliset kirkkokunnat kilpailevat. Kristittyjen lisäksi läsnä ovat islamista irronneet bahait, joilla on kauniin puutarhan ympäröimä temppeli täältä sisämaahan päin.

Italialaiset ystäväni eivät vielä noin varhain olleet heränneet, sillä heillä on pieni lapsi, ja olivat siksi pyytäneet, että saapuisin hiljaisesti, lukitsematta jätetystä takaovesta. Jäljellä olevina aamutunteina Vaoalassa ennen ystävieni heräämistä en malttanut väsymyksestäni huolimatta nukkua, koska paikkaa ympäröivät puutarhat ja metsä kuhisivat elämää.

Ruohikoilla käyskenteli ja juoksenteli itkuluhtakanoja, silloin tällöin myös sulttaanikanoja tai villiintyneitä punaviidakkokanoja. Puissa ja pensaissa mekasti joukoittain äänekkäitä lintuja, joista runsaimmat tosin ihmisten mukana saarille kulkeutuneita pihamainoja, viidakkomainoja ja punaperäbulbuleja. Onneksi myös eräät Samoan endeemisistä lintulajeista ovat sangen yleisiä. Esimerkiksi samoankottaraisia ja kardinaalimesikkoja on puutarhoissa runsaasti. Latuskanokkakalastajat tykkäävät istua puhelinlangoilla ja väijyä gekkoja ja hyönteisiä. Myös samoanlurikkeja, polynesianmesikkoja ja polynesianlivertäjiä näkyy.

Läheisen vuoren suunnasta, jossa on ikimetsää ja jonka huipulle on haudattu kirjailija Robert Louis Stevenson, kantautuu ajoittain harvinaisen maon eli samoansammalmesikon kantavia huutoja. Stevensonin kirjoittama Aarresaari kuului minunkin lapsuuden mielenmaisemiin, sillä isämme tapasi lukea meille suuren maailmankirjallisuuden helmiä iltasaduiksi, kun olimme vielä lukutaidottomia. Stevenson vietti elämänsä viimeiset vuodet Samoalla.

Nykyisin Samoan saaristo jakautuu kahtia, sillä kolmesta isosta saaresta kaksi, Upolu ja Savai'i, kuuluvat itsenäiseen Samoaan, entiseen Uuden-Seelannin protektoraatiksi saksalaisesta siirtomaavallasta siirtyneeseen Länsi-Samoaan, ja itäinen Tutuila muutamine itäpuolisine saarineen muodostaa itsehallinnollisen Amerikan Samoan. Koko alueella on yhteensä vain parisataatuhatta asukasta; tarkkaa lukua ei tiedetä, sillä suurin osa Samoan kansalaisista on maan ulkopuolella, siirtotyöläisinä Uudessa-Seelannissa ja Australiassa, kun taas Samoalla pyörii joka puolella ulkomaalaisia kuka milläkin asioilla.

Lähdimme lauantaina saaren keskiosan halki etelärannikolla sijaitsevan Matarevan rannoille laiskottelemaan. Italialainen ystäväni, jonka kanssa katselin paljon lintuja Syyriassa, vaihtoi kanssani kuulumisia yhteisistä syyrialaisista tutuistamme. Syyrialaisista lintuharrastajatutuistamme yhden ovat hallituksen joukot murhanneet kotiinsa, kaksi muuta on paennut Britanniaan, yksi Libanoniin, yksi muodosti vapaan armeijan prikaatin ja hallituksen jyrättyä kotikaupunkinsa, otti teini-ikäiset poikansa mukaan ja lähtivät kolmistaan taistelemaan vapaan armeijan Homsin prikaatiin Assadin hallitusta vastaan. Monista muista meillä ei ole tietoa. Ehkä he ovat kuolleet, ehkä paenneet, mutta todennäköisimmin he vain yrittävät elää hiljaiseloa sotkeutumatta kummallekaan puolelle rintamaa. Se on nyky-Syyriassa yhä vaikeampaa, minkä vuoksi yritämme olla ottamatta yhteyttä näihin ihmisiin, jotteivät he joutuisi kenenkään liian huomion kohteiksi.

Matarevan rannoilla näin jonkin verran merilintuja. Siellä oli runsaasti ruskotiiroja, jonkin verran pikkutropiikkilintuja ja ruskosuulia. Kaukana merellä meni liitäjiä, mutta alueella on monta samannäköistä liitäjälajia, joten lajilleen tunnistaminen on oleva suuri haaste. Pieniä määriä harmaavikloja ja karikukkoja käyskenteli rannoilla - suurin osa talvehtivista kahlaajista lienee palannut pohjoiseen. Korallihaikaran tummaa värimuotoa liikuskeli jonkin verran riutoilla.

Italialaistoverini on innokas lintuharrastaja, mutta oltuaan jo pari vuotta Samoalla hän on nähnyt kaikki paikalliset lajit paitsi erittäin harvinaisia, joiden turha etsiminen on turhauttanut hänet, joten hän on nykyisin innostunut bongaamaan satoja erilaisia kaloja riutoilta. Niinpä meidän olikin Matarevassa perehdyttävä myös vedenalaisen elämän värikkääseen runsauteen ja uhmattava ihmisiä kärkkyvien kauhistuttavien haiden hampaita. Ryhävalaita ja kaskelottejakin on havaittu kyseisellä rannalla, mutta näkemämme valaansuihkut olivat kaukana ja epävarmoja.

Kesän koitto Kabuliin

Olen blogissani viime aikoina kirjannut muistiin pitkän Intian ja Nepalin matkani vaiheita, vaikka palasin tuolta matkalta jo yli kuukausi sitten. Ennen kuin jälleen suuntaan itselleni uuteen maailmankolkkaan, on syytä kirjoittaa joitain huomioita keväästä ja kesästä, jotka koittivat kohisten Afganistaniin sinä aikana, kun olen ollut täällä.

Puut viheriöivät nyt Kabulissa ja koko maa on vihreämpi kuin mihinkään vuodenaikaan. Tavallisesti karut ja ruskeat vuoret viheriöivät nyt, mutta muuttuvat jo lähiviikkoina ruskeiksi ja lohduttomiksi, etenkin kun viime talven lumentulo oli tämän karun maan kannalta riittämätöntä.

Kärpäset pörisevät nyt riesana toimistossa ja hyttyset inisevät asunnossani iltaisin. Vastapainoksi myös yökköset ja mitättömän pienet gekkoliskot ovat ilmaantuneet esille. Linturintamalla koko kevään jatkunut kashmirin- ja idänuunilintujen muutto Kabulin läpi on päättynyt; jonkin verran vielä näyttää menevän yli tervapääskyjä, pikkukiitäjiä, haarapääskyjä ja mehiläissyöjiä. Mainat ja bramiinikottaraiset mekastavat.

Kävin viikko sitten päivän matkalla Ghorin maakunnan itäisimmässä osassa sijaitsevassa Lalissa, joka on Lalin ja Sarjangalin piirikunnan pääpaikka. Kyseinen piirikunta on muuten tadžikkivoittoisen Ghorin maakunnassa poikkeus, sillä sen väestöstä suurin osa on šiialaisia hazaroja, ja se kuuluukin maantieteellisesti hazarojen asuttamaan keskiylänköön, Hazarajatiin. Seutu on miltei kauttaaltaan puutonta ja karua, ylilaidunnettua ylänköä. Lalin kyläkin sijaitsee lähes kolmen kilometrin korkeudella merenpinnasta.

Alue on köyhää ja perifeeristä, mutta osittain juuri siksi myös rauhallista seutua, joka ei näy uutisissa terrori-iskujen ja taistelujen näyttämönä. Lalin kylä koostuu käytännössä yhdestä pölyisestä basaarikadusta, piirikunnan halki Heratin suuntaan virtaavan Harirudjoen varsille sijoittuvasta maanviljelyksestä sekä maalaisväestön asuintaloista pitkin rinteitä. Lähinnä kylissä ja joen varressa on vähäisiä määriä nuorta poppelia, mutta muuten alue on silmänkantamattomiin puutonta. Talvet ovat täällä kovia.

Sain viimein tilaisuuden käydä myös Kabulin mahdollisesti kauneimmassa paikassa, Baburin puutarhoissa (Bagh-i Babur), jonne Mogulivaltakunnan perustaja Babur on haudattu. Aga Khanin säätiö ja British Library ovat tehneet paikan restauroimisessa näyttävää työtä ja tuoneet myös Mogulivaltakunnan taidetta käsittelevän näyttelyn Kabuliin. Baburin puutarhat ovat harvinainen rauhan keidas muutoin kaoottisen ja turvattoman Kabulin keskellä. Perheitä tulee sinne piknikille ja nuoria pelaamaan tawilaa.

Pääsin käymään toisessakin keitaassa, Taimanin kaupunginosan ravintola Le Jardinissa, jossa pidettiin humanitääristen toimijoiden kesken perin harvinaislaatuinen tapahtuma, nimittäin Kabulin rock-koulun artistien konsertti. Hankinkin heti Kabulin ensimmäiseksi rockbändiksi itseään tituleeraavan Kabul Dreamsin levyn.

Puhuessani Kabulin elpyvän undergroundin nuorten edustajien kanssa tulivat elävinä mieleeni Damaskoksen maanalaiset runoillat, joita pidettiin joka keskiviikkoyö erään damaskolaisen hotellin kellarissa. Hotellin omistaja oli vauras liikemies, jolla oli suhteita, joten mukhabarat ei rynnäköinyt tilaisuuksiin, vaan ne tarjosivat oppositiohenkiselle ja kulttuurista kiinnostuneelle nuorisolle pakopaikan, jossa myös tupakat savusivat, olut virtasi ja tytöt osallistuivat runoiluun huiveitta tai jotkut jopa huivien kera.

Syyrian ja muun arabimaailman tavoin musiikki ja runous ovat myös Afganistanissa erittäin tärkeitä ja muodostavat pakoväylän autoritäärisestä kontrollista. Afganistan linkittyy persialaiseen kulttuuripiiriin, jossa runous on keskeisimpiä taidemuotoja. Runojen kautta politiikasta voi puhua ja vallanpitäjiä arvostella peitellysti - vaikka osanottajat toki ymmärtävät, mistä puhutaan. Damaskoksen runoiltojen sivupöydissä puhuttiin ja tehtiin arabikevättä.

Afganistanissa ollaan yhteiskunnallisesti vuosikymmeniä arabimaista jäljessä, mutta urbaanikulttuurinen pluraliteetti heräilee henkiin täälläkin, etenkin turhautuneen nuoren sukupolven etsiessä paikkaansa patriarkaalisesta ja ylettömän korruptoituneesta valtajärjestelmästä.

Chitwan

Chitwanin kansallispuisto sijaitsee Nepalin eteläosassa, linnuntietä suunnilleen yhtä etäällä Katmandusta ja Pokharasta, mutta helpommin saavutettavissa Pokharasta käsin, pittoreskiä vuoristotietä rotkoineen ja kylineen. Vietin siellä kaksi päivää ja yön. Jokin aika sitten Nepalin hallitus heitti kaikki majatalot ulos kansallispuiston sisältä joen toiselle puolen ja ne sijaitsevat nyt Chitwanin kylässä.

Minulla oli Chitwanissa kaksi opasta, mestari ja oppipoika. Ensimmäisenä iltapäivänä näin jo hyvän valikoiman mielenkiintoisia lintuja, kuten intianvarpuspöllöjä, pikkukukaaleja, smaragdikyyhkyjä, isomalkohoita, neljää lajia papukaijoja, muutamaa tikkalajia ja paljon muuta. Toinen päivä oli kuitenkin vielä huomattavasti produktiivisempi, etenkin joen varsilla.

Minulle heräsi epäilys, että Chitwanissa oppaat vievät matkailijat kansallispuiston alueille pimeästi, sillä en missään vaiheessa nähnyt lippuja, jotka muka oli hankittu, ja ajoneuvoja ei käytetty, vaan matkaa kansallispuiston eri habitaateissa taitettiin kävellen. Oppaat tunsivat kuitenkin asiansa: lintulajeja ropisi kivasti ja vanhempi opas tunsi ne kaikki. Joen varsilla näki monia haikaralajeja, mukaan lukien harvinaiseksi käyneitä pikkumarabuja ja piispahaikaroita, ja siellä talvehti vielä parvittain ruostesorsia, joukossa kevään viimeinen tiibetinhanhikin.

Chitwan on erityisen tunnettu intiansarvikuonoistaan. Jos minulla oli Corbettissa onnea tiikerin näkemisessä ja valokuvaamisessa, Chitwanissa onni kohtasi minua toisella tavoin sarvikuonojen kohdalla, riistäen mahdollisuudet valokuviin mutta tuottaen unohtumattoman elämyksen. Olimme ylittäneet joen kahlaten ja saapuneet savannille ja polulle kohti juomapaikkaa, jossa sarvikuonot usein kokoontuivat. Äkkiä kuului puhinaa kovin läheltä, korkean ruohon takaa.

Vanhempi opas lähetti oppipoikansa kepillä varustautuneena tiedustelemaan, ja poika katosi näkyvistä. Pian tämän jälkeen alkoi pusikosta kuulua uhkaava puhina ja rytinä, kun jotakin erittäin kookasta rynni meitä kohti. Poika ryntäsi esille pusikosta juosten henkensä edestä ja huusi meille: juoskaa! Juoksimme kaikki polkua pitkin pakoon sarvikuonon rytistessä perässä, kunnes se pysähtyi.

Seuraavaksi rytinää alkoi kuulua kolmelta suunnalta ympäriltämme, ja tajusimme, että toistakymmentä sarvikuonoa oli eri puolilla polkua kaikilla suunnilla, eivätkä ne lainkaan pitäneet läsnäolostamme. Pakenimme polkua takaisin joelle ja jouduimme kahlaamaan kiireen vilkkaa joen halki toiselle puolelle suojaan. Sarvikuonot ovat nimittäin territoriaalisia ja Chitwanissa on raportoitu useita hyökkäyksiä ihmisten kimppuun, myös kuolonuhreja tuottaneita.

Paetessamme raivoisia villipetoja joen yli jäi niiden kuvaaminen ikävä kyllä sikseen. Yksi huomattavasti edellisiä rauhallisempi sarvikuono löytyi myöhemmin viidakko-osioista, ja sitä saattoi katsella mukavammissa tunnelmissa, mutta se oli etäällä ja suurimmaksi osaksi oksien peitossa.

No, lintuja tuli sitten kuvattua Chitwanissa senkin edestä. Ruohostomailta löytyi runsaasti keltapriinioita, viiru- ja vuoripensastimaleja, bambutimaleja, tamariskitaskuja ja muuta mukavaa. Joella oli paitsi ruostesorsia ja kahlaajia, myös ruskosuokanoja, jotka astelivat liejuisilla rannoilla aamuvarhain. Viidakoissa oli papukaijoja, sarvinokkia ja huiluharakkataskuja.

Paluumatkalla Chitwanista Pokharaan alkoi äkillinen hirmumyrsky, joka lennätti vastaamme vaakasuorassa hiekkaa ja tomua, talojen kattoja, puita ynnä muita ja uhkasi syöstä automme rotkoon. Ihmiset panikoivat kylissä ja huonosti rakennetut talot hajosivat liitoksistaan. Tuuli oli Pokharaan päästäessä laantunut, mutta kadut märkiä, sillä oli satanut kaatamalla.

Pokharasta palasin syyrialaisten ja amerikkalaisen kanssa ennen pitkää takaisin Katmanduun, hengailimme Bhaktapurissa ja söimme jäähyväispäivällisemme Funky Buddhassa. Toverini palasivat Dubaihin ja Dohaan, minä Delhiin ja sieltä sittemmin Kabuliin. Ja tähän päättyy tältä erää matkakertomus Intiasta ja Nepalista, sillä uudet seikkailut jo odottavat pientä kulkijaa ja lukijoitaan.

Pokhara

Suurimman osan Nepalin-matkaamme pidimme tukikohtaamme Pokharassa, suunnilleen Nepalin keskellä sijaitsevassa maan toiseksi suurimmassa kaupungissa, josta on tullut suosittu turistipaikka. Tunnelma muistuttikin jossain määrin Chiang Maita tai Luang Prabangia. Järven rantaa myötäilevät kadut olivat täynnä repputuristeille ja vuoristoretkeilijöille suunnattuja kauppoja, baareja ja ravintoloita. Maisemat Phewajärvelle ja Annapurnaan huipentuville Himalajan vuorille olivat silmiähivelevän kauniit.

Seurueemme oli enemmän chillailun kuin ekstreemikiipeilyn tarpeessa, joten asuimme mukavasti hotellissa Pokharassa, söimme ravintoloissa ja teimme kaupungista käsin päiväretkiä ympäröiville vuorille ja kukkuloille. Phewajärven yli ja järven saarella sijaitsevalle temppelille pääsi veneellä - tosin kovien tuulten sattuessa olimme välillä jumissa järven toisella puolen. Järven toiselta puolelta nousivat retkipolut ylös vuoren huipuilla sijaitseville temppeleille ja Maailmanrauhan pagodille.

Rinteiden viidakko oli myös linnustollisesti mielenkiintoista. Endeemisen nepalintimalinkin olisi siellä voinut nähdä, mutta pysytteli tällä kertaa piilossa. Sen sijaan viherharakka, isokäpinkäinen, peräsindrongo ja monet muut metsälinnut ilahduttivat reitillä, polulla hyppeli vähän väliä sinijokirastaita ja vuorten yläpuolella kaartelivat pikkukorppikotkat, arokotkat ja himalajankorppikotkat. Nisäkäskantaa edustivat runsaina esiintyvät makakit sekä kultarintanäätä.

Pokharan lähellä sijaitseva Sarangkotin vuoristokylä on paikka, johon turistit pakkautuvat pikkutunneilla seuraamaan henkeäsalpaavaa auringonnousua yli Himalajan vuorten. Myös Sarangkotissa saattoi nähdä kotkia ja korppikotkia.

Katmandu

Delhistä siirryin Nepalin pääkaupunkiin Katmanduun, jossa myös matkaseurueeni kokoonpano vaihtui. Veljeni oli palannut Suomeen, Corbettissa tapaamani brittiläinen lintuharrastaja lähtenyt Rishikeshiin. Katmandussa minun oli määrä odotella samana iltapäivänä saapuvia kolmea matkakumppaniani, joista kaksi saapui Qatarista ja kolmas Dubaista; kaksi heistä oli syyrialaisia ja kolmas amerikkalainen, mutta kaikki pysyvästi töiden puolesta Persianlahdella.

Nepalin-matkani alkupäiviä varjosti sairastuminen, joka hellitti vaiheittain. Onneksi Katmandussa joka katua täplittivät pienet apteekit. Ongelmallisempaa oli saada selvitettyä, mitä lääkkeitä minun tulisi ottaa. Bronkiittiseen yskääni sain yskänlääkettä, jota otettuani havahduin vasta tuntikausien jälkeen illalla tokkurasta, kun syyrialaiset ja amerikkalainen jo kolkuttelivat ovella. Olimme majoittuneina turistien suosimalle Thamelin alueelle. Katmandussa viivyimme kahteen otteeseen - Nepalin-matkamme alussa ja lopussa.

Katmandu on parin miljoonan asukkaan kaoottinen kaupunki, mutta yllättävän helppo ja rauhallinen operoida. Delhiin verrattuna sitä voi pitää suoranaisesti idyllisenä. Se sijaitsee alhaalla Katmandun laaksossa, mutta hyvällä säällä Himalajan vuorille näkee kaupungista. Suurin osa asukkaista on hinduja, toiseksi suurimpana uskontokuntana buddhalaiset sekä pieniä määriä muslimeja ja kristittyjä. Katmandun pääkieliä ovat nepali ja newari.

Nepal on onnistunut maolaiskapinan väkivaltaisten vuosien jälkeen palauttamaan itsensä turistimaaksi, jossa länsimaalaisten repputuristien ja hippien lisäksi käy erittäin paljon väkeä Persianlahdelta ja Israelista, ehkäpä hyvien lentojen vuoksi. Myös itäeurooppalaiset näyttävät suuntaavan Nepaliin; vuoristoturismin perinne on länsieurooppalaista rantalomailua vahvempi ja Nepalin halvat hinnat houkuttavat.

Kun ryhmämme oli koossa, seuraavana aamuna suuntasimme Katmandun kuuluisalle apinatemppelille, jonne sairaudestani huolimatta kiipesin muiden muassa. Paluumme puolella kävimme myös historiallisessa Bhaktapurissa, Katmandun sisarkaupungissa, josta tuli satamäärin valokuvia. Palatessamme viikon jälkeen Pokharasta Katmanduun havaitsin naamakirjasta, että muuan Dubaissa asuvista libanonilaisista ystävistäni oli ollut kanssamme samaan aikaan Pokharassa ja oli sillä hetkellä Katmandussa, joten kävimme baarissa.

Corbett

Vuonna 2000 Uttar Pradeshin osavaltion luoteiset vuoristoiset osat irrotettiin uudeksi osavaltioksi, jonka nimenä oli aluksi Uttaranchal, mutta se muuttui myöhemmin muotoon Uttarakhand. Uttarakhandin pääkaupunki on Dehradun ja siellä sijaitsevat myös hindujen ja hippien pyhät paikat Rishikesh ja Haridwar.

Sekä hindujen pyhä joki Ganges että Delhin ja Agran halki virtaava Yamuna saavat alkunsa Uttarakhandin vuoristosta. Maantieteellisesti osavaltio on ikään kuin läntistä jatketta Nepalille. Yli 60 prosenttia Uttarakhandin pinta-alasta on metsäistä, mikä tekee siitä luontoharrastajan paratiisin.

Kohteeni Uttarakhandissa oli Corbettin kansallispuisto, joka on Intian vanhin ja tiikereistään kuulu. Kansallispuisto on nimetty brittiläisen siirtomaa-ajan suurriistanmetsästäjän ja sittemmin luonnonsuojelun pioneerin eversti James Corbettin mukaan. Kansallispuiston vastaanottokeskus sijaitsee Ramnagarin pikkukaupungissa, johon ensin hankkiuduin, ja jossa jouduin odottelemaan ensimmäisen illan ja seuraavan aamun, ennen kuin onnistuin saamaan itselleni pääsyn kansallispuistoon. Hindujen holi-juhla sotki kaiken: väki oli kännissä kuin käet, sotkivat väreillä ja kukaan ei tullut töihin, tai jos tuli, työt eivät sujuneet.

Onneksi Ramnagarin alueelta kansallispuiston ulkolaidoilta löytyi mielenkiintoisia paikkoja, joissa käydä. Majataloni Ramnagarissa oli mangolehtojen ympäröimä ja jonkin verran mielenkiintoisia lintuja, kuten parvittain luumupääkaijoja, löytyi jo hedelmäpuutarhoista. Ramnagarin halki virtaa vuolas vuoristovirta, jonka rannoilla käyskenteli jonkin verran silkkihaikaroita, ruostesorsia, pitkäjalkoja ja jaavanmerimetsoja. Padon yli jatkuva tie vie kumipuuplantaasien kautta Sitawanin mielenkiintoisiin viidakoihin, joissa voi nähdä samoja eläimiä ja lintuja kuin kansallispuiston sisälläkin.

Kaikista matkallani käymistäni kansallispuistoista ja suojelualueista Corbett oli vaikuttavin, ja myös metsälintujen kirjo oli siellä omaa luokkaansa. Corbettiin lähtijän kannattaa kuitenkin jotain kautta tehdä itselleen varaus etukäteen, sillä jonottaminen ja odottelu Ramnagarissa ahneiden oppaiden ja jeeppikuskien armoilla on turhauttavaa. Kansallispuiston vastaanottokeskuksesta varataan myös majoitus kansallispuiston sisään. Itse menin vaatimattomaan dormitoriomajoitukseen Dikhalaan syvälle puiston keskiosiin. Paikka oli erinomainen ja majoituskin täysin kelvollinen, kunhan muistaa ottaa hyttyssavua mukaan.

Minulla oli Corbettissa lopulta erinomainen onni myötä. Ensin onnistuin saamaan loistavan oppaan nimeltä Kalim, joka tunsi alueen nisäkkäät ja linnut kuin taskunsa, oli parhaita tapaamiani ornitologeja mitä lajintunnistukseen ja piilottelevien metsälintujen esiin houkuttelemiseen tulee, ja lisäksi muslimi, mikä oli hyvä asia holin keskellä, koska hän ei kännännyt eikä kadonnut omille teilleen. Niin teki sen sijaan Delhistä hankkimani autokuski Davinder, joka katosi ensimmäisenä iltana ja ilmaantui esiin krapulaisena ja maaleihin sotkettuna vasta kaksi päivää myöhemmin, jouduttuani hoitamaan itse itseni sisään puistoon ja hankittuani jeepin.

Jo ensimmäisen päivän aikana näin toista sataa lintulajia, lukuisat niistä minulle uusia, ja lisäksi runsaasti nisäkkäitä, kuten sambarhirviä, aksishirviä, rytökauriita ja muntjakkeja, villisikoja, makakeja ja langureja, sekä lopulta myös villinorsuja ja illan hämärtyessä metsästysretkilleen lähteneen bengalintiikerin, joka löytyi hirvieläinten varoitushuutoja, erityisesti muntjakkien törähdyksiä, seuraamalla. Olin mitä onnekkain saadessani tiikerin myös valokuvattua. Lisäksemme vain yksi muista sinä iltana Dikhalaan kokoontuneista ryhmistä oli onnistunut näkemään tiikerin.

Majoituin Dikhalassa dormitorioon, jonka lopulta jaoin vain yhden muun matkailijan kanssa, koska intialaisturistit olivat varanneet kaikki yksityishuoneet. Kumppanini osoittautui brittiläiseksi lintuharrastajaksi, mikä oli hyödyllistä, sillä saatoimme vertailla lukuisia löytöjämme ja yhdistää voimamme Kalimin kanssa seuraavana päivänä, mikä tuottikin vaikuttavan lajilistan toisen päivän päätteeksi. Yöllä Dikhalassa pitivät ääntä pitkäpyrstö- ja savannikehrääjät sekä järven rannalta huuteleva kalahuuhkaja, jonka seuraavana päivänä yhytimme lepopuultaan. Dormitoriossa ryskäsi yöllä jokin eläin, jonka lopulta päättelimme olevan mungo. No, parempi se kuin kobra.

Corbettissa pääsee näkemään useita mielenkiintoisia kotkia. Jalokotka ja harjakotka ovat yleisiä, mahtijalokotka ja rosvokotka vähälukuisempia, mutta silti ne nähtiin. Järven ja joen rannoilla pesii sekä aromerikotkia että pikkukalakotkia. Useita korppikotkalajeja esiintyy kansallispuiston alueella; kalmokorppikotkia näki varsin paljon. Kotkien vastapainoksi Corbettista löytyi myös seudun pienin petolintu, pikkuruinen himalajanhaukkanen. Dikhalaa ympäröiviä ruohostomaita kansoittavat mustafrankoliinit, viiriäiset, aasiankiurut ja riisikirviset, talvehtivina myös isokirviset ja ylänkökiurut.

Corbettin lajirikkain anti löytyy kuitenkin trooppisista metsistä, jotka tulvivat monenlaisia lintuja, usein troopilliseen tapaan suurissa sekaparvissa, ns. lintuaalloissa, liikkuen. Metsänpohjalla käyskentelivät punaviidakkokanat ja teräsfasaanit sekä tietysti kaikkialla yleiset riikinkukot. Arka bengalinpitta löytyi kahteen otteeseen, sitäkin vaikeammin nähtävä nepalintöpötimali kerran. Timaleja ja bulbuleja oli monia lajeja, papukaijojakin viittä lajia, joista yleisimpänä luumupääkaija, yleisinä myös kauluskaija, isokauluskaija ja punarintakaija, ja harvinaisimpana himalajankaija, joka viihtyy yleensä vielä Corbettia korkeammalla. Sarvinokkia oli kahta lajia, seppiä peräti neljä. Siihen asti matkan tikkalajisto oli jäänyt yhteen, useassa paikassa nähtyyn intiantulitöyhtöön, mutta Corbettissa onnistuin kahden päivän aikana näkemään kymmenen eri tikkalajia.

Lintuaaltojen mukana kulki useita värikkäitä tiaislajeja ja useampia nakkeleita, himalajansieppokerttuja ja monenlaisia uunilintuja. Värikkäät lehvit, minivetit ja kuhankeittäjät liikuskelivat rehevästä puusta toiseen yksin, kaksin tai pikkuparvissa. Drongot, mehiläissyöjät ja käpinkäiset väijyivät suuria hyönteisiä. Monarkkeja, sieppoja ja rastaita tuli vastaan useita lajeja. Harmaasiipikottaraiset olivat yleisiä ja liikkuivat parvissa.

Corbettin kansallispuisto on todella valtavan hieno alue, jossa voisi helposti viettää vaikka viikkoja, ja löytää jatkuvasti jotain uutta. Erityyppiset metsät, ruohostomaat, joki ja järvi tuottavat laajan skaalan erilaisia habitaatteja, taaten korkean monimuotoisuuden. Alue on myös laaja, 521 neliökilometriä, mikä riittää elättämään suuret määrät myös suurnisäkkäitä ja sellaisia laajareviirisiä petoja kuin tiikeri. Totisesti tämä kansallispuisto on suositeltava Intiassa vieraileville luonnonystäville, etenkin kun se on myös varsin helposti autolla saavutettavissa Delhistä käsin.

Delhi

Delhi - pandaemonium, mukaillen Fast Shown vanhan sedän seikkaperäistä lausuntoa Kairosta. Se ainakin tulee ensimmäisenä mieleen tästä megalopolista, josta Intian liittovaltiota hallitaan, ja josta aiemmin hallittiin Delhin sulttaanikuntaa, Mogulivaltakuntaa ja Brittiläistä Intian-imperiumia eli Radžia. Yli kuusitoista miljoonaa asukasta pelkästään Delhissä - ja tähän päälle metropolin satelliiteiksi muuttuneiden ja siihen sulautuneiden ympäryskaupunkien kuten Haryanan puolella sijaitsevan Gurgaonin ja Uttar Pradeshin puolella sijaitsevan Noidan miljoonat asukkaat.

Vaikka Delhi ja sitä edeltäneet samoilla seuduin sijainneet kaupungit toimivat imperiumien keskuksena jo sulttaanikuntaa ja moguleita edeltäneiden hindudynastioiden aikana, nykyisen Delhin arkkitehtuurista suurin osa edustaa joko islaminuskoisten mogulien aikaista (vanhakaupunki eli Shahjahanabad) tai brittivallan aikaista (New Delhi). Delhin laitamilla on kuitenkin esimerkiksi sulttaanikunnan aikainen Tughluqabad, jonka sulttaani Muhammad Tughluq rakennutti, mutta joka myöhemmin veden loputtua hylättiin, kuten kävi sittemmin myös keisari Akbarin rakennuttamalle Fatehpur Sikrille.

Mogulivaltakunnan pompöösiä arkkitehtuuria edustavat keisari Shah Jahanin aikana rakennetut vanhankaupungin ykkösnähtävyydet, kuten Punainen linnoitus ja Jama'a-moskeija. Brittiläisen Intian arkkitehtuuria voi katsella esimerkiksi nykyisin Delhin keskeisenä bisnesalueena toimivalla Connaught Placellä Uuden-Delhin puolella.

Useimmat reppumatkailijat ja budjettituristit päätyvät majoittumaan Uuden-Delhin puolella sijaitsevalle Paharganjin alueelle, josta on tullut suuri edullisten hotellien ja turistifasiliteettien keskittymä. Alue on varsin kätevä, sillä se sijaitsee päärautatieaseman lähellä ja sieltä on lyhyt matka sekä uuden että vanhan kaupungin nähtävyyskeskittymiin.

Matkallani viivyin Delhissä kolmeen otteeseen, ensin palatessamme veljeni kanssa Rajasthanista - aiemmin puheeksi tulleella yöjunalla Bikanerista - sekä myöhemmin palatessani ensin Uttarakhandista ja myöhemmin Nepalista. Näiden paripäiväisten vierailujen aikana kävelin varsin ekstensiivisesti läpi koko vanhankaupungin ja suurimman osan uutta. Basaarikatujen härdelli ja liikenneruuhkat olivat käsittämätöntä mittaluokkaa, joihin verrattuna Kabul ja Katmandu tuntuivat siisteiltä ja hyvin toimivilta.

Ottaen huomioon, kuinka Intia on korkealle kehittynyt monissa asioissa, herättää suuresti ihmetystä, kuinka maailman suurin demokratia pääkaupunkeineen viitsii elää päivästä toiseen niin käsittämättömässä saastassa. Delhin likaisuus ja kärpäsiä sikiävät jätevuoret tekevät Intian pääkaupungista yleisesti ottaen saastaisemman ja kurjemman tuntuisen kuin moni afrikkalainen kaupunki. Esimerkiksi Nairobi on Delhiin verrattuna hyvin siisti. Ilmeisesti hinduilla on kulttuurisia estoja hoitaa jätehuoltoa, koska kastijärjestelmässä ainostaan saastaisimmat kastittomat voivat olla tekemisissä lian ja jätteiden kanssa - ja siten kuka tahansa siisteys- tai jätealalla toimiva leimautuu alimpaan mahdolliseen sosiaaliseen luokkaan.

Parasta Delhissä on sen valtava monimuotoisuus: samoja basaarikatuja tallaavat Bollywoodista vaikutteensa ottavat modernit koulutetut nuoret, hihhuloivat hindulaiset pyhät miehet, salafilaiset konservatiivimuslimit kaavuissaan ja parroissaan, sikhit turbaaneissaan ja tietysti henkistymistä etsivät länsimaiset hippituristit kuka missäkin asussa. Delhissä todennäköisesti puhutaan useimpia Intian sadoista kielistä ja etnisten ryhmien kirjavuus näkyy siellä. Eri uskontokuntien temppelit, moskeijat ja kirkot saarnaavat vieri vieressä, eivät tosin aina silkkaa toleranssia toisiaan kohtaan, mutta käytännössä kuitenkin tottuneina elämään yhdessä. Elintasoerot ovat jyrkkiä: on poššeja yläluokan alueita huviloineen ja viheriöivine puutarhoineen ja sitten on köyhälistön slummeja jätevuorineen ja kärpäsparvineen.

Veljeni lähti toisena Delhin-päivänä takaisin Suomeen, minä puolestani katselin vähän aikaa intialaisten ryhtymistä holi-juhlaansa, mutta meno kävi niin villiksi, että evakuoiduin Himalajan alarinteille Uttarakhandin osavaltioon ja tulin sieltä takaisin Delhiin vasta holin ollessa lopuillaan. Holi on yksi hindujen tärkeimmistä juhlista, ja sitä markkinoidaan nykyään turisteille iloisena värien juhlana. Ihmiset sotkevat maaleilla itsensä ja vastaantulijat. Juhlan makaaberimpi alkuperä paljastuu kuitenkin siinä, että kuolemanjumalten patsaat saavat päälleen ikään kuin veriryöpyn. Ilmeisesti holissa on joskus muinoin ollut kyse ihmisuhreista, mutta veriorgiat on sivistyneempinä aikoina korvattu maaleilla ja väreillä. Tässä suhteessa juhlan evoluutiota voisi verrata kristittyjen pääsiäiseen ja muslimien uhrijuhlaan adhaan.

Toinen piirre holin juhlinnassa oli, että jo juhlan aattona merkittävä osa hindumiehistä hankkiutui perskänniin ja häiriköi pitkin katuja. Humalahakuinen juominen sekä kaikenlaisten huumeiden nauttiminen rehottivatkin juhlapäivien ajan, ja minulle kerrottiin holin olevan myös erityisen vaarallista aikaa yksin liikkuville naisille, jotka taajaan tulivat raiskatuiksi.

Paluumatkallani Nepalista oli käytävä myöskin ostoksilla, joten suuntasin Connaught Placeltä löytyvään Palika-basaariin. Etsiessäni linssinsuojuksia (jotka myös löysin), päädyin vakoilukauppaan, josta juuttui mukaani muutama mielenkiintoinen elektroninen lelu. Samalla tulin saaneeksi pikaluennon aasialaisen bisneksenteon pekuliariteeteista, joihin teollisuusvakoilu ja salakuuntelu olennaisesti kuuluvat. Pienillä apuvälineillä ihmisten harmittoman näköiset kännykät muuttuvat sangen petollisiksi laitteiksi.

Kävin myös mattokaupassa ja ostin kaksi kashmirilaista silkkimattoa. Edellisen kerran kun sain edullisesti iraninazerilaiselta kauppiaalta persialaisia mattoja, ne päätyivät hää- ja ristiäislahjoiksi Suomeen.